Riistapolku oli kyllä hieno näytelmä, mutta aika raskas katsottava. Tiivistunnelmallinen ja jotenkin elokuvamainen. Yllätyksellisiä käänteitä, mutta silti juna puksutti ennalta määrättyyn suuntaan, nopeuden vain kiihtyessä. Määränpää on tiedossa ja kukaan ei voi estää, pysäyttää tai edes hiljentää väistämätöntä törmäystä. Mitä tapahtuu kun perheen 13-vuotias teinityttö tapaa vanhempien mielestä epäsopivan ja aikuisen miehen, ja jatkaa suhdetta. Jatkaa vaikka mies istuu välillä vankilassa tytön tapaamisesta. Varsinkin perheen isässä asia synnyttää järjettömiin mittasuhteisiin paisuvia tunteita, raivoa ja vihaa joka purkautuu myös väkivaltaisena käytöksenä. Äiti koittaa jossain määrin ymmärtää, mutta on hieman puun ja kuoren välissä.
Voiko toista omistaa, voiko joku muu määrätä ketä sinä rakastat?
Ohjaaja Lauri Maijala sanoo käsiohjelmassa: Riistapolku on laulu rakastamisen vaikeudesta. Niin on. Ja historia toistaa itseään, loputtomasti.
Näytelmä perustuu tositapahtumiin ja sijoittuu saksalaiseen kaupunkiin, 1970-luvulle. Ajankohdan huomaa kyllä Antti Mattilan lavastuksesta (jossa Pienen näyttämön pyöröä käytetään hienosti) että Elina Kolehmaisen pukusuunnittelusta. Ruskean ja kellertävän eri sävyt ja sellainen hieman nuhruinen ja tunkkainen kokonaiskuva hallitsee näyttämöä. Lavan takaosan muovisuikaleseinämä toimii hienosti, ja varsinkin Kari Leppälän valosuunnittelun ansiosta. Perheen kodin kellertäväsävyinen valo on kelmeä ja kalvas, ja luo osansa tunnelmasta. Pakko kehua vielä Aleksi Sauraa äänisuunnittelusta, nimittäin kaikki mahdolliset (ja mahdottomat) äänet vessän vetämisestä ja kraanan lorinasta oven aukaisuun ja liikenteen ääniin tulee tarkkaan ajoitettuna nauhalta. Myös kokoajan ahdistavampi ja tiukempiotteisempi musiikki on Sauran käsialaa.
Sellainenkin pieni yksityiskohta on äidin papiljotit hykerryttää! Ja samalla moni näistä visuaalisista jutuista on tuttua omasta lapsuudesta, sieltä 70-luvulta.
Ella Mettänen on hyvin uskottava nuorena tyttönä. Kaikki se herkkyys, uhma ja ensirakkauden huuma näkyy kasvoilta ja koko olemuksesta. Alun ujous vaihtuu rakkauden, ja varsinkin raskauden, myötä yhä hurjempaan ja kapinallisempaan olemukseen. Herkän ilmeikkäät, liki meikittömän näköiset kasvot ja Hannin hahmoon sulautuminen ovat upeaa katsottavaa. Mahtavaa! Likipitäen yhtä hienon roolin tekee Paavo Kinnunen Franz-rakkaana. Äkkipikaisuus ja impulsiivisuus saa otteensa sekatyömiehestä ja Hannista tulee liki miehelle liki pakkomielle. Muutenkin tyyppi vaikuttaa aika hyypiöltä, tyttöjen kyylääjältä, joka utelee Hanniltakin kaikkea jo ensimmäisellä tapaamiskerralla. Välillä roolit tuntuvat vaihtuvan ja Hanni onkin se dominoiva osapuoli suhteessa. Hypnoottista piirileikkiä, mitä on kiinnostavaa ja kiehtovaa katsella. Jotenkin tulee mieleen Lady Macbethin suhde mieheensä, miten nahjusmaisesta ukosta saa kyllä lietsottua tappajan. Ja kumpi olikaan se isompi pahis? Kuka yllyttää ketäkin hirmutekoihin? Nuorten tulevaisuuden kuvittelu ja haaveilu lentomatkasta ja etelän lämmöstä taitaa olla vailla tulevaisuusopohjaa. Kaikella rakkaudella ei ole tulevaisuutta, vaikka kuinka haluaisi.
Perheen äiti Ursula Salo ja isä Risto Kaskilahti ovat voimattomia, avuttomia ja täysin kykenemättömiä hyväksymään tyttärensä suhdetta. Alussa näemme suht onnellisen perheen, ja lopussa kaikki ovat rikkinäisiä ja keskinäiset välit raastetut hajalle. Varsinkin Kaskilahti tekee ehkä yhden parhaista roolitöistään, heitellen tunnetilasta toiseen. Väkiin tunnen suurta sympatiaa häntä kohtaan, välillä kamalaa raivoa. Kukapa isä haluaa tyttärensä tärvääntyvän. Äiti haluaa ymmärtää lapsensa valintoja - mutta ei silti ymmärrä. Syyttelyä (keneltä se on tämän perinyt) ja raivoa. Tapaus kiristää, tottakai, myös vanhempien välejä. Esille vedetään jo natsikorttikin! Kumpi on pahempaa, että tytär tuhoaa itsensä, vai perheensä?
Koska väliaikaa ei ole, mennään koko reilu puolitoistatuntinen yhä rankemmaksi kulkevaa polkua. Franzin ääliökaveri Dieter (Pekka Huotari) tuo pienen kevennyksen kahvilakohtauksessa, ja on tässä ihan sellaista kevyempääkin juttua välissä, ja huumoriakin. Mutta yleistunnelma on silti raskas.
Esityksessä on hidastuksia ja pysähdyksiä välillä, liike vaan hiipuu. Kaiken taustalla häilyvät riistaeläimet - tulee mieleen peura ajovaloissa-ilmiö. Saksanhirvi-gobeliini ja metsästystapahtumat. Ääninauhalta kuuluu välillä Hannin poliisikuulustelua, vihjeenä tulevasta. Se siis tiedetään että hyvin tämä ei pääty, mutta sitä joutuu näytelmää entuudestaan tuntematta miettimään kenelle tässä käy pahasti.
Loppukohtaukseen mennessä kaikki lavasteet ovat kadonneet näyttämöltä. On vain paljas luonto, ja ihmiset. Ja väistämätön loppu. Jäljelle jää vain langanpätkien solminta.
Nämä asiat, tyttären kunniamurhat ja muut, ovat hyvin tätä päivää. Turha kuvitella että ne kuuluvat vain tiettyyn uskontoon tai kansanryhmään. Riistapolku onnistuu ronkkimaan syviä tunteita, niin katsomossa kuin yhteiskunnassakin. Ansiokas esitys, vaikkei mitään helppoa katsottavaa.
Kuvien copyright Laura Malmivaara.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti