Jeanne D'Arcin housut / Tampereen työväen teatteri 24.1.2023

Työviksessä on ollut tänä talvena menossa kauhean hyvä buumi. Loistavia ja räväköitä ensi-iltoja toinen toisensa perään! Linda Wallgrenin kirjoittama ja ohjaama Jeanne D'Arcin housut yhdistää oivallisesti historiallista draamaa, modernia musiikkiteatteria, muutaman vuoden takaista päivänpolitiikkaa ja mystistä murhaoikeudenkäyntiä. Keskiössä on kolme vaikuttavaa naista Jeanne D'Arc (Inke Koskinen), Anneli Jäätteenmäki (Sofia Smeds) sekä Anneli Auer (Miia Selin). Kaikki nuoremmat katsojat eivät heitä ehkä muista, mutta katsokaa pohjatiedot netistä. Kun ei valitettavasti käsiohjelmaakaan ole mihin olisi taustatarinat kätevästi saanut. Käsiohjelman puute onkin ainoa miinus illassa.

Reilut 2,5 tuntia kaikki aistit täyttävää tykitystä. Janne Vasaman videosuunnittelu yhdessä Juha Haapasalon valojen (ne loisteputket!!) ja Niklas Vainion äänien kanssa luo kiinnostavan ja välillä aika hektisenkin visuaalisen maailman. Vanhat Auer- ja Jäätteenmäkiaiheiset uutisklipit avaavat taustoja, ehkä. Ainakin muistuttelevat niitä mieleen. Monenlaiset ääniefektit ovat mainioita.

Vauhtia piisaa myös Juho Gröndahlin dramaturgiassa. Näyttämöllä on suvantokohtia aika vähän, mutta sitten kun maltetaan rauhoittua kuten päähenkilöiden saunakohtauksessa, se tuo uuden ulottuvuuden tekstiinkin. Älykästä tykitystä, tuoden oivaltavasti dokumenttiteatteria mukaan näyttämölle. Wallgren on kyllä yksi kiinnostavimpia teatterintekijöitä nyky-Suomessa. Poliittinen ulottuvuus näytelmäteksteissä ei ole aina niin helppoa ilman että siitä tulee kuivaa ja saarnaavaa. Jeanne d'Arcin housut on siinäkin mielessä onnistunut. Kaipaan jatkuvasti kiinnostavia uusia näytelmiä joissa on fiksu teksti. No tässä juuri sellainen. 

Monipuolinen muusikko Petra Poutanen on integroitu taitavasti esitykseen ja hieno musiikki on jatkuvasti läsnä. Milloin eteerisen kaikuvana ja milloin piinaavan ahdistavana. Lisäksi hän ehtii mm. pyövelöimään ja esittämään pyökkiä.

Aluksi esityksen "ohjaaja-käsikirjoittaja" tulee kertomaan katsojille tämän kaiken olevan vain teatteria ja tulkintaa näistä kolmesta hahmosta. Kas, emmepä olisi sitä oivaltaneetkaan. Hieno näyttelijäkaarti vaihtaa lennossa rooleja ja näemme päähenkilöiden lisäksi tukun hersyviä rooleja. Pääkolmikko tekee lavalla isoimmat roolityöt ja kaikki ovat erinomaisen onnistuneita. Taitavan maskeerauksen ja peruukkien (a'la Pepina Granholm) avulla ovat vielä näköisiäkin, erityisesti Annelit. Myös Sanna Levon pukusuunnittelu oli näyttävää, Jeanne d'Arcin liehuvat ja läpikuultavat asusteet ihan tyrmäävät. Samalla naisellisia ja sotilaallisia. Jäätteenmäen saunahepuli jäi kyllä verkkokalvoille!

Samuli Muje on hauska mm. peitepoliisi "Seppona" ja kranaatinheitinjärjestelmänä, ja Jyrki Mänttäri oivallinen politiikantoimittaja Tarmo Ropposena (ja loistava Sanna Marinina). Pyry Äikään Tarjo Halonen saa hykertelemään ja Jessica Rabbit saa leuan loksahtamaan auki. Näemmä piirroshahmosta saa aika näköisen näinkin! Tytti Yli-Viikari (Äikää) juontamassa kokkisotaa, voi hurlumhei.

Esitys pohtii median, yleisön ja julkisuuden rooleja ihmisten elämässä ja tuomitsemisessa. Voidaanko ihminen tuomita julkisesti jo ennen oikeuden päätöstä, ja voiko tätä (mahdollisesti erheellistä) mielipidettä enää kääntää? Some ja media on nykyään kaikessa mukana vähän liikaakin, mutta osattiin sitä revitellä ennenkin. Jos huomio kiinnitetään siihen voiko nainen käyttää housuja tai miten lyhyeen hameeseen hän pukeutuu, niin ollaan hieman hakoteillä. Ihmisten mielikuvitus lähtee helposti laukalle, kuten näissäkin kolmessa tapauksessa. Ja miten se saatananpalvontakortti on sieltä niin helppo kaivaa esiin? Naisten syyllistäminen faktojentarkistuksen sijaan on paljon helpompaa. Noidat roviolle vaan, olivat syyllisiä tai eivät. Valta on kumma asia, ja nainen vallan kahvassa todellinen uhka. Polittinen peli on kyllä käsittämätöntä, oli 1400-luvulla ja on sitä nyt. Yhtä suhmurointia ja lehmänkauppoja. 

Jeanne d'Arcin housut tarjoaa vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja - näinkin se olisi voinut mennä. Vai mahtoiko oikeasti mennäkin? Esitys tarjoaa silmäkarkin ja viihdyttämisen lisäksi paljon pohdintaa. Jokainen voisi ehkä katsoa peiliinkin; miten itse reagoi kaikenlaisiin somekohuihin, roskalehtien klikkiotsikoihin ja muuhun joutavanpäiväiseen. Totuus on tuolla jossain, mutta missä?

Ja jos et Tampereelle asti pääse tai saa lippuja, niin tämä vierailee myös Espoon kaupunginteatterissa maalis-huhtikuun taitteessa kolmen esityksen verran. Vahva suositus!

Kuvien copyright: Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.