Anna Karenina / Kansallisbaletti 30.3.2019

Tolstoin klassikkoromaani Anna Karenina on taipunut teatterin ja tanssin lavoille monta kertaa. Tämäkin Alexei Ratmanskyn koreografioima balettiversio on saanut Suomen ensi-iltansa jo 2007, mutta nyt taas uusi tuleminen. Hienoa että hyviksi koettuja teoksia tuodaan lavalle uudelleen ja uudelleen. Mihinkä se klassikko kuluisi, ja uudet ihmiset, peräti sukupolvet, saavat mahdollisuuden kokea jonkun teoksen.

Tunti 50 minuuttia on kyllä aika lyhyt aika koko illan baletille, kun siinä on vielä 25 minuutin väliaika. Esitys myös alkoi jo kuudelta, niin varsin aikasin se loppui. Hyvä joskus näinkin, olla ajoissa kotona. Lyhyys selittyy ainakin sillä, että tarinasta on tiputettu paljon asioita pois, mm. Kittyn ja Levinin tärkeänä sivujuonteena kulkeva suhde. Tässä todellakin keskiössä on kolmiodraama, Anna Karenina keskipisteessä.

Upeasti tanssiva Eun-Ji Ha oli elegantti ja ilmeikäs Anna, joka tylsistyy ankean miehensä kanssa arkisessa liitossa. Kun tilaisuus äkkirakastumiseen tarjoutuu hän tarttuu siihen kaksin käsin. Mutta sitten taas oman pienen pojan hylkääminen on mahdoton ajatus. Tämä ristiriita hajottaa Annaa. Tykkäsin myös kovasti miten hienosti Samuli Poutanen ilmentää jäykkää, mutta käsittämättömän pitkäpinnaista Aleksei Kareninia. Vaimo huitelee toisen miehen perässä, ja aina Karenin ottaa hänet takaisin. Ojentaa vaan käsikynkkänsä ja astelee pystypäin pois vaimo käsipuolessa. Vaikka kotona paperit vetävät enemmän puoleensa kuin vaimo.

Kolmiodraaman avionrikkojaosapuoli kreivi Vronski (Florian Modan) on korskea ja ylväs, kepeästi hyppäävä ja innolla Annaa piirittävä mies. Annan ja Vronskin duetot ovat kiihkeitä, joten ei ole ihme että puoliso on mustasukkainen. Ja on tässä Vronskin ja Kareninin duettokin, jossa on jo hieman kamppailun tai kaksintaistelun makua. Anna liittyy kolmanneksi, ja miehet likipitäen nujakoivat hänestä.

Porukkaa on lavalla paljon, ja sillä saadaan näyttäviä joukkokohtauksia, mutta kolmen päähenkilön lisäksi ei kukaan muu saa kauhean paljoa omaa tilaa. Kitty (Abigail Sheppard) saa sentään hieman tanssia, mutta hänen suhteensa Leviniin jää oikeastaan huomiomatta kokonaan. Oma suosikkini Atte Kilpinen on nuoren palvelijan roolissa, eikä oikeastaan tanssi lainkaan, kävelee vaan. Kuten moni muukin hahmo.

Rodion Štšedrin vastaa musiikista joka ainakin minun amatöörinkorvilleni oli aika haastavaa kuunneltavaa. Piti oikein tsempata että pysyi perässä. Vähän ehkä tylsääkin, eli tätä en kuuntelisi luultavasti kotona. Kittyn soittimena on pirtsakka huilu (omakin mielikuva hänestä on aina ollut iloinen) ja Karenin on yhtä synkeä ja juro kuin kontrabassolla soitettu teemansa. Ratsastuskilpailukohtauksessa toisen näytöksen alussa oli vauhdikasta marssimusiikkia - siinä patarummut raikasivat. Ja hevosten kaviotkin kopsasivat.

