Kati Kaartisen uusi näytelmä Poikakoodi pureutuu nuorten miesten maailmaan. Ei ole helppoa olla nuori tänä päivänä; varsinkin tytöille on monenlaisia odotuksia ja vaatimuksia, ulkonäköpaineista puhumattakaan. Silti yhteiskunnallisessa keskustelussa pojat ja heidän erityisongelmansa jäävät jotenkin vähemmälle. Omassa lähipiirissäni on ollut aina enemmän nuoria naisia kuin poikia (siskojen lapsetkin kaikki tyttöjä), joten ehkä se poikamaailma on jäänyt itsellekin vieraammaksi. Mutta tätä pientä puutettani Olka Horilan ohjaama Poikakoodi paikkaa mainiosti.
Työviksen Eino Salmelaisen näyttämöllä nähdään pienen perheen arkea. Yksinhuoltajaäiti (Minna Hokkanen) kantaa päivittäin isoja kassillisia ruokaa Salesta, ja muun ajan koittaa selviytyä. Työkin vaikuttaa kiireiseltä, ja olisihan se jonkunlainen parisuhdekin kiva. Perheen lapsista vanhempi on jo täysi-ikäinen ja hyvin kirjaviisas. Korkealentoiset jutut menevät usein ohi myös perheeltä. N (Heidi Kiviharju) on epävarma identiteetistään ja haluaa tulla kutsutuksi nimellä. Poika (Verneri Lilja) on se minkä ympärille esitys rakentuu. Hän etsii itseään ja on aika räväkkä mielipiteissään. Usein se on äiti kun saa tuta. Näyttelijät tekevät kaikki erinomaisen hienoa työtä. Verneri Lilja on ilmiömäinen Pojan haastavassa roolissa ja kauniisti Heidi Kiviharju taikoo itsestään eteerisen sukupuolettoman. Minna Hokkanen naulitsee Äidin roolin huippuhienosti.
Pojan pukeutumistyylit vaihtuvat lennossa ja Marjaana Mutasen hienovarainen pukusuunnittelu toteuttaa taitavasti Pojan mielenmaisemia. Milloin on aikaa vetää puku ja kraka ylle, milloin maastokuosia. Mutta verkkarit on se arkiasu. Äiti luottaa tunikoihin, ja N huppariasuun.
Tosin pojalla tuntuu olevan aika kallis maku ja sen näköisiä kamppeita että niitä ei yh-äidin tuloilla hankita. Mistä lie kalliit vaatteet ja lenkkarit ilmestyneet?
Poika hakee netistä tietoja siitä millaista on olla mies. Hän on selvästi kasvanut ilman isää, joten miehen mallia otetaan mistä saadaan. Hän ajautuu jatkuvasti konfliktitilanteisiiin äitinsä, ja välillä myös sisaruksensa kanssa, vaikka nämä enimmäkseen hieman liittoutuvatkin äitiä vastaan. Poika tykkää haastaa verbaalisesti. Hetkittäin näkee välähdyksiä leppoisasta arjesta, kuten vaikkapa äidin ja lasten yhteinen Star Wars -leffan katselutuokio. Mutta aina nämäkin seesteiset hetket katkeavat nopeasti. Poika on sanavalmis ja fiksu, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi fiksu tuntemaan empatiaa äitiään kohtaan. Ja myös arvaamaton ja hetkittäin todella ärsyttävä (ihan tekisi mieleni nousta katsomosta ja mennä antamaan vitsaa). Tyyppi pelaa väkivaltaisia tietokonepelejä, koittaa solmia kontakteja luokkakavereihin, mutta nämäkin jäävät vähän räpistelyiksi, kun hän alkaa puhumaan vakavampia. Läpänheitto, kiroilu ja rento meininki taitaa olla se yleisempi kommunikoinnin muoto poikien kesken.
Kaikki sympatiani ovat äidin puolella. Hän tuntee huonoa omaatuntoa kaikesta, esimerkiksi siitä ettei ole osannut edes hyvää nimeä antaa toiselle lapselleen, koskapa tämä haluaa sen vaihtaa. Riittämättömyys on aina läsnä arjessa, ja hän kokee ettei saa omaa aikaa tarpeeksi. Lasten tarpeet menevät ohi.
Äidin ja Pojan suhde on jatkuvassa konfliktissa ja muutoksessa. Kun Poika saa koulussa turpaansa on äidin reaktio aika yllättävä. Pojalla on välillä aika epärealistisia käsityksiä äidistä: että tämä oikeasti menisi taksilla Prismaan ostamaan Pojalle kahvakuulan tai kävisi kioskilta ostamassa kortsuja kun tyttöystävä on kylässä. Minulla meinaa leuka loksahtaa auki, että toinen ei ymmärrä ettei äiti ole olemassa häntä varten.
Toisessa näytöksessä selviää miksi nämä asuvat kolmistaan ja miten paljon puuttuva isä vaikuttaa arkeen.
Teppo Järvisen lavastuksessa kaiken keskiössä on kolme ovea. Jokaisen perheenjäsenen omaan huoneeseen. Irto-ovet riittävät, ja toimivat hyvin tilanjakajina. Joo, huonekalut lipuvat pieninä saarekkeina paikalle tarvittaessa, mutta ovet ovat se juttu. Niihin voi laittaa oman agendansa mukaisia kuvia ja piirroksia. Musiikkivalinnat ovat yllättäviäkin.
Nostan hattua Kati Kaartiselle siitä miten hän on onnistunut luomaan Pojan kaltaisen hahmon ja miten hienosti Olka Horila ottaa esityksestä irti eri sävyjä. Jotenkin hyvin realistisen oloinen kuvaus tämänpäivän teinipojasta ja tämän ihmissuhteista. Poika on selkeästi herkkä ja kiltti, mutta peittää sen hyvin tylyyn ja sanavalmiiseen, jopa näsäviisaaseen kuoreen. Poikakoodi on realismistaan huolimatta myös hauska näytelmä. Mutta jotenkin kaihoisan ja surumielisen linssin läpi katsottuna.
Yleisössä oli lauantai-iltana paljon myös nuoria, en tiedä olivatko koululaisryhmänä vai muuten vaan. Mutta kiva jos tämä houkuttelee myös alle parikymppisiä katsojia - ja kirvoittaa ehkä keskusteluakin.
Näytelmä on mielestäni hyvä silloin kun se herättää paljon ajatuksia ja pohdintaa. Poikakoodi täyttää sen kriteerin erinomaisesti. Loppua kohti tunsin pientä sympatiaa myös Poikaa kohtaan ja hän ei ollut muutenkaan niin haastava hahmo. Ehkä meissä molemmissa tapahtui pientä kehitystä.
Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti