Pienen hauen pyydystys / Tampereen työväen teatteri 17.1.2023

En tiedä miten Juhani Karilan menestysromaanin lukeminen on minulta jäänyt. Tiedän kyllä teoksen, mutta minulla oli joku utuinen mielikuva että se kertoo kalastamisesta (kertoohan se, tavallaan) ja päähenkilö on vanha ukkeli (sivuhenkilöissä useampi ukkeli). Älkää kysykö mistä tämä harha on kotoisin... Luen kuitenkin kohtuullisen paljon (viime vuonna 124 kirjaa) mutta syystä x tämä on jäänyt lukematta. Onneksi tilanne korjaantui sikäli että nyt näin tämän edes teatterin lavalla. Kirjan aika tulee... kunhan varaukseni kirjastosta saapuu. Mutta tarpeeksi selityksistä ja asiaan!

Lija Fischer on ansiokkaasti dramatisoinut ja ohjannut Karilan teoksen Työviksen Kellariteatteriin. Täytyy sanoa että sinne se oivallisesti sopiikin. Ja koska en tiennyt juonesta mitään, oli ihania yllätyksiä luvassa roppakaupalla! Pienen hauen pyydystys on mahdottoman mainio kombo monenlaista. Vähän rikostarinaa (onhan mukana poliisi) ja vähän perhedraamaa, mutta ennenkaikkea maagista realismia. Loistava sekoitus!

Alku on dramaattinen: poliisi haastattelee naista joka on nähnyt naapurin naisen polttamassa ruumista. Tästä alkaa pohjoiseen päättyvä hurja jäljitys; murhaajaksi epäilty Elina (Petra Ahola) on paennut kotiseuduilleen, nokkela poliisi Janatuinen (Minerva Kautto) perässään. Mystinen Lappi kaikkine uskomuksineen, kansantaruineen, myytteineen ja ennenkaikkea outoine olentoineen herää henkiin. Yhtäkkiä kaikki mitä lapsena kuulit onkin totta. Tai mikä on totta ja mikä ei. Elina uskoo kiroukseen, jonka voi poistaa vain Seiväslammen jättimäisen hauen pyytämällä. Vaan asioita hankaloittaa turhamainen glitteradonis Näkki (Ville Seivo), jonka upeissa asuissa Veera-Maija Murtolan pukusuunnittelu pääsee kukoistamaan!

Tekstissä on mainiosti yhdístetty Kalevala-riimejä ja muinaista mytologiaa tähän päivään. Pohjoisen puheenparsi sopii hyvin näyttelijöiden suuhun; Petra Karjalainenkin haastaa kaupan pitäjänä ja Elinan äitivainaan ystävättärenä Hetana kuin olisi ikänsä Lapissa asunut. Hahmot ovat reheviä ja leppoisia, ja aika outoja. Kaikki ei ole siltä miltä näyttää. Juha Haapasalon valo- ja projisointisuunnittelulla loihditaan elävä lampi katsojien silmien alle, ja sinne myös Näkin disko! Myös kaikki oivalliset ääniefektit ja äänisuunnittelu (Ville Leppilahti) ylipäätään on hienoa. Leppilahden kynästä on myös esityksen musiikki. 

Kun tila on kompakti ja katsojat likipitäen istuvat esityslavalla niin kaikki korostuu: äänet, valot, maskeeraus. Ja kaiken pitää toimia yhteen. Tässä todellakin niin käy. Imeydymme osaksi tätä maisemaa ja näitä tapahtumia. Sitä voisi vaan ojentaa kätensä ja tarttua peijooniin. Joka muuteen saadaan kotia riivaamasta näpsäkästi ja saattaa päätyä poliisin kanssa kalastamaan. (Peijoonin nukettaminen sujuu muuten aika näpsäkkään myös).

Välillä tulee mieleen takavuosien kulttisarja Twin Peaks, jonkunlainen lappalaisversio asiasta. Paikalliset suhtautuvat henkiolentoihin, kirouksiin ja muihin myyttisiin asioihin aivan arkisesti. Joka toinen tuntuu olevan noita ja kaikenlaisia taikakaluja ja talismaaneja löytyy ties mistä. Hulvattomia tyyppejä! Tommi Raitolehdon Pöllö on junantuoma ja sinällään villapaidassaan oleellinen osa tarinaa. Myös Juha-Matti Koskelalla on usea herkullinen hahmo, varsinkin Asko! Porukan täydentää Suvi-Sini Peltolan lukuisat tyypit (Riipin-Akka!). Äidin ja tyttären suhde, vaikkakin kuoleman jo erottama, on myös oleellinen seikka, ja Peltolan tulkinta äidistä hieno. Yksi erityisen hulvaton roolisuoritus on kyllä Ville Seivon riivattu kunnanjohtaja, herramunremppeet kun luulin että tulee pissat housuun naurusta.

Pikkuhiljaa outo tarina ja oudot tyypit asettuvat uomiinsa ja kaikki selviää. Elinan ja Jousian (Ville Seivo) lemmentarina on se juttu - ja miten se liittyy kaikkeen. Väkiyö saattaa kaikki oudot tyypit liikkeelle! Wau mikä karnevaali! Veera-Maija Murtolan puvut ja lavastus on huikeaa, ja samoin Emmi Puukan kampaukset ja maskit. Mira Taussi on suunnitellut ja ohjannut nukkeasiat (Peijoonin rakennus on Helena Markun käsialaa) ja siitä erityinen kiitos. Moukku-Olli on yksi suosikeistani!

Kohtaus toisensa jälkeen suorastaan vyöryy eteenpäin, ja ei jää aikaa juurikaan edes hengittää. Tämä on hauska, kunnes ei enää ole. Kommunikoinnin vaikeus ja väärinymmärrys, siitä on seurannut vuosien ankeus joka meinaa päättyä kurjasti. Välillä uidaan hyvinkin syvissä vesissä (enkä nyt tarkoita Seiväslampea, vaikka toki sielläkin) ja alkaa riipoa sydämestä. Loppu on seesteinen ja kaunis, sellainen eteerinen. Ja toiveikaskin. 

Liki kolmetuntinen esitysvuoristorata antoi mahtavat kyydit, toi Lapin mytologiaa tunnetummaksi ja avasi polut kaikenlaisiin ihmismielen syövereihin. Huimaa! Visuaalisesti todella hienoa, ja aivan mieletön kokonaisuus. Yksi vuoden teatteritapauksista oli tässä. Ei ihme että esitykset alkavat olemaan loppuunmyytyjä, tai ovat ainakin pian. Haluan uudelleen!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.