Kuka muistaa alkuperäisen Aniaran? Ruotsalaisen nobelisti Harry Martinssonin vuonna 1956 julkaisema "runoelmamuotoinen tieteiskertomus" on aiemmin kääntynyt jo ainakin oopperaksi ja elokuvaksi, mutta nyt ensimmäistä kertaa näyttämölliseksi kuoroteokseksi. Ruotsinkielisen nomaditeatteri Klockriketeaternin, amerikkalaisen Grammy-palkitun The Crossing-kuoron ja Peking-oopperaryhmä Wusheng Companyn yhteistyö on monipuolinen ja monitaiteellinen esitys. Nelihenkinen bändi (sello, kitarat, klarinetit ja lyömäsoittimet), upeasti soiva kuoro, kaksi näyttelijää ja yksi tanssija/fyysisen teatterin taituri - Alminsalin lavalla ei silti ole ahdasta. Ei vaikka siellä istuvat katsojatkin, kahden puolen pitkulaista kapeaa lavaa. Kapellimestari Donald Nally johtaa suvereenisti niin bändiä kuin kuoroakin lavan reunalta. Erika Turusen suunnittelemissa scifihenkisissä kauniissa puvuissa esiintyvä kuoro liikkuu, laulaa, eläytyy - ja oikeasti on avaruusalus Aniaran kyydissä, matkalla kohti kaukaisia sfäärejä.
Aniara oli viemässä siirtokuntaa Marsiin, maapallon saastuttua, mutta asteroiditörmäys ajauttaa sen pois kurssista. Mitään ei ole tehtävissä, mutta matkustajia pidetään kohtalosta pimennossa. Lohtua matkaajille tuo tekoäly Miima, jota Antti Silvennoinen lipuvan kauniisti Peking-ooopperan traditioiden mukaisesti esittää. Miima välittää kuvia maasta, ja matkaajat palvovat tätä. Mutta maapallon olot ja tuho, ylipäätään ihmisen pahuus, saavat Miiman hajoamaan, ja tämä tietää kovia hetkiä myös ihmisille. Vuosia kuluu. Pikkuhiljaa aluksesta tulee avaruudessa lipuva ruumisarkku.
Tarina on ylen kiehtova ja aikaansa edellä. Jo vuonna 1956 tekoäly! Carl Alm ja Matti Raita toimivat kertojina sekä pääastronomina ja mimarobina (Miiman tekninen vastaava ja huoltaja), käyttäen ruotsia ja englantia sekaisin, hieman myös suomea. Kuoro laulaa englanniksi. Ymmärrän hyvin nyt miksi tämä poppoo on korkeasti palkittu ja arvostettu. Henkeäsalpaavaa ja korviahivelevää laulua, upeita sooloja ja miten he vielä liikkuvatkin (Antti Silvennoinen on laatinut koreografiatkin). Mykistävää suorastaan. Robert Maggion säveltämä musiikki henkii itämaisia tunnelmia, avaruussävyjä, gospelia, jazzia, rytmikästä poppia ja kauniita säveliä. Haluaisin kyllä kuulla tätä musiikkia lisää.
Dan Henriksson vastaa libretosta ja ohjauksesta, ja tämä teos on ollut kauan muhimassa. Mutta aiemmin Dan ei uskaltanut koskea koko Aniaraan, mutta onneksi nyt aika oli kypsä. Varsinainen tekoprosessi oli kolmevuotinen. Alminsalin teosesittelyssä sekä säveltäjä että libretisti kehuvat kilpaa Martinssonin runoteosta syvälliseksi, ajankohtaiseksi ja kauniiksi. Heti alusta asti kuorolaisten kanssa pidettiin työpajoja, joten Aniara on todellinen yhteistyön helmi. Kaikki kyllä teoksessa tuntuu loksahtavan kohdilleen ja se on niin kaunista katsottavaa. Muuta lavastusta ei tarvita kuin Joonas Tikkasen käsittämättömän hieno valo- ja videosuunnittelu. Liikkuvat loisteputket ja ennenkaikkea lattiaan heijastetut projisoinnit) ovat niin kauniita (ne aallot!) että itkettää.
Koko teos liikuttaa minua muutenkin, mutta siihen vaikuttaa myös samana päivänä tapahtunut koirani äkillinen poismeno. Mutta kyllä tämä koskettaa muutenkin. Jo ajatus siitä että nämä ihmiset ovat aluksessa, ja pikkuhiljaa kuolevat sinne. Toisaalta, mikä heitä olisi odottanut Marsissakaan (pakkotyö - mitä he eivät toki tienneet) tai maapallollakaan. Ilmastonmuutos ja maapallon alasajo on menossa, ja ehkäpä Aniaran kaltaiset dystopiat ovat lähempänä kuin tahdommekaan. Siihen saakka saamme onneksi vielä nauttia tämänlaisista esityksistä.
Esityksiä ei ole kovin montaa, ja nekin kaikki loppuunmyytyjä. Toivon mukaan tämä saadaan nähdä vielä uudelleen Suomessakin. Harvoin törmää näin loppuun asti mietittyyn ja upeaan teokseen.
Kiitos Dan ja koko työryhmä! Jotenkin Aniaran kauneus loi uskoa tulevaisuuteenkin.
Kuvien copyright John C. Hawthorne.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti