Turkulaiset taidetoimijat yhdistivät voimansa ja loivat jotain huikeaa, erilaista, kaunista ja mielikuvitusta kiihottavaa. Syntyi Huoneiden kirja, runoilija Saila Susiluodon teokseen pohjautuva teos, jossa installaatiohuoneita oli 64, yksi jokaiselle kirjan runolle. Kirja on edelleen lukematta, mutta Alma Rajalan ideoima näyttämöteos jätti lähtemättömän vaikutuksen sydämeeni.
Huoneiden kirja yhdisti immersiivistä esitystä, tanssia, nukketeatteria, musiikkia, pantomiimia. Huikeita äänimaisemia ja häkellyttävää visuaalista suunnittelua. Jokaisen huoneen on suunnitellut oma pieni työryhmä, ja visuaalisen kokonaisuuden koordinoi Johanna Latvala. Äänisuunnittelusta vastaa Laura Naukkarinen ja valoista Jarkko Forsman. Lisäksi Riikka Mäntymaan pukusuunnittelu on ollut valtava urakka. No, kaikki tässä teoksessa on ollut varmasti valtavaa urakkaa, ei sillä. Se yhteistyö ja yhteisöllisyys tekijöiden kesken lienee se ydinjuttu.
Lähimmät esimerkit itselleni oli ilman muuta brittiryhmä Punchdrunkin loistava The Drowned Man - A Hollywood Fable jonka näin Lontoossa 2013. Se kummittelee edelleen mielessäni henkeäsalpaavana ja kokonaisvaltaisena elämyksenä - lue bloggaukseni siitä. Lisäksi Huoneiden kirja toi mieleeni Valtteri Raekallion Neuromaanin, jonka koin Helsingin Juhlaviikoilla 2016. Silloin vaellettiin vanhassa Marian sairaalassa... hieno kokemus sekin. Siinäpä pari jonkinlaista tyylillistä esikuvaa, itselleni verrokiksi.
Immersiivistä teatteria/esitystä voi olla varsin monenlaista, ja Huoneiden kirja oli vallannut hienon vanhan Turun Kivipainon. Monta ovea, monta kerrosta, monta huonetta, soppea ja komeroa. Esitys rönsyili myös sisäpihalle, katoille, kaduille ja pihan autoon. Sattumalla ja kolikonheitolla oli oma osuutensa kävijän kokemukseen. Alussa Vanhat taulukot antavat henkilökohtaiset alkuohjeet ja loppu on kulkijan omissa käsissä. Oma matkani alkoi valkoiselta sisäänkäynniltä, mukanani kartta, kolikko, ohjeet ja kätevä farkkukankainen vyölaukku, puhelin, muistikirja ja vesipullo. Kaikkia tarvittiin.
Mä olen vähän sellainen suorittajatyyppi, ja tämmöisissä paikoissa iskee semmoinen "äkkiä käytävä kaikki huoneet läpi etten vaan missaa mitään" -fiilis. Koitin taistella sitä vastaan parhaani mukaan, ja onnistuinkin monessa kohtaa. Olin onneksi heti klo 17.30 saapumiserässä, ja alkuvaiheissa olikin mukavan väljää. Vaan loppua kohti alkoi paikoitellen olla paljon ihmisiä, joka toki ahdisti näin korona-aikaan, maskeista huolimatta. Muutama pienempi huone siellä neljännen kerroksen perällä jäi kokonaan käymättä, kun en vaan jaksanut jonottaa (ja tämä harmittaa). Parasta olivat ne hetket kun tunsi olevansa paikalla yksin.
Mieleenpainuvia juttuja ja yksityiskohtia oli kymmeniä. Silti päällimmäisenä muistelen kohtaamisia esiintyjien kanssa. Kun tyttö antaa langanpätkän sinulle ja vie sinut huoneeseensa (Asehuone) siitä vetäen. Kun ennustaja sivelee kämmentäsi puuterisudilla ja puhuu hypnoottisesti ja lopuksi kohtaat lohikäärmeen. Kun laitat kuulokkeet korvillesi ja uppoudut johonkin ihan muualle. Kun seuraat laulavien leipurien työskentelyä (Keittiö ja kuusi leivinuunia) ja nautit heidän helkkyvistä äänistään.
Kun katsot ikkunasta pihalla kulkevaa valkoista valasta joka on napannut laulavat leipurit matkaansa. Kun kosketat hevosta sen omassa huoneessa ja teillä on oikeasti oma hetki, omassa kuplassa ja kaikki ympäriltä vain katoavat. Se kontakti ja kosketus jäi omaan sydämeeni. Pitkät katseet ja salaperäisyyden verho.
Muutama huone oli niin pieni että niihin saattoi vetäytyä yksinään ja sulkea oven perässään. Levätessäni matalia taajuuksia värähtelevällä patjalla, kuunnellessani runoa kuulokkeista ja katsellessani talvimaisemaa, tunnen oloni niin rennoksi että voisin jäädä tämän huoneen syleilyyn tuntikausiksi. Huoneiden kirja tarjoaa monta hyvin meditatiivista kokemusta. Ja sitten on ihan muuta, kuten pikkiriikkisiä sähköflyygeleitä ringissä.
Huoneiden kirja on täynnä, niin täynnä kaikkea ettei yhden illan aikana ehtinyt kokemaan ja aistimaan kaikkea. Se oli runsaudensarvi ja kaleidoskooppi. Olikin varsin sopivaa että tarjolla oli monenlaisia pysähdyspaikkoja ja taukohetkiä. Makasin kuulokkeet korvillani ruosteisella hetekalla, ruosteisia aaltopeltejä katsellen ja suljin silmät. Kuulin meren kohinan, lokkien äänet, laivan torven. Tämä oli Silta.
Muutama huone kutsui minut takaisin monta kertaa, kuten vaikkapa aika karmaiseva Lastenhuone pikkukumisaappaineen ja valuvine vesineen. Viestilappuja oli jätetty löydettäviksi. Vanhan kirjapainon jokainen soppi oli kyllä käytetty hyödyksi. Huoneet oli myös numeroitu huolella, ja kunkin huoneen oman tarinan saattoi lukea tai kuulla paikan päällä.
Olisin halunnut palata esityksen pariin jonain toisena kertana, mutta loppuunmyytyhän lyhyt pariviikkoinen esityskausi on. Hienoa sinällään, mutta kun näin valtavasti vaivaa nähdään - talo on kuitenkin nelikerroksinen ja huoneita se 64 - niin eikö tätä voisi esittää pidempään? Ymmärrän kyllä resurssipulan, koska kymmenet ja kymmenet ihmiset sekä esiintyivät meille että huolehtivat opastuksesta ja turvallisuudesta. On vain hyväksyttävä asioiden rajallisuus ja hetkessä oleminen.
Aina välillä törmäsin tuttuun (paikalla oli pari teatteribloggaajakollegaa, lukekaapa heidän kirjoitukset aiheesta: Yökukkujan sekalaiset ja Elämä on ihanaa - ja myös Kujerruksia on kirjoittanut aiheesta) mutta jatkoimme matkaa puhumatta, kuin laivat yössä kohdaten. Tämän talon halusin kokea yksin. Se olikin yksi hienoimpia kokemuksia: olin yksin, mutta silti yhdessä. Ihmisiä tuli vastaan, jokainen kulki omaa tahtiaan ja harva puhui. Muutama rupatteleva seurue tuli nähtyä, mutta enimmäkseen talossa liikkui hiljaista väkeä. Mutta hiljaista ei todellakaan ollut! Äänimaisemat olivat tila- ja huonekohtaisia ja todella hienosti suunniteltuja.
Rakastin huoneiden nimiä. Jaavalainen varjonukketeatteri imuroidussa huoneessa piti sisällään sympaattisen oranssin imurin, jonka imuputkella tökkimällä merkattuja paikkoja sai aikaan erilaisia ääniä. Taivaanlaulun huone tarjosi kauniit sisäpihan näkymät (todellinen room with a view). Pikkuruisten luurankojen neuvot, huone jossa on 12 lasivitriiniä oli sympaattinen (ja Lee Lahikaisen kädenjäljen tunnisti kyllä heti!).
Sinisen makuuhuoneen parveke (huone 54) oli se minun huoneeni numero, josta löytyi vastaus äänettömään kysymykseeni. Lepäsin sielläkin hetken pohtimassa kysymystäni ja ennen kaikkea vastausta siihen. Sainko sitä vai en, liekö tuolla niin merkitystä. Vain pohdinnallani oli. Matka tähän huoneeseen oli pitkä, mutta tarpeellinen.
Suuresti fanittamani Alma Rajala toimii teoksen ohjaajana ja koko konseptin äitinä. Hänen johdollaan satakunta taiteilijaa on usean vuoden ajan suunnitellut ja toteuttanut Huoneiden kirjaa. Aura of Puppets, TEHDAS Teatteri ja Aurinkobaletti, nuo Manillan asukit, toimivat koordinoivina tahoina. Mukana on iso liuta huippuammattilaisia ja se kyllä näkyy.
Haikein mielin jätin Huoneiden kirjalle hyvästit. Olisin palannut mielelläni uudestaan jatkamaan, kokemaan, aistimaan ja lumoutumaan. Sen sijaan nostan virtuaalista hattuani turkulaisille kulttuuri-ihmisille että he toteuttivat tämän kokemuksen meille. Yle nosti Huoneiden kirjan uutisiin, ja jutusta saa hyvän yleiskäsityksen millainen teos on kyseessä. Ilokseni huomasin myös visuaalisen suunnittelija Johanna Latvalan kommentoivan Punchdrunkin inspiroivaa vaikutusta!
Tunnustan etten heitellyt kolikolla itselleni suuntaa, ja löysin lähtiessä saadut lappusetkin vasta palauttaessani vyölaukkua ja tavaroita. Ne jäivät itselleni muistoksi, ihanien muistojen lisäksi. Ja Susiluodon kirja menee hankintalistalle!
Kiitos Huoneiden kirja - päästit minut tuulenpuhkomiin sisuksiisi, tutustumaan sokkeloihisi ja salaisuuksiisi.
Kuvat ovat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti