Huhtikuu tulee / Nokian työväen teatteri 31.10.2021

Mika Waltari kirjoitti elämänsä aikana paljon ja monenlaista. Kaksikymmentäkuusi näytelmääkin, joista tämä Huhtikuu tulee ilmestyi 1949. Näytelmää esitettiin ammattiteattereissa paljon sen ilmestyttyä, ja senkin jälkeen jonkun verran. Siitä tehtiin myös Valentin Vaalan ohjaama suosittu elokuva muutama vuosi myöhemmin. Nyt Nokian työväen teatteri on ohjaaja Heli Pitkäsen johdolla tarttunut tähän komediaan. Ja kylläpä oli varsin viihdyttävä kokemus! En tiennyt näytelmästä mitään ennakkoon, enkä ole siis nähnyt elokuvaakaan. Joten oletin ilman muuta huhtikuun olevan se kalenterikuukausi, mutta mitä vielä. 

Päähenkilö on nimeltään Jaakko Huhtikuu (sopivan lipevä Jarno Huuhtanen), ja hän todellakin tulee. Tunkee itsensä kaikenlaisten naisten elämään, ja suorastaan hyväksikäyttää näitä. Vai kuka tässä käyttää hyväksi ja ketä? Yksi Jaakon "uhreista" on Lisbet Avovirta (hurjan hienon roolityön tekevä Hannele Lepistö), turhautunut keski-ikäinen kotirouva. Lapset ovat liki aikuisia, puoliso jatkuvasti töissä ja ilmeisesti laiminlyö rouvaansa muutoinkin. Tämä on ollut tanssiravintolassa josta kotiintuomisina on herra Huhtikuu, kun siippakin on passelisti poissa. 

Aika pian käy selväksi että Huhtikuu on tullut jatkoille ilmaisen viinan toivossa, kun taas Lisbetillä on mielessään ihan muuta. Uhkea ja verevä Lisbet ei ymmärrä miksei saa houkuteltua miestä makuukammariin edes aamutakkiin vaihdettuaan, ja lopulta vie tämän puoliväkisin. Vielä perheen lapset Kaija (Jannina Heiman) ja Pertti (Tuomas Mannila) ja isäkin (Juha Oksanen), "ikävä vanha mies joka kuorsaa", saadaan sotkettua kuvioihin. Tästä saa alkunsa viihdyttävä ja herttaisen vanhanaikainen komedia, mistä ei juonenkäänteitä, väärinymmärryksiä ja hieman yliampuvia kohtauksia puutu.

Monenmoista mutkaa tässä totisesti on ja isän sihteeri (Katri Viertola) joutuu mukaan myös, toimien lopulta ratkaisun tuojana. Osan juonikuvioista arvasi, osa tuli yllättäen. Teksti oli sympaattisen vanhanaikaista ja se toi oman viehätyksensä näytelmään. Kurttisaani, kikkolo, ja monet muut sanat ja puheenparret saavat hymyn huulille. Myös Huillan Tapsan retrohenkinen lavastus ja Roinisen Helin upea puvustus veivät katsojat suoraan 1950-luvulle. 

On kyllä hauskaa miten tämä toimii kyllä näin metoo-aikanakin. Ainakin kun sen ottaa oman aikansa kuvaajana. Jaakko on juuri sellainen pelimies mitä baareissa näkee (kuulemma) tänä päivänäkin. Ja hän sanookin sen suoraan: köyhä lehtimies viihdyttää (ja mielellään syö ja juo näiden piikkiin) vanhempia rouvia, joiden puolisot eivät halua, jaksa tai kerkeä tehdä sitä itse. Mikäs siinä, jos molemmat osaavat pelata tätä peliä. Mutta kun nainen oikeasti ihastuu, tai ainakin haluaa enemmän kuin vähän pussailua, niin Jaakko joutuu pulaan. Vaan tämä kikkolo kohtaa lopulta voittajansa - ja sen pituinen se. Loppu hyvin kaikki hyvin, mutta siihen tarvitaan neuvokkaita juonikuvioita ja suunnittelua perheen nuorisolta ja vähän isältäkin.

         

Kotimaiset vanhat elokuvat ovat jo vuosia olleet erinomaisen sopiva esityslähde NTT:lle, ja niin nytkin. Harva teatteri esittää näitä klassikoita. Hyvä linja siis. Ja kun esitykset ovat vielä harrastajateatteriksi erinomaisen korkeatasoisia, niin ei ihme että katsojat löytävät paikalle hyvin. Jatkakaa samaan malliin! Nämä esitykset jatkuvat tammikuun lopulla, sunnuntaisin klo 15, joten lippukaupoille mars!

Valokuvien copyright Pasi Aittokumpu
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lou Salomé / KOM-teatteri 29.10.2021

En varmaan ole tämän ajatukseni kanssa yksin, mutta miksi ihmeessä en ole tiennyt mitään, en edes nimeä, Lou Salomésta ennen tätä esitystä? Miten se voi edes olla mahdollista? Nainen, jonka elämä ja merkitys on näin suuri eurooppalaisessa kulttuurissa ja sivistyksessä. No, onneksi Aina Bergroth on käsikirjoittanut tämän oivallisen hienon näytelmän nimeltä Lou Salomé ja Riikka Oksanen taitavasti sen ohjannut meille kaikille ihailtavaksi. KOM-teatterin huippuensemble takaa Teatterielämyksen isolla T:llä. Tätä ei kannata jättää näkemättä!

Kuka oli Lou Salomé (1861-1937)? Hänen monipolvinen elämänsä ihmissuhteineen ja muineen käydään esityksessä kattavasti läpi, mutta jäin janoamaan lisää tietoa. Vajaa kolmituntinen esitys sujahtaa nopeasti ja hengästyttävää tahtia eteenpäin. Miehiä Loun elämässä tulee ja menee, Nietzsche, Rilke, Freud, osa on ystäviä, osa rakastajia, ja sitten on erikseen vielä avioliitto Gustav Ludvig von Salomén kanssa. Liitto joka ei kyllä ole kovin yksinkertainen sekään. Lou on itsenäinen (ja aika itsepäinenkin), ja ei halua naimisiin saatikka lapsia. Ne kun vaativat hoivaamista ja haittaavat urasuunnitelmia. Mutta tuohon aikaan sinkkuutta ei katsottu hyvällä... 

Lou haluaa opiskella ja oppia, kirjoittaa, lukea ja ennen kaikkea ajatella. Hän on mahtanut olla radikaali ilmestys 1800-luvun lopulla! Loun äiti ylistää uhrautumista miehen ja lapsen hyväksi - mutta Lou ei halua olla tavanomainen nainen. Eikä hän todellakaan sitä ole.

Janne Vasaman ylitsepursuava lavastus tulvii värejä ja yksityiskohtia. Kitsch on ensimmäinen sana mikä pulpahtaa mieleeni, kun katselee erilaisia kuoseja ja lavan tavarapaljoutta. Sademetsää, eläimiä, sieniä eli luontokuvastoa on runsaasti. Pastellisävyjä ja erilaisia valaisimia. Paljon sellaista mihin katse tarttuu ja paljon pieniä viehättäviä yksityiskohtia. Tomi Suovankosken valaistussuunnittelu pelaa hyvin yhteen runsaan lavastuksen kanssa. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini "valosuunnittelu 💗". 

Vilma Melasniemi tekee säkenöivän roolityön Salomén saappaissa. Hän on samaan aikaan eteerinen ja vahva. Muut näyttelijät urakoivat roolista toiseen hengästyttävällä tahdilla. Hurjan muuntaumiskykyisiä kaikki tyynni, kameleontteja lavalla. Miiko Toiviainen on hauras ja hysteerinen sydänystävä Paul Rée lenkkareissaan, sekä itseriittoinen Rilke. Niko Saarelan bravuuri on eleettömän viileä aviomies ja Juho Milonoff sujahtaa niin Nietzscheksi kuin journalisti Ledebouriksikin. Ja miten kiltinoloinen Ella Mettänen taipuu suorastaan pisteliääksi sisäköksi mutta myös ihanaksi Elleniksi. Kertakaikkiaan vaikuttavaa näyttelijätyötä kaikilta viideltä.

