Päämäärä Tuntematon / Tampereen Komediateatteri 27.11.2019

Melko lailla kaksi vuotta sitten näin hienon sooloesityksen. Yksi ihminen esitti lukemattoman määrän rooleja, osan livenä ja osan etukäteen tehdyissä videoklipeissä. Mutta yhtä kaikki, niin hienolla läsnäololla ja karismalla, että tiesin heti että tämän haluan nähdä uudelleen. Ja hyvä esitys on hyvä; Päämäärä Tuntematon on kiertänyt monessa Suomen teatterissa jo pari vuotta. On aina hienoa jos joku esitys jatkaa elämäänsä näin kauan, vaikkakin satunnaisin esityksin. Nämä olivat niitä viimeisiä esityksiä siellä mistä kaikki sai alkunsa eli Tampereen Komediateatterilla. Onneksi oli vielä tilaisuus kokea tämä siis uudelleen.

Hyvin tämä toimii vielä toisellakin kerralla. Myös kanssakatsojat tuntuvat olevan todella innoissaan kun "salakuuntelen" väliajalla ja esityksen jälkeen. Aivan mahtavaa.

     

Panu Rajalan kirjoittama ja Panu Raipian ohjaama Päämäärä Tuntematon kertoo pienen pätkän kirjailija Väinö Linnan elämästä eli nimenomaan sen pätkän Tuntematon sotilas-romaanin ympärillä. Miten se syntyi, julkaisuprosessia, vastaanottoa ja jälkipyykkiä. Näemme myös otteita itse kirjastakin.

Kaikki hahmot heräävät henkiin hienosti virtuoosimaisen Tuukka Huttusen hyppysissä. Pienillä jutuilla ja parilla vaatekappaleella hän muuntuu hyvinkin erilaisiksi hahmoiksi. Ilo katsella. Esityksen loppu saa varmaan silmät kostumaan muillakin kuin minulla.

Jos tämä suorittaa paluun vielä jossain vaiheessa niin suosittelen vahvasti katsomaan!



Kuvan copyright oma ja Peero Lakanen.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla (Kiitos Tuukka!)

Met Opera Akhnaten / Finnkino 27.11.2019

Tämä Philip Glassin ooppera Akhnaten pyöri Lontoossa viimeksi keväällä 2019 ja olisin kovasti halunnut nähdä sen. Olisi jopa ollut yhtenä iltana kalenterissa tilaa, mutta jäljellä oli enää vain kalleimpia paikkoja, joten se sitten jäi. Iloni olikin melkoinen kun se siirtyi Metropolitan oopperaan ja oli mukana myös leffateatterisarjassa. Eli pääsin kuin pääsinkin katsomaan, vieläpä suht edullisesti ja mukavasti. Villasukat jalassa ja omien eväiden kanssa. Olin päivänäytöksessä niin oli muutenkin väljää.

Ja niin hieno kokemus tämä olikin että oksat pois. En ole vastaavaa kokenut ennen, siis sekä musiikillisesti että visuaalisesti aivan uniikki. Muinaiseen Egyptiin liittyvät asiat ovat aina kiehtoneet minua, ja tämä Akhnatenin tarina on erityisen kiinnostava jakso Egyptin historiassa.

Glassin musiikki on, no, Glassin musiikkia. Eteeristä, viipyilevää, vahvaa. Ei ehkä kovin tyypillistä oopperamusiikkia, mutta hypnoottisesti katsojan syliinsä kietovaa. Sellaista meditatiivista ja samalla alkuvoimaista. Laulajat olivat kaikki taitavia, mutta kontratenori Anthony Roth Costanzo oli aivan jotain muuta, kuin toiselta planeetalta. Tämän ääni soljui kirkkaana ja kuulaana, korkean kauniina. Mies kävi läpi melkoisen muodonmuutoksen nimirooliinsa muutenkin, ankaralla dieetillä ja kuntokuurilla ja kaikkien karvojen ajelulla. Todellista heittäytymistä roolihenkilön ihon alle. Hän on esittänyt roolia useammassa eri tuotannossa, niin Lontoossa kuin LA:ssa ja Metropolitanissa.

Kuoro-osuudet olivat myös näyttäviä niin visuaalisesti kuin äänellisesti. Laulua kuultiin englannin lisäksi myös egyptin, heprean ja akkadin kielillä, eli mitään ei niistä ymmärtänyt. Osassa esitystä oli englanninkielinen tekstitys, niissä kohdissa missä puhuttiin ja laulettiin englanniksi. Toisaalta, laulu oli paljon pelkkiä äänteitä, ilman sanoja, ja sitä ei ollut edes niin paljoa. Eri asia oli sitten Amenhotep III (Zachary James) rooli, joka oli puherooli ja hän toimi englanninkielisenä kertojana. Tapahtumista pysyi kyllä hyvin mukana - kaikki oli hidastempoista ja viipyilevää. Hauskaa muuten että Zachary James on esittänyt Addams Familyssä Lurchia. No, hän on 198 cm pitkä ja aika raamikas, ettei ihme sinällään. Mies on muhkeaääninen bassobaritoni ja olisin mielelläni kuullut hänen myös laulavan.

Librettoon on Philip Glass neljän muun tekijän kanssa poiminut autenttisia tekstejä, niin Akhnatenin omasta Kuolleiden kirjasta kuin hänen hallintoaikansa kirjeistä ja asetuksista. Esitys käy läpi koko Akhnatenin 17-vuotisen hallintokauden, alkaen hänen isänsä Amenhotep III kuolemasta ja palsamoinnista, kruunajaisiin ja uuden uskonnon muodostamiseen, ja lopulta kuolemaan ja poikansa Tutankhamunin kruunajaisiin. Mukana nähdään hänen vaimonsa Nefertiti (J'Nai Bridges) sekä äitinsä kuningatar Tye (Disella Larusdottir) sekä lauma tyttäriä. Ensimmäiset hallintovuotensa hän toimi Amenhotep IV nimellä, mutta sitten julisti kaikki muut jumalat kielletyiksi ja vain auringonjumala Atonia sai palvoa. Siinä yhteydessä hän muutti nimensäkin Akhnateniksi (tai Akhnaton, kuten se myös kirjoitetaan). Amonin ylipappi (Aaron Blake), Horemheb (Will Liverman) josta tulee seuraava faarao sekä faaraon neuvonantaja Aye (Richard Bernstein) eivät moista harhaoppisuutta hyväksy ja lopulta syrjäyttävät faaraon ja palauttavat polyteistisen uskonnon. Upeasti tämäkin on toteutettu, koska aurinko lasketaan alas samalla kuin Akhnaten vangitaan. Jonglööriltäkin putoaa pallot symbolisesti. Miehen kuoltua tämän isä kantaa poikansa, samaan palsamointihuoneeseen missä hänetkin valmisteltiin.

Yksi hirmuisen hieno yksityiskohta tässä Phelim McDermottin ohjaamassa esityksessä olivat akrobaatit ja erityisesti jonglöörit! Jotenkin heidän pallottelunsa eri kohdissa sopi hienosti kokonaisuuteen. Jo heti alun eläinpäisistä varjohahmoista jotka kopittelevat vain yhtä palloa, kuin punniten kuolleen faaraon sielua. Ja sitten isoja "rantapalloja" heitellen. Miten nerokas oivallus koko jonglöörihomma.

Visuaalisesti Akhnaten on samaan aikaan pelkistettyä ja kultaloistokkaan prameilevaa katsottavaa. Varsinkin Kevin Pollardin suunnittelevat puvut ovat kertakaikkisen henkeäsalpaavia. Ja pääkoristeet! Suu saattoi loksahtaa auki muutamassakin kohdassa. Mielikuvitukselliset puvut, eikä pelkästään päähenkilöillä, vaan jokaisella kuorolaisella ja avustajallakin. Myös maskeeraukset ovat todella näyttäviä. Tom Pyen lavastus (ja projisoinnit) alkaa jo alussa, esirippuun heijastetuilla hieroglyfeillä ja symboleilla, tässä myös Bruno Poetin valot kuultavat hienosti kankaan läpi. Sitten esirippu nostetaan puoliväliin ja alaosan paljastamalla lavalla saamme seurata laboratorimaisissa huoneissa mm. palsamointirituaalia. Tyrmäävän näköistä on katsoa kuin Akhnaten nousee korostetun hitaasti rappuja ylös ja koskee hohtavan oranssia aurinkoa.

Esitys oli liki 4 tuntinen, kahdella väliajalla, mutta siitä nipistettiin hieman tyhjäkäyntiä pois. Siis väliaikoja lyhennettiin. Monia kiinnostavia esiintyjien haastatteluja kyllä nähtiin, mm. jonglöörien kouluttaja ja koreografi Sean Gandini ja hänen suomalainen vaimonsa Kati Ylä-Hokkala, joiden Gandini Juggling-ryhmän esiintyjät olivat siis mukana tässä. He kertoivat miten saivat levitettyä jongleerauksen ilosanomaa Metin porukkaan, koska todella monet olivat kiinnostuneita kokeilemaan. Haastatteluissa ohjaaja McDermott kertoi saaneensa idean jongleerauksesta kelluntatankissa. Hän halusi esityksellään avata portaalin muinaiseen Egyptiin. Ja mielestäni onnistui siinä erinomaisesti.

Epilogina siirrymme moderniin luentosaliin, missä professori (Zachary James) luennoi opiskelijoille muinaisesta Egyptistä ja Akhnatenista. Samaan aikaan palsamoijat asettavat Akhnatenin juhla-asussaan näytteille museoon. Näin historiasta tulee legendoja.

Kertakaikkisen hieno esitys, jonka olisin halunnut heti nähdä uudelleen. Elämys isolla E:llä ja monelle aistille.


Kuvien copyright Karen Almond.

Kolmen kimppa / Helsingin kaupunginteatteri 23.11.2019

Kuten monesti on tullut todettua, farssi ei ole ihan mun juttuni. Mutta kun kalenterissa oli just sopivasti kolonen, ja kun tässä oli aika kiinnostava tekijäporukka, niin sain ylipuhuttua itseni katsomaan HKT:n Pasilan näyttämölle. Ja oikeasti olen iloinen että menin! Ranskalaisen Clément Michelin Kolmen kimppa oli varsin vauhdikas esitys, ja bonuksena meillä oli Pasin ja Tallen kanssa oma teatteribloggaajien kolmen kimppakin.

Liisa Mustonen vastasi ohjauksesta ja hyvin hän oli saanut elinvoimaisen kolmikon ruotuun. Nuoripari Pauli (Jarkko Niemi) ja Sofia (Elina Hietala) ovat onnellisia, vai ovatko. Suhteen uutuudeenviehätys alkaa ilmiselvästi laantua, koska Pauli haluaakin erota. Hänessä ei vaan ole miestä ilmoittaa asiasta, vaan on fiksumpaa (?) alkaa ketkuilemaan. Ja mikä olisikaan parempi kikka siihen kuin kutsua kaveri Martin (Olli Rahkonen) majailemaan heidän asuntoon kunnes Sofia lähtee. No, vaikuttaapa suunnitelma hyvältä. Valitettavasti, tai onneksi, asiat eivät aina suju niinkuin Strömsössä, vaan ihan toisin. Mutta monen hauskan mutkan kautta. Pari tuntia tässä soudetaan ja huovataan ja loppu on aikamoisen yllättävä!

Koko näyttelijäkolmikko venyi aika hienoihin suorituksiin. Varsinkin Jarkko Niemen ihan maanisen kamala marttyyri-Pauli oli helmirooli! Mikä drama queen! Sen sijaan Martin on kunnollinen ja kiltti, vähän väritön hahmo. Aina tiettyyn pisteeseen asti, mutta sitten lähtee lapasesta senkin edestä. Ei mennyt Paulin valmennus hukkaan! Kyllä tässä menossa alkaa olemaan koetuksella niin miesten ystävyys kuin kaikki muutkin suhteet. Sofiakin on aika pitkämielinen ja ymmärtäväinen ihminen, ainakin jossain määrin.

Mikään ei pistänyt pahasti silmään Tellervo Syrjäkarin lavastuksessa tai puvustuksessa, eli sellaista sopivan miellyttävää katseltavaa. Hyvää taustaa reheville henkilöhahmoille.

Kyllä tämän esityksen kanssa aika kului ihan rattoisasti, vaikkei ihan mun juttuni ollutkaan. Sai nauraa ja sai miettiä mitä ihmettä äijät (tai lähinnä siis Pauli) keksii seuraavaksi. Kirjahyllyjen totaalituho oli aika kamalaa katsottavaa bibliofiilille! Kolmen kimppa oli sellainen peruskiva esitys, vähän kevyttä höttöä vailla sen syvällisempiä pohdintoja.

Esitys hieman venyi alkuperäisestä kahdesta tunnista hieman ennen väliaikaa sattuneen sairaskohtauksen vuoksi, mutta aika hyvin katsojat sen ottivat. Muutama näytti kadonneen väliajan aikana kokonaan. Näitä ikäviä juttuja aina välillä sattuu, ja hyvin henkilökunta asian hoiti.

Kiitos Talle ja Pasi hyvästä nepalilaisesta ruuasta (kera huonon palvelun) ja seurasta, ja anteeksi omat kauppakeskusahdistukseni! Oli tosi kiva ilta, mutta valitettavasti tämä oli Kolmen kimpan viimeisimpiä esityksiä, joten te ette pääse sitä enää kokemaan. Eikä teillä olisi näin hyvää omaa kimppaa ollutkaan!


Esityskuvien copyright Tuomo Manninen, kolmen kimppakuvan otti joku kanssakatsoja, kiitos!
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Naive Man Company: Luulosairaat / Espoon kaupunginteatteri 23.11.2019

No nyt oli jotain erilaista! Nimittäin Naive Man Companyn suomalais-norjalainen yhteistyö Luulosairaat Espoon kaupunginteatterissa. Se yhdisti Molièren klassikkonäytelmän Luulosairas akrobatiaan, tanssiin, fyysiseen teatteriin, barokkimusiikkiin ja aika metkaan lavastukseen. Monipuolista, välillä aika päätöntäkin kohellusta. Mutta hirveän viihdyttävää! Esitys ei todellakaan edellytä Luulosairas-näytelmän tuntemista, koska se on läsnä vain viitteellisenä, jotenkin niinkuin häälymässä siellä taustalla.

Pari vuotta sitten näin Naive Man Companyn loistavan Prosperon Helsingin kaupunginteatterilla, ja se oli tosi hienoa. Samalla tavalla eri taiteenaloja luovasti yhdistävä kuin Luulosairaatkin.

Maksim Komaron ohjaamassa esityksessä nähdään barokkiperuukissa ja valkeassa kerrastossa keekoileva heppu, se luulosairas/Molière (norjalainen tanssija Terje Tjøme Mossige) jota väsyttää... Sitten on breakdance-spesialisti ja sirkusmaestro Kalle Lehto sekä saksalainen ilma-akrobaatti Bellina Sörensson. Yhdessä tämä kolmikko sekoilee, kömpelöi ja hurvittelee, mitä moninaisimmilla tavoilla. En tiedä oliko alussa joku juonensorttinen, mutta se kyllä katoaa kuin tuhka tuuleen kun kierroksia tulee lisää.

Heti aluksi mielleyhtymä legendaariseen Näytelmä joka menee pieleen-farssiin ovat ilmeiset lavasteiden kaatuillessa ja tavaroiden putoillessa. Mutta yhtäläisyydet loppuvat kyllä nopsaan. Kroonisesti uupunut Molière-hahmo joutuu keppostelevien assistenttiensa uhriksi, nämä kun liikuttelevat hänen raajojaan tai heiluvat savukoneen kanssa.

Esitys koostuu kyllä todella monista elementeistä: peilikuvakikkailua, yleisön edustajan hyödyntämistä (se tuntuu olevan vakkari nykyään lähes joka esityksessä missä on nykysirkusta), pieniä kannibalismihetkiä, rullaluistelua ja lopulta naisavustajakin ripustetaan naruilla manipuloitavaksi katonrajaan. Auts, omiinkin raajoihin sattuu. Kaikki saattavat kadota myös aallokon syövereihin ellei ole tarkkana. Ja lopuksi on lavalla pelkkää hävityksen kauhistusta.

Kovasti kaikkea puuhastelua, mitä pitää oikeasti seurata tarkasti, eli ei kyllä sellainen esitys mitä lapset jaksaisivat keskittyä katsomaan. Ja kannibalismin ja pienen alastoman vilahtelunkaan vuoksi ei ehkä ihan perheen pienimmille passaa.

Jan Balcarin äänisuunnittelu on vähintäänkin luovaa ja tempaisee hienosti mukaansa. Myös musiikki kutkuttaa minua, koska ei se pelkästään barokissa pysy. Ja Pavla Kamanován lavastus on runsaan yltäkylläinen, alkaen "normaalista" teatterista ja päätyen, jaa-a. Kaaokseen?

Luulosairaat on kertakaikkisen monitasoinen esitys, joka viihdyttää hyvin sen tunnin mitan mitä kestää. Kukapa sitä nyt juonta niin kaipaisikaan kun on tälläistä!


Kuvien copyright Kalle Nio.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jussi & Jussi / Teatteri Telakka 21.11.2019

Niin herkullisen kuuloinen kattaus tämä Teatteri Telakan loppusyksyn uutuus että ilman muuta katsomislistalla. Odotukset olivat korkealla, ja täytyy sanoa että niiden yli mentiin reippaasti. Tanjalotta Räikkä on käsikirjoittanut ja ohjannut huikean hauskan ja karnevalistisen runsaudensarven, vaikka aihehan on mitä vakavin. Ja on tässä ihan synkempikin puoli. Mutta välillä se asia meinaa peittyä kaiken koheltamisen alle. Silti nappisuoritus Jussi & Jussi on, menkää katsomaan!

Historiankirjoja ja erilaisia lähteitä on käytetty paljon, ja se näkyy kyllä. Toki osa on sitten vedetty myös ns. hatusta, mutta mitä se haittaa, kun lopputulemana on hyvä esitys. Tekstitulvan määrä on välillä aika hengästyttävä ja ehkä jostain olisi voinut vähän tiivistääkin, varsinkin toisessa näytöksessä. Henkilöt historian hämäristä on tuotu lavalle tosi eläviksi. Taustatarina menee niin, että vuonna 1665 tuomittiin Taivassalossa kaksi renkiä, Heikki Mikonpoika ja Heikki Pekanpoika. Heidän rikoksensa oli "sodomiittinen synti" ja tuomiona mestaus kirveellä ja roviolla poltto, sekä vielä tuhkien heittäminen tuuleen. Tästä lähdetään rakentamaan ensi-illassa liki kolmetuntiseksi venyvää esitystä.

Telakan piskuisella ullakolla on ensinnäkin huikean upea kolmihenkinen bändi K:H:H:L, jota Pekko Käppi luotsaa jouhikon soiton ohella. Tai ei tässä kukaan ketään luotsaa vaan Tommi Laine ja Nuutti Vapaavuori ryöstäytyvät käsistä ihan samallatavalla kuin Käppikin. Muusikot eivät todellakaan tyydy vain soittamaan lavan nurkassa vaan he ovat iso osa esitystä sujahtaen Kohtalottariksi. Musiikki on kansanmusiikkihenkistä, mutta välillä meno äityy silkaksi punkiksi, välillä taas bluesia. Ja kaikkea siltä väliltä.

Jos on musiikki värikästä niin sitä on myös Perttu Sinervon yltäkylläinen lavastus ja Tanjalotta Räikän puvustus. Valtava määrä vaatteita, koska onhan henkilökavalkadikin runsas. Bändin mekot ja kaikki mahdollinen tilpehööri, herranjestas. Valot ovat Nadja Räikän käsialaa.

Lavalla käy välillä sellainen hulina että heikompaa hirvittää. Katsomo nauraa niin kovaa että pelkään Telakan katon tempautuvan irti sen voimasta. Toisessa näytöksessä sitten siirrytään tunnelmasta toiseen ja moni näkyy pyyhkivän silmiään. Parhaita tämmöiset jutut mitkä pistävät katsojan kokemaan tunteita laidasta laitaan.

        

Lavalla nähdään kolmen monipuolisen muusikon lisäksi Antti Mankonen ja kaksi NÄTY:n opiskelijaa Arttu Soilumo sekä Santeri Niskanen, keille tämä esitys toimii myös ammattiharjoitteluna. Ja jumalaare mikä meno koko kolmikolla on! Sen lisäksi että he esittävät renkipoika-Jusseja, niin taipuu pyövelin, kirkkoherran, kuningatar Kristiinan, äidin ja monet muut roolit. Meno ei ole aina niin kovin loogista, mutta yhtäkaikki kovin viihdyttävää. Jo pelkkä alku, missä Jussit ovat jalkapuissa, ja kuolema soittaa heillä... huh! Soilumolta nähdään myös hieno soolotanssiosuus.

Jussi & Jussi pohtii kuolemaa ja syntiä, maailman ja yhteiskunnan muutosta ja ihmisten asenteita. Suvaitsevaisuus ja monimuotoisuus, rakkaus ja anteeksianto, sivullisuus ja yksinäisyys. Miten vaikkapa luonteenpiirteet ja erilaiset henkiset taakat periytyvät sukupolvelta toiselle - esimerkkinä pyövelin äiti ja hänen äkkipikaisuutensa. Kyllä 1600-luvulla oli vauhdikasta menoa ja se railakkuus tulee katsojille hyvin selväksi. Esitys on karnevalistinen, sirkusmainen, performanssi parhaasta päästä. Herkkää ja kaunista, kun Jussit lukevat Platonin Pidot-teoksesta Aristofaneen osuutta: miten Zeus halkaisi ison ja pyöreän androgyynin kahtia ja sen jälkeen ihmisen puolikkaat etsivät toisiaan... "jos taas mies yhtyisi mieheen, molemmat saisivat yhdynnästä tyydytystä ja he ryhtyisivät sen päätyttyä töihin ja huolehtisivat muusta elämään kuuluvasta". 

Terapiakaan ei auta, vai auttaako? Siellä piipahtaa niin Andy Warhol kuin Eino Salmelainenkin. Ja taas kerran nähdään kirkonmies joka saarnaa mm. sodomian turmiollisuudesta ja synnistä, mutta on itse langennut samaan. Mikään ei siis maailmassa muutu. "Homodemonit häipykää". Näemme myös mainioita esimerkkejä tosi miehen mallista. Ja kuka muistaa pitää itsetyydytyspäiväkirjaa...

Skandinaavista mytologiaa esityksessä on paljon. Muusikoiden esittämät Kohtalottaret Urd, Verdandi ja Skuld asustavat Asgårdissa ja koittavat pitää metallihäkkyräistä Yggdrasil-puuta hengissä. Tämä kolmikko säätää kohtalot (niin jumalten kuin ihmistenkin). Ollaan terapiassa, ollaan kiirastulen välitilassa.

Jussi & Jussi on ryöpsähtelevän monimuotoinen, ja ehdottomasti yksi syksyn sykähdyttävimmistä teatterikokemuksista. Esityksiä vielä alkuvuoteen 2020 asti.


Kuvien copyright Petteri Aartolahti
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Amélie / Turun kaupunginteatteri 20.11.2019

Heti kärkeen tunnustus: inhosin syvästi Amélie-elokuvaa, mihin tämä musikaali perustuu. Niin paljon että en pystynyt katsomaan sitä edes loppuun. Siitä syystä olin aika skeptinen musikaalin suhteen, mennäkkö vaiko ei? Mutta sen verran hyvä tekijätiimi - ja milloinkas Turun kaupunginteatteri on minut vielä pettänyt? Ja kun sai sopivasti kokonaisen Turku-päivän Babe-possun kanssa yhdessä.

Amélie on suht tuore musikaali (ensi-ilta oli 4 vuotta sitten) ja nyt sitten pohjoismaiden kantaesityksenä Turussa Reija Wäreen ohjaamana (ja koreografiomana myös). Pariisissa ollaan, ja kaupunki on nyvin läsnä Jani Uljaan lavasteissa ja jotenkin myös Erika Turusen suunnittelemissa puvuissa (hyvin chic). Iso Eiffel-torni on lavalla läsnä vahvasti, ja pastellisävyiset talot ja pieteetillä suunnitellut kaupat, kahvilat ja metroasemat luovat tunnelmaa. Lisäksi Jussi Vahvaselän sovittama musiikki vie haitareineen fiilikset sinne Seinen rannoille. Kuulemma alkuperäismusiikki ei sisältänyt haitaria lainkaan, joten kiitos Jussi tästä lisäyksestä. Musiikkia kuuntelee ihan ilokseen, vaikkei siitä mikään päähän jää (meikäläisen tyypillinen ongelma musikaalien kohdalla). Kahdeksanhenkinen bändi veivaa hienosti ja kapellimestari Markus Länne johtaa.

Amélie on nuori nainen, jonka lapsuudenkoti on vähintäänkin originelli. Elohiiren vaivaama äiti (Kirsi Tarvainen) ja kosketusta karttava lääkäri-isä (Mika Kujala) antavat kuitenkin lahjaksi ihanan akvaariokalan Pörrin (ääni Aaro Wichmann, liike Jere Jääskeläinen) jonka kanssa maailma on parempi paikka. Äidin opetus tuntuu olevan että kaikki olemme yksin emmekä koskaan kohtaa toista ihmistä. No, hän ainakin kohtaa loppunsa kirkontornista. Notre Dame-kohtaus on kyllä hieno! Lapsi-Amélieta esitti minun näytöksessä Tilda Mäkimattila, lahjakas nuori esiintyjä (kaikkiaan heitä on kolme).

Aikuis-Amélie (Marketta Tikkanen) työskentelee kahvilassa, kohtaa Pariisissa eksentrisiä tyyppejä ja on vakuuttunut että maailma muuttuu paremmaksi kun tekee hyviä tekoja. Niitä hän sitten tekeekin, ihan melkein rasittavuuteen asti. Erakkomainen outolintu, mutta Tikkanen tekee kerrassaan ihastuttavan roolityön. Tämän Amélie on satakertaa nautinnollisempi kun elokuvan stalker-mainen hyypiö.

Kahvilan väki ja vakkariasiakkaat tulevat ja menevät, välillä lauraa lurittavat ja pistävät tanssiksi (tanssikuviot ovat kyllä hienoja!). Amélie matkustaa metrolla ja taas lauletaan. Voisi olla aika ärsyttävääkin, mutta ei sittenkään ole. Juonessa ei oikein ole päätä eikä häntää. Mimmi kiikaroi naapuriaan ja puuttuu muiden elämiin, toimien amorinakin. Omalle kohdalle vaan lempeä ei ole suotu, kunnes eräänä päivänä hän kirjaimellisesti törmää nuoreen Ninoon (Mikael Saari) ja loppuesitys sitten meneekin sitä kuviota vatkattaessa. Onhan tässä siirappimaisen onnellinen loppu toki, kuinkas muuten.

Yksi sympaattinen hahmo on naapurin luustosairautta poteva taiteilija Dufayel (Jouni Innilä), perin juurin lupsakka mies. Renoirin Soutajien aamiainen on hänelle varsin tärkeä maalaus.

Kaikki on hupsuilevaa ja värikästä, kovin ranskalaisen oloista. Kalle Ropposen vertaansa vailla oleva valosuunnittelutaito pääsee taas kerran oikeuksiinsa kauniissa lavasteissa. Voisikohan Ropponen suunnitella kaikkiin Suomen esityksiin valot? Erityisen hauskaa olivat hehkulamput, jotka loivat sellaisen vanhanajan sirkustelttameiningin lavan reunoillekin. Esityksessä on muutenkin vähän sellainen vanhan sirkusmaailman henki. Unenomaista fantasiaa. Ja Amélien ja Ninon varjot lopussa heidän tanssiessaan, hienoa! Myös Sanna Malkavaaran kekseliäät projisoinnit hurmaavat.

Elton John (Mikael Saari) on varsinainen ilmestys, ja mikä ÄÄNI! Ja sitten on isän ja puutarhatontun kieltämättä aika erikoinen suhde. Seksikauppakohtauskin on kieltämättä hupaisa.
Lavalla tuntuu välillä olevan tosi paljon kaikkea yhtäaikaa, mutta tähän esitykseen se kyllä sopii.

Amélie on kuin vaahtokarkki, värikäs, höttöinen ja makea, mutta varmaankin hieman mielipiteitä jakava. Kuulin väliajalla ja esityksen jälkeen monenlaisia kommentteja. Itse jäi ihan hyvä mieli, kyllä tätä nyt ennemmin katsoi kun elokuvaa. Hyvää eskapismia pariksi tunniksi. Ja samalla Turun reissulla kannattaa katsastaa teemasiltakin teatterin edessä, a'la Uljas & Ropponen.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Babe - urhea possu / Turun kaupunginteatteri 20.11.2019

Jos joku elokuva saa minut itkemään kerta toisensa jälkeen niin se on Babe-possu. Se on jotenkin niin kamalan liikuttava, ja nostaa kyyneleet silmiin ilosta ja surusta. Nyt leffa on tuotu teatterin lavalle, ja oli siis ihan pakko mennä katsomaan miten ihmeessä se onnistuu. Elokuva kun on animaatio.

Ja täytyy sanoa että vallan erinomaisesti on Turun kaupunginteatteri taas kerran hommansa hoitanut. Siinä missä näyttelijöiden rajat saattaisivat tulla vastaan, otetaan nukketeatteri apuun. Osa eläinhahmoista on siis tehty perinteisellä ihminen pukeutuu eläinpukuun -tekniikalla, mutta osa on nukkeja. Tämä ratkaisu toimii erinomaisesti. Ja miten upeasti sekä ns. tavalliset näyttelijät näitä nukettavat, että varsinkin parin viikon varoitusajalla Baben puikkoihin hypännyt nukketeatteriammattilainen eli Merja Pöyhönen. Jonka toki pitikin olla toisena Baben nukettajana osassa esityksiä, mutta nyt Sirpa Järvenpään sairastumisen myötä hoitaa homman, ainakin toistaiseksi. Mitä ammattitaitoa! Ei ole meinaan pieni rooli tämä.

Australialaisen Dick King-Smithin alkuperäistarina ja David Woodin näyttämöteksti on vähän sellainen ryysyistä rikkauksiin-muunnelma. Hyväntahtoisen leppoisa maanviljelijä Hogget (Stefan Karlsson) voittaa possun markkinoilta, ja joulupaistiahan siitä aiotaan, varsinkin rouva Hogget (Riitta Salminen). Mutta possupa sopeutuu farmin elämään hienosti, ja varaemonsa paimenkoira Flyn (Minna Hämäläinen) opissa siitä kehkeytyy myös oiva lammaspaimen. Tosin Flyn kovakouraiset paimennusmetodit ovat Baben mielestä ihan surkeat ja hän luottaa kohteliaaseen käytökseen. Lisäksi ystävystyminen lampaiden matriarkka Mään (Pia Kalenius) kanssa takaa lampaiden suopeuden myös paimennettavina. Vaan mitäpä siitä seuraa kun isäntä ilmoittaa Baben paimenkoirien taitolajien grand prix-kisaan?? Ja muuttaako rouva Hogget mielensä joulukinkkuasiasta?

Tämä on kyllä riemastuttava näytelmä ja sopii hyvin koko perheelle (ei ehkä ihan herkimmille katsojille, minä olen vissiin ihan siinä rajoilla). Olin iltapäiväesityksessä, joten katsomossa ei montaa aikuista lisäkseni ollut. Lapsille oli paljon hauskoja juttuja lavalla, mutta niin oli kyllä aikusillekin. Vähän kyllä hävetti, kun about 10-vuotiaat tytöt kääntyivät penkeiltään katsomaan mitä se täti tyrskii... Eli muistakaa ottaa myös nenäliinat mukaan!

Vaikka pukusuunnittelija Tuomas Lampinen tekee aina upeaa työtä, niin nyt on kyllä eläinpuvut kerrassaan huikaisevan hienot! Ihmiset jäävät tässä tweedeineen ja hienoine lätsineen kakkoseksi, vaikka nekin toki ihanan maalaisbrittiläisiä ovatkin. Vaan katsokaapa heti alussa upeasti leijuvaa afgaaninvinttikoiraa (Markus Ilkka Uolevin esittämänä). Miten hienosti liukuvärjätyt puvun sadat, ehkä tuhannet, hapsut heiluvat! Ja miten hauskat on lampaiden nukettajien pulleat pumpulihattara-asut, itseään sukivan kukon (Aaro Wichmann) tai pöyhkeän kalkkunan (Ulla Koivuranta) värikkäät höyhenpeitteet tai Mustat ratsastajat mieleen tuovat mustansynkeät kaatopaikkakoirat! Kerrassaan hienoa! Rouva Hoggetin lammastossut ovat ihana yksityiskohta. Jani Uljas on lavastanut todella autenttisen - mutta sopivan rennolla otteella - maatilamiljöön maissipeltoineen, paaleineen ja ennenkaikea monikäyttöisine taustakulisseineen. Tätä käytetään hykerryttävästi sekä paimennuskilpailuissa että auton kulkupaikkana. Tiedättekö kun joku tulee lähemmäs, se suurenee? No, tämä on niin ihana että en osaa kuvailla sitä edes tarkemmin. Pakko nähdä.

Isot kiitokset kaikille lavalla esiintyville, nukke-eläinten kanssa tai ilman. Huikeaa työtä.

Musiikkia on kivasti taustalla ja myös muutaman laulun verran, hauskasti Jussu Pöyhösen kääntämät sanat ja ihan toimivia (lastenlaulu)rallatuksia. Onneksi niitä ei ole kuitenkaan sen enempää; ei tämä kuitenkaan mikään maalaismusikaali ole. Jussi Vahvaselkää saa kiittää kivoista musasovituksista. Viulistikaksikko Ulriikka Heikinheimo ja Helena Puukka soittelee ihania folk/kantrirytmejään milloin missäkin nurkassa, oivallisesti miljööseen sopien. Just passelia!

Muutamia aika jänniäkin kohtia on, esimerkiksi kun kaatopaikkakoirat hyökkäävät lammaslauman kimppuun. Sen sijaan pelottavaa ei ole kahden karjavarkaan (M. I. Uolevi ja Pauliina Saarinen) vierailu. Se on komediakohellusta parhaimmillaan, ja kirvoittaa katsomosta makeat naurut. Niitä liikuittavia hetkiä on tietysti Mään kuolema, ja jo alussa paimenkoirapentujen myynti. Samaan aikaan mulla oli kotona myös sattumalta neljä paimenkoirapentua lähdössä maailmalle, ja varmaan senkin takia sai aikaan itkukohtauksen :-) Bordercolliepennut oli kyllä tehty hienosti kukin erinäköiseksi ja aivan huippuhienosti nuketettu. Hännät sen kun vispasi!

On muuten aivan mahtavaa kuinka maanviljelijä Hogget ja Babe löytävät jonkun sisäisen yhteyden heti alusta pitäen. Vaikka toinen on nukke! Nukeista muuten, ne ovat Heini Maarasen suunnittelemia ja rakentamia ja ihanan monipuolisia. Oikean lampaan kokoiset lampaat ovat ilmeikkäitä nekin, ja koiranpennut tulikin jo mainittua. Babe on aika veikeä ja veikeät ovat sen pyllistykset ja kiepahduksetkin. Sitten on mainiot ankat, ja rivitanssivat lampaat ja kaikkea muuta sensaatiomaisen hienoa! Siinä missä Milko Lehto on ohjannut upeasti kokonaisuuden, vastaa Timo Väntsi nukkeohjauksesta, ammattimiehenä. Pisteet molemmille; hienoa työtä kaikkinensa. Ulriikka Heikinheimo on suunnitellut hauskat koreografiat.

Eero Auvisen äänisuunnittelu moninaisine efekteineen osuu nappiinsa, kuten myös Mika Randellin valot. Ja Anna Kuljun maskeeraus pääsee tämmöisessä ihan oikeuksiinsa.

Babe - urhea possu on kyllä loistava nappivalinta koko suvun yhteiseksi teatterimatkaksi. Kyllä aikuinenkin viihtyy näin hyvin tehdyn teatterin äärellä. Ja on tässä opetuskin: vaikka joku on vähän erilainen, niin ketään ei saa kiusata. Ja jos uskoo itseensä, voi saavuttaa vaikka mitä! Kaikki on mahdollista! Jokaiselle aikuisellekin hieman mietittävää. Yleisökin saa hieman osallistua auttamalla Babea muistamaan lampaiden tunnussanan (joka on muuten todella piiiiitkä!). 

Ah, kertakaikkiaan ihana teatteri-iltapäivä. Älkää unohtako Babe-leivosta väliajalla. Esityksiä on toukokuulle saakka, eli hyvin kerkeää vielä mukaan lampaiden ja muiden maatilan eläinten matkaan.

Valokuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kalle Nio: The Green / Cirko 16.11.2019

Sirkusvelho Kalle Nion uutuusteos The Green sai ensi-iltansa jo Helsingin Juhlaviikoilla elokuussa, mutta silloin piti perua osallistuminen kun olin kipeä. Joten hienoa, että esitykset jatkuivat marraskuussa Cirkolla. Aika nopsaan nekin kyllä myivät loppuun. Hienot kritiikit ja maine saattoivat auttaa asiaa. Mutta toisaalta hyvä esitys on hyvä esitys. Niinkuin tämä nyt on.

Esityksen alussa tulee jonkunlainen suurtalouskeittiöfiilis. Herra taiteilija tulee ja dippailee käsiään johonkin lämpimään nesteeseen; parafiiniin tai steariiniin kai. Tuloksena saadaan erilaisia käsimuotteja, jotka kuoritaan pois kuin kumihanskat. Hienoa että katsojat pääsevät kokemaan myös tämmöisen valmistelupuolen esityksestä! Käsivaloksilla on nimittäin tärkeä rooli tuonnempana.

Jokaiselle käsimallille luodaan oma ääni, ja luodaan äänimaton päälle oma käsisävellys. Erikoista ja kiehtovaa. Äänten ja valojen yhteispelillä kädet heräävät likipitäen eloon. Jonkinlainen kaksoisvalotusefekti. Hieman karmivaa, mutta hienoa. Kädet seikkailevat läpi esityksen, kuin Nion irrallisena osana. Ne tanssivat ja kiipeilevät, trikkihommia.

Esitys tutkailee elokuvamaailman lisäksi hauntologiaa, eli oppia poissaolosta läsnäolossa ja läsnäolosta poissaolossa. Taustakankaana toimiva verho herää eloon, silmän kestää hetken tottua näkyyn. Kuin kummitukset oikeasti olisivat liikkeellä. Projisointi on viimeisen päälle pikkutarkkaa. Green viittaa tässä tapauksessa myös elokuvanteon green screen-tekniikkaan, jonka avulla saadaan jälkituotannossa vaihdettua vihreän taustakankaan päälle jotain ihan muuta. Green on myös vanhaa slangia keskiajalta, tarkoittaen teatterin näyttämöä. Sopiva siis monin puolin.

Nion ja Janne Masalinin innovatiivinen äänisuunnittelu & musiikki ja Nion ja Johannes Hallikkaan upeat valot (ja koko visuaalinen suunnittelu) luovat kauniin taustan minkä päälle sirkustaiteilija Nio voi magiaansa luoda. Tyhjä estradi ja taustaverho houkuttelee mielikuvituksen vauhtiin ja loihtimaan esille ehkä jotain ylimääräistäkin.

Verho on kuin elävä olento ja sitä vahvistetaan erilaisin narutempuin. Välillä se tottelee käskyjä, ja sitten taas ei. Duetto verhon kanssa on huikea näky! Verho kamppailee, ja lopulta nielaisee koko Nion elävältä. Ja miten yksi käsimalleista on päätynyt pakettiin ja lähetetään Niolle takaisin, kuin joku mafiaelokuvan varoitus – maksakaa lunnaat tai muuten…! Elokuvamaailma on jotenkin kokoajan läsnä, ja todellisuus ja taikuus sekoittuvat ihmeellisesti. Se ajatus miten trikkejä luotiin elokuviin ennen tietokoneaikaa. Kuten vaikkapa Ray Harryhausenin trikit ja nuket… (näin kerran Lontoossa elokuvamuseossa näyttelyn hänen töistään - kiehtovaa ja käsittämätöntä).

Nio on mestari jonka visioita toteuttamaan hän itse on paras mies. Ohjauksen lisäksi myös videosuunnittelu on miehen käsialaa. Ja jo mainitut krediitit valoista, visuaalisesta suunnittelusta, musiikista ja äänistä. Nio on kuin velho, noita, loitsija. Kuin Prospero, joka komentaa luonnonvoimia Shakespearen Myrskyssä, samalla lailla hän nyt komentaa taustaverhoa!

Loppu oli hauska yllätys, kukapa olisi odottanut. Pisteenä iin päälle.

Kiehtova esitys. Kyllä tämä oli jotain todella erilaista, ihan nykysirkuksenkin mittapuulla. Avarsi maailmaani kyllä kummasti.


Kuvien copyright Tom Hakala.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Riistapolku / Helsingin kaupunginteatteri 14.11.2019

Hienoa että muiden suunnitelmien muutosten johdosta pääsin kuin pääsinkin katsomaan ja kokemaan saksalaisen Franz Xaver Kroetzin näytelmän Riistapolku Helsingin kaupunginteatterissa. Kuului kyllä alunperinkin syksyn suunnitelmiini, mutta sitten se vaan jäi roikkumaan.

Riistapolku oli kyllä hieno näytelmä, mutta aika raskas katsottava. Tiivistunnelmallinen ja jotenkin elokuvamainen. Yllätyksellisiä käänteitä, mutta silti juna puksutti ennalta määrättyyn suuntaan, nopeuden vain kiihtyessä. Määränpää on tiedossa ja kukaan ei voi estää, pysäyttää tai edes hiljentää väistämätöntä törmäystä. Mitä tapahtuu kun perheen 13-vuotias teinityttö tapaa vanhempien mielestä epäsopivan ja aikuisen miehen, ja jatkaa suhdetta. Jatkaa vaikka mies istuu välillä vankilassa tytön tapaamisesta. Varsinkin perheen isässä asia synnyttää järjettömiin mittasuhteisiin paisuvia tunteita, raivoa ja vihaa joka purkautuu myös väkivaltaisena käytöksenä. Äiti koittaa jossain määrin ymmärtää, mutta on hieman puun ja kuoren välissä.

Voiko toista omistaa, voiko joku muu määrätä ketä sinä rakastat?

Ohjaaja Lauri Maijala sanoo käsiohjelmassa: Riistapolku on laulu rakastamisen vaikeudesta. Niin on. Ja historia toistaa itseään, loputtomasti.

Näytelmä perustuu tositapahtumiin ja sijoittuu saksalaiseen kaupunkiin, 1970-luvulle. Ajankohdan huomaa kyllä Antti Mattilan lavastuksesta (jossa Pienen näyttämön pyöröä käytetään hienosti) että Elina Kolehmaisen pukusuunnittelusta. Ruskean ja kellertävän eri sävyt  ja sellainen hieman nuhruinen ja tunkkainen kokonaiskuva hallitsee näyttämöä. Lavan takaosan muovisuikaleseinämä toimii hienosti, ja varsinkin Kari Leppälän valosuunnittelun ansiosta. Perheen kodin kellertäväsävyinen valo on kelmeä ja kalvas, ja luo osansa tunnelmasta. Pakko kehua vielä Aleksi Sauraa äänisuunnittelusta, nimittäin kaikki mahdolliset (ja mahdottomat) äänet vessän vetämisestä ja kraanan lorinasta oven aukaisuun ja liikenteen ääniin tulee tarkkaan ajoitettuna nauhalta. Myös kokoajan ahdistavampi ja tiukempiotteisempi musiikki on Sauran käsialaa.

Sellainenkin pieni yksityiskohta on äidin papiljotit hykerryttää! Ja samalla moni näistä visuaalisista jutuista on tuttua omasta lapsuudesta, sieltä 70-luvulta.

Ella Mettänen on hyvin uskottava nuorena tyttönä. Kaikki se herkkyys, uhma ja ensirakkauden huuma näkyy kasvoilta ja koko olemuksesta. Alun ujous vaihtuu rakkauden, ja varsinkin raskauden, myötä yhä hurjempaan ja kapinallisempaan olemukseen. Herkän ilmeikkäät, liki meikittömän näköiset kasvot ja Hannin hahmoon sulautuminen ovat upeaa katsottavaa. Mahtavaa! Likipitäen yhtä hienon roolin tekee Paavo Kinnunen Franz-rakkaana. Äkkipikaisuus ja impulsiivisuus saa otteensa sekatyömiehestä ja Hannista tulee liki miehelle liki pakkomielle. Muutenkin tyyppi vaikuttaa aika hyypiöltä, tyttöjen kyylääjältä, joka utelee Hanniltakin kaikkea jo ensimmäisellä tapaamiskerralla. Välillä roolit tuntuvat vaihtuvan ja Hanni onkin se dominoiva osapuoli suhteessa. Hypnoottista piirileikkiä, mitä on kiinnostavaa ja kiehtovaa katsella. Jotenkin tulee mieleen Lady Macbethin suhde mieheensä, miten nahjusmaisesta ukosta saa kyllä lietsottua tappajan. Ja kumpi olikaan se isompi pahis? Kuka yllyttää ketäkin hirmutekoihin? Nuorten tulevaisuuden kuvittelu ja haaveilu lentomatkasta ja etelän lämmöstä taitaa olla vailla tulevaisuusopohjaa. Kaikella rakkaudella ei ole tulevaisuutta, vaikka kuinka haluaisi.

Perheen äiti Ursula Salo ja isä Risto Kaskilahti ovat voimattomia, avuttomia ja täysin kykenemättömiä hyväksymään tyttärensä suhdetta. Alussa näemme suht onnellisen perheen, ja lopussa kaikki ovat rikkinäisiä ja keskinäiset välit raastetut hajalle. Varsinkin Kaskilahti tekee ehkä yhden parhaista roolitöistään, heitellen tunnetilasta toiseen. Väkiin tunnen suurta sympatiaa häntä kohtaan, välillä kamalaa raivoa. Kukapa isä haluaa tyttärensä tärvääntyvän. Äiti haluaa ymmärtää lapsensa valintoja - mutta ei silti ymmärrä. Syyttelyä (keneltä se on tämän perinyt) ja raivoa. Tapaus kiristää, tottakai, myös vanhempien välejä. Esille vedetään jo natsikorttikin! Kumpi on pahempaa, että tytär tuhoaa itsensä, vai perheensä?

Koska väliaikaa ei ole, mennään koko reilu puolitoistatuntinen yhä rankemmaksi kulkevaa polkua. Franzin ääliökaveri Dieter (Pekka Huotari) tuo pienen kevennyksen kahvilakohtauksessa, ja on tässä ihan sellaista kevyempääkin juttua välissä, ja huumoriakin. Mutta yleistunnelma on silti raskas.

Esityksessä on hidastuksia ja pysähdyksiä välillä, liike vaan hiipuu. Kaiken taustalla häilyvät riistaeläimet  - tulee mieleen peura ajovaloissa-ilmiö. Saksanhirvi-gobeliini ja metsästystapahtumat. Ääninauhalta kuuluu välillä Hannin poliisikuulustelua, vihjeenä tulevasta. Se siis tiedetään että hyvin tämä ei pääty, mutta sitä joutuu näytelmää entuudestaan tuntematta miettimään kenelle tässä käy pahasti.

Loppukohtaukseen mennessä kaikki lavasteet ovat kadonneet näyttämöltä. On vain paljas luonto, ja ihmiset. Ja väistämätön loppu. Jäljelle jää vain langanpätkien solminta.

Nämä asiat, tyttären kunniamurhat ja muut, ovat hyvin tätä päivää. Turha kuvitella että ne kuuluvat vain tiettyyn uskontoon tai kansanryhmään. Riistapolku onnistuu ronkkimaan syviä tunteita, niin katsomossa kuin yhteiskunnassakin. Ansiokas esitys, vaikkei mitään helppoa katsottavaa.


Kuvien copyright Laura Malmivaara.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nälkä / Turun kaupunginteatteri, TIP-Fest 9.11.2019

Jos et ole vielä käynyt katsomassa Turun kaupunginteatterin Sopukassa maagisen upeaa Nälkää, niin suosittelen hankkimaan liput heti samantein, viimeiset esitykset ainakin tällä haavaa 21.12. Ja jos et tätä näe, niin lepakot lennelkööt ikkunastasi sisään ja imekööt sinut kuivaksi kuin beduiinin sandaali.

Nukketeatterifestivaali TIP-Festin, Turun kaupunginteatterin ja työryhmän yhteistuotanto lupailee paljon, ja lunastaa lupauksensa moninkertaisesti. Nimittäin nyt ollaan osuttu kultasuoneen, tai ehkä ennemmin verisuoneen. Kunnolla kaulavaltimoon. Tästä ei kauhu/vampyyrishow enää parane. Noin tunnin mittaisessa esityksessä käydään läpi oikeastaan koko Bram Stokerin Dracula-teos, mutta niin ennennäkemättömän verevästi että huh! Erilaisia nukketeatteritekniikoita hyödynnetään upeasti. On paperinukkeja ja pienoismalleja ja oikean kokoisia nukkeja ja vaikka mitä. Niin monipuolista ja taitavaa ja kaunista katsottavaa!

Supertaitava ja monilahjakas esiintyjäkolmikko ei pelkästään nuketa esitystä, vaan myös tehokkaasti muuntautuu itsekin Draculan ex-morsiamiksi. Koko tarina on enimmäkseen kerrottu heidän perspektiivistään, mutta myös Mina, Jonathan ja Lucy pääsevät ääneen. Ja ihana kreivi itsekin tottakai!

Reetta Moilanen, Anna Nekrassova ja Riina Tikkanen ovat olleet monessa turkulaisessa nukketeatteriin hieman edes vivahtavassa esityksessä mukana vuosien varrella. Lahjakkuus kyllä näkyy. Kerrassaan hurmaava kolmikko viettelee katsojilta sukatkin jalasta. Sensuelli asenne alkaa jo heti esityksen alusta, missä kangaspusseissaan venyttelevät daamit ojentelevat siroja nilkkojaan. Dracula saa edelleenkin heidän polvet veteliksi, eikä ihme!

Taitava nukketeatterispesialisti Lee Lahikainen on tämän ohjannut, ja myös käsikirjoittanut, yhdessä Anu Kaajan kanssa. Näin Lahikaisen upean Catacombes-esityksen toissavuoden TIP-Festeillä, ja se teki ison vaikutuksen. Niinkin voi nukketeatteria tehdä! Tämä Nälkä on ihmeellinen combo ns. oikeaa ihmis-näyttelijätyötä, ja sitten taas näyttelijät muuttuvat nukettajiksi. Vaihdot ovat niin sujuvia että voi vain ihmetellä ja ihailla. Pia Kalenius on taas kerran puvustamisen mestari. Kullakin Draculan morsiamella on hienot jäänteet jostain juhlavammasta asusta, eri väreissäkin vielä. Sellainen kehikkokorsetti, puvun runko, alushameen kehikko. Teksti on hulvattoman hauskaa (sitä seipäällä silmään, joka vanhoja muistaa) ja sopivasti alkuperäisen tarinan mukana, mutta liepeillä on paljon muutakin. Takaan että tämmöistä Draculaa ette ole ennen nähneet! Ihana ripaus goottilaista kauhua, hulvatonta huumoria ja paljon pilkettä silmäkulmassa.

Monenmuotoiset nuket ovat Lahikaisen, Tytti Marttilan ja työryhmän käsialaa, ja kyllä tässä onkin kaikenlaista. Mitä säkenöiviä silmiä muutamilla tyypeillä onkaan, avautuvista suista puhumattakaan. Draculan linna on kerrassaan hykerryttävä kaikkine yksityiskohtineen. Lucyn kosijatrio naurattaa, niinkuin moni muukin asia. En koskaan ajatellut vampyyriteoksen olevan näin hulvaton. Verensiirtokin on toteutettu kekseliäästi. Irene Lehtosen valosuunnittelu luo valomaisemat juuri sopiviksi. Ja varsinkin varjomaisemat!

Mittakaavalla leikittely ja perspektiivien monipuolinen käyttö on esimerkillisen hienoa.

Pisteenä iin päällä kuullaan Aino Vennan säveltämää upeaa musiikkia, joka tuo juurikin sopivanlaisen tunnelman esitykseen. Ja sitten vielä Caldaran säveltämä pieni barokkihelmi kontratenorin tulkitsemana, aah!

Ikäsuositus ei suotta ole 15; tämä ei kyllä ole ihan herkimmille katsojille tarkoitettu, vaikka verta ja suolenpätkiä ei niin kauheasti nähdäkään. Minuun Nälkä teki niin ison vaikutuksen, että olen menossa uudelleen katsomaan joulukuussa. Ihan huippua!


Kuvien copyright Maija Kurki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Cie Juste Après: MUE / Aurinkobaletti, TIP-Fest 9.11.2019

Siirtyminen Tehdas Teatterin pienestä tilasta Aurinkobaletin isompaan saliin, mutta samassa talossa pysytään. TIP-Festeily jatkui pienen ruokatauon jälkeen ranskalaisen Cie Juste Après-ryhmän esityksellä MUE. Tanssia, paikalla loihdittua elektronista musiikkia ja sitten jotain ihan muuta. Joku maaginen elementti ui paikalle ja soluttautui mukaan.

Esitys kesti n. 50 minuuttia ja minulla kesti todella pitkään (siis paino sanalla todella) oivaltaa miksi ja miten tämä esitys nähdään nimenomaan NUKKEteatterifestivaaleilla, eikä tanssifestareilla.

Hämärä, melkein pimeä tila. Kaksi naista tanssii, toisissaan hyvin kiinni. Intiimisti ja lähekkäin, mutta välillä kauempanakin. Kokoajan on kontakti toiseen. On niin hämärää ettei mitään yksityiskohtia erota, paitsi että vartalon ääriviivoista ja hiuksista voi päätellä että kyseessä on kaksi naisoletettua. Kuulemme outoa, pulputtavaa musiikkia. ja pikkuhiljaa valoa saadaan hieman lisää. Näemme että se on toisessa nurkassa oleva mies (Jérémie Bernard) joka ääniä loihtii soitin/konearsenaalillaan. Valkokankaalla katselemme avaruudellisia näkymiä, vai onko tässä planktonia? Vaikea sanoa mitä, mutta aika hienon näköistä. Hypnoottisen unettavaa musiikin ja äänien kanssa.

Revontulimaisia kuvioita, tulee mieleen Lappi, mystiikka, porot ja samaanit. Liikkuvat hahmot muodostavat outoja hahmoja, onko tuo lisko tai dinosaurus, vai hämähäkki? Luonto ja sen ihmeet on jotenkin läsnä. Välillä musiikki saa itämaisia sävyjä. Ja hahmot erkaantuvat toisistaan sen verran että siinä oikeasti on kaksi erillistä olentoa. Hetkittäin tanssi saa taistelullisia sävyjä, otetaan kunnon kamppailu. Notkeaa menoa, ja välillä toinen valahtaa hervottomaksi.

Charlotte Gaedelusin valosuunnittelu on kaunista. Valot ja varjot toimivat yhdessä ja vuorotellen. Pikkuhiljaa lisääntyvä valon määrä paljastaa lisää ja lisää yksityiskohtia. Muut varmaan tiesivät tai oivalsivat jo aiemmin, että tanssipartneri olikin eloton, mutta minulle jännitys säilyi kauan. Ensin katsoin että toisella tanssijalla on peruukki, mutta sitten huomasin että kasvotkin ovat aika elottomat. Piru vie, sehän oli nukke! Tanssija - ja koko konseptin luoja - Camille Gualdaroni on taitava tuomaan partnerinsakin eloon. Illuusio on täydellinen. Kyllä siinä ihan oikeasti kaksi hahmoa tanssii, eikä nukettaja ja nukke.

Loppua kohti nainen, siis se elävämpi tanssija, kuoriutuu esiintymisasustaan, kuin perhosentoukka kotelostaan. Aika jättää vanha ja käydä kohti uutta. Samalla hylätään tanssipartnerikin. Se jää yksinäisenä makaamaan paikalleen. Kuin nukkuen, mutta elottomana. Ei ole enää paria kannattelemassa ja liikuttamassa. Aika koskettava hetki.

Mietin paljon esityksen teemaa. Oliko tanssipartneri naisen peilikuva, jonkunlainen omakuva. Miksi nainen jättää vanhan ja menneen taakseen? Mikä meissä on se elämä, keho vai mieli. Missä vaiheessa ruumis on elävä ja todellinen, ja mitä tapahtuu kun kuolema koittaa. Elävän ja ei-elävän kohtaaminen... Loppukiitosten aikana nukke makaaa maassa kun muut kumartavat. Tulee hieman halju olo. Eikö sitä nyt olisi voinut ottaa mukaan? Sen sijaan se makaa hiljaa lattialla, kuin sivuun heitetty roska.

Kaunis ja jotenkin sellainen hyvin henkinen esitys. Hyvin monípuolinen, ja nukketeatterin genrerajoja venyttävä. Oikeastaan tämä oli nykytanssiesitys, mutta koska toinen osapuoli oli nukke, niin kai sitten myös nukketeatterria. Musiikki ja visuaalisuus olivat myös tärkeässä roolissa. Taideteos siis.


Kuvien copyright Baptiste Le Quiniou
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Yellow Buyo: Hanuman - Addiction Cycle / Tehdas Teatteri, TIP-Fest 9.11.2019

No nytpä oli erilainen esitys! On mahtavaa, että kymmenvuotias nykynukketeatterifestivaali TIP-Fest on niin laaja-alainen. Ei tämä Yellow Buyo:n esitys Hanuman - Addiction Cycle varsinaisesti nukketeatteria ole, tai hetkittäin kyllä, mutta en valita. Näennäisen kepeä esitys, paljon fyysistä komediaa ja slapstick-henkistä kohellusta, mutta synkin sävyin. Suomalais-tsekkiläis-itävaltalais-yhteistyö on vinkeää ja hauskaa, mutta myös ajatuksia herättävää.

Pariskunta on ilmeisesti ensitreffeillä kahvilassa, ujon oloisia ovat molemmat. Miehellä on perhospaita, naisella perhonen tukkakoristeena. Mitään ei puhuta, mutta kaikenlaista pientä hupsuttelua (mm. sormieläimiä) puuhaavat. Vaan yhtäkkiä mies vajoaa tuoliinsa, humpsista vaan. Nainen koittaa auttaa, mutta tuoli tuntuu nielaisevan hänetkin. Tämä tuoliepisodi toimii johdantona varsinaiseen teokseen.

Mies on hirviömäinen, rujo hahmo, erilainen. Tai hänestä tulee semmoinen. Perhosentoukka joka odottaa kuoriutumistaan? Tuskissaan metamorfoosistaan? Nainen häpeilee, koittaa peittää miestä pöytäliinallakin, mutta ei se mitään auta. Musiikki on kauhuelokuvamaista, kahvilan äänet ovat kadonneet. Nainen, mies, kaksi tuolia ja naisen punottu käsilaukku muodostavat yhdessä jonkunlaisen orgaanisen monsterin ja siirtyneet johonkin ihan muualle. Kenties omaan mielenmaisemaansa? Mielessäni käy kauhuelokuvakuvastoa, enimmäkseen ehkä Alien. Se kun sisuksista purkautuu jotain muuta, jotain mitä on koitettu salata ja piilotella. Nainen kuoriutuu vaatteistaan, kuin perhonen. Kuka tässä nyt on se erilainen tapaus?

Lopulta palaamme taas kahvilaan, taustaäänet kuuluvat uudelleen ja tilanne normalisoituu. Olemme ikäänkuin lähtöpisteessä, mutta olemme käyneet jossain rajalla, hämärässä, toisessa todellisuudessa. Mikään ei ole niinkuin ennen. Mitä tässä tapahtui? Onko sillä niin väliäkään? Näkikö pariskunta toisistaan sen pimeän puolen? Fyysisesti taidettiin olla koko ajan kahvilassa, mutta silti muualla.

Lavalla nähtiin jotain uniikkia ja hienoa, kahden taitavan esiintyjän (Jan Jakubal ja Niina Lindroos) saumatonta yhteistyötä joka tarjoili katsojille monenlaisia tulkintoja. Jan Čechtickýn vaikuttava musiikki vaihtoi nopeasti tunnelmasta toiseen, vuorotellen kepeää ja ahdistavaa, iloista ja herkkää, ja sitten tummia syvyyksiä luotaavaa.

Hanuman on hindulaisuudessa apinankasvoinen jumala, uskollinen auttaja. Hanuman on myös akrobaattien suojelija. Ja kyllä, myös hän vierailee lavalla, vaikka silmilläni tovi kestääkin tulkita näkemäänsä.

Jakubal vastaa ohjauksesta ja koreografiasta ja Lindroos puvuista, lavastuksesta ja nukeista. Monipuolisesti lahjakkaita taiteilijoita kumpikin siis. Ada Halosen valosuunnittelu luo outoja maailmoita, missä esiintyjät pääsevät siirtymään ulottuvuudesta tai todellisuudesta toiseen. 45 minuuttia kestävässä esityksessä ei puhuttu lainkaan.

Käsiohjelmassa puhutaan läheisriippuvuudesta, mielenterveyden ongelmista, ja ihmismielen rajoitteista. Kyllä, kaikkia näitä teoksessa voi nähdä myös. Ihmisen sisällä asuu joku pimeä ja synkkä puoli. Missä määrin toinen ihminen voi auttaa, päästä poistamaan sen synkkyyden sisältä, ottaa ehkä osan taakasta kannettavaksi? Voiko toinen ihminen koskaan täysin ymmärtää toisen kokemaa? Itse jumiuduin jotenkin hyönteisten, ehkäpä juuri perhosten, metamorfoosiin. Miten muutamme muotoamme, ja ehkä lopputulemana saattaa olla kaunis hyönteinen. Tai sitten ei.

Hetkittäin Jakubalin lavaläsnäolosta tulee mieleen John Cleese ja Thom Monckton, kaksi fyysiseen ilmaisuun erikoistunutta esiintyjää.

Mulla kävi jättimäinen tuuri, koska tämä oli loppuunmyyty. Ehkä jonnekin rappuselle olisin päässyt istumaan, tai seisomaan oven suuhun, mutta joku tuntematon hyväntekijä toi yhden lipun lahjoitettavaksi eteenpäin juuri ennen esitystä. Suuret kiitokset siis hänelle!


Kuvien copyright Misha Pekárek.
Näin esityksen ilmaisella palautetulla lipulla.

Frankenstein / Kuninkaallinen nukketeatteri 7.11.2019

Vihdoinkin! Oli yritystä käydä katsomassa tämä Kuninkaallisen Nukketeatterin Frankenstein Hämeenlinnassa jo edellisellä kierroksella eli vuonna 2014. En enää muista syytä miksi en silloin päässyt, mutta sen muistan että sain hienon koottavan Sibelius-esityksen hyvitykseksi. Mutta onneksi nyt tärppäsi! Esitystä on hieman muokattu ja virtaviivaistettu uuteen tulemiseensa, mm. Victor Frankensteinin perhe on tiputettu kokonaan pois. Mukana on oikeastaan vain Frankenstein (Hannu Räisä) ja hänen Hirviönsä (Antti Kemppainen), sekä loistava livemuusikko Antti Polameri. Sekä tietenkin joukko Hannu Räisän suunnittelemia nukkeja.

Puhetta ei ole runsaasti, mutta musiikki ja hienosti näytellyt roolit riittävät mainiosti. Tarinasta on karsittu paljon pois, eihän tämä muuten mahtuisi noin neljäänkymmeneen minuuttiin. Esityksen jälkeen pääsimme vielä keskustelemaan tekijöiden kanssa nukeista, nukketeatterista, Frankensteinista, Taidetestaajista jne. Tämähän on yksi 8-luokkalaisten Taideteataajat-hanketta.

Markku Pätilän (ja työryhmän) laatima lavastus on näppärä liikuteltavine elementteineen. Alussa on tietysti Frankensteinin laboratorio: kirjoja, luurangon osia, sähkölaitteita, anatomisia kuvia ja hienoja nukkekaava-kuvia. Frankensteinin nukke on punatukkainen ja yrmyn näköinen tiedemies, pukeutuneena kuin vanhan kirkonmiehen asuun. Nukettajat ovat mustissa, mustat harsopäähineet päässä. Kaikesta tulee mieleen viehättävä vanhanaikaisuus ja kotikutoisuus. Hyvällä ja nostalgisella tavalla. Perinteistä nukketeatteria on myös kohtaus missä Hirviö tapaa vanhan miehen ja toimittaa näille polttopuita. Mutta hienosti tähän esitykseen on yhdistetty likipitäen tanssia lähentelevää fyysistä teatteria. Kun Hirviö opettelee elämään, koittaa pyydystää perhosta ja kohtaa oravan, silkkaa nykytanssia. Hirviö on naamionsa kanssa rujo ilmestys, joka koikkelehtii halki maailman, etsien ystävää, repaleisissa vaatteissaan. Pukusuunnittelu on Aino Kiven käsialaa. Mutta kaveria ei löydy ja mihinkään hän ei ole tervetullut. Erilaisuus on ihmisille liikaa.

       

Esitys on Mary Shelleyn alkuteoksen tuntevalle aikuiskatsojalle riemastuttava namupala. Ääniefektit (a'la Harri Neuvonen) tuovat kivan lisän, ja ukonilma sateineen vie meidät Hirviön synty-yöhön. Kellariluukusta saadaan lisää rakennusosia. Shakespeare mainitaan (no kai nyt kun on pääkallo hollilla). Paljon kaikkea pientä ja kiinnostavaa.

Mittakaava on hyvin toimiva, kun Frankenstein on n. 120 cm pitkä nukke ja tämän Hirviö aikuinen mies.

Lopun takaa-ajo halki maailman ja sen eri hyvinkin tunnistettavien paikkojen on vauhdikkaan musiikin säestämää. Vaan ei ole onnellista loppua tällä. Ikäsuositus on 10+, ja varmaan ihan hyvä. Ei tästä nyt aikuinen painajaisia näe, mutta eihän tarina ole mikään lastenjuttu kuitenkaan. Erilaisuus, yksinäisyys ja toisten hyväksyminen ovat tärkeitä teemoja.

Kuninkaallisen Nukketeatterin - joka muuten viettää kymmenvuotissynttäreitään tänä vuonna - Frankenstein ei ole pelkästään nukketeatteria, vaan mehevä yhdistelmä myös tanssia, fyysistä teatteria, naamioteatteria, ja livemusaa. Musiikista vielä erillismaininta, että se tuo ihan oman ulottuvuuden esitykseen! Toinen erikoismaininta Antti Kemppaisen elastiselle ja rujonsöpölle Hirviölle ja sen liikkumiselle. Oli kyllä kiinnostava esitys monellakin tavalla!


Kuvien copyright Heli Saarinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Riivaajat / Tampereen teatteri 5.11.2019

Dostojevskin Riivaajat ei ole minulle lainkaan tuttu teos. Mutta pitäähän tämmöinen esitys nähdä, kun yksi Suomen eturivin näyttelijöistä tulkitsee koko teoksen lavalla, yksin. Ensi-ilta Tuomo Rämön ohjaamalla näytelmällä oli Teatteri Jurkassa jo syyskuussa, mutta koska tiesin sen tulevan Tampereellekin, niin jätin silloin väliin. Koitan mahdollisuuksien mukaan vähentää autoilua, sitä tulee muutenkin ihan tarpeeksi, ja Tampereelle on huomattavasti lyhyempi matka kuin Helsinkiin.

Mutta siis. Nämä viime vuosina lisääntyneet teatterien väliset kimppatuotannot ja yhteistyöt ovat ihan parasta! Tampereen teatterissa nähtiin Riivaajista kolme esitystä ja ainakin niistä keskimmäinen oli aika täynnä, vaikka päivänäytös olikin. Hyvä hyvä. Hieman hämmentyneitäkin kommentteja kuulin väliajalla, mutta kiinnostava esitys herättää aina keskustelua.

Markus Järvenpää esittää lukuisia henkilöitä ja on lavalla koko 2 h 10 min kestävän esityksen ajan. Aikamoinen suoritus. Miten taitavasti hän kaivaa itsestään erilaiset ihmiset, kaikki nämä vallankumousta suunnittelevat miehet, ja naisetkin. Pienillä apukeinoilla (silmälasit, huivi, kumihanskat jne) hän hyppii roolista toiseen, välillä hengästyttävällä nopeudella. Käsiohjelmassa on pieni kartta näytelmän ihmisistä ja avuksi myös nämä ulkoiset tunnuksetkin. Mutta ilman sitäkin pärjää, koska vaikka tyypilliseen venäläiseen kirjan tai näytelmän tapaan henkilöitä on iso määrä, niin kärryillä pysytään. Kiitos taitavan ja ilmaisuvoimaisen esiintyjän. Välillä hyvin pienillä eleillä, ilmeillä ja äänenkäytöllä ne muutokset tehdään. Ehkä yksi suosikeistani on kosimaan saapunut hieman ujo upseeri Mavriki, sivuhenkilö tarinassa, mutta jotenkin symppis. Sitten on Kirilov, itsemurhaa suunnitteleva mörökölli; hän uskoo että itsevalittu kuolema on hänen henkilökohtainen vallankumouksensa. Päähenkilönä on Verhovenski, aika surkea luuseri joka hännystelee muita jo lapsena.

Jo alku vakuuttaa. Upeaan verenpunaiseen käsin liukuvärjättyyn asuun (Heidi Tsokkisen  suunnittelema) ja nahkarenksuihin pukeutunut Järvenpää saapuu lavalle katsomon halki (Tampereen teatterin Frenckell-näyttämössä katsomon poikki diagonaalisesti kulkee käytävä) ja juttelee meille tullessaan. Olemme siis se yleisö joka on saapunut pienen kaupungin vallankumoussolun kokoukseen. Muutenkin esityksen aikana myös yleisö pääsee hieman osallistumaan, minunkin käsiin uskotaan tavaraa penkin alle säilytettäväksi (melkein pomppaan penkistä kun penkin alta alkaa kuulua lapsen itkua myöhemmin). Huudamme yhdessä iskulausetta Toimin, en toivo! Mutta ei onneksi mitään vaivaannuttavaa osallistumista. Kontakti yleisöön on kyllä vahva, ja voin vaan kuvitella miten tämä tulee vielä enemmän iholle intiimissä Jurkan huoneteatterissa (loput esitykset siellä on loppuunmyytyjä, niin ette valitettavasti pääse kokemaan, ellei lippua jo ole. Tai ainahan voi tiedustella peruutuslippuja.)

Kun on karismaa tarpeeksi, saa yleisön syömään kädestään koko esityksen ajan. Järvenpää on hyvin fyysinen näyttelijä; hän on todellakin kaikella mukana kokoajan. Välillä sylki roiskuu kunnolla kun ollaan asian ytimessä. Bonuksena myös musisoiva Järvenpää!

Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu ja musiikki on tärkeä osa esitystä. Hevosten äänet, oikea-aikaiset koputukset, ukkoset, aseiden iskurien äänet, ja musiikki luo meille tärkeitä palasia kuviosta. Ja vielä eri puolilta salia kuultuina. Myös Markus Tsokkisen lavastus eli kettingeistä tehdyt verhot/seinät, kaiuttimet ja koko muu kiinnostava rekvisiitta sopii tähän hienosti. Kettinkejä hyödynnetään kyllä taitavasti ja niiden kolina tuo oman lisänsä äänimaisemaan. Marko Kallelan valosuunnittelu täydentää esityksen.

Vallankumousta suunnitellaan, ja paljon tässä puhutaan niistä keinoista muuttaa maailma paremmaksi paikaksi. Onko se radikaali pommi-isku vai jotain hienovaraisempaa? Tuomo Rämö on sovittanut tekstin ja mukana on työryhmän tuottamaa materiaalia sekä lainauksia myös tutkijoilta ja lauluntekijöiltä. Tuloksena on hyvin myös tähän päivään sopiva esitys. Kuka on todella vapaa? Miten on helppo valita joku vähemmistö ja syyttää sitä kaikesta. Aina. Katsokaapa ympärillenne! Ihminen tekee mitä vaan jotta tulisi hyväksytyksi ja rakastetuksi. "Tämä maailma tuhoutuu jos me emme tee mitään". Niinpä! Tosin ei ehkä Dostojevskin tarkoittamasta syystä...

Mikään kevyt tai hauska teksti tämä ei ole, melko syvissä vesissä tässä soudetaan, Mutta pienillä konsteilla on saatu kyllä hieman huumoriakin mukaan esitykseen. Miten hieno kaksintaistelu katsomossa käydäänkään! Ja entä sitten kieli: "tässä sitä ollaan mätänevässä mörskässä maanitellemassa maniakkia tappamaan itsensä"! Ihanaa alliteraatiota.

Riivaajat ei ole ehkä helpoin näytelmä, mutta minusta ehdottomasti katsomisen väärtti. Menkää ihastelemaan ja ihmettelemään mihin yksi mies lavalla pystyy ja riittää, kun puitteet ovat kunnossa!


Kuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Miiko Toiviainen: Kepeä elämäni / Samova Fest, KoKo Teatteri 3.11.2019

Vihdoin ja viimein pääsin minäkin näkemään ja kokemaan Miiko Toiviaisen monologin Kepeä elämäni! Esitys sai ensi-iltansa Kajaanin Runoviikoilla viime kesänä, tilaustyönä, sillä Miiko voitti Vuoden nuori lausuja -tittelin Runoviikoilla kesällä 2018. Sittemmin esitystä on nähty siellä ja täällä, ja minä onnistuin yhyttämään sen Samova Fest-tapahtuman sunnuntaina KoKo Teatterilla. Meitä oli katsomossa vain kourallinen, mutta rento ja läsnäoleva tunnelma saatiin silti aikaiseksi.

Mitä ihmettä voi sanoa esityksestä, joka jo pitää sisällään kaksi imaginääristä bloggausta taiteilijalta itseltään? Yhdyn täysin rinnoin niistä ensimmäiseen!

Vuosien varrella olen päässyt näkemään Miikoa lavalla monia kertoja, niin musikaaleissa kun muissakin rooleissa. Hän on karismaattinen ja hyvä esiintyjä, joka roolissa. Arvostan sitä, että hän päätti nyt ns. tulla kaapista ja tuoda teatterien lavoille oman itsensä, transmiehen. Vaikka minulle katsojana on esiintyjän sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen tai sukupuoli-identiteetti se ja sama, niin tästäkin monologista huomaa miten tärkeää se on esiintyjälle itselleen. Saa vihdoin avoimesti olla mitä on, ja sillä sipuli. Ei tarvitse vetää enää toista roolia, sen lavalla esittämänsä lisäksi.

About tunnin mittainen monologi on kattava läpileikkaus monipuolisesti lahjakkaan Toiviaisen osaamisesta. Laulua (Eeva Kontu on säveltänyt upean ja koskettavan musiikin ja vastaa myös äänisuunnittelusta), lausuntaa, puhumista, eläytymistä, lukuisten eri hahmojen esittämistä. Transhaukka on hilpeä ja transpolin lääkäri hillitön! Kertakaikkisen vaikuttavaa, hauskaa, koskettavaa, tärkeää, ja silkkaa nautintoa katsojalle.

Toiviaisen tarkoitus oli tuoda muunkinlaisia transtarinoita näyttämölle; vastapainoksi niille synkeille, ahdistaville ja negatiivisille. Ja hyvin hän siinä onnistuukin. Omakohtaisuudesta kumpuava esitys on valoisa ja sympaattinen. Kuulemme pätkiä lapsuudesta ja päiväkirjoista, kokemuksia transpolilta ja koko "prosessista". Runoilijoista esillä ovat Arja Tiainen ja Kaarlo Sarkian Muodonvaihdos sekä varsinkin Uuno Kailaan runo Olin nuori:

Olin nuori. Ja kasvoin harmajin,
sinipunervin silmänaluksin
minä arkana kouluun kuljin.

Oli rehtori vanha ja viisas mies.
Minä usein pelkäsin, että hän ties,
mikä syy minun mieltäni painoi.

Ja kotona täti, hän katsoi niin
minun silmäini lastenkamariin,
että pakenin pois ja itkin.

Kun nuoria kasvoja muita näin,
miten vihasin omaa itseäin
ja kipeää elämääni.

-- Ah, silloin vielä mä tiennyt en,
että kukaan, kukaan ihminen
ei tääll' ole parempi toista.

Tuta sai sen poika. Ja rakastamaan
mies sitten on oppinut nuoruuttaan
ja omia arpiansa.


Menee luihin ja ytimiin, eikö? Kuten koko esitys. Mahtoiko lopussa katsomossa olla yhtään kuivaa silmää? Mutta kun Toiviaisen tarina ei ole mikään uhriutumisjuttu tai valitusvirsi! Vaan elämäniloinen ja energinen. Silti, tai ehkä juuri siksi, tunteet nousevat pintaan. Rohkeakin esitys tämä on, koska ihminen pistää itsensä niin likoon. Kepeä elämäni on aito, ja hienosti rytmitetty. Ohjauksesta vastaava Riikka Oksanen on onnistunut hienosti tuomaan kaiken kasaan; dramaturgina on toiminut Aino Pennanen.

Kuten Miiko itsekin muistuttaa, tämä on yksi transtarina. Niitä on yhtä monta kuin on transihmistäkin, eikä voida yleistää että näin kaikki asian kokevat.

Tässä on jonkunlainen henkinen sisarteos muutaman vuoden takaiselle Axel - soolo miesäänelle esitykselle. Ihmisyyttä, muutosta ja transsukupuolisuutta pohtiva. Miten muutos vaikuttaa ihmiseen. Oli sykähdyttävä kuulla miten onnellinen Miiko Toiviainen nykyään on. Kun saa olla oma itsensä, ihan julkisestikin.

Povaan tälle esitykselle pitkää esityskaarta. Onneksi kaikki tarvittava rekvisiitta on helposti kannettavissa mukana, joten ympäri Suomea on mahdollista reissata yhden miehen voimin. Jos (ja toivottavasti kun) Kepeä Elämäni osuu tiellesi, niin suosittelen enemmän kuin lämpimästi sen kokemista.


Kuvien copyright Timo Suutarinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla (kiitos Markus!).

Pikku Vampyyri / Tampereen työväen teatteri 1.11.2019

Oli kyllä ihan sattumaa että varasin liput Työviksen Pikku Vampyyriin juuri loka-marraskuun vaihteeseen. Ja sitäkin kivempi yllätys oli esityksen yhteydessä järjestetty halloween-disko ja kekkerit! Ihan parasta! Tämmöstä lisää. Sen lisäksi että nähtiin hurjan kiva ja jännä esitys, niin saatiin bonuksena vielä paljon kaikkea muutakin.

      

Angela Sommer-Bodenburgin kirjoittamia Pikku Vampyyri-kirjoja en muista lukeneeni lapsena tai nuorena, mutta muutama vuosi sitten (no, vuonna 2012) Lahden kaupunginteatteri teki hienon version tästä. Nyt oli kunnon gootimeininki vampyyreiden stailauksessa, sekä upeassa kryptassa. Joo joota hokeva Anton (aina yhtä ihana Juha-Matti Koskela) on kolmasluokkalainen koulupoika, vampyyreihin hurahtanut ja ehkä siksi kavereitakaan ei kauheasti ole. Vanhemmilla (Kristiina Hakovirta ja Jari Leppänen) tanssijalkaa vipattaa lauantaisin, joten pojalla on aikaa uppoutua kauhuelokuviin ja niihin rakkaisiin vampyyrikirjoihin. Isä kyllä pyytää laittamaan ikkunaa kiinni, mutta niin vaan eräänä iltana sängyn alle on pujahtanut 146-vuotias vampyyri Rydiger (Antti Peltola). Epätavallinen kaveri, mutta mitä sillä on väliä.

Rydigerin kanssa Anton pääsee tutustumaan tämän eksentrisiin sukulaisiin. Anna-sisko (Eriikka Väliahde) ja rokkitähtimäinen Leopold-setä (Hiski Grönstrand) ovat vielä aika harmittomia tapauksia, mutta draamakuningatar-isoäiti (Minna Hokkanen) himoitsee tuoretta verta.  Kapuloita vampyyriperheen rattaisiin koittaa asettaa hautausmaan uusi hermoheikko hoitaja herra Kalmankulma (Mika Honkanen), joka kirvoittaa lapsikatsojista monet naurut. Ei käy miehellä nyt oikein tuuri vaarnansa kanssa. Yritys on kova saada Euroopan ensimmäinen vampyyrivapaa hautausmaa.

Vanhemmat ovat iloisia kun Antonilla on vihdoin kaveri, ja haluavat Rydigeriä vierailemaan. Eipä sekään ihan kommelluksitta suju, kuten ei Antonin kyläilyt von Schlotterstein -suvun kryptaankaan. Ja voi miten upea krypta se onkaan, nyt lavastaja Perttu Sinervolle täydet pisteet. Karmiva paikka! Täydellinen vastakohta DDR-mäisesti sisustetulle Antonin kodille. Siellä keltainen ja ruskea ovat vallitsevat värisävyt ja Antonin vanhemmatkin on puettu samaan tyyliin. Anton itse keikaroi dinosauruspyjamassa tai Star Wars-paidassa. Pukusuunnittelija Marjaana Mutanen on päässyt todellakin toteuttamaan itseään vampyyrien upeissa asuissa! On pitsiä ja röyhelöä ja samettia! Ihanat! Mutasen käsialaa ovat myös todella näyttävät peruukit ja maskit, ihan on upeat ilmestykset koko von Schlottersteinin suku.

TJ Mäkisen valot ja Niklas Vainion äänet tekevät pisteen iin päälle oikeanlaisen kauhutunnelman luomisessa. Paljon kaikenlaisia kivoja ääniefektejä! Ohjaaja Ilmari Pursiainen on onnistunut hienosti tavoittamaan esitykseen hyvää ja rentoa fiilistä, joka välittyy katsomoonkin. Näyttelijät pääsevät irrottelemaan kunnolla, mutta mitenkään lapsikatsojia aliarvioimatta.

Lavalla Anton ja Rydiger lentävät, kohtaavat kiusaajia, pelaavat vampyyriKimbleä ja ylipäätään puuhaavat mitä nyt tuonikäiset pojat ylipäätään puuhaavat. Ovat kavereita. Mitä sillä on väliä että toinen on vampyyri? Nauratti kyllä kun Suomessa taitaa olla 190 cm pituusvaatimus että pääsee esittämään Rydigeriä. Lahdessa silloin seitsemän vuotta sitten Rautiaisen Jari-Pekka oli 192 cm, ja nyt Antti Peltola 198 cm. Hyvin hoikkiakin kumpikin on. Ehkä se auttaa vampyyriksi muuntautumisessa?

Pikku Vampyyri on sopivasti kauhea ja jännä näuytelmä, ei liian pelottava, ja sopii kyllä aikuisillekin hyvin. Erityisesti teatraalinen vampyyrimummo on hykerryttävän ihana hahmo, varsinkin hukattuaan hampaansa! On myös hauska seurata miten maitoa juova babyvampyyri Anna koittaa iskeä isoveljen kaveria. Samaan kuoreen on pakattu viettelevä vamppi ja viaton nuori tyttö. Anton on hieman vaivaantunut kyllä tästä huomiosta, mutta kyllä heistä pari tulee.

1 h 45 min on sopivan lyhyt esitys vähän nuoremmillekin katsojille (ikäsuositus on yli 8-vuotiaille). Meillä kun oli tämmöinen spesiaaliesitys niin tosi monet katsomossa olivat pukeutuneet teeman mukaisesti. Paljon pikku piruja, vampyyreita, noitia ja kummituksia katsomossa istuikin. Esityksen jälkeen pääsimme nauttimaan monenlaisista herkuista, oli ongintaa lapsille, ja sitten sai tavata lavalta tutut vampyyrit, ja Antonin perheen! Diskossa dj Dracula soitti musiikkia ja nähtiin siellä parketilla isoäiti ja Annakin edustamassa von Schlottersteineja.

      

Kertakaikkisen kiva esitys ja koko ilta! Iso kiitos Työvis ja hieno tekijätiimi, ja ennenkaikkea näyttelijät, jotka jaksoitte kärsivällisesti poseerata kaikkien kanssa. Pikku Vampyyriin voi käydä tutustumassa vielä ensi toukokuulle asti. Jos siis haluat ihanan karmivaa viihdettä koko perheelle, niin huonomminkin voisi valita. Onko elämä ollut ihan turhaa jos vampyyreja ei ole olemassakaan?


Esityskuvien copyright Kari Sunnari, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.