lauantai 28. syyskuuta 2019

Compagnia Finzi Pasca: Bianco su Bianco / Espoon kaupunginteatteri 28.9.2019

Odotin sirkusta, mutta sainkin jotain muuta. Sveitsiläisen Finzi Pasca-ryhmän Bianco su Bianco jätti hieman hämmentyneen olon. Mitä minä oikein näin? Olihan tässä sirkuselementtejäkin, mutta enemmän paljon muuta. Tämä oli performanssi ennemminkin, ja fyysistä teatteria, tarinankerrontaa.

Brasilialainen Helena Bittencourt ja hollantilainen Goos Meeuwsen esiintyvät hehkulamppuja täynnä olevalla lavalla. Tai tulikärpäsmetsähän tämä on. Valot ja niiden monipuolinen käyttö muodostaa esitykselle rungon, kuten myös innovatiivinen äänisuunnittelu. Huppupäinen hahmo kuljeskelee valojen joukossa hiipien ja äännellen. Kuin joku outo munkki tai hidas kuolema. Outoja ääniään miksataan sitten yhteen ja pääsemme kuulemaan niitä erilaisissa kerrostumissa. Sämplättyyn äänimattoon lisätään naisen sanoja, ja sanat kaikuvat ja jäävät soimaan. Nainen kertoo Ruggerosta monipolvista tarinaa, ja tipahdan kärryiltä pian. Milloin se esitys alkaa?


Nainen puhuu portugalia ja katsojille on kyllä tekstitys. Se ei silti auta minua pysymään tarinassa mukana. Tarinankerronnan lomassa on pieniä temppuja, hieman jongleerausta hatuilla, temppuilua lamppujen kanssa, sellaista klovneilua. Kaiken aikaa  nainen jatkaa rönsyilevää tarinankerrontaansa.

Nykysirkukselta ei odotakaan samanlaista touhua kuin perinteiseltä, eli oikeastaan lavalla voi tapahtua mitä tahansa. Silti tämä Daniele Finzi Pascan ideoima ja ohjaama esitys oli enemmänkin kuin tarinatuokio, ja sitä sirkusosuutta oli minimaalisen vähän. Kuulemme Ruggeron elämäntarinaa, joka jättää minut haaleaksi. Välillä on tuulikone mukana, välillä kitara tai valaistu valkoinen mekko. Hieman lattia-akrobatiaa ja vitsailua mm. naisen alleista eli käsivarsien löllymisestä. Ei oikeastaan naurattanut. Ruggeron tarina sai kuvitusta, laulua, sahansoittoa. Ruggeron ja Elenan tarina muuttuu osaksi esitystä. Keitä nämä ihmiset oikein ovat ja mikä on se yhteys esitykseen? Virtahepo ja possukin lavalla nähdään.

Katsomossa oli aika paljon väkeä ja jonkun verran myös lapsia. Mietin siinä että miten he tämän esityksen kokevat, varsinkin jos odottivat sirkusta. Siis sellaista vähän nopeatempoisempaa ja tempukkaampaa. Jos ei osaa portugalia eikä lukeakaan, niin ohi meni paljon. Ja lisäksi jonkun verran tekstiä oli kääntämättäkin.


Esitys oli surrealistinen ja absurdi, siinä ei ollut päätä eikä häntää, paitsi Ruggeron elämäntarina, taustan kantavabna voimana. Nainen on tarinankertoja, mies klovni. Esitys ei oikeastaan ala lainkaan, tai ainakin minä odotan että koska se alkaisi. Se lipuu hiljalleen ohi, ja sitten se päättyy. Bianco su Bianco on kiertänyt maailmalla paljon ja on ilmeisesti siis kehuttu ja pidetty.

Tunti 20 minuuttia ja esityksen jälkeen en tiedä mitä sanoisin tai ajattelisin. Tämä oli hyvin erilainen  esitys mitä odotin ja jätti minut ainakin hyvin erikoiseen tilaan. En nyt voi sanoa ettenkö tykännyt yhtään, mutta ei nyt ainakaan mennyt sinne wau-osastoon. Hetkittäin kyllä tuntui että nyt pääsin kärryille, mutta sitten tipahdin taas. Visuaalisesti valometsä oli kyllä tosi hieno mutta muuten ei nyt iskenyt.


Kuvien copyright Javier Valenzuela.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 24. syyskuuta 2019

Pieni merenneito / Helsingin kaupunginteatteri 24.9.2019

Nyt on kyllä Helsingin kaupunginteatteri ja ohjaaja Samuel Harjanne tehnyt täydellisen sadun, niin lapsille kuin aikusillekin. Disneyn Pieni merenneito on visuaalinen ilotulitus joka kannattaa nähdä ihan jo upeiden pukujen, lavastuksen, projisointien ja merenelävien takia.

Itse en ole piirroselokuvaa nähnyt, mutta balettiversion Kansallisbaletissa 2016 kyllä. Tosin siinä on tarina hieman erilainen ja surullinen loppu. Mutta Disney-elokuvassa pitää olla onnellinen loppu. Lisäksi musiikki on tietenkin eri, enkä nyt osaa sanoa kumman eduksi. Alan Menkenin musikaalimusiikkia kuuntelee ihan sujuvasti mutta ehkä hieman sama ongelma kuin muutaman viikon takaisessa Notre Damen kellonsoittajassa, syksyn toisessa Disney-tuotannossa. Musiikki ei ole kauhean mielenjäävää. Ei vaikka leffaversio saikin musiikista kaksi Oscaria. No, ehkä tunnistaisin yhden jos sen kuulisin, eli Jää syvyyksiin (Under the Sea). Musiikki on kyllä monipuolista ja antaa tilaa laulajille. On kalypsoa ja lattarirytmejä, välillä aika mahtipontistakin menoa. Voimaballadeja ja lemmenlurituksia. Risto Kupiaisen johtama 13-henkinen bändi pistää lavan alla parastaan.


Tarinahan on sinällään aika höttöinen, jopa siirappinen, mutta menee kyllä tunteisiin. Siskoskatraan nuorimmainen Ariel on merenneito ja rakastaa kaikkea ihmisiin ja maanpäälliseen maailmaan liittyvää. Isä on kuningas Triton, joka kaipaa kuollutta vaimoaan, vihoittelee siskonsa merennoita Ursulan kanssa eikä ymmärrä kapinallista tytärtään. Sitten Ariel pelastaa komean nuoren miehen merihädästä ja rakastuu. Vaan kun toinen asuu meressä ja toinen maalla, niin romanssi on aika mahdoton. Siksipä Ariel turvautuu vallanhimoiseen Ursula-tätiinsä (joka on se tarinan pahis) ja tämän loitsuilla saa pyrstönsä vaihdettua jalkoihin. Maksuksi tarvitsee luopua äänestä, mutta mitäpä sitä rakastunut tyttö ei tekisi. Prinssi Erik jatkaa kaunisäänisen pelastajansa etsintöjä, turhaan. Ja koska Ariel on mykkä niin ei tiet kohtaa. No sitten toki lopuksi asiat selviävät ja saamme näyttävät prinsessahäät. Tarina on ehkä liiankin perinteinen makuuni, mutta tämä on Disneytä, niin ei sitä muuta odotakaan. Reita Lounatvuoren ja Hanna Kailan (laulut) käännöstyö on sujuvaa suomea.


Mutta onhan tämä oikeasti niin hienosti tehty että oksat pois. Harjanne jatkaa voittokulkuaan suomalaisten menestysmusikaalien ohjaajana. Peter Ahlqvist on luonut tiimeineen kerrassaan henkeäsalpaavan hienon merenalaisen maailman. Yhdellä katsomiskerralla ei oikein ehdi sisäistämään kaikkia yksityiskohtia, koska niitä riittää. Vihertävänsininen Tritonin valtakunta on kerrassaan ilo silmälle. Ja William Ilesin valosuunnittelu täydentää vedenalaisen illuusiota. Myös Toni Haarasen monet projisoinnit ja videot ovat ilo silmille.


Ja sitten on Pirjo Liiri-Majavan ällistyttävät puvut. Kuinkakohan monta kymmentä pukua tähän on tehty, kun kerran päähineitäkin on valmistettu 110? Toinen toistaan näyttävämpiä luomuksia. Ja oma lukunsa on sitten tietenkin merenelävien pyrstöt. Varsinkin ilma-akrobatianumeroissa kauniit pyrstöt pääsevät oikeuksiinsa. Uimisen illuusio on täydellinen. Myös Milja Mensosen suunnittelemat naamioinnit ja kampaukset saavat suun loksahtamaan auki.


Oman kehunsa ansaitsevat kyllä nukkien suunnittelijat Paul Vincent ja Becky Johnson - heidän käsialaansa ovat kaikki kalat, merenelävät, hait ja ankeriaat ja ties mitkä. Upeita luomuksia!! Ja hienosti nuketettu myös. Tykkäsin siitäkin että nukettajat eivät ole mustiin puettuja ja koittavat sulautua taustoihin vaan ihan upeasti nukettamansa hahmon oloisia.

Kaiken visuaalisen tykityksen lisäksi musikaalin pääpariksi on kiinnitetty paras mahdollinen kaksikko. Sonja Pajunoja Arielina ja Martti Manninen Erikinä ovan upeaäänisiä ja karismaattisia. Kumpaakin on tullut nähtyä vuosien varrella monenlaisissa rooleissa ja sydämeni meinasi haljeta ilosta kun alunperin kuulin heidän esittävän pääosia. Erityisesti iloitsen Sonjan Arielista. Ihan kuin tämä rooli olisi vuosia sitten tehty häntä varten. Sopivaa herkkyyttä, sopivaa kapinallisuutta ja niin kaunis ääni. Martin karisma kantaa kyllä hyvin prinssinä joka hänkin kapinoi valmiita suunnitelmia vastaan. Kyllä tuli tämmöiselle kyyniselle vanhalle harpulle tippa silmäkulmaan kun sai katsoa heidän yhteisiä kohtauksiaan.


Tähän esitykseen sattui Ursulana olemaan understudy Annamaria Karhulahti! Mikä tuuri. Olen kuullut paljon kehuja Sanna Saarijärven Ursulasta, mutta olen vuosia fanittanut myös Karhulahtea ja tämän ääntä. Ja Ursula on pahis, varsinainen lonkeroakka. Suuri diiva Divine on ollut Ursulan esikuvana ja sen kyllä näkee. Siinä missä Ariel ja Erik on niin hyviä että vähän jo ällöttää niin Ursula on aivan kutkuttavan ihana pahis. Oli kyllä ehkä suosikkihahmoni koko esityksessä. Ursulan ihanat kätyrisähköankeriaat Kiero (Antti Timonen) ja Liero (Mikko Kauppila) olivat myös kerrassaan hurmaavat, kaikessa kierolieroiluissaankin.


Muina isompina hahmoina nähtiin Arielin kaverit vähän hömelö rapu Sebastian (Tero Koponen) ja hupsuja puhuva lokki Skuutti (Tuukka Leppänen) ja toki Arielin isä Triton (Mikko Vihma), joka oli ulkoisesti kyllä hyvin vakuuttava merten kuningas. Pieni Pärsky (Lenni Kallela) oli symppis hahmo myös. Prinssin holhooja Yrjö (Matti Olavi Ranin) oli puiseva tyyppi. Eikä sovi unohtaa Muppettien hullua ruotsalaista kokkia hetkittäin muistuttavaa Tuomas Uusitaloa - tämän kokkishow oli vertaansa vailla! Tämän ydinjoukon lisäksi lavalla pyörii kymmeniä muita henkilöitä, kaikki hyviä laulajia, tanssijoita ja esiintyjiä. Varsinkin joukkokohtaukset vievät värikkyydessään ihan mennessään. Gunilla Olsson-Karlsson on tehnyt hienot joukkokoreografiat.

Tässä on kauheasti hauskoja ja vauhdikkaita kohtauksia, jo aiemmin mainitun kokkikohtauksen lisäksi. On lauma lokkeja, on (huonosti) laulavat Arielin siskokset, on upeat purjehduskohtaukset isolla laivalla, Ursulan lonkerot ja kaikki vedenalaiset paikat!


Jos nyt ei tiettyä laskelmoitua siirappisuutta ja ennalta-arvattavuutta lasketa niin Pieni merenneito on kyllä todella huikea elämys. Lavalta näkyy että tähän on satsattu. Toki lippujen hinnat ovat myös suolaiset, mutta ehkä pieni investointi kannattaa. Esitykset ovat täyttyneet hyvin, mutta varmaan kevätkaudelle niitä vielä saa. Ja esityksen jälkeen aulassa on mahdollista päästä vaikka Erikin ja Arielin kainaloon :-)


Kuvien copyright Robert Seger.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Full Measures / Grus Grus teatteri & Tehdas teatteri, 22.9.2019

Kun Grus Grus Teatteri ja/tai Tehdas teatteri tekee jotain uutta, niin siihen on jo valmiiksi lyöty laatuleima. Sama koskee oikeastaan kaikkea mitä Ishmael Falke ja Sandrina Lindgren puuhaavat, varsinkin yhdessä. Onneksi ennätin katsomaan uusimman teoksensa Full Measures, koska tätä ei todellakaan kannata missata.

Esityksessä lavalla on nainen, mies ja lukuisa määrä timpurinmittoja. Tiedättehän, sellaisia keltaisia kasaantaittuvia kapistuksia. Tunnin aikana ehditään kaikenlaista; pureutua mittaamiseen usealta eri kantilta ja tarkastella länsimäisen taiteen historiaakin. Mitä kaikkea sitä voikaan mitata, vähän itsestäänselvyyksiä, mutta hieman uudesta näkökulmasta.


Idit Hermanin yhdessä Falken ja Lindgrenin kanssa ohjaama Full Measures on kiinnostava sekoitus objektiteatteria, fyysistä komediaa ja jonkunlaista minimalistista performanssiesitystä. Puhetta on, englanniksi, ja se tukee hyvin esitystä, sukeltaen mittaamiseen jonkunlaisena tarkentavana esittelynä. Miten kaiken voi ilmaista vieläkin pienemmässä mittakaavassa ja aina tarkemmin. Sanaleikkejä sisältävä esitys on aina jo lähtökohtaisesti hyvä. Runollisen puheen voisin lukea vaikka painettunakin teoksena. Kehonkieli on minimaalista, hyvin tarkkaa ja liioittelematonta. Kuin hidasta tanssia.

Esitys sujuu siis kuin paritanssi: mitta taipuu moneen, lentokoneesta kellotauluun ja asunnon pohjapiirrokseen. Olemmeko me kaikki mittaamisen orjia? Voiko parisuhteen perustana olla toisesta saadut sopivat mittaustulokset ja -arvot?

Niklas Bertel Nybom on taas kerran suunnitellut upeat äänitehosteet mittojen kuvioita taustoittamaan, ja nauhaltakin kuullaan erilaisia high-alkuisia sanontoja. Tämähän on myös opettavainen esitys. Tyyli on jotenkin lakoninen, kaikki on verkkaista ja eleetöntä ja ilmeetöntä. Huomiota ei viedä pois itse asiasta eli mittauksen ihmemaailmasta. Ainoana lavastuksena on muutama tuoli ja metallikehikko, joka toimii mittojen telineenä alussa ja lopussa. Tuttuun tapaan Jarkko Forsman vastaa hienosta valosuunnittelusta.


Lopulta mittojen loputon muotoilu päätyy viidakoksi ja kauniisti valaistu Garden of Even on yllättävä, mutta sitten kuitenkin jotenkin looginen lopputulema. Ja viidakossa voi luopua lopuistakin sivilisaation rippeistä ja palata alkujuurilleen. Linnunlaulun ja teknon tahtiin. Kaiken mittaamisen tavoite ei aina ole se suurin, pisin, isoin, vaan myös keskiarvo, keskiverto kelpaa. Ehkä jopa paremminkin.

Tunnin mittainen Full Measures on ajankohtainen ja ajaton, tekninen ja luonnonläheinen. Mitään ei ole liikaa tai liian vähän, vain juuri sopivasti. Pienimuotoinen ja kansainvälinen esitys, joka toivon mukaan kaksikon edellisen yhteistyön (Näkymättömät maat) tavoin lähtee valloittamaan Suomea ja maailmaa. Tässä, kuten siinäkin, esiintyjien kehot pannaan likoon ja otetaan mukaan esitysalustaksi. Kaunista ja oivaltavaa, hypnotisoivaakin.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 21. syyskuuta 2019

Spelman på taket / Wasa teater 21.9.2019

Nyt siis todellakin lähdin pois mukavuusalueeltani! Avoimesti tunnustan kaikille: en pidä lainkaan Viulunsoittaja katolla -musikaalista. Suorastaan inhoan sitä. Kulunut ja puhkikuultu musiikki, ja mitä kiinnostavaa enää voisi olla pienen juutalaiskylän touhuissa ja maitomiehen perhe-elämässä. Höpsön maitomiehen, joka käy jumalansa kanssa yksisuuntaisia keskusteluja. Ja sitten vielä tämä tylsyys esitetään ruotsiksi. Siis ruotsiksi!

Joku voisi nyt kysyä, vallan oikeutetusti, miksi ihmeessä änkeän tämmöistä kamaluutta katsomaan, vieläpä Vaasaan asti. Lähtiessä siihen oli kolme syytä: ohjaaja Markus Virta, lavastaja Jani Uljas ja nukketeatteri. Palatessa syitä oli tukku enemmän. Nimittäin Wasa Teaterin 100-vuotisjuhlanäytös oli mukaansatempaava, hauska, kaunis, kaihoisa ja kertakaikkisen hienosti tehty. Ehdottomasti kannattaa mennä katsomaan, hieman kauempaakin!


Jos tarina on yhtään tuttu niin musikaalin seuraaminen ei tuota vaikeuksia. Käsiohjelmassa on vielä suomenkielinen juonitiivistelmäkin. Ja lisäksi tekstitys suomeksi ja englanniksi on saatavilla (tosin ei vielä ensi-illassa). Eli hieman huterammallakin kielitaidolla voi Vaasaan lähteä. Ruotsinkielinen teatteri viettää samalla satavuotisjuhliaan ja sitä juhlistetaan myös historiikilla ja vasta remontoidulla teatteritalolla. Uutta on mm. katsomon parvi ja viihtyisä ravintola (pubin puolelta saa hyvää paikallisen panimon Bock's siideriä).

Spelman på taket on raikastettu ihanasti eli nukkien avulla. Lavalla nähtiin peräti 15 erikokoista ja -näköistä nukkea. Ne on rakentanut Pia Kalenius joka yhdessä Merja Pöyhösen kanssa opasti näyttelijöitä niiden kanssa toimimaan. Eipä mitenkään uskoisi että esiintyjät eivät ole nukketeatteriammattilaisia! Yhteistyö on saumatonta ja vielä hienommaksi sen tekee lukuisat roolivaihdokset. Esimerkiksi rabbin poika Mendeliä nukettaa kuusi eri näyttelijää, miehiä ja naisia, ja kaikki saavat loihdittua lavalle sen saman narisevan äänen ja nyypähtäneen olemuksen. Nuket ovat ilmeikkäitä,  tai siis vaikka niiden ilmeet ovatkin jähmettyneet, mutta ne ovat oikeasti todella persoonallisia. Valtavankokoinen konstaapeli on Stalinin näköinen ja muistuttaa lipuvan hitaalla liikkumisellaan Mörköä muumilaaksosta. Tevjen kaksi nuorinta tytärtä on olkapäällä istuvia ihania pikkunassikoita valtavan isoine suineen. Sitten on personaaliset kyläläiset, hömelö rabbi ja kiekuvaääninen Yente ja moni muu. Ehdottomasti nuket ovat tämän esityksen paras puoli! Iso kiitos rohkeasta nukkevisiosta ohjaajalle ja työryhmälle.


En ole nähnyt muita Markus Virran ohjauksia kun Something Rotten -musikaalin Wermland Operassa Karlstadissa, mutta se riitti vakuuttamaan minut. Voi kun joku teatteri tarttuisi tähän vauhdikkaaseen ja hauskaan Shakespearesta kertovaan musikaaliin ja tekisi sen myös Suomessa! Mutta siis, takaisin Viulunsoittajaan. Myös nyt Virta tekee tasaisen varmaa ja vahvaa työtä. Kaikki palaset loksahtavat yhteen. Vaikka lava ei ole suurensuuri, niin kaikki mahtuu mukaan.

Ralf Nyqvistin johtama livebändi vetelee hienosti klezmer-henkistä musiikkiaan ja jalka vipattaa kyllä katsomossakin. Miten tämä musiikki kuulostaa niin tuoreelta, eikä edes kuluneimmat kappaleetkaan riivi korvia. Ensi-iltayleisö on muutenkin tosi hienosti mukana, ja väliaplodeja kuullaan joka laulun jälkeen, mutta myös monessa muussa kohdassa. Ja bändin viulisti Alexei Meidzof seikkailee lavalla useaan otteeseen...

Vaikkei esiintyjiä olekaan kuin 12, niin nuket lisäävät sitä määrän tuntua lavalla. Ja miten taitavia laulajia kaikki ovat! Maakuntateattereissa piilee sellaisia kykyjä, että kehä kolmosen sisäpuolella lennettäisiin takamuksilleen jos joskus vaivauduttaisiin matkaamaan vaikkapa juuri Vaasaan. Kerrassaan hienoa työtä ihan jokaiselta, niin ihmisrooleissa kuin nukkejen takanakin.

Onpa mahtava että teatterinjohtaja Åsa Salvesen onnistui houkuttelemaan nykyään päätöikseen parisataapäistä lehmäkarjaansa hoitelevan Mats Holmqvistin Tevjen rooliin. Ihan kuin mies olisi syntynyt tekemään tämän osan! Kerrassaan huumaavan hieno esitys, ulkoista habitusta myöten. Pientä huumoria silmäkulmassa ja tarpeen tullen lyödään nyrkkiä pöytään, mutta muuten ollaan lauhkea kuin lammas. Paras Tevje mitä minä olen lavalla konsanaan nähnyt. Bravo! Sannah Nedergård, Ksenia Timoshenko ja Astrid Stenberg ovat esimerkillisen hyviä ja raikkaita Tevjen tyttärinä ja Maria Udd napakkana Golde-vaimona on nainen paikallaan. Ja sitten on mainiot vävyehdokkaat Motel (Filip Ohls), Perchik (Tom Salminen) ja Fjedka (Johan Aspelin) - eivät kaikki niin Tevjen mieleen. Carola Sarén Yenten nukettajana on pistämätön!


Lavastus on hyvin yksinkertainen, joskus pieni ja (näennäisesti) vaatimaton toimii parhaiten. Iso lautaseinä (missä on hienosti käytetty kolmenlaista laudoitusta) lavan takana aukeaa hetkittäin, mutta se onkin likipitäen ainoa lavastuselementti. Huonekalut tuodaan mukana kuhunkin kohtaukseen ja välillä katosta lasketaan sermejä tai muuta. Tevjen ja Golden unikohtaus on kerrassaan upea mahtavine nukkehirviöineen. Kiitos Jani Uljas taas yhdestä hienosta lavastuksesta. Kaiken kruunaa Tobias Lönnquistin taitava valosuunnittelu ja Dennis Lindénin äänet. Linn Wara on suunnitellut upeat ja maanläheiset (ja sopivan vaatimattoman näköiset) puvut ja Anna Vesterback sopivat peruukit. Miguel-Angel Fernandez on tehnyt napakan vauhdikkaat ja räiskyvät koreografiat, siinä mennään helmat hulmuten niin että hitaampia heikottaa.

Kun elottomat nuket lasketaan lopuksi Tevjen kärryihin tulee kyllä kyyneleet paatuneimmankin katsojan silmiin. Mieleeni tulevat keskiaikaiset ruumiskärryt. Ahdistava ja surullinen näky.

Lipunmyynti on käynyt vilkkaasti, joten nyt pitää olla nopsa. Ja kannattaa siis tosiaan lähteä Vaasaan vähän kauempaakin. Spelman på taket voi olla kovin perinteinen juhlanäytösvalinta satavuotiaalle teatterille, mutta kun esitys on näin valloittava, niin ei voi kun onnitella valinnasta. Ja synttäreistä!


Kuvien copyright Frank A. Unger.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 20. syyskuuta 2019

Neiti Julie / Tampereen työväen teatteri 20.9.2019

En ole aiemmin nähnyt August Strindbergin klassikkoa Neiti Julie, joten korkea aika paikata tämä aukko sivistyksessäni. Lisäbonuksena Työviksellä oli kasassa hieno työryhmä sitä toteuttamassa. Ilmeisestikin arvostelut ovat olleet ristiriitaisia (koitan parhaani mukaan välttää niiden lukemista ennen kuin itse näen esityksen) mutta niitähän maailmaan mahtuu.

Strindbergin näytelmä ilmestyi 1888, ja tämä Michael Baranin suomentama ja ohjaama versio on samalla moderni ja myös hyvin ajaton tulkinta siitä. Näemme lavalla vain kolme näyttelijää, ja kaikkiin muihin henkilöihin vain viitataan. Upean lisämausteensa tuo erinomainen muusikko Nanna Ikonen, joka puhaltelee jazzahtavia, ja hetkittäin riipiviäkin Juhani Nuorvalan sävelmiä eri saksofoneistaan. Surumielisyyttä ja kaihoa oikein korostaen. Lisäksi esityksessä on vain yksi näytös (vajaa 2 tuntia), ja se oli 1800-luvulla vallan poikkeuksellista.


Tapahtumat sijoittuvat juhannusyöhön, varakkaan kreivin keittiöön. Kreivi itse on poissa ja keittäjä Kristin (Emmi Kaislakari) laittaa kreivin tyttären neiti Julien (Eriikka Väliahde) Diana-koiralle ruokaa. Henkilökuntaan kuuluva Jean (Janne Kalliomäki) saapuu, kreivin saappaita kiillottaen. Jonkunlainen on-off suhde Kristinin ja Jeanin välillä, ovatkohan he oikeasti kihloissa. Pohtivat miten neiti Julie on käyttäynyt niin oudosti, palvelusväen kanssa tanssien. Eihän sellainen nyt sovi! Sitten neiti Julie itse saapuu pyörremyrskyn lailla paikalle, viettelevänä ja kaappaa Jeanin mukaansa tanssimaan. Valta-asetelma on selvä - palvelusväki tottelee kun isäntäväki käskee. Jean koittaa muodollisesti estellä argumentillaan "mitä ihmisetkin ajattelevat". Neiti Julie tuntuu hullaantuneelta, juhannuksesta juopuneelta. Ja mitä siinä tilanteessa voi vähäinen palvelija tehdä? Varsinkin kun on vielä hieman ihastunut Julieen. Neiti Julie haluaa alistaa ja näyttää valtaansa, ja Jean alistuu, antautuu. He päätyvät sänkyyn, intohimoisen saksofonin soidessa ja valkoisten lavaelementtien noustessa ilmaan.


Jälkeenpäin he suunnittelevat karkaamista, hotellin perustamista Sveitsiin. Kuin kuumehoureisia haaveita. Tietävätkö he kumpikin että nämä ovat haaveita, vailla toteutumisen mahdollisuuttakaan? Toinen koittaa hillitä, toinen jatkaa utopistisia ajatuksia. Jotenkin yhteiset lemmenhetket muuttavat asetelmia kaksikon välillä. Jeanille selviää ettei Juliella olekaan omaisuutta, ja siten yhteiset haaveet hotellista murenevat. Nyt vasta elämän realiteetit palaavat mieleen. Jean ottaa nyt valta-aseman, siirtyy teitittelystä sinutteluun ja suorastaan komentelee neitiä. Hän nöyryyttää, sekä neitiä että ylempiluokkaisia ylipäätään, ja neiti ottaa tämän kaiken mukisematta vastaan. Jean kapinoi viskaamalla kreivinsä saappaat maahan ja Julie varastaa isältään rahaa. Pakomatka kuitenkin keskeytyy kreivin yllättävään paluuseen. Loppu jää vihjailevan avoimeksi.

Mitä tekee Kristin tänä aikana kun neiti Julie ja Jean flirttailevat ja vatvovat tulevaisuuttaan? Hän on nukkumassa, mutta loikoilee keittiön taustalla aina jossain. Jatkuvasti taustalla, venytellen. Eihän hän voi välttää huomaamasta mitä Jeanin ja Julien välillä tapahtuu. Ja kun Kristiniä pyydetään mukaan pakomatkalle, niin syvä paheksunta ja usko, ja varmaan pettymys kihlattuunkin, torppaavat tämän ajatuksen. Hän ei katso voivansa työskennellä talossa minkä isäntäväkeä ei voi kunnioittaa ja missä palvelusväki veljeilee ylempiarvoistensa kanssa.


Esityksessä on paljon pitkiä, näennäisesti tapahtumattomia kohtia. Kohtia kun ei puhuta, vaan katsoja saa vajota omiin mietteisiinsä, ja katsella mitä lavalla tapahtuu. Myös puhetta on paljon, ja toimintaa vähemmän. Aika moni katsomossa vilkuili kelloaan, ja vieressäni istuva nainen alkoi tekstaamaan jonnekin, kesken esityksen! Eli moni katsoja herpaantui hetkittäin - odottaako nykyajan ihminen teatterissakin jatkuvaa tykitystä, ettei hermo kestä hiljaisia hetkiä?

Teemat ovat niin nykyaikaisia: alaisen ja esimiehen suhde, vallan käyttö ja alistaminen, roolileikit. Neiti Julie on hyvin ristiriitainen persoona, jotenkin hän haluaa rikkoa perinteisiä ajatuksia vastaan, olemalla äijämäinen, mutta naisellisilla keinoilla. Hän keimailee ja viettelee, alistaa miespuolisen palvelijan (seksi)orjakseen, mutta sitten on taas voihkiva ja valittava, heikko nainen. Hän haluaisi olla vapaa, ja kapinoi, varmaan sekä isäänsä että koko yläluokkaa vastaan. Jean on melko sivistynyt ja unelmoi paremmasta, vauraammasta elämästä. Jean ja Julie viljelevät ranskan sanoja ja nokittelevat tiedoillaan. Lemmikkilintunsa kohtalo avaa jotenkin Julien silmät - mihin kaikkeen Jean oikein on valmis päästäkseen määränpäähänsä? Vain Kristin tuntuu olevan jotenkin tyytyväinen elämäänsä, vaikka jääkin juhannusyönä yksi keittiöön, tekemänsä seppele päässään. Vahva näyttelijäkolmikko tekee tasaisen varmaa työtä, enkä vähempää odottaisikaan.


Neiti Juliessa on mielenkiintoinen ristiriita vanhahtavan tekstin ja luokka-asemien korostamisella, ja Janne Viskarin hyvin modernilla puvustuksella ja lavastuksella. Modernin keittiön ja valkoisten vanhanaikaisten seinäelementtien kontrasti on suuri. Palvelusväen mustien ja runsaiden muovisolkien koristamat asut ja Jeanin sotilaiden luotiliiviä muistuttava hökötys luovat pelkistetyn taustan Julien keltaiselle sporttimekolle ja dreams of dreams tekstisille rintaliiveille.

Neiti Julie on kamarinäytelmä, joka saa kuitenkin 2000-luvun käsittelyn. Esitys jätti minut hieman hämmentyneeksi, ehkä se oli se vanhahtavan tekstin ("hedelmäni himoitsi sinun siementäsi") ja modernin ylöspanon liitto. Voin vain kuvitella miten rohkea teksti on ollut 1800-luvulla. Ei tämä Työviksen versio ehkä helpoin ole katsojalle, mutta lopussa palkitseva.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 19. syyskuuta 2019

Järjen ja tunteen tyttäret / Porin teatteri 19.9.2019

En enää lainkaan ihmettele miksi tämä Enni Mustosen kirjoihin perustuva Järjen ja tunteen tyttäret on ollut niin suuri menestys Porin teatterissa. Historiallinen viitekehys, vahvat naisroolit, huumoria ja surua sopivasti, hienot näyttelijät ja toimiva tarina. Ja hyvä ohjaus! Ensi-ilta oli jo tammikuussa, ja onneksi esitys jatkui vielä syksylle. Nytkin syyskuisena arki-iltana katsomo oli täpösen täynnä. Menestystarina siis.


Tommi Kainulaisen dramatisoima ja ohjaama saaga kertoo kahdesta erilaisista taustoista tulevista naisista joka päätyvät lopulta samaan paikkaan ja tasa-arvoisiksi. Nimittäin ensimmäisiksi naiskansanedustajiksi. Samalla seurataan vaiherikasta jaksoa Suomen historiassa vuodesta 1894 aina vuoteen 1907. Aika pitkähän tämä on (2 h 45 min) mutta ei kyllä yhtään tunnu siltä, koska tarina tempaisee mukaansa niin tehokkaasti. Loppuratkaisu kerrotaan ensin, ja sitten palataan 13 vuoden taakse, mistä kaikki lähti liikkeelle. Anna Sofia (Mirva Tolppanen) on vaasalainen papin tytär, joka joutuu leskiäitinsä kanssa etsimään uuden kortteerin. Onneksi vauras Augusta-täti (Hannele Lanu) Helsingissä ottaa nuoren tytön kattonsa alle asumaan ja opiskelemaan. Hieman aiemmin samaan talouteen piiaksi on maalta muuttanut Hilma (Riikka Papunen). Hilma on joutunut lähtemään ahdistelevaa apteekkaria ja skandaalinkäryä pakoon, ei tosin omasta tahdostaan. Naiset tutustuvat, ystävystyvätkin, sen verran kuin se 1800-luvun lopun luokkayhteiskunnassa oli mahdollista.


Nämä kolme vahvaa, neuvokasta ja kovin inhimillistä naista loistavat pääosissa, mutta saavat hyvää taustatukea erilaisilta sivuhahmoilta. Pienempiä ja suurempia iloja ja suruja jaetaan, eletään ja selvitään. Samalla maassa tapahtuu suuria ja osittain myös vahingossa sekä Anna Sofia että Hilma sotkeentuvat erilaisiin asioihin. Miehiä tulee ja menee, jokaisen elämässä, mutta naiskolmikko on hyvin hitsautunut yhteen ja kaikki lutviutuu lopulta. Vahva näyttelijäkolmikko on järkyttävän hyvä rooleissaan. Mirva Tolppasen Anna Sofia on aluksi ehkä hieman nössykkä ja opetettu kiltiksi, mutta hän kasvaa ihmisenä ja oppii pistämään vastaankin. Hannele Lanu on aivan hersyvän mainio kipakkana Augusta-tätinä. Ankara ulkokuori pettää, sillä hänellä on oikeudentajua ja sydäntäkin. Rakastin tätä hahmoa! Sokerina pohjalla on Papusen Riikan ihana, iloinen, topakka ja fiksu Hilma. Hilma tuo niin paljon iloa ja suuria tunteita lavalle ja Papunen on kuin luotu Hilmaksi. Ah mikä energia ja läsnäolo! Hilma haluaa kaikille oikeuta ja tasa-arvoa, mutta ainakin alussa on myös aika naiivi. Vaan elämänkokemus ja ymmärrys karttuu. Anna Sofian kriisissä hän ottaa ohjat käteen - ja siinä ei ole kellään nokan koputtamista. Vahvaa ja vivahteikasta näyttelijäntyötä koko kolmikolta.


Hienoja pienempiäkin rooleja oli tukkukaupalla, Kansan syviä rivejä edusti hyvin Anderssonska (Anna-Maija Kokkinen) joka nyysi klapeja ja otti huikkaa. Persoona. Hieman vilunkityyppisen suomalaismiehen perikuva oli taas Artturi (Peter-Sebastian Lehtonen), ja en tiedä olisiko tätä vihannut vai säälinyt enemmän. Se ryhdikäs mies sitten taas eli Veikko (Janne Turkki) oli ihan eri puusta veistetty. Jonkunlaisen pienen pesän sydämeeni teki myös tyynen tuima talousmamselli Kreeta (Anne Rinnetmäki). Sen sijaan Vesa Haltsosen Paroni on niin läpikotaisen lipevän niljakas että ihan puistattaa - miten fiksu Augusta-täti voisi edes kuvitella lankeavansa tämän pauloihin?


Jos on Kainulaisen henkilöohjaus tosi taidokasta työtä niin sitä on myös kerrassaan nerokas lavastus. Teemu Loikas on työryhmineen loihtinut hienon kaupunkikotimiljöön pyörivän lavaratkaisun kautta. Mutta äkkiä lavasta saadaan myös rautatieasemaa tai poliisin selliä tai milloin mitäkin. Jo esityksen alku salpaa hengen, hienoine projisointeineen (Loikas yhdessä Timo Alhasen kanssa). Näkisipä tämmöistä pieteetillä paneutumista kaikissa esityksissä. Melkein lavalle ei tarvitsisi mitään muuta, edes näyttelijöitä. Tai ehkä sitten kuitenkin, kokonaisuus on se juttu. Myös Taru Liipolan puvut ja Timo Alhasen valot luovat oman osansa teatterin magiasta mitä sain Porissa kokea. Erityisesti se Anna Sofian vihreä puku oli upea. Ja pakko mainita keittiön kauniit kupariastiatkin. Ja myös se miten hienosti vanhoja valokuvia käytetään lavastuksessa.


Joukkokohtauksia oli paljon, aina raittiusseuran tansseista punalippuja heiluttaviin mielenosoittajiin, ja tanssia siis myös. Timo Saari oli laatinut vauhdikkaita koreografioita ja kyllä itselläkin alkoi tanssijalka vipattaa. Monipuoliset musiikkivalinnat istuivat kuin nenä päähän kohtauksiinsa.


Järjen ja tunteen tyttäret oli oikea hyvän mielen näytelmä. Juuri sellainen mistä poistuu hykerrellen, että näin tehdään hyvää teatteria. Elämänmakuinen. Tylsää hetkeä ei kerennyt tulla, vaikka ei tämä nyt kauheaa vauhtia kokoajan posottanut, vaan suvantokohtiakin oli. Paljon huumoria, paljon myös isoja tunteita. Näiden naisten puolesta katsoja liikuttuu ja eläytyy. Ihmisoikeudet ja erityisesti naisten oikeudet ovat iso teema, mutta kaikkea katsotaan tavallisten ihmisten näkökulmasta. Vaikka hahmot ovat keksittyjä, ne olisivat voineet olla olemassa. Ja niitä oikeitakin historiallisia henkilöitä puheessa vilahtelee, juuri sopivasti. Kertakaikkinen helmi! Esityksiä on vuoden loppuun asti, ja suosittelen Porin reissua lämpimästi! Samalla pääsee ihastelemaan upeasti kunnostettua teatteritaloa.


Kuvien copyright Janne Alhonpää.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Lokki / Kansallisteatteri 18.9.2019

Montako kertaa saman näytelmän voi nähdä eri versioina, ja se jaksaa innostaa ja kiinnostaa yhä uudelleen? Ja miten jokaisesta sen tuotannosta löytää aina uusia näkökulmia ja ajatuksia näytelmästä? Tšehovin Lokki on sellainen näytelmä. Tällä kertaa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä nähtiin Anne Rautiaisen sovitus ja ohjaus. Ja miten taas kerran olin ihan fiiliksissä! Klassikoita saa ja pitää uudistaa aika ajoin.


Rautiaisen Lokki ei ole turhan moderni tai typistetty (2 h 35 min) mutta silti raikas ja erilainen. Tämä versio nostaa keskipisteeseen suuren diivan Irina Arkadinan (Maria Kuusiluoma) ja hänen monipolviset ihmissuhteensa. Alun epävarma taiteilijahenkinen poika Kostja (Miro Lopperi) kipuilee riittämättömyyden ja puuttuvan äidinrakkauden varjossa, mutta nousee kuin nouseekin arvostetuksi kirjailijaksi. Traaginen loppuratkaisu on kuitenkin vääjäämätön, koska äidille ja tämän häilyvälle rakastajalle ei mikään riitä. Eihän suuri kirjailija Trigorin (Jussi Lehtonen) vaivaudu edes lukemaan Kostjan kirjoituksia. Trigorin on outo tyyppi, alistunut näyttelijädiivan talutusnuoraan, mutta ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella - ja onhan nuori näyttelijätär aina mehukkaampi kuin jo elämänsä ehtoopuolella oleva diiva. Ja diiva, hän tanssittaa kaikkia pillinsä tahtiin. Sitäkin katkerampaa on huomaa että kaikki eivät aina pysykään ruodussa.


Kostjan eno (Vesa Vierikko) murehtii elämätöntä elämäänsä ja raihnaistuu ja laukoo sarkastisen huvittavia kommentteja, eloisa Nina (Aksa Korttila) rakastuu väärään mieheen (tässä kaikki rakastuvat vääriin ihmisiin) ja pilaa elämänsä, omituinen höpöttävä tilanhoitaja (Taisto Reimaluoto) ja vaimonsa Polina (Pirjo Määttä) ovat aika överiksi vedettyjä hahmoja. Oma suosikkini on heidän tyttärensä Maša (Emmi Parviainen) joka myös on väärään mieheen rakastunut ja valitsee kuitenkin rahasta ruikuttavan opettajan (Mika Piispa). Ensemblen kruunaa vielä lääkäri (Esa-Matti Long) joka Mašan ohella arvostaa ja tukee Kostjaa.

       

Kaikki henkilöt ovat onnettomia, kukin omalla tavallaan ja omista syistään. Niinkuin Tšehovilla yleensä. Pysähtyneisyys ja joutilaisuus josta joku saattaa pyristellä pois, mutta enemmistö alistuu vallitsevaan olotilaan. On surullista että Irina Arkadina koittaa takertua menneeseen loistoonsa ja kauneuteensa ja pitää kynsin hampain kiinni nuoremmasta rakastajastaan. Ja nöyrtyy vielä ottamaan hänet takaisin. Vanhenevan naisen epätoivoa. On myös surullista että hänen suhteensa poikaan on mitätöivä ja vähättelevä. Taide ja lahjakkuus, niitä on niin monenlaisia. "Jos sinä joskus tarvitset minun elämääni, niin tule ja ota se!" Nyt vellotaan syvissä vesissä. Miksi nämä ihmiset eivät ymmärrä toisiaan, vaikka puhuvatkin? Miksi oikeastaan kukaan, lääkäriä lukuunottamatta, ei ole tyytyväinen elämäänsä?

Musiikki on tosi isossa roolissa, ja näemme pieniä kuvaelmia tai asetelmia biisien aikana. Paljon tapahtuu näyttämöllä, vaikka mitään ei sanota. Toisen näytöksen alussa pianon päällä laulava Emmi Parviainen on jo riittävä syy mennä katsomaan tämä Lokki. Sydämeni nyrjähti sijoiltaan. Ja miten hienovarainen kännikohtaus - ei sitä aina tarvitse katsoa miesten humalakäytöstä teatterin lavalla. Ja se tapa miten myöhemmin kuvataan Mašan ja Semjonin onnetonta avioliittoa, ihan surku tulee.


Katri Rentto on loihtinut lavastuksen missä nyrjähtäneiden tuolien lisäksi pelataan laiturinomaisilla puurakennelmilla. Ja sitten on tikkaat - mihin ne vievät? Katosta valuva hiekka muistuttaa muutaman vuoden takaisesta Kuolema Venetsiassa -näytelmää samaisella näyttämöllä. Ville Toikan suunnittelemilla valoilla ja varjoilla pelataan upeasti. Kun Maša ja Kostja tanssivat, heidän varjonsa tanssivat läheisemmin. Anne Rautiainen hyödyntää varjoja esityksissään hienosti.

Myös taustaseinän elävät videoprojisoinnit (Pyry Hyttinen) tuovat näyttämölle ihan omanlaisensa tunnelman. Kynttilälampetit täydentävät intiimiä tunnelmaa. Sinisävyisyys sopii melankoliseen tunnelmaan. Tätä kokonaisuutta on ilo katsoa. Ilo on katsoa myös Saija Siekkisen suunnittelemia pukuja, varsinkin Irina Arkadinan asut ovat loisteliaita.

      

Lokki on surumielinen ja kaihoisa, mutta saa yleisö hykerrelläkin välillä. Varsinkin Vierikko keventää tunnelmaa sutkauksillaan. Jos oli Rautiaisen edellinen ohjaustyö Kansallisteateriin menestys (Mestari ja Margarita) niin tämä on sille hyvä jatko. Jotenkin nämä Kansiksen viimeaikaiset Tšehov-tulkinnat ovat olleet hirmuisen hyviä (jos nyt unohdetaan se mielestäni kovin epätasainen Kirsikkapuisto muutaman vuoden takaa) ja tekisi mieleni nähdä ne uudelleen ja uudelleen. Mielestäni hyvän esityksen merkki se.


Kuvien copyright Tommi Matila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 17. syyskuuta 2019

Aniara / Klockriketeatern & The Crossing, Alminsali 17.9.2019

Se oli Espoon kaupunginteatterissa, Marat/Sade suomenkielisen esityksen ensi-illassa viime maaliskuussa, kun Klockriketeaternin johtaja Dan Henriksson kertoi minulle tästä proggiksesta. Enpä voittanut lotossa enkä siten päässyt katsomaan maailmanensi-iltaa kesäkuussa Philadelphiaan. Mutta onneksi pääsin nyt sitten Kansallisoopperan Alminsaliin, kun Aniara: Ajan ja tilan fragmentteja sai Suomen ensi-iltansa!


Kuka muistaa alkuperäisen Aniaran? Ruotsalaisen nobelisti Harry Martinssonin vuonna 1956 julkaisema "runoelmamuotoinen tieteiskertomus" on aiemmin kääntynyt jo ainakin oopperaksi ja elokuvaksi, mutta nyt ensimmäistä kertaa näyttämölliseksi kuoroteokseksi. Ruotsinkielisen nomaditeatteri Klockriketeaternin, amerikkalaisen Grammy-palkitun The Crossing-kuoron ja Peking-oopperaryhmä Wusheng Companyn yhteistyö on monipuolinen ja monitaiteellinen esitys. Nelihenkinen bändi (sello, kitarat, klarinetit ja lyömäsoittimet), upeasti soiva kuoro, kaksi näyttelijää ja yksi tanssija/fyysisen teatterin taituri - Alminsalin lavalla ei silti ole ahdasta. Ei vaikka siellä istuvat katsojatkin, kahden puolen pitkulaista kapeaa lavaa. Kapellimestari Donald Nally johtaa suvereenisti niin bändiä kuin kuoroakin lavan reunalta. Erika Turusen suunnittelemissa scifihenkisissä kauniissa puvuissa esiintyvä kuoro liikkuu, laulaa, eläytyy - ja oikeasti on avaruusalus Aniaran kyydissä, matkalla kohti kaukaisia sfäärejä.

      

Aniara oli viemässä siirtokuntaa Marsiin, maapallon saastuttua, mutta asteroiditörmäys ajauttaa sen pois kurssista. Mitään ei ole tehtävissä, mutta matkustajia pidetään kohtalosta pimennossa. Lohtua matkaajille tuo tekoäly Miima, jota Antti Silvennoinen lipuvan kauniisti Peking-ooopperan traditioiden mukaisesti esittää. Miima välittää kuvia maasta, ja matkaajat palvovat tätä. Mutta maapallon olot ja tuho, ylipäätään ihmisen pahuus, saavat Miiman hajoamaan, ja tämä tietää kovia hetkiä myös ihmisille. Vuosia kuluu. Pikkuhiljaa aluksesta tulee avaruudessa lipuva ruumisarkku.


Tarina on ylen kiehtova ja aikaansa edellä. Jo vuonna 1956 tekoäly! Carl Alm ja Matti Raita toimivat kertojina sekä pääastronomina ja mimarobina (Miiman tekninen vastaava ja huoltaja), käyttäen ruotsia ja englantia sekaisin, hieman myös suomea. Kuoro laulaa englanniksi. Ymmärrän hyvin nyt miksi tämä poppoo on korkeasti palkittu ja arvostettu. Henkeäsalpaavaa ja korviahivelevää laulua, upeita sooloja ja miten he vielä liikkuvatkin (Antti Silvennoinen on laatinut koreografiatkin). Mykistävää suorastaan. Robert Maggion säveltämä musiikki henkii itämaisia tunnelmia, avaruussävyjä, gospelia, jazzia, rytmikästä poppia ja kauniita säveliä. Haluaisin kyllä kuulla tätä musiikkia lisää.


Dan Henriksson vastaa libretosta ja ohjauksesta, ja tämä teos on ollut kauan muhimassa. Mutta aiemmin Dan ei uskaltanut koskea koko Aniaraan, mutta onneksi nyt aika oli kypsä. Varsinainen tekoprosessi oli kolmevuotinen. Alminsalin teosesittelyssä sekä säveltäjä että libretisti kehuvat kilpaa Martinssonin runoteosta syvälliseksi, ajankohtaiseksi ja kauniiksi. Heti alusta asti kuorolaisten kanssa pidettiin työpajoja, joten Aniara on todellinen yhteistyön helmi. Kaikki kyllä teoksessa tuntuu loksahtavan kohdilleen ja se on niin kaunista katsottavaa. Muuta lavastusta ei tarvita kuin Joonas Tikkasen käsittämättömän hieno valo- ja videosuunnittelu. Liikkuvat loisteputket ja ennenkaikkea lattiaan heijastetut projisoinnit) ovat niin kauniita (ne aallot!) että itkettää.


Koko teos liikuttaa minua muutenkin, mutta siihen vaikuttaa myös samana päivänä tapahtunut koirani äkillinen poismeno. Mutta kyllä tämä koskettaa muutenkin. Jo ajatus siitä että nämä ihmiset ovat aluksessa, ja pikkuhiljaa kuolevat sinne. Toisaalta, mikä heitä olisi odottanut Marsissakaan (pakkotyö - mitä he eivät toki tienneet) tai maapallollakaan. Ilmastonmuutos ja maapallon alasajo on menossa, ja ehkäpä Aniaran kaltaiset dystopiat ovat lähempänä kuin tahdommekaan. Siihen saakka saamme onneksi vielä nauttia tämänlaisista esityksistä.


Esityksiä ei ole kovin montaa, ja nekin kaikki loppuunmyytyjä. Toivon mukaan tämä saadaan nähdä vielä uudelleen Suomessakin. Harvoin törmää näin loppuun asti mietittyyn ja upeaan teokseen.

Kiitos Dan ja koko työryhmä! Jotenkin Aniaran kauneus loi uskoa tulevaisuuteenkin.


Kuvien copyright John C. Hawthorne.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Pelle / Kansallisteatteri 14.9.2019

Melli Maikkulan kirjoittama ja Kaisa-Liisa Logrénin ohjaama Pelle Willensaunassa oli kiinnostava teatterielämys. Hieman hämmentävä ja outo, absurdeja käänteitä saava tarina terapeuttityttärestä ja tämän isäsuhteesta, tuoreesta parisuhteesta ja elämästä noin niinkuin ylipäätään. Riippuvuudesta ja arjesta sattumuksineen. Joskus ihmiselle tapahtuu pieniä asioita, joskus suuria. Kaikki eivät jätä samanlaista isoa jälkeä sieluun. Pelle ei ole varsinaisesti komedia, mutta en osaa sanoa mikä se on. Elämys. Matka. Esitys. Ei se tragediakaan ole.


Melli Maikkula oli vieraana Bloggariklubilla elokuun lopussa ja siellä hän kyllä määritteli itse Pellen komediaksi, vaikka siinä on mukana omat kipeimmät asiat. Ehkä esitys kiteytyy tähän: "miten tullaan toimeen asian kanssa mitä ei voi muuttaa". Tässä tapauksessa se on Julian (Anna Ackerman) isä, joka on pelle (Olli Ikonen). Siis sellainen perinteinen pelle, jolla on punainen nenä ja valkoiseksi maalatut kasvot, hassut vaatteet ja isot kengät. Ja joka temppuilee. Jatkuvasti. Isän identiteetti on määrittävä tekijä isän ja tyttären kompleksisessa suhteessa. Tai oikeastaan, suhdetta ei ole, sillä välit ovat katkipoikki. Lähestyvät häät liittymämyyjä-Kentin (Tomi Alatalo) kanssa tuovat isän ajankohtaiseksi - kai nyt morsiamen isäkin pitää kutsua. Sulho ei tahdo ymmärtää miksei Julia ole asiasta kovin innostunut.

Veera-Maija Murtolan lavastus ripottelee pieniä maagisen realismin rippusia katsojille löydettäväksi, ja esiin kääntyvät pellemaalaukset takaseinässä ovat hieman, no ei nyt pelottavat, mutta jotain sinne päin. Visuaalisesti Pelle sopii intiimiin Willensaunaan hyvin.  Ja se koko sirkussysteemi lopussa, vau!


Näytelmässä siirrytään ripeästi kohtauksista toiseen; Julian vastaanotolle missä käy ihmisistä ahdistunut potilas (Jukka-Pekka Palo) puhumassa aivan absurdeja juttuja, takaumina Julian lapsuuteen, pellen pieniin sirkusnumeroihin. Menneisyys ja nykyisyys limittyy ja lomittuu ja herättää paljon kysymyksiä. Mitä ihmettä mahtoi tapahtua isän ja tyttären välillä, kun välit ovat hiertyneet rikki? ehdin jo pelätä insestiäkin. Isän veljen saapuessa häihin pohditaan sitäkin että miksei tästä tullut pelle, vaan isästä. Kaikilla meillä on salaisuuksia, joista olisi ehkä hyvä kertoa toiselle. Varsinkin jos suhdetta on takana vasta muutama kuukausi, kuten Julian ja Kentin tapauksessa. On Kentilläkin omat luurankonsa kaapissaan, mutta pelle isänä on toki eri mittakaavan asia kuin tupee.

Tuntuu että Julia oli onnellinen lapsi. Isän kanssa temppuiltiin ja naurettiin paljon, ja nyt aikuisena ei nauru enää kupli. Jäikö se isän myötä unholaan? Jos terapeutilla on paljon käsittelemättömiä asioita ja henkistä kuormaa itsellään, niin varmaan on vaikea auttaa muitakaan. Silti Julia onnistuu tekemään jotain oikein asiakkaansa kanssa - tämä alkaa maalaamaan ja uskaltautuu lopulta Prismaankin!


Näyttelijät ovat kaikki erinomaisia. Ackerman tuo ilmi Julian ristiriitaisuuden herkillä kasvonilmeillään ja muutenkin eloisalla näyttelemisellä. Jotenkin mä niin symppaan tätä hahmoa. Alatalon fyysisyyttä hyödynnetään hyvin, ja muutenkin kyllä tykkään hänen tavastaan tehdä rooleja. Ikonen on vähäpuheisena pellenä mielenkiintoinen. Pellehahmoonsa kasvanut, mutta haluaako ihminen olla pelle koko ikäänsä ja naurattaa muita? Voiko pelle jäädä eläkkeelle ja lopettaa? Pelle-hahmon kautta pohditaan ylipäätään viihdyttäjän uraa, mikä siinäkin on että pelleltä (koomikolta) edellytetään aina hauskuutta, siviilissäkin. Ja miksi niin moni koomikko päätyy itsemurhaan? Näitä asioita pohdin pelleyttä mielessäni käsitellessäni. Palo oli superhyvä potilaana, mutta myös muissa rooleissaan (Herkko Kentin polttareissa!). Hyvät roolitukset!

En ole koskaan nähnyt saksalaista elokuvaa Isäni Toni Erdmann mutta silti se pulpahti jossain vaiheessa mieleeni. Ehkä eksentrisen isän ja uraohjautuneen tyttären ongelmallinen suhde yhdistää näitä kahta teosta. Pitääpä tutustua siihenkin.


Pelle on pienisuuri näytelmä, joka avaa itseltäkin jotain sellaisia muistoja ja mielleyhtymiä mihin en varautunut. Absurdi ja erikoinen. Elämässä meillä kaikilla voi olla oma "pellemme" mitä kannamme mukanamme, ja mistä ei haluta puhua muille. Pieneneekö häpeä jos sen jakaa... Pidemmän päälle vaikeneminen ei voi olla se ratkaisu. Ei tämä mikään helppo ole tai yksiselitteisen viihdyttävä ole, mutta itse tykkään kun esityksestä jää pohdittavaakin. Tyhmä pelkää. Ja ehkä vielä tyhmempi ei pelkää mitään.


Kuvien copyright Cvijeta Miljak.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

lauantai 14. syyskuuta 2019

Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen teatteri 13.9.2019

Aloitetaan ylistyksellä: nyt on Marjatta Kuivasto loihtinut Tampereen teatterille NIIN upean lavastuksen että kaikki muut kalpenevat tämän rinnalla! Kerrassaan hienoja yksityiskohtia, ja kokonaisuus on niin näyttävä että melkein itkettää. Tällä kertaa parvella on parhaat paikat, koska samalla näkee yläkertaan rakennetut hienot lasimaalaukset ja isot räystäspirut ja pääsee seuraamaan 12-henkistä huikeaa patsaskuoroa ja näkee hyvin kaikki lavan tapahtumat! Näin hienosti harvoin hyödynnetään koko teatteria. Lavan yläosaan on rakennettu vielä kävelysiltakin. Ja ne upeat kirkonkellot!


Tampereen teatterin suursatsaus Notre Damen kellonsoittaja kannattaa nähdä siis pelkästään jo lavastuksen takia! Disney-musikaaleja esitetään tänä syksynä muuallakin Suomessa, ja mikäs siinä, kyllä niitä mahtuu. En ole nähnyt tätä versiota ennen, vaikka samannimisen musiikkinäytelmän olenkin. Siinä oli Carlos Sedanon musiikki (Nokian työväen teatterissa talvella 2012-13) mutta tämä on hyvin erilainen teos. En ole siis myöskään nähnyt piirrettyä Disney-leffaa. Victor Hugon alkuperäinen tarina lienee monille tuttu, koska erilaista tulkintoja on vuosien varrella tehty lukuisia. Kaiken keskiössä on keskiaikainen Pariisi ja erityisesti upea Notre Damen katedraali. Siellä valtaa pitää arkkidiakoni Frollo ja tämän kirkon tornissa majaileva suojattu, rujo Quasimodo. Pakkaa sekoittamaan ilmaantuu kaunis Esmeralda. Ja koska kirkonmies ei tätä saa omakseen niin hän päättää polttaa tämän noitana. Oikeastana aika synkkä tarina, ja loppukaan ei ole musikaaliversiossa onnellinen. Ihan syystä teatterilla on suositusikä 12. Enpä pidä sitä lainkaan liiotteluna.


Armoitetun musikaalisuomentajan Mikko Koivusalon käännös Stephen Schwartzin sanoihin ja Peter Parnellin librettoon kuulostaa korvaan ihan hyvältä. Mutta musiikki sitävastoin ei. Alan Menkenin sävellykset kuulostavat korviini kaikki latteilta ja samankaltaisilta. Martin Segerstrålen johtama iso bändi soittaa kyllä hyvin, mutta ainutkaan biisi ei jää mieleen. On duettoja ja balladeja ja vaikka mitä, mutta en lämpene musiikille lainkaan. Huono piirre musikaalissa tämä. Parasta antia on kuoron laulamat kirkkomusiikin oloiset osiot.

Georg Malvius on ohjannut Tampereen teatterille lukuisia menestysmusikaaleja ja hittihän tämäkin varmaan tulee olemaan. Varsinkin isot joukkokohtaukset ovat tosi näyttäviä, ja tykkään siitä miten hienosti koko lavaa hyödynnetään, myös korkeussuunnassa.


Casting on kyllä mallikelpoista. Esityksen kirkkain tähti on ilman muuta tämän teoksen myötä HKT:ssä pitkän kiinnityksensä päättänyt Petrus Kähkönen. Niin hienoja isoja musikaalirooleja Petrus on viime aikoina tehnyt että uskaltautui sitten freelanceriksi. Onnea meille pirkanmaalaisille, että saamme ihailla häntä ensin tässä, ja ensi syksynä sitten TTT:n Kinky Bootsissa, tutussa roolissa. No mutta. Petruksen Quasimodo on ketterä, notkea, sympaattinen ja hänellä on ÄÄNI. Joka kestää ja kestää. Quasimodolla on myös rujoudestaan huolimatta huikea karisma, ja siitä kiitos Petrukselle. Todella taitavasti hän tuo Quasimodon rajoitteet esille: muille puhuessaan tämä on epäselvä mongertaja mutta omassa valtakunnassaan ja kivipatsaiden kanssa jutellessaan ei ole mitään puheongelmia. Tämä rooli on lisävahvistus sille että Petrus on yksi Suomen parhaista musikaaliesiintyjistä.


Jos on Quasimodo symppis, niin arkkidiakoni Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen) on niin vastenmielinen niljake että mieleni teki pompahtaa katsomosta lavalle kuristamaan tämä hyypiö. Kyllä silloin hahmo muuttuu eläväksi kun se aiheuttaa tämmöisiä reaktioita katsojassa! Kiimassaan kiemurteleva kirkonmies aiheuttaa inhon ja ällötyksen puistatuksia. Mutta hieno ääni on miehellä! Kolmas miespääosa on kapteeni Phoebus (Lari Halme) joka on itsekeskeinen ja vähän pompöösi, eli rooli sopii Halmeelle kuin nenä päähän. Niin vaan hänkin retkahtaa, näiden kahden muun miehen ohella. Ja vieläpä samaan naiseen eli kauniiseen mustalaistyttö-Esmeraldaan (Josefin Silén). Siinä missä kirkonmiehen hullaantuminen on omistushaluista ja kaikennielevää ja Quasimodo kaipaa enemmän ehkä kuuntelijaa ja ystävää, niin Phoebus ihastuu romanttisesti. Ja Esmeraldan ansiosta kasvaa hieman ihmisenäkin. Josefin Silén on ihanan raikas, säteilevä ja kaunisääninen uusi musikaalitähti ja Esmeraldan rooli on kuin luotu hänelle. Tykkäsin!


Antti Lang on vauhdikas mustalaisporukan pomo Clopin ja Arttu Ratinen Phoebuksen sotilaskaveri, molemmat ihan onnistuneita roolitöitä. Neljä Quasimodon kaveria eli kivipatsasta (Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen, Pyry Smolander ja Matti Hakulinen) ovat sympaattisia ja tsemppaavia, ja kerrassaan valloittavia. Ja sitten on iiiiiso joukko muita, tuikitärkeä ensemble ja vielä Suomen teatteriopiston opiskelijoitakin joukko. Ja kamarikuoro Tampere Cappellan porukkaa.

Henkeäsalpaavan hienon lavastuksen lisäksi kiitosta pitää antaa myös Emma Cairnsin pukusuunnittelulle (värikkäät mustalaisten puvut ovat upeat!) ja Jonna Lindströmille viimeisen päälle onnistuneesta kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelusta. Kaikki yksityiskohdat on mietitty loppuun asti. Koko esitys on kyllä visuaalisesti häikäisevää katsottavaa. Myös Raimo Salmen valot luovat omaa magiaansa lavalle ja taitavasti tehdyt Heikki Järvisen videot täydentävät hienon teatterielämyksen.


Erityismaininta käsiohjelman kiinnostavista haastatteluista ja informatiivisesta sisällöstä - siitä kiitos musikaaliekspertti Siiri Liitiälle!

Niin hieno kun Notre Damen kellonsoittaja visuaalisesti olikin niin jotenkin tarina ei koskettanut minua mitenkään erityisesti. Joo, onnetonta ja yksinäistä on Quasimodon elämä ankaran isännän Frollon kanssa, ja ihanaa kun siihen tulee vähän valoa Esmeraldan myötä. Mutta en liikuttunut, tarina ei uinut liiveihini ja ravistellut minua. Voimakkain tunne oli inho Frolloa kohtaan. Esityksessä ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta jostain syystä näiden ihmisten kohtalot jättivät minut haaleaksi. Paitsi toki Frollon kohtalo sai minut ilakoimaan - paha saa palkkansa.


Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 12. syyskuuta 2019

Sapiens / Kansallisteatteri 11.9.2019

Selvästi yksi syksyn odotetuimmista ensi-illoista, tämä Kansallisteatterin Sapiens. Minä en kauheasti tiennyt mitä odottaa, koska Yuval Noah Hararin kirja Sapiens on lukematta. Oli se mulla kesällä lainassa, mutta en kerennyt aloittamaankaan, kun piti jo palauttaa kirjastoon. No oli mulla jotain odotuksia esitykselle: ihmiskunnan historiaa ja käännekohtia luotaavia merkkipaaluja odotin näkeväni. Ja niitä kyllä nähtiinkin. Jotain muutakin kyllä.


On käsittämätöntä miten tiiliskivimäinen tietokirja ja ihmisen kymmenien tuhansien vuosien historia saadaan puristettua tuntiin ja neljäänkymmeneen minuuttiin, mutta näemmä sekin on mahdollista. Alunperin odotin jotain kolmen tunnin maratonia, mutta tämä pituus on yllättävän passeli. Ilman väliaikaa siis joka oli dramaturgisesti hyvä ratkaisu.

Ensimmäinen ajatus esityksestä on luonto-ohjelmamaisuus. Katselemme hyvin suunniteltuja ja leikattuja kohtauksia, joissa eläin nimeltä ihminen puuhailee kaikenlaista: kesyttää tulen, keksii kielen, laajentaa abstraktia ajatteluaan, ja sitä rataa. Jatkuvasti vaihtuvat kohtaukset tapahtuvat välillä myös pienissä lasikopeissa, dioraamoissa. Eläinmuseon dioraamat tekivät lapsena minuun ison vaikutuksen, ja vaikka ne joskus tuntuvat hieman menneen ajan jäänteiltä, niin kyllä niitä edelleenkin käytetään ja katsotaan. Luonto-ohjelmafiilistä tukee toki mr Avara Luonto himself eli Jarmo Heikkinen selostamassa tätä kaikkea. Aika toimiva ratkaisu, sekä dioraamat että selostus.


On tosi kiinnostava ratkaisu verhota kaikki näyttelijät maskien taakse. Kun kasvojen eleet ja ilmeet poistuvat näyttelijän repertuaarista, niin se ilmaisu pitää siirtää kehoon ja sen kieleen. Hyvinpä tämä ensemble siinä onnistuu. On metkaa nähdä jo toisena iltana peräkkäin tämän kaltainen esitys, missä siis kasvot on peitetty ja häivytetty ja näyttelijät eivät puhu mitään. Edellisenä päivänä se oli Bestiario. Esityksessä kaikki puhe kuullaan nauhalta. Näyttelijästä tulee välittäjä, ja oma persoona poistuu. WAUHAUS-kollektiivi löytyy Sapiensin takana ja yhdessä teoksen käsikirjoittaja Minna Leinon kanssa on poimittu ne oleelliset kohdat kirjasta näyttämölle. Tai siis olettaisin että oleelliset, ainakin ihmiskunnan kehityksen käännekohdat (kognitiivinen vallankumous, maanviljelyn vallankumous ja tieteellinen vallankumous). Ohjaajakaksikko Anni Klein ja Jarkko Partanen ovat tehneet tarkkaa työtä, myös koreografian osalta. Loppua kohti tanssillisuus lisääntyy ja erityisesti Aksinja Lommi pääsee vauhtiin leipomonperustamisjaksossa.

Äänisuunnitteluvelhot Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen ansaitsevat kyllä isot aplodit. Heidän loihtimansa ääniefektit kaikkine lattiannarinoineen ja muineen, ja niiden synkronisointi näyttelijöiden työskentelyyn, on mielikuvitusrikasta ja tarkkaan ajoitettua.


Laura Haapakankaan pukusuunnittelu ja Minttu Minkkisen naamiointi on luovaa ja oivaltavaa, ihmisen varhaismuodoista ja Greta Thunbergistä Voltaireen. Vaatii erityistä kekseliäisyyttä luoda hahmoja, kun esiintyjien kasvot sellaisinaan eivät ole käytössä. Maskeeraustiimille kiitokset! Samuli Laine on lavastuksessaan tuonut estradille dioraamat ja täytetyt lampaat, viljapellot ja keltaiset kontit. Tykkäsin myös näyttämömiesten integroimisesta mukaan esitykseen - he kun kärräävät "tarpeettomat" tyypit ja tavarat pois lavalta nokkakärryillä.

Sapiens on todellista ensembleteatteria, eli pääosaa ei ole vaan kaikilla on tukku erilaisia rooleja. Sinällään olisi sama ketä siellä lavalla maskien alla heiluu, mutta toisaalta, ei se olekaan sama. Kyllä sitä tarvitsee osata näytellä. Erittäin hyvin vieläpä. Ja tässä vielä muutamilla hahmoilla on osattava vielä tarkka huulisynkka, siihen Jarmo Heikkisen ääneen. Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen ja Juha Varis tekevät hyvää työtä.


Esitys on syvääluotaava ja paikoitellen aika vakavakin, ja kriittinen. Ihminen on todellakin väkivaltainen, laskelmoiva peto, joka on onnistunut nappaamaan maapallon ja muun luomakunnan herruuden itselleen. Katsomossa hymähdellään, hykerrelläänkin usein, ihmekös tuo koska esityksessä on paljon pientä huumoria. Vaan eipä tämä mikään komedia ole, maapallon tila kun on mitä on. Ja suurimpaan osaan ongelmista ihminen on se syypää. Ihan hävettää olla ihminen, oikeasti. Sapiens pohtii myös sitä mihin ihmiskunta on matkalla, jumalaksi kohottamisen jälkeen kun ei ole enää paljon reittejä jäljellä.

Kokonaisuudessaan Sapiens on pieni tarina tarinoita kertovasta ihmislajista, ja vain yksi tarina lukemattomien muiden joukossa. Se muistuttaa, taas kerran, miten historia on hyvin harvojen ihmisten kädenjälkeä. Valtaosa ihmisistä raatoi arkisissa askareissa, kun "historian suurmiehet" loivat sitä virallista historiankirjoitusta. Vaikka olen opiskellut biologiaa, ja historia on aina kiinnostanut myös, niin Sapiens avasi taas silmiäni. Jotenkin se fakta, että kun aiemmin laitettiin kuivuneisiin käsiin oliiviöljyä ja nyt tököttiä missä kymmeniä kemiallisia ainesosia, kuvaa tätä tämän päivän menoa. Tähän on tultu, mutta mihin tästä jatketaan? Voiko talous kasvaa loputtomiin? Mihin ihmiskunta, ja se myötä maapallo, on menossa? Kukaan ei tunnu tietävän, ei varsinkaan ihminen itse.


Voin kuvitella että Sapiens jakanee mielipiteitä. Ensi-iltayleisö kyllä tykkäsi, ja minä myös. Hieman erilaista, hieman haastavaa ja hyvin viihdyttävää. Tärkeä ja yleissivistävä esitys. Tosin en ehkä ollut ainoa joka kuvitteli esityksen loppuvan mahtipontiseen ja upeaan musiikin ja katosta laskeutuvien sielua ravistavien kuvalakanoiden kombinaatioon. Siihen olisi ollut hyvä lopettaa.

Hienoa että esitykseen saa myös tekstityksen englanniksi (ja suomeksi), kuin luonto-ohjelmaan konsanaan. Kannattaa lukea myös Yle:n juttu Sapiensista. Menkää katsomaan Sapiens ja sivistykää.


Kuvien copyright Katri Naukkarinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.