Erityiskiitos lähtee muusikko Eva Louhivuorelle upeasta säestyksestä ja musiikin tekemisestä. Hän vastaa myös äänisuunnittelusta Ilkka Tolosen kanssa. Kun esityksessä on elävää musiikkia niin siihen tulee aina ihan oma tunnelmansa. 

Näytelmästä oli tehty yhtä runsas kuin Lou Salomén elämäkin. Hän oli aikaansa edellä hyvin monessa asiassa, esimerkiksi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksissä. Lou sai niin paljon aikaan, oli niin monessa mukana ja monesta asiasta kiinnostunut, että on suorastaan rikos että hänet on käytännössä unohdettu. Miehet hänen ympäriltään kyllä muistetaan. Näytelmän kieli oli nautinnollista ja koko teksti sivistävää ja viihdyttävää.

Lou Salomé on erinomaisen hyvin tehty teatteriesitys, joten ei muuta kun lippuja hankkimaan.

Esityskuvien copyright Noora Geagea.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Matilda / Tampereen työväen teatteri 27.10.2021

Lontoon Seven Dials -alueella kävellessä tulee väkisinkin ohittaneeksi Cambridge Theatren sisäänkäynnin. Kymmenkunta vuotta siinä on esitetty RSC:n Matilda-musikaalia. Kymmenet kerrat olen miettinyt pitäisikö mennä katsomaan millainen se on. Ennakkotietoni tästä Roald Dahlin lastenkirjaan perustuvasta esityksestä olivat aika olemattomat. Tiesin että Matilda on tarina kapinallisesta tytöstä, mutta siinä kaikki. 

Dennis Kellyn käsikirjoittama ja Tim Minchinin säveltämä ja sanoittama Matilda on anarkistisen riemukas koko perheen musikaali. Samuel Harjanne on ohjannut Tampereen työväen teatterille kelpo esityksen, taas kerran. Perinteinen tarina on käännetty ympäri: perhe onkin se eksentrinen ja outo osapuoli ja Matilda taas tavallinen, kirjoja rakastava tyttö. Tai ei nyt ihan tavallinen, kuten saamme huomata, sillä oikeudenmukaisuudessaan tytöstä kuoriutuu salaperäisen maagisia voimia.

Ensi-illassa roolissa hurmasi 9-vuotias Villa Murtagh, joka todellakin säihkyi ja säkenöi ja valloitti ihan jokaisen katsojan sydämen. Mikä karisma ja charmi! Perhe on kaikessa kamaluudessaan niin överi ettei heistä voi olla pitämättä. Ulkonäkökeskeinen pissis-äiti (Anna-Maija Tuokko) jolle lattaritanssit ja ripsien räpsytys ovat henki ja elämä, käytettyjen autojen kauppias ja sutki vilunkimies isä (Jyrki Mänttäri) jolle taas kirjoja lukeva tytär on kauhistus. Ja sitten on vielä telkkariin uppoutuva ei-mikään-järjen-jättiläinen isoveli Michael (Juha-Matti Koskela) jonka sanavaraston suppeus jaksaa äimistyttää kirjaviisasta siskoaan. Perhe on juntti ja nousukasmainen - ja kaikkien roolisuoritukset aivan pistämättömän loistavia! 

Mutta millaista on olla lapsena perheessä joka ei halua lastaan, kokee lapsen taakaksi, pitää tätä kerrassaan friikkinä? Varsinkin kun kaikki muut vanhemmat pitävät omia lapsiaan uniikkeina, ihmeellisiä ja superlahjakkaina? Ja mitä tapahtuu kun kaikki nämä ihmeelliset lapset joutuvat kammottavan rehtori Trunchbullin (Jani Karvinen) johtamaan kouluun? Siellä lapsia kyykytetään, ja kitketään julmasti pois kaikki aloitteellisuus ja yksilöllisyys. Truchbull on hahmona kyllä kutkuttavan karmaiseva ja Karvinen pistelee menemään antaumuksella. 

Tarvitaan pieni rohkea tyttö johtamaan kapinaa ja Matilda on juurikin tarpeeksi fiksu haastamaan Trunchbullin. Onneksi tytöllä on lempeä ja läpeensä hyväsydäminen opettaja Miss Honey (Pihla Pohjolainen) joka näkee tytön semmoisena kun tämä on. Hyväsydämisenä, kilttinä (mutta pikkuisen tuhmana) ja normaalina. Arjessa auttaa myös lempeä ja kannustava kirjastontäti (Petra Karjalainen) jolle Matilda kertoo hurmaavia tarinoitaan. 

Työviksen luottopakki Jari Ahola on charmantti kahlekuningas ja Hanna Mönkäre tämän viehättävä akrobaattipuoliso. Jack Johanssonin lanteet vispaavat siihen malliin että tuommoisen Rudolphon kanssa voisin minäkin parketilla pyörähtää.

Matilda on kertomuksena hieman liioiteltu, groteski ja yliampuva, pikkiriikkisen ehkä pelottavakin. Visuaaliset elementit suorastaan syöksyvät päälle. Peter Ahlqvistin upea lavastus on surrealistinen, värikäs ja sopivan vinksahtanut. Jättikokoisten kirjainten käyttö on ihana silaus. Tero Koiviston videot sulautuvat lavastuskokonaisuuteen saumattomasti. Myös Pirjo Liiri-Majavan psykedeeliset puvut tyrmäävät. Trunchbull on yhdistelmä DDR:läistä kuulantyöntäjää ja sadistista narsistia. Erikoismaininta Sari Rautiolle kampausten ja naamioinnin suunnittelusta. 

Lavalla nähdään myös muutamia vinkeitä näyttämöllisiä trikkejä, joita voi vain äimistellen ja ihaillen katsoa. Steven Abusch vastaa illuusioiden suunnittelusta. On mahtavaa että meilläkin haetaan suuren maailman juttuja lavalle!

Kapellimestari Joonas Mikkilä johtaa livebändiä rautaisella ammattitaidolla ja biisien tahtiin jalka teputtaa kyllä. Lavalla taas teputtaa nuorten joukko Jari Saarelaisen koreografien tahdissa. Joukkokohtaukset ovat kyllä vauhdikkaita ja kivaa katseltavaa. Myös Juha Haapasalon valot ovat varsin hienoa katsottavaa.

Yleisö oli ensi-illassa hullaantunutta ja loppuaplodit kestivät ikuisuuden. Onhan tarina voimaannuttava ja toivoa antava: maasta se pienikin ponnistaa ja nokkela pikkutyttö voi hyvinkin pistää kampoihin maailman päättäjille ja pomottajille (Greta Thunberg, anyone?). Musiikki oli sarjassamme "ihan kivaa", mutta ei erityisemmin mieleenjäävää. 

Pidin kovasti Reita Lounatvuoren (teksti) ja Hanna Kailan (laulujen sanat) nokkelista käännöksistä sanaleikkeineen. Kaunista katsottavaa eikä tässä ollut mitään vikaa, ei esityksenä eikä musikaalina. Jotenkin en silti tuntenut olevani kohdeyleisöä tai saavani kiinni ajatuksesta kaiken takana. Samuel Harjanne on jälleen tehnyt hienoa työtä ison lapsiesiintyjäjoukon kanssa Matilda-koulussa ja loihtinut lavalle hienon kokonaisuuden. Suosittelen lämpimästi koko perheelle, ja erityisesti niille kilteille kympin tytöille!

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kysy siskoilta / Turun kaupunginteatteri 23.10.2021

Tiesin että tämä esitys käsittelee naiseuden teemoja, mutta sitä en tiennyt että se tekee sen näin hauskalla ja tinkimättömällä asenteella. Hurmaava esiintyjäporukka, mukaansatempaavat biisit, tietoa ja tunnetta puristettuina tekstiin. Reilun 2,5 tunnin jälkeen olen totaalisesti hurmattu ja viihdytetty. Ja jos niin voisi sanoa, myös voimaantunut. 

Kysy siskoilta on käsikirjoittaja-ohjaajansa Satu Rasilan, säveltäjä Anna-Mari Kähärän ja laulujen sanoittajan Susanna Haaviston rakkauden ja luovuuden lapsi. Laulut kertovat kaikesta mahdollisesta: kuukautisista, vaihdevuosista, lapsettomuudesta, PMS-oireista, hormoneista, keskenmenoista, gynekologikäynneistä, peilikuvan kauhuista, hysterian historiasta... Paljon historiallisia kuvaelmia näyteltyinä, monta hersyvän iloista tarinaa, mutta myös monta haikeaa ja surullista. Lopputulos ei ole luentomainen, jäykkä tai muodollinen, vaan oikeasti elämästä ja arjesta kertovaa. Kaikki nämä tarinat ovat tapahtuneita esiintyjäsakille, tai heidän tuttavilleen. Noloimmat menkkakokemukset, miestentautien poliklinikan pohdinnat, miesten keksien syöntitavat... Moni arkinen asia saa ihan uuden katsantokannan. Esityksen tarkoitus ei ole solvata tai nauraa miehille, vaan nostaa naisasiaa tapetille. Jos siinä sivussa hieman saa vastakkainenkin sukupuoli kyytiä niin... 

Yleisö oli 98% naisvoittoinen, ja kylläpä meistä lähti ääntä. Naurua, taputusta, vislausta ja yleistä hyväksyvää hurinaa. Vanhemmat rouvat ympärilläni olivat kaikki ihan fiiliksissä, kaikilla varmasti omakohtaisia kokemuksia lavalla käsitellyistä teemoista. Tuntui kuin olisimme olleet yhtä suurta ja onnellista perhettä. Koskettavissa kohdissa nyyhkäisimme yhteen ääneen.

Esiintyjät ovat monenikäisiä eli toiset vielä lastensaanti-iässä, toiset jo sen ohittaneita. Ehdottomasti vahvuus! Anna Victoria Eriksson, Susanna Haavisto, Linda Hämäläinen, Pauliina Saarinen ja Riitta Salminen ovat niin läsnä, niin valovoimaisia ja niin upeita naisia kaikki. Huikea lavakarisma ja ääni, joka ikisellä. Tosin Linda Hämäläisen ääni vie minut eniten nirvanaan, kuten aina sen kuullessani. Pianon (ja muutaman muunkin soittimen) takana myhäilee Anna-Mari Kähärä ja muita soittimia taituroi Sara Puljula. Kummatkin armoitettuja muusikoita ja laulajia, ja niin monesta musiikkiteatterikuviosta tuttuja. 

Musiikki on kiitettävän monipuolista. Kansanmusiikkihenkistä, musiikkiteatteria, bluesia, a capella laulua, herkkää balladia. Jalkani naputtaa tahtia, ja taputusrytmiin on helppo lähteä mukaan. Yhteislauluakin. Kähärä on monipuolinen säveltäjä, mikä taas kerran tuli todettua.

Esityksessä on niin paljon näkökulmia naiseuteen että ihan jokainen nainen voi samaistua, vaikkei olisi edes syntynyt munasarjojen kanssa. Kaikki ovat jonkun äidin tyttäriä, asia mitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi. Se näkeekö jokainen nainen peilissä äitinsä onkin hyvä kysymys. Kuinka monelle pahin asia mitä kumppanisi voi sinulle sanoa on: "sähän olet ihan kun äitisi"? Miksiköhän näin on... Miten pyristellä irti siitä peilikuvastaan ja äidinmallistaan? Vai kelpaisinko ihan omana itsenäni, tämmöisenä, tavallisena suomalaisena naisena?

Esiintyjät on puettu rennosti, kukin oman persoonansa näköisiin vaatteisiin. Tuomas Lampisen käsialaa, kuten hienosti patinoidut ovetkin näyttämön takaosassa. Niistä saadaan myös aihetta sisääntulopohdiskeluun. Sonya Lindforsin tarkkaan ajoitetut koreografiat toivat liikettä lavalle.

Yhdessä vaiheessa puhutaan vanhenemisesta ja rypyistä. Linda Hämäläinen julistaa haluavansa olla luomuvanhus, koska vanhat ryppyiset naiset ovat ihania. Yleisöstä kuuluu vilpittömällä äänellä "kiitos", ja se herättää valtavan aplodimyrskyn ja naurunremakan! Tämä esitys itkettää ja naurattaa, käy suoraan ja armotta tunteisiin, hyvässä ja pahassa. Olen väsynyt ja hengästynyt, mutta onnellinen ja ladattu täyteen (nais)energiaa. Jonkunlainen seesteinen hurmos voisi kuvata fiiliksiäni. Tällein vaihdevuosi-ikään ehtinyt sai esityksestä paljon myös vertaistukea!

Kysy siskoilta on vähän kuin keikkakokemus, stand up show, teatterielämys, naisasian seminaari ja uskonnollinen tilaisuus, kaikki käärittynä samaan pakettiin. Voisin suositella tätä ilman muuta jokaisella tuntemalleni naiselle, ja tuntemattomille myös. Mutta myös miehille, monestakin eri syystä. Haluan ehdottomasti kokea tämän energialatauksen uudelleen ja onneksi esitykset jatkuvat toukokuulle asti! 

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kaksi paavia / Tampereen työväen teatteri ja Turun kaupunginteatteri 21.10.2021

Tämä suuntaus on just parasta: isot teatterit tekevät yhteistyötä ja tämän yhteistyön hedelmiä päästään nauttimaan teatterien kotikaupungeissa, joskus vielä muuallakin. Anthony McCartenin näytelmä Kaksi paavia on tuorein yhteistyöherkku. Ja miten suussasulava se onkaan! Paperilla kuulostaa ehkä tylsältä: kaksi vanhaa kirkonmiestä jorisee keskenään. Mutta kaikkea muuta! Teksti oli hauskaa, napakkaa ja viihdyttävää. McCarten on mies monen viime vuoden menestyselokuvan takana ja hän todella osaa kirjoittaa mukaansatempaavaa tekstiä. Kun sekaan lisätään Tiina Puumalaisen tarkkanäköinen ohjaus ja kaksi taitavaa konkarinäyttelijää, on lopputulemana kerrassaan herkullinen esitys. Minä nautin herkkuni Työviksen Eino Salmelaisen näyttämöltä.

Asko Sarkola on saksalaissyntyinen paavi Benedictus ja Esko Roine argentiinalainen kardinaali Bergoglio. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2013, kun istuva paavi ja kardinaalinsa haluavat molemmat jäädä eläkkeelle. Paavi on mielipiteiltään konservatiivinen, jopa hieman änkyrä ja kardinaali taas uudistushenkinen ja oikeudenmukainen. Oli hyvin tiedossa että Benedictuksen seuraaja voi hyvinkin olla Bergoglio, koska tämä sai toiseksi eniten ääniä edellisessä konklaavissa. Näytelmässä tutustutaan molempiin miehiin omissa ympyröissään, ja vasta sitten heidät törmäytetään yhteen. Miesten väliset keskustelut ja yksityiskohdat ovat toki näytelmäkirjailijan kynästä, mutta tapahtumat menivät pääpiirteissään kuten McCarten kuvaa. 

Esityksen paras anti on kahden erilaisen miehen keskustelut, pohdinnat, väittelyt ja lopulta jonkunlaisen konsensuksen saavuttaminen. Kumpikin on vanha, väsynyt, miettii omaa uskoaan ja suhdettaan jumalaansa. Miksi paavi kuitenkin haluaa täysin eri arvoja edustavan kirkonmiehen työnsä jatkajaksi? 

Sarkola ja Roine ovat kyllä molemmat mielettömän hienoja rooleissaan. Vaikkei kirkonasiat kiinnostaisi tippaakaan niin Kaksi paavia kannattaa nähdä jo pelkästään tämän kaksikon takia. He tuovat esittämiinsä kirkonmiehiin lämpöä ja elämää. Lavalla nähdään pienissä rooleissa myös Ulla Koivuranta ja Anne-Mari Alaspää, hienoa työtä molemmilta. Mutta kyllä tämä on pääasiallisesti kahden miehen show.

              

Teppo Järvisen lavastus on kirkollisen juhlavaa, pelkistettyä ja helposti liikuteltavaa. Lämmintä kodinomaisuuttakin on havaittavissa Sisar Brigittan huoneistossa. Taustalle piirtyvät niin Buenos Airesin slummit kuin paavin puutarhan pensaatkin. Harmoninen kokonaisuus, kuten on Jari Sipilän valosuunnittelu (ne slummin tuikkivat ikkunat!) ja Jari Tengströmin äänisuunnittelukin. Kirkonkellot, pianonsoitto, ja Sikstuksen kappelin kaikuvat holvit. Tuomas Lampisen puvustus on hengellinen ja autenttisen näköinen. Paavi valkeissa ja kardinaali punamustissaan. Ja paavin lenkkarit ja lippis - mikä sporttipaavi!!

Oikeat kynttilät loivat hienon tunnelman, ja sammutettujen kynttilöiden tuoksu oli miellyttävä.

Moni kohtaus on pieni ja intiimi, arkinenkin, kahden ihmisen välinen. Hyvä dialogi on kaiken perusta. Asiat voivat riidellä, ihmisten ei tarvitse. Vaikkakin paavi lohkaisee aina välillä aika pureviakin kommentteja; hän on hyvin perillä kardinaalinsa ajatuksista ja mielipiteistä. Kirkon moninaisia kriisejä käsitellään eri näkökulmista. Maailmassa on kyllä kamalasti erilaisia asioita mihin paavin pitää ottaa kantaa! 

Mutta myös inhimillistä puolta tuodaan hyvin esiin. Ajatelkaa nyt: ihminen on 78-vuotias ja haluaisi siirtyä eläkkeelle kotimaahansa Saksaan uppoutumaan kirjoihinsa - ja sitten hänet valitaankin paaviksi! Samaa kokee 75-vuotias Bergoglio, eläkkeellepääsyä hänkin mielisi... ja sitten pitäisikin alkaa vielä hommiin. Jotenkin herttaista nähdä miten niinkin ikoninen henkilö kuin paavi seuraa innosta puhkuen poliisikoiran seikkailuita tv:stä ja nauttii entisen taloudenhoitajansa laittamista saksalaisista perinneruuista. Pianonsoitosta puhumattakaan. Tulee näitä miehiä hieman surkukin, mutta kirkonmiehinä he tekevät velvollisuutensa. On hyvä saada muistutus siitä miten tärkeää on olla itselleen armollinen, kirkon miestenkin. Ei auta saarnata asiasta vain muille.

Kaksi paavia oli minusta todella hieno näytelmä. En odottanut sen olevan näin mukaansatempaava ja oikeasti hauskakin (vaikka saksalainen vitsi ei nauratakaan ketään). Ei siis mikään komedia, vaan se hauskuus on tekstissä ja näyttelijöiden taidossa. Liki kolme tuntia meni kuin siivillä. Suosittelen erittäin lämpimästi. Hillittyä ja hallittua, silti tunteikasta. Ehkäpä voisin jopa sanoa aikuiseen makuun!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kotiopettajattaren romaani / Tampereen teatteri 20.10.2021

Jane Eyre. Kaksi sanaa, jotka tuovat mieleen jylhän kartanon, naisten turnyyrihameet, viktoriaanisen siveyden ja goottilaisen romaanin, tulipalon ja epäsäätyisen rakkauden. Sekä toki tummanpuhuvan, salaperäisen ja rumankomean herra Rochesterin, tuon byronilaisen päähenkilön Charlotte Brontën romaanissa Kotiopettajattaren romaani (miksi sille on suomennoksessa annettu noin pitkä ja hankala nimi, kysyn vaan?). Kirja josta on tehty lukuisia eri tulkintoja, varsinkin elokuvia ja tv-sarjoja. Polly Tealen näyttämösovitus Tampereen teatterissa tarjoaa taas yhden version. Ja hyvä niin, koska tätä ei ole hetkeen Suomen teattereissa nähtykään, suomeksi. Sen sijaan muutama vuosi sitten Åbo Svenska Teater teki huikean upean ruotsinkielisen version, mutta se onkin kokonaan toinen tarina, mistä voit lukea täältä.

Jussi Nikkilä on viime vuosina kunnostautunut teatteriohjaajana, ja melkoisen hyvin tuo siirtymä lavoilta niiden taakse on toiminutkin. Viisi vuotta sitten Kansallisteatterissa nähty Rikhard III oli komea tapaus. Klassikot kiinnostavat, niin katsojia kuin teatterintekijöitäkin. Nikkilän ohjauksessa Jane Eyren tarina saa uudenlaisen näkökulman. Jane (Marketta Tikkanen) ja Bertha (Pia Piltz) ovat kuin saman naisen kaksi puolta. Bertha on Janen pimeämpi puoli, se joka oli ensin. Berthan rooli keskittyy olemaan fyysinen ja tanssillinen, aistillinenkin; hän on se "hullu nainen ullakolla". Jane tunnistaa toisen, villimmän, minänsä, ja Lowoodin ankeassa kouluympäristössä hän oppii hillitsemään tämän toisen puolensa. Tämä taistelu ei ole helppoa, mutta ajan myötä toinen puoli pysyy paremmin piilossa - aivan kuten Berthakin Thornfieldin ullakolla. Vaikkakin lavalla jatkuvasti näkyvissä, läsnä. Kunnes Janen muutettua kartanoon alkaa Bertha pikkuhiljaa taas voimistua ja karata hallinnasta, karata ullakon vankilastaan ja karata Janen hallinnasta. Pidin tästä tulkinnasta.

Tikkanen teki minuun suuren vaikutuksen jo Turun kaupunginteatterin Amelie-musikaalissa, ja nytkin hän on upea. Ilmeikkään herkät kasvot kuvastavat Janen tunteita - hän todellakin on Jane. Hienoa katsottavaa. Ja kaikki blogia säännöllisesti seuraavat tietävät että olen mitä hartain Pia Piltz -fani. Hän ei vaan kykene tekemään mitään puolivillaisesti tai heikosti. Mikä fyysinen suoritus tämäkin on! Koreografiasta vastaava Ingrid André on antanut Piltzille kauniit raamit mitä toteuttaa. 

Esa Latva-Äijö on tehnyt monia hienoja rooleja Tampereen teatterissa, mutta mielestäni hän ei ole nyt vahvimmillaan Rochesterin roolissa. Ihan kelpo suoritus toki, mutta ei vastaa ajatustani ja käsitystäni Rochesterista lainkaan. Hänessä ei vain ole byronmaista synkkyyttä ja tummanpuhuvuutta. Ja minä en ainakaan oikein näe kemiaa, kipinää tai mitään muutakaan Janen ja Rochesterin välillä. Tämä oli minulle isoin pettymys esityksessä.

Ritva Jalonen valloittaa koko lavan aina sille astuessaan, ja niin nytkin. Hänen sadistinen rouva Reedinsä on kammottava ilmestys, ja lempeä rouva Fairfax taas leppoisan sympaattinen. Ja sitten on vielä se innokas tyttökoulun oppilas! Antti Tiensuu taituroi monta erilaista roolia; niistä jäi erityisesti mieleen häijy John Reed, superinnokas koira sekä vastenmielisen lipevä St John Rivers tukahdettuine tunteineen ja jumalantuputuksineen (sekä taidokas rytmimunan soitto). Annuska Hannulalla oli kaksi valloittavaa roolia; Janen lämminsydäminen ystävä tyttökoulusta sekä energinen Adele. Tykkäsin molemmista hahmoista kovasti, ne toivat inhimillisyyttä ja lämpöä näytelmään ja Adele myös keveyttä. Elisa Piispanen urakoi myös monia rooleja; tämän Blanche Ingram on sopivan kylmäkiskoinen ja Bessie taas kiltti. Matti Hakulinen oli oivallinen hevonen mutta taitava myös muissa rooleissaan.

Brittiläinen lavastajalegenda takis on loihtinut luurankomaisen lavastuskehikon. Se muuntuu moneen, pyörii, liikkuu, menee kasaan ja aukeaa, on kuin ajatuksen tasolle jäänyt tulkinta Thornfieldin mahtavasta kartanosta. Kehys, idea, luonnos. Katsoja saa käyttää omaa mielikuvitustaan. Tämä lavastusratkaisu on jännittävä ja taitava. Taustalla on lisäksi riukuaitaa muistuttava puolikaari. Niinkuin alkuperäistä romaaniakin voi tulkita monella tavalla goottikauhusta nuoren naisen kasvutarinaan ja rakkausromaaniin, niin jokainen näkee lavastuksen rungossa omat visionsa. Nikkilän tulkinta jättää muutenkin ilmavuutta teokseen eikä tarjoile mitään valmiita ratkaisuita. 

Siinä missä takis on mielestäni onnistunut lavastuksessa erinomaisesti, niin puvustuksessa hiertää. Moni kuosi saa silmät sikkuraan ja päätä alkaa melkein särkeä kuvioiden viivojen hyppiessä silmille. Jos olisin migreeniin taipuvainen saisi herra Rochesterin takin ja myöhemmin myös Janen puvun kangas kohtauksen päälle. Naisten viktoriaaniset puvut ovat kyllä hienoja, jopa pompöösejä. Ingramien riikinkukkomaiset asustukset olivat aika... no, riikinkukkomaisia. Punaisten pukujen rinnakkaiskäyttö lopussa oli mielettömän kekseliäs idea. Vaikka puvut ovat sopivan epookkia, niin muutamat kuosit tuottavat silmiä piinaavaan ongelman. Kampaukset ja peruukit ovat näyttäviä (kiitos Jonna Lindström), miesten pulisongeista puhumattakaan.

Raimo Salmen valosuunnittelu, erityisesti punaisen valon käyttö, luo hyvin tunnelmaa ja puhaltaa eri paikkoihin henkeä. Valojen ja varjojen vuorottelulla (ja musiikilla) saatiin myös pientä viktoriaanista kauhunkutkutusta, kuten myös Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelulla. Jussi Nikkilä vastaa musiikistakin, joka on hetkittäin erittäin kaunista ja lopunkin ajan hienosti näytelmän henkeen sopivaa.

Jane Eyre on haaveileva, kapinallinen ja feministinen - mutta joutuu tukahduttamaan tämän puolensa kokonaan ollakseen oikeanlainen aikakautensa nainen. Onneksi hän vapautuu lopussa näistä kahleistaan, ainakin osittain. Jotenkin tässä tulkinnassa jätetään kokonaan mainitsematta Janen äkillinen vaurastuminen; ehkä katsojan oletetaan tulkitsevan asianlaita hänen muuttuneesta vaateparrestaan? Montaa muutakaan asiaa ei selitetä, vaan ne joko sivuutetaan kokonaan tai vihjaistaan niin pienin tavoin ettei teokseen ensimmäistä kertaa tutustuva onnistu nappaamaan tiedonmuruista kiinni. Eihän se toisaalta asiaa haittaakaan, pitkästä romaanista on dramatisoinnissa karsittava aina jotain. Polly Teale teki oman valintansa ja ohjaaja taas omansa. 

Olen aiemmin nähnyt teatterissa kahden naisohjaajan versiot (se toinen oli alussa mainittu Susanna Airaksisen ohjaama ÅST:llä, ja toinen oli Bristol Old Vic / National Theatre - versio, jossa ohjaajana Sally Cookson) ja koitin miettiä toiko miesohjaaja tekstiin erilaisen näkökulman tai tulkinnan. Enemmän ehkä vaikutti dramatisointi. Teos on edelleenkin minusta feministinen, ja loppua kohti itseään surkutteleva Rochester alkaa vain ärsyttää. Itsepä on sulkenut vaimonsa vintille ja koittaa vilunkipelillä keplotella uusiin naimisiin. 

Tampereen teatterin Kotiopettajattaren romaanissa oli paljon hyvää ja kaunista, ja silmäniloakin, mutta rakkaustarinana se ei minulle toiminut yhtään. En pitänyt tämän Janen ja tämän Rochesterin romanssia mitenkään uskottavana ja se latisti tämän puolen esityksestä. Onneksi näytelmässä oli monia muita hyviä puolia mihin keskittyä! 

Esityskuvien copyright Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Punk / Tampereen työväen teatteri 19.10.2021

Sanoisinpa että tässä on syksyn energisin ensi-ilta, heittämällä! Marko Järvikallas on kiinnostava oman ikäpolveni näytelmäkirjailija. Viime vuosina olen nähnyt häneltä 3 kuvaa huomisesta, Kybersielut, Kaikki isäni hotellit ja Äidin rakkaus; ei välttämättä helpoimpia näytelmiä, mutta erittäin kiinnostavia. Nyt Järvikallas on sukeltanut nuoruutensa musiikkiin, punkkiin! 

Olemme syntyneet Markon kanssa samana vuonna ja minä sain ensikosketuksen ko. musiikkityyliin isosiskojen kautta. Ikäeroa meillä on 9 ja 11 vuotta, joten Eput, Ratsiat ja muut soivat kotona taajaan siinä 70-luvun loppupuolella. Pohjalla oli LP mitä tuli kuunneltua paljon, ja tulee itse asiassa edelleenkin. Esityksen musiikkipuoli on siis hyvinkin tuttua. Myöhemmässä elämässä on tullut niin seurusteltua kuin muuten vaan hengattua punkkarien kanssa, ja muutenkin liikuttua punk-skenen liepeillä. Vaikken nyt mikään punkkari sinänsä ole ollutkaan, paitsi ehkä hengessä, ja hetkittäin hiusmuodissakin. Monia samoja aatteita ja arvoja jaan kyllä, jos nyt mietitään mitä se punkkarius oikeastaan on.

Samoja asioita pohtii Työviksen PUNK. Mitä ja mistä ja miksi, koko tämä musiikki-ilmiö kaikkine sivurönsyineen oikein onkaan. Juho Gröndahl on ollut mukana dramaturgina ja pohdin herrojen hedelmällisen yhteistyön tuloksia. Paljonko näistä kokemuksista on omakohtaisia ja mikä on heidän suhteensa punkiin. Ilmiönä, musiikkina, polittisena liikkeenä, kansalaisaktivismina. Kuten muutaman (no aika monen) vuoden takaisessa Tullikamarilla pidetyssä konsertissa todettiin: Isi, mitä oli punk? Kapinaa, kyllä. Muotiakin. Elämäntapa, asenne, musiikki, aktivismi. Tämä esitys tarjoilee pienen siivun ja kurkistuksen punk-maailmaan.

Päähenkilö Liitu (Heidi Kiviharju) muuttaa äidin kuoleman jälkeen semityöttömän duunari-isänsä (Auvo Vihro) luo ja tulee uudella paikkakunnalla tutustuneeksi joukkoon punkkareita. On vuosi 1991 ja tyypit ovat vallanneet vanhan paloaseman. Porukan johtohahmo Jade (Minerva Kautto), goottipunkprinsessa Tinde (Eriikka Väliahde), keesipäinen ikipunkki Pauli (Saska Pulkkinen) ja perinteistä junttipunkkaria edustava Pete (Suvi-Sini Peltola) toteuttavat punkaatetta monin eri tavoin: kiljua valmistamalla ja nauttimalla, tekemällä iskuja, kapinoimalla, puuhaamalla pienlehteä (Pilluposti!) ja järkyttämällä naapurustoa. Pian Liitu solahtaa mukaan porukkaan ja alkaa seurustelemaan Peten kanssa (tätä suhdetta en muuten ihan ostanut, sillä Liitu vaikuttaa olevan ihan fiksu tyyppi). Mitä porukan dynamiikalle tapahtuu kun heistä radikaalein eli Sakka (Janne Kallioniemi) palaa kuvioihin?

Välillä piipahdamme tässä ajassa, kun sama vanha porukka kokoontuu Tinden 47-vuotissynttäreille. Kuka on muuttunut ja kuka ei, ja onpa joku peräti saattanut kääntää kelkkansa kokonaan. Mielenkiintoista tarkastella miten tiukassa punkin kaltainen aate toisissa istuu. Ja miten löyhässä toisissa... 

Viimeisempänä, vaan ei suinkaan vähäisimpänä, lavalla nähdään myös esityksen henkinen selkäranka. Ja miksei fyysinenkin. Nimittäin kolmen körilään muodostama trio, jotka musisoinnin lisäksi muuntuvat moneksi. Jari Leppänen (basso), Juha Junttu (rummut) ja Hiski Grönstrand (kitara) ovat Lebu & Maanisdebut, tiukan asiallinen bändi. Mutta tämä kolmikko tekee lavalla paljon muutakin, mutta siitä en paljasta sen enempää. Marjukka saattaa olla suosikkini heidän monista rooleistaan. Kyllä se rokki irtoaa herroilta hyvin, ja punk vielä paremmin. Biisilista on monipuolinen, ja löytyy Spotifystä (hae nimellä Punkin aikakirjat). Joku Holiday in Kambodia ja London Calling olivat vähän itsestäänselvyyksiä, mutta ilahdutti kuulla myös Terveitä Käsiä, Appendixia ja Riistettyjä. Ja Ratsian Tämä hetki ja tulevaisuus on niiiiin rakas. Se onko Joy Division punkkia onkin jo toinen kysymys. Mutta huilu, se on kyllä ihan punksoitin!

         

Näyttelijät ovat hienossa vedossa. Auvo Vihro on mainio kömpelönä Miles Davisia diggailevana isäpappana, joka kuitenkin innostuu hienosti nuorisomeiningistä (SLUT!). Suvi-Sini Peltolan Pete ei ole se penaalin terävin kynä, ja vanhempana hän on katkeroitunut ja hieman ehkä alkoholisoitunutkin. Maailma ei muuttunutkaan ja hän on jumiutunut toinen jalka menneeseen. Kärttyisyys onkin tosi fiksua purkaa kärsivälliseen puolisoon. Eriikka Väliahteen Tinde on cooleista coolein ja hänen kohtalonsa koskettaa minua kovasti. Sosioekonomisille taustoilleen ei nyt kukaan voi mitään. Minerva Kauton Jade jää etäiseksi ja salaperäiseksi. Saska Pulkkinen on erinomainen fyysisessä roolissaan, ja ikuisen optimistin asenteessaan. Hänen Paulinsa ei ole kadottanut uskoaan punk-liikkeeseen, kaikesta huolimatta. Hänenkaltaisiaan näkee katukuvassa edelleenkin, näitä ikipunkkeja.

En muuten tiedä tuoko alasti munasillaan lavalla kekkalointi mitään lisäarvoa esitykselle. Tai ehkä se on punk? Heidi Kiviharjun Liitu on toinen androgyynihkö nuori henkilö mitä hän näyttelee (Poikakoodissa on se toinen rooli) TTT:ssä parastaikaa. Jotenkin tämä on minulle samaistuttava henkilö, poikatyttömäinen, herkkä, kiltti, koulukiusattu. Tyttö joka löytää alkukankeuksien jälkeen henkisen kodin punkyhteisöstä. Sitä nn kyllä ymmärrä miksi hän on nykyajassa jumittanut vuosikausiksi huonoon suhteeseen ja on vielä huonossa työpaikassakin.

Yksi näyttävimpiä asioita tässä näytelmässä on puvustus. Marjaana Mutanen on suunnitellut hulppeiden kampausten, peruukkien ja maskien lisäksi huikean upean vaatekavalkadin. Kymmeniä toinen toistaan tyrmäävämpiä ja punk-henkeä noudattavia asusteita. Varsinkin Tinden goottilook on hurjan hieno, mutta kyllä sieltä löytyy vähän kaikenlaista. Erityisesti virkatut naamarikypärät ovat rock (tai ehkä punk). Asuja on myös hieman kinkympään makuun... Sitäpaitsi mulla on samanlaiset Doc Martensit kun Jadella (ostettu muistaakseni 91, ja edelleen hyvässä kunnossa).

Janne Vasaman rouhea lavastus kaikenlaisine tilpehööreineen pursuaa lavalta. Liitun isän minimaalinen asunto on symppis ja sellainen punk-asennetta huokuva tee-se-itse -asenne näkyy kyllä kaikessa. Ja kiva kun pieni catwalk kurkottaa katsomoon, tulee kunnon Vivienne Westwood -fiilikset alkupuolen muotinäytöksestä. Sami Rautanevan valot ja videot tunkevat myös lavalta seinille asti ja suorastaan vyöryvät katsojien verkkokalvoille. Loisteputket ovat toimiva ratkaisu. Välillä mietin olisiko voinut jakaa korvatulppien lisäksi myös aurinkolaseja kun häikäisee niin. Vaan ehkä se onkin esiintyjien karisma kun niin valaisee? Kyösti Kallio vastaa äänisuunnittelusta ja hyvin on siinä onnistunut. Bändin soitto, taustamusiikit ja puhe- ja lauluäänet ovat tasapainossa. Ainakin enimmäkseen - ja loppu menee punkin piikkiin.

Punk on energinen, hauska, nostalginenkin. Niin moni asia ja biisi toi muistoja mieleen, mutta olihan tässä myös vahvoja yhtymäkohtia nykyisyyteenkin. Punkkarit olivat monessa asiassa aikaansa edellä. Turkistarhauksen ja tehomaatalouden vastustaminen, kasvissyönti... kuulostaako muinaiselta? Esityksen projisoinnit ja sloganit ovat toki kliseisiä, mutta hyvin ajankohtaisia. Mä jotenkin tietyllä (vähän ehkä kierollakin) tavalla ymmärrän miten oikeistopopulismi voidaan rinnastaa punkkiin. Tai mä näen miten esityksen eräs hahmo voi perustella ettei hän ole takinkääntäjä, vaikka onkin siirtynyt punkkarista poliitikoksi. Ja näen myös miksi muut henkilöt eivät pysty asiaa hyväksymään eivätkä huomaamaan yhtäläisyyksiä. Onko parempi taistella establishmentiä vastaan sisältäpäin?

Kun tynnyreitä hakkaavat luolamiehet luovat rytmin, se sama rytmi sykkii sydämissä ja kulkee verenkierron mukana koko kehoon. Kokonaisvaltaisesti. Punk hellii samalla tavalla kaikkia aisteja, katsoja tulee imaistuksi mukaan keikalle, ja vähän vallankumoukseenkin! Älä missaa tätä esitystä!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Poikakoodi / Tampereen työväen teatteri 16.10.2021

Kati Kaartisen uusi näytelmä Poikakoodi pureutuu nuorten miesten maailmaan. Ei ole helppoa olla nuori tänä päivänä; varsinkin tytöille on monenlaisia odotuksia ja vaatimuksia, ulkonäköpaineista puhumattakaan. Silti yhteiskunnallisessa keskustelussa pojat ja heidän erityisongelmansa jäävät jotenkin vähemmälle. Omassa lähipiirissäni on ollut aina enemmän nuoria naisia kuin poikia (siskojen lapsetkin kaikki tyttöjä), joten ehkä se poikamaailma on jäänyt itsellekin vieraammaksi. Mutta tätä pientä puutettani Olka Horilan ohjaama Poikakoodi paikkaa mainiosti.

Työviksen Eino Salmelaisen näyttämöllä nähdään pienen perheen arkea. Yksinhuoltajaäiti (Minna Hokkanen) kantaa päivittäin isoja kassillisia ruokaa Salesta, ja muun ajan koittaa selviytyä. Työkin vaikuttaa kiireiseltä, ja olisihan se jonkunlainen parisuhdekin kiva. Perheen lapsista vanhempi on jo täysi-ikäinen ja hyvin kirjaviisas. Korkealentoiset jutut menevät usein ohi myös perheeltä. N (Heidi Kiviharju) on epävarma identiteetistään ja haluaa tulla kutsutuksi nimellä. Poika (Verneri Lilja) on se minkä ympärille esitys rakentuu. Hän etsii itseään ja on aika räväkkä mielipiteissään. Usein se on äiti kun saa tuta. Näyttelijät tekevät kaikki erinomaisen hienoa työtä. Verneri Lilja on ilmiömäinen Pojan haastavassa roolissa ja kauniisti Heidi Kiviharju taikoo itsestään eteerisen sukupuolettoman. Minna Hokkanen naulitsee Äidin roolin huippuhienosti. 

Pojan pukeutumistyylit vaihtuvat lennossa ja Marjaana Mutasen hienovarainen pukusuunnittelu toteuttaa taitavasti Pojan mielenmaisemia. Milloin on aikaa vetää puku ja kraka ylle, milloin maastokuosia. Mutta verkkarit on se arkiasu. Äiti luottaa tunikoihin, ja N huppariasuun.

Tosin pojalla tuntuu olevan aika kallis maku ja sen näköisiä kamppeita että niitä ei yh-äidin tuloilla hankita. Mistä lie kalliit vaatteet ja lenkkarit ilmestyneet?

        

Poika hakee netistä tietoja siitä millaista on olla mies. Hän on selvästi kasvanut ilman isää, joten miehen mallia otetaan mistä saadaan. Hän ajautuu jatkuvasti konfliktitilanteisiiin äitinsä, ja välillä myös sisaruksensa kanssa, vaikka nämä enimmäkseen hieman liittoutuvatkin äitiä vastaan. Poika tykkää haastaa verbaalisesti. Hetkittäin näkee välähdyksiä leppoisasta arjesta, kuten vaikkapa äidin ja lasten yhteinen Star Wars -leffan katselutuokio. Mutta aina nämäkin seesteiset hetket katkeavat nopeasti. Poika on sanavalmis ja fiksu, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi fiksu tuntemaan empatiaa äitiään kohtaan. Ja myös arvaamaton ja hetkittäin todella ärsyttävä (ihan tekisi mieleni nousta katsomosta ja mennä antamaan vitsaa). Tyyppi pelaa väkivaltaisia tietokonepelejä, koittaa solmia kontakteja luokkakavereihin, mutta nämäkin jäävät vähän räpistelyiksi, kun hän alkaa puhumaan vakavampia. Läpänheitto, kiroilu ja rento meininki taitaa olla se yleisempi kommunikoinnin muoto poikien kesken.

Kaikki sympatiani ovat äidin puolella. Hän tuntee huonoa omaatuntoa kaikesta, esimerkiksi siitä ettei ole osannut edes hyvää nimeä antaa toiselle lapselleen, koskapa tämä haluaa sen vaihtaa. Riittämättömyys on aina läsnä arjessa, ja hän kokee ettei saa omaa aikaa tarpeeksi. Lasten tarpeet menevät ohi. 

Äidin ja Pojan suhde on jatkuvassa konfliktissa ja muutoksessa. Kun Poika saa koulussa turpaansa on äidin reaktio aika yllättävä. Pojalla on välillä aika epärealistisia käsityksiä äidistä: että tämä oikeasti menisi taksilla Prismaan ostamaan Pojalle kahvakuulan tai kävisi kioskilta ostamassa kortsuja kun tyttöystävä on kylässä. Minulla meinaa leuka loksahtaa auki, että toinen ei ymmärrä ettei äiti ole olemassa häntä varten. 

Toisessa näytöksessä selviää miksi nämä asuvat kolmistaan ja miten paljon puuttuva isä vaikuttaa arkeen.

Teppo Järvisen lavastuksessa kaiken keskiössä on kolme ovea. Jokaisen perheenjäsenen omaan huoneeseen. Irto-ovet riittävät, ja toimivat hyvin tilanjakajina. Joo, huonekalut lipuvat pieninä saarekkeina paikalle tarvittaessa, mutta ovet ovat se juttu. Niihin voi laittaa oman agendansa mukaisia kuvia ja piirroksia. Musiikkivalinnat ovat yllättäviäkin.

Nostan hattua Kati Kaartiselle siitä miten hän on onnistunut luomaan Pojan kaltaisen hahmon ja miten hienosti Olka Horila ottaa esityksestä irti eri sävyjä. Jotenkin hyvin realistisen oloinen kuvaus tämänpäivän teinipojasta ja tämän ihmissuhteista. Poika on selkeästi herkkä ja kiltti, mutta peittää sen hyvin tylyyn ja sanavalmiiseen, jopa näsäviisaaseen kuoreen. Poikakoodi on realismistaan huolimatta myös hauska näytelmä. Mutta jotenkin kaihoisan ja surumielisen linssin läpi katsottuna. 

Yleisössä oli lauantai-iltana paljon myös nuoria, en tiedä olivatko koululaisryhmänä vai muuten vaan. Mutta kiva jos tämä houkuttelee myös alle parikymppisiä katsojia - ja kirvoittaa ehkä keskusteluakin.

Näytelmä on mielestäni hyvä silloin kun se herättää paljon ajatuksia ja pohdintaa. Poikakoodi täyttää sen kriteerin erinomaisesti. Loppua kohti tunsin pientä sympatiaa myös Poikaa kohtaan ja hän ei ollut muutenkaan niin haastava hahmo. Ehkä meissä molemmissa tapahtui pientä kehitystä.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kinky Boots / Tampereen työväen teatteri 9.10.2021

Kinky boots. Mitäs sitä tästä nyt sanoisin. Täydellinen feel good -musikaali, joka piristää kyllä synkimmänkin päivän. Tämä tuotanto on siirretty liki sellaisenaan Helsingin kaupunginteatterista, missä se pyöri loppuunmyydyille katsomoille elokuusta 2018 alkaen toukokuulle 2019. Muistelen vieläkin HKT:n ensi-iltaa suurella lämmöllä; harvemmin näkee sellaista laumaa upeita drag queenejä yhdessä paikassa kuin siellä katsomossa. Katsojia olisi piisannut kyllä enemmänkin, mutta kaikkien iloksi se sai uusintatulemisen syksyllä 2020 Tampereen Työviksessä. Ohjaaja Samuel Harjanne tuntuu olevan kultasormi eli kaikki mihin hän tarttuu on kultaa. 

Esitys sai ensi-iltansa Työviksessä siis jo viime syksynä, mutta korona vei ne esitykset mihin minun piti mennä, ja sitten lopulta kaikki muutkin. Mutta onneksi nyt sitten pääsin! Hyvää kannatti tässäkin tapauksessa odottaa. Pienen brittiläisen teollisuuspaikkakunnan kenkätehdas vetelee viimeisiään, ja isänsä yllättävän poismenon jälkeen tämän poika Charlie (Petrus Kähkönen) joutuu ottamaan vetovastuun kenkätuotannosta, joskin vastentahtoisesti. Charlie pyristelee perinteiden ja muutoksen välissä. Kukaan ei tunnu enää ostavan hyvintehtyjä miesten kenkiä, joten jotain uutta tarttis keksiä. Mutta mitä? 

Vastaus tipahtaa kuin taivaasta Charlien törmättyä upeaan esiintyjäleidiin Lolaan (Lauri Mikkola). Lolan kaltaiset dragartistit tarvitsevat hieman järeämpiä kenkiä, mutta silti niiden pitäisi olla vietteleviä, korkeakorkoisia, punaisia ja ennenkaikkea seksikkäitä. Tuumasta toimeen, ja koko pulju valjastetaan tehtailemaan upeita saapikkaita. Milanon maailmankuuluille kenkämessuillekin käy tie, ja miten sitten kävikään. Matkalla voitetaan tukku ennakkoluuloja, solmitaan odottamattomia ystävyyksiä, ja joillekin parisuhteille joudutaan jättämään hyvästit. 

Kinky Boots on musikaali vastoinkäymisten ja ennakkoluulojen voittamisesta sekä isien asettamista odotuksista pojilleen. Ystävyys, yhteistyö, yhteen hiileen puhaltaminen - kaikki tämä tehtynä suurella sydämellä. Lola on raikas tuulahdus ummehtuneessa tehtaassa ja tuo tullessaan kerrassaan sädehtivät Enkelit! Mikään ei ole enää entisellään, eikä tarvitse ollakaan.

Vaikka Charlie ja Lola ovat ne päähenkilöt, niin kyllä siellä tehdään tukku hienoja pienempiä rooleja. Muhevaäänisen Hiski Grönstrandin vastarannan kiiski Don on huikeasti tyypitelty äijä, pinnallisen oloinen Nicola (aina ihastuttava Eriikka Väliahde) ei tunnu ymmärtävän Charlien mielenliikkeitä enää lainkaan. Sen sijaan Lauren (huikeaääninen Pihla Pohjolainen) kyllä ymmärtää - ja onneksi Charliekin ymmärtää yskän lopuksi. Lolan enkelit ovat notkeita, näyttäviä ja viiltävän tyylikkäitä!

Lauri Mikkolan karismaa ja ääntä en väsy koskaan kehumaan, ihan omassa luokassaan. Tämän Lola on tyrmäävin ilmestys missään ja koskaan. Mikä ääniala! Ja kyllä Petrus Kähkönen on mies paikallaan vetäessään Sielukas mies -biisin. Menee ja sattuu suoraan sydämeen.

Eeva Kontu johti hienosti svengaavaa livebändiä ja Gunilla Olsson-Karlssonin koreografiat houkuttelivat katsomonkin joraamaan. Varsinkin Lolan ja enkeleiden tanssikuviot ovat huumaavan hienoja. Peter Ahlqvistin pieteetillä laadittu lavastus ja pisteenä i:n päällä Tuomas Lampisen kertakaikkisen upea puvustus (varsinkin Lolan ja enkelien vaatteet vievät kielen mennessään). William Ilesin valot ja Kai Poutasen äänet kruunaavat kokonaisvaltaisen ja maailmanluokan esityksen. Tässä ei todellakaan tartte häpeillä esimerkiksi lontoolaisten esitysten rinnalla, niin ammattitaitoista meno on. 

Esitykset onneksi jatkuvat vielä keväällä 2022 (ainakin 19.2. asti) ja hyvä niin koska katsomot ovat ilta illan jälkeen täydet myös Tampereella. Kannattaa varmaan napata liput pian, koska ne tuntuvat katoavan nopeasti Lolan fanien taskuihin! Kiitos Kinky Boots a'la TTT!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari, loppukiitosvideo oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

De besynnerliga händelsen med hunden om natten / Lilla Teatern 8.10.2021

Ihanaa, yksi lempinäytelmäteksteistäni Paavo Westerbergin ohjaamana, ja tällä kertaa ruotsiksi De besynnerliga händelsen med hunden om natten. Mark Haddonin erinomainen kirja The Curious Incident of the Dog in the Night-Time ilmestyi jo 2003, ja elokuussa 2012 sai Simon Stephensin kirjoittama näytelmäversio ensi-iltansa National Theatressa. Näin sen sekä siellä että sen West Endille siirtymisen jälkeen, ja pari kertaaa vielä NT Live -sarjassa valkokankaaltakin. Näytelmästä tuli yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Kiinnostava tarina, uniikki näyttämötoteutus ja hienot esiintyjät auttoivat toki asiaa. Suomen kantaesitys Yöllisen koiran merkillinen tapaus nähtiin Tampereen työväen teatterissa 2014. Nyt sitten Lilla Teatern tarttui aiheeseen, vaikka tätä on vedetty jo ruotsiksi (samalla käännökselläkin) kerran aiemminkin, Wasa Teaterissa 2015.

Christopher on teinipoika, joka asuu isänsä ja lemmikkirottansa Tobyn kanssa kahdestaan ja käy erityisluokkaa. Hänen maailmansa on erilainen, koska hän huomioi kaiken ja toisaalta ei ymmärrä sanontoja tai metaforia. Jonkunlainen autismikirjon juttu, mutta siihen ei mennä sen syvällisemmin. Christopherin erityisyys ilmenee monenlaisena: hän ei pidä kosketuksesta tai tietyistä väreistä mutta matematiikasta, avaruudesta ja arvoitusten ratkaisemisesta hän kyllä pitää. Välillä hän väläyttää niin viisaita ajatuksia että niitä jää oikein miettimään. Eräänä päivänä naapurin koira löytyy kuolleena, ja Christopher ei voi vastustaa mysteerin selvittämistä. Samalla hän tulee selvittäneeksi yhtä jos toista muutakin ja hänen maailmansa muuttuu kertaheitolla. 

Näytelmä on eräänlainen kasvukertomus, samalla kuin ratkaistaan pieni rikos ja seurataan erään perheen tarinaa. Ohjaaja Westerberg ei päästä katsojiaan helpolla. Vihjeitä tarjoillaan pieninä annoksina. Varsinkin loppua kohti tehdään hyvin selväksi että tässä nyt toteutetaan Christopherin opettajalleen kirjoittamaa tarinaa eli näytellään sitä. Välillä näyttelijät lipsuvat ulos rooleistaan ja luetaan vihkosta ääneen mikä kohtaus on menossa. Tämä on tehty taitavasti. Loppua kohti esitys muuttuu enemmän jopa lukudraamaksi eli näyttelijät lukevat plareistaan tekstiä. 

Sven Dahlbergin lavastus on futuristinen ja moneen muuntuva. Puolikaaren muotoisista elementeistä saa kaikenlaista. Katosta putoilevat esineet tarjoavat ihanaa silmänruokaa ja pieniä yllätyksiä. Toni Haarasen videosuunnittelu, varsinkin loppua kohti, on nopeatahtista ja levotonta, kuten toki suurkaupungissa pitää ollakin. Merimaisemat ankkuroivat Christopherin lämpimiä muistoja rantalomista. Muutenkin Christopherin jättäessä kotikonnut taakse valot (Ville Aaltonen) ja äänet (Antero Mansikka) ja muut muuttuvat suorastaan kakofonisiksi, kuvaten varmaan hyvin sitä kaaosta minkä ne aiheuttavat hänen sisällään. Hänelle on onneksi opetettu tekniikoita miten hälyn päässä saa vaikenemaan, mutta katsoja ei pääse aisteja kuormittavia tapahtumia pakoon. 

Koko toinen näytös on luonteeltaan hyvin erilainen kuin ensimmäinen, abstrakti ja kaaoottinen. Hälyä, kaikuvia ääniä ja vilkkuvia valoja riittää. Äänisuunnittelu, mutta myös videot ja valaistus, saavat entistä suuremman roolin tarinan edetessä. Ihmisten käytöskin muuttuu jotenkin nykivämmäksi, kiireemmäksi. 

       

Näyttelijäensemble on loistava, muuntuessaan moniin rooleihinsa. Alexander Wendelin on todella loistava Christopherin vaativassa osassa. Hän tekee hahmostaan todella uskottavan, pienillä eleillä ja ilmeillä. Robert Kockin esittämä isä on äkkipikainen, jos kohta kiltti, vaan ei ole helppoa hänelläkään. Pia Runnakko monissa rooleissaan on ihan pistämätön! Nämä ihmiset ovat kovin inhimillisiä ja heihin on helppo samaistua. Kun äiti (Vuokko Hovatta) kertoo muutamista Christopherin edesottamuksista, saa katsoja pienen välähdyksen siitä mitä arki erityislapsen kanssa on. Ja pienen ymmärryksen myös siitä miksi äiti teki omat ratkaisunsa. Kaikista meistä ei varmastikaan ole jäämään vastaavassa tilanteessa. On ihanaa että Christopherin elämässä on lämpimiä ja turvallisia aikuisia kuten tämän opettaja Siobhan (Cecilia Paul) ja myös uusi tuttavuus naapurin eläkeläisrouva (Pia Runnakko). Ensemblen täydentävät Ulriikka Heikinheimo ja Joachim Wigelius.

Christopher ei aluksi halua että hänen kirjoittamastaan kirjasta tehdään näytelmää. "Teatterissa teeskennellään, se on melkein valehtelemista". Niinhän se onkin, mutta tässä tapauksessa olen iloinen että näytelmä tehtiin. Hienosti C:n kirja, mielikuvitus ja näytelmä kietoutuvat yhteen ja keriytyvät auki. Välillä Christopher antaa näyttämöohjeita esiintyjille, ettei unohdeta olevamme hänen kirjoittamassaan tarinassa. 

Kolme tuntia on esitykselle pitkä aika ja ehkä tästä olisin leikannut pois niitä hälyisiä kohtauksia. Lopussa kyllä pyyhin kyyneleitäni, koska tunsin niin suurta sympatiaa rohkeaa ja reipasta nuorta poikaa kohtaan. Hän ratkaisee kuolleen koiran arvoituksen, selviytyy yksin suuressa maailmassa, löytää äidin, kirjoittaa kirjan tapahtumistaan, onnistuu matematiikan tutkinnossa ja voittaa itsensä niin monella eri tavalla. Westerbergin ruotsinkielinen ohjausdebyytti ei ehkä ole helpointa katsottavaa, mutta yhtäkaikki nautinnollinen elämys.

Tänä syksynä Lillan on siirtynyt uuteen tekstitysjärjestelmään. Subtitle Mobile ei toiminut kauhean hyvin Lillanin "kellarissa", kun wifi ei kuulu kovin hyvin. Ilmeisesti Thea-sovelluksen suomenkielistä versiota ei enää tueta ja siksi tuo uusi. Vaikka näytelmä on minulle tuttu, niin tässä on paljon sellaista sanastoa mihin oma ruotsinkieleni ei riitä, niin siksi kaipaan tekstityksen tukea.

Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.