Hauskasti Mikael Melbyen puvustus oli epookkia; miehillä sotilasasut ja naisten puvuissa turnyyrit, vaikkakin sen verran lyhyemmät helmat että niissä pystyi tanssimaan. Loppukohtauksen Annan punainen näyttävä puku on hyvin dramaattinen. Lavastus on pääasiallisesti ratkaistu Wendall K. Harringtonin tekemillä projisoinneilla. Ihan näyttäviä ne ovat, ja auttavat ankkuroimaan tapahtumia. Varsinkin juna-asemakohtaukset ovat yhdessä valo- ja ääniefektien kanssa hyytävän näyttäviä.

Mikhail Agrest johti orkesteria, joka tuotti paljon kaikenlaisia lisä-ääniäkin esitykseen. Hieman kyllä häiritsi, kun Annan sairasvuodekohtauksessa (joka oli siis hyvin hiljainen) joku soittaja pläräsi kauhealla vimmalla nuottejaan. Paperin rapina oli kova ääni siinä tilanteessa. Hauska lisäkohta oli oopperakohtauksessa, kun saimme nauttia pätkän oopperalauluakin (solisteina nauhalla Tove Åman ja Juha Riihimäki).

Suuria tunteita ja vahvaa draamaa, siitähän tämäkin teos on rakentunut. Ei tämä häikäisevin baletti koskaan ikinä ollut (kai se jonkun viikon takainen Sylvia on vielä hyvin tuoreena mielessä) mutta ilolla katselin kyllä. Silmä kyllä aina lepää hienoissa tanssijoissa ja koreissa asuissa. Ja vaikka musiikki ei minua ihan lumonnutkaan, niin dramaattisuudessaan se sopi tähän. Esityksiä on 13.4. asti, Kansallisbaletissa tietenkin.


Kuvien copyright Mirka Kleemola.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

POE! - Edgar Allan and the Psychobilly Ravens / Riihimäen teatteri 30.3.2019

Mainio meno Riksun teatterin lavalla - outoa ja nyrjähtänyttä, synkkää ja hilpeää - juuri sellainen sopivasti kauhua ja goottilaista kuvastoa sekoittava esitys kuin Poen kirjallinen tuotanto antaa odottaakin. Asialla Tanssiteatteri Minimi sekä Näyttämö 3T (kollektiivi, jonka huikea Grimmin satuihin perustuva musiikkipitoinen The Grimm Book of Horrors valloitti Riihimäen teatterin lavan kolme vuotta sitten. Ja vieraili myös Teatterikesässä! Tämä oli myös yksi syy miksi löysin itseni nyt Riihimäeltä, pitkästä aikaa).

Poe! - Edgar Allan and the Psychobilly Ravens on kuin joku bändin nimi, ja aikamoista musiikkiteatteria lavalla nähdäänkin. Meno on villiä, nyrjähtänyttä ja kaksikielisesti Poen tekstiä tulkitsevaa. Kielenvaihdot sujuvat saumattomasti ja englanti ei kuulosta yhtään kököltä. Pisteet siitäkin.

Hengitä syvään ja kaadu pimeyteen - tätä kehoitusta pienilukuinen yleisömme noudatti.

Porukalla suunniteltu lavastus on tavattoman näppärä. Pienehkä vanerikoppi irtoseinineen. Välillä raotetaan yhtä seinänpalasta, ja näemme pieniä välähdyksiä sisällöstä. Kunnes on aika avata kaikki vanerit ja revitellä kunnolla. Pieneen tilaan mahtuu pianokin, ja paljon muuta. Mutta älkää ymmärtäkö väärin, ei esitys mikään vauhdikas revitysjuttu ole, vaan päinvastoin. Hidas, melankolisen seesteinen, lipuva, verkkainen, ja hiljalleen jännitysruuvia kiristävä.

Esityksen rakenne on episodimainen, ja siihen on saatu mahdutettua ainekset yhdeksästä eri novellista/tarinasta. Korppi ja Usherin talon tuho lienee monelle kauhuharrastajalle tuttu eri elokuvaversioista, ja Kuilu ja Heiluri myös. Mutta on niitä hieman vähemmän tuttujakin mukana, mm. Hengen puute, Annielle ja Ovaali muotokuva. Tarinoista muodostui unenomainen matka, kuin hallusinaatioiden kyllästämä visio pimeälle, tai ainakin synkälle, puolelle. Poen gotiikka hitaine sävyineen on hyvin tavoitettu.

Tykkäsin kovasti myös siitä että mukana on hyvin erilaisia esiintyjiä. Vanhempi rouva muistelee, punaisiin pitkiin hansikkaisiin sonnustautunut mies laulaa, rastatukkainen mies soittaa pianoa. Kivasti tanssillisia juttujakin mukana. Iiro Ollilan säveltämä musiikki on välillä teknomaisia sävyjä ja gootahtavaa Curea muistuttavaa, välillä taas yksinkertaista pianomelodiaa. Hienot projisoinnit (Sami Rauhala) ja valot (Sam Siltavuori) tukevat synkeänkaunista tunnelmaa hyvin. Ja Aino Simola on myös tavoittanut ajan hengen pukusuunnittelussaan. Mustat vaatteet, ripaus pitsiä ja pisteinä iin päällä punaiset hansikkaat. Niissä ei veri näy...

Laadukkaat ja monipuoliset esiintyjät täydensivät tämän hienoksi kokonaisuudeksi. Kiitos siis Juha Ekola, Noomi Forslund, Ismo Laakso, Katja Peacock ja Liisa Ruuskanen. Jokainen vaikutti panoksellaan siihen että tämä oli juuri tälläinen. Ihmisen sisimpiä luotaava ja mystinen, hieman erilainen esitys. Kiitos myös käsikirjoituksesta ja näyttämöllepanosta Näyttämö 3T:n porukka Iiro Ollila, Samuli Reunanen ja Liisa Risu!

Ihana yksityiskohta oli sekin, että katsomoon ei kutsuttu kellonsoitolla tai pirinällä, vaan ison (hautajais)kellon moukunalla. Sillä pääsee hetimmiten synkeisiin tunnelmiin!

Hienoa että Edgar Allan Poe herättelee edelleen taiteentekijöiden kiinnostusta. Muutama vuosi sitten Teatteri Telakka toteutti myös novelleihinsa perustuvan esityksen Elävien hautajaiset.

Kokonaisuutena hypnoottinen esitys, joka oli mehevä yhdistelmä goottibändin keikkaa ja tanssiteatteria. Aivan mieletön veto ja onneksi väliaika ei keskeyttänyt tunnelmaa. Kymmenen pistettä koko porukalle ja lisää tämmöistä. Esityksiä on vielä toukokuussa kolme, joten menkää katsomaan. Soisin että tätä nähtäisiin vielä senkin jälkeen jossain, vaikkapa musiikkiteatteri Kapsäkissä...


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Iloisten sielujen hotelli / Aleksanterin teatteri 28.3.2019

Virpi Hämeen-Anttilan Björk-kirjat ovat odottaneet lukemistaan hyllyssäni jo iät ajat. Nyt taitaa olla hyvä hetki tarttua niihin, kun päähenkilö tuli tutuksi Aleksanterin teatterin lavalta. Nimittäin uusi kotimainen musiikkinäytelmä Iloisten sielujen hotelli sai ensi-iltansa torstaina. Ja mitä kaikkea hienoa me saatikaan lavalla nähdä? 1920-luvun Helsinki heräsi henkiin! Ja millainen Helsinki! Sisällissodasta toipuva, Pitkänsillan kahtia jakama, sovinnainen ja syntinen, kaunis ja karu.

Kahteen tuntiin on puristettu monta ihmiskohtaloa, monta tapahtumaa ja monta maisemaa. Björk (Joel Mäkinen) on monitahoinen hahmo, joka tasapainoilee kahden Helsingin välillä. Toinen jalka syntisessä Kalliossa, ja toinen dandymäisenä seurapiireissä. Hän avustaa poliisia tutkinnoissa, ja on morfiinikoukussa kiikkuva pasifisti. Lisbeth (Heljä Heikkinen) on säveltäjänurastakin haaveileva nuori nainen, mutta yhteiskunnan sovinnaisuussäännökset jumittavat hänet seurustelemaan ennemmin toisen kaukaisen sukulaismiehen Philipin (Janne Marja-aho) kanssa kuin Björkin. Sen sijaan emansipeerattu ylioppilas Ida (Minja Koski) olisi enemmän kuin kiinnostunut Björkistä, mutta tämä ei nyt oikein lämpene. Helsinkiä piinaa mystinen murhaaja ja poliisi, päällikkönsä Ekmanin  (Tatu Siivonen) johdolla, tarvitsee Björkin apua. Ja Björk tarvitsee nuoren nokkelan Fransin (Miro Apostolakis) apua - tämä osaa kulkea kaupungin kaduilla ja kujilla paremmin kuin kukaan muu.

Reetta Ristimäen ohjaamaan mikstuuraan lisätään kieltolain kanssa kamppailevia pöhköjä poliiseja, armada naisia (ilotyttöjä, ylioppilaita, köyhää väkeä, vauraampaa väkeä - Skene-kuoro veti kaikkia näitä rooleja esimerkillisesti), lehtimieskaveria, ja kaikelaisia epämääräisiä tyyppejä. Kaupunkilaisilla, varsinkin naisilla, on monenlaisia afäärejä, kun kerran palkalla ei elä. Hienosti muuten naiset nousevat isoon osaan, vaikka Björk se päähenkilö onkin. Tai oikeastaan: pääosassa on Helsinki. Mutta naiset, niin, ne ovat esityksen tähtikaarti. Ja on se kumma miten Idakin leikkaa hiuksensa ilman isän lupaa! Mielenosoittajien laulaessa "tulevaisuus on naisten" - ei voi olla hyräilemättä mukana.

Esiintyjät ovat hieman vaihtelevantasoisia. Mäkinen on monesta tuttu, ja karismaltaan ja lauluääneltään ihan huippuvedossa tässäkin taas. Miten hienon balladin hän tulkitsee toisen näytöksen alussa, kun taas kerran korostuu miten Pitkäsilta on valtava raja kaupunkilaisten välillä. Koski ja Heikkinen ovat kumpikin upeaäänisiä esiintyjiä, ja hoitavat suvereenisti useat roolinsa. Varsinkin ilotyttöinä he pääsevät revittelemään kunnolla - se Minjan veto Ragnina seisautti veret! Siivonen on myös karismaattinen ja muikeaääninen. En tiedä oliko joku orastava lenssu syynä mutta Marja-ahon ääni jäi hieman vaisuksi ensi-illassa, tai ainakin oma mielikuva siitä oli rouheampi. Apostolakis oli hurmaava uusi tuttavuus, ja varsinkin duetto Mäkisen kanssa sujui. Ja stadin slangi!

Jukka Nykänen on säveltänyt musiikin ja nelihenkinen bändi vetää orkesterimontussa. Tätä musiikkia olisin kernaasti kuunnellut enemmänkin kuin kaksituntisen esityksen keston ajan. Ihanaa, raikasta, ja kuitenkin hyvin musikaalimaista. Me saamme kuulla niin marssia kuin proge/blues-rypistystäkin, kuplettityylistä hupailua (poliisien kieltolaki-biisi!), tangoa, "stadilaista heikunkeikua" ja vaikka mitä. Olisin kyllä mielellään nähnyt biisien nimet käsiohjelmassa.

Koko esityksen aluksi vedetään reipas ylistyslaulu keväiselle Helsingille - joka kyllä vaihtuu sitten siihen synkempään puoleen biisin. Eli se kaupungin kaksijakoisuus tehdään kättelyssä selväksi. Ensin Helsinki on "kuin merestä syntynyt prinsessa" ja kohta taas "kuolema käy kujilla kaupungin". Sopii teemaan. Hämeen-Anttilan sanoitukset toimivat läpi koko teoksen. Tykkäsin tosi paljon, ja haluaisinpa kuulla tätä vaikka tallenteenakin.

Erikoismaininta Marja Uusitalolle hätkähdyttävän hienoista puvuista. Aina Björkin vaaleankeltaisesta puvusta upeisiin naisten juhlapukuihin. Niitä arkisia vaatteita unohtamatta. Tässä on kyllä paneuduttu pieteetillä 1920-luvun vaatteisiin ja muotiin ja kuoseihin. Lavastus on ratkaistu vanhoilla arkistokuvilla. Ja mikäs siinä, taatusti autenttista tunnelmaa. Esim. Axelsköldien koti on ajan tyypillinen säätyläisasunto, ja lavalle ei tarvita kuin yksi samanlainen viherkasvi kuin kuvassa, kattokruunu ja piano. Toimii. Vanhat valokuvat ovat muutenkin kiehtovia. Kuva- ja videosuunnittelu on Artur Sallisen ja Emil Sallisen käsialaa. Myös Janne Teivaisen valosuunnittelun merkitys korostui, kun lavastukset ovat niukanlaiset. Yksittäisen punaisen spottivalon käyttö murhakohdissa saattaa olla klisee, mutta pirun toimiva sellainen.

Koreografiat on suunnitellut Peter Pihlström, ja kyllähän niissä vauhtia on. Tosin ei niitä ihan joka kohtaukseen olisi ehkä tarvittu, näin isossa mittakaavassa. Aleksanterin teatterin lava on aika pieni kuitenkin. Mutta Skenen tytöt ja pojat vetävät jalalla erittäin koreasti.

Upeita kohtauksia ja ajankuvaa kyllä nähdään paljon. Ketunhännän salakapakka on syntisen hieno paikka ja nyt katsojat pääsevät ainakin kurkistamaan millaista se meno olisi saattanut olla. Kertakaikkisen mukava ja mukaansatempaava esitys oli tämä. Mukana on vähän kaikkea mahdollista teemaa, mitä nyt 1920-luvulta löytyy. Kyllä pienemmilläkin resursseilla saadaan aikaa kelpo esityksiä, ja uutta kotimaista musiikkiteatteria voidaan nähdä monilla eri lavoilla. Lisää tätä!

       

Esityksiä ei ole kuin kourallinen eli kannattaa olla tosi nopsa mikäli mielii matkata Iloisten sielujen hotelliin. Matkaevääksi vaikka esityksen jälkeen, voi lukaista lisää Björkin seikkailuista (sarjassa ilmestynyt toistaiseksi viisi kirjaa) tai erinomaisen Mikko-Olavi Seppälän tietokirjan Suruton kaupunki!


Kuvien copyright Kari Hakli (kirjakuvat omiani).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kaikkihan me onnumme / Teatteri Verso 27.3.2019

Kun tarjoutuu mahdollisuus nähdä Sirkku Peltolan vanha näytelmä lavalla niin ilman muuta tartun tilaisuuteen. Kaikkihan me onnumme on julkaistu jo 1997, ja on siten aikalailla alkupään näytelmiä. Paljon on virrannut vettä Tammerkoskessa sen jälkeen, ja paljon näytelmiä ilmestynyt. Hienoa että jotkut ryhmät tarttuvat myös näihin vanhoihin teksteihin, siitä hatunnosto Teatteri Versolle!

Kaikkihan me onnumme on Venla Wacklin-Mäki-Kerttulan ohjaama parituntinen ja pienimuotoinen esitys, kamarinäytelmäkin ehkä. Hyvin sirkkupeltosmaista eli pienen ihmisen asialla ollaan. Dialogi on lyhyttä ja jopa töksähtävää; nämä ihmiset eivät ole mitään verbaalivirtuooseja, vaan tavallisia suomalaisia ihmisiä. Menestynyt Erik (Niko Luopa) kohtaa yhtäkkiä menneisyydestä tutun miehen Aimon (Vesa Luoto) - joka tietämättään pelasti hänen henkensä. Sinä onnuit minulle elämän. Kaikki on ollut menestystä sen jälkeen.

Nyt hyvitystarve on valtava ja miehet juhlivat "jälleennäkemistään" railakkaasti lähikuppilassa. Kostean illan tuloksena ruokamyrkytys ja sököt munuaiset. Isoin osa näytelmää vietetäänkin sairaalahuoneessa. Miesten kohtalot ovat jumittuneet yhteen, ja Erik kääntyy syyttämään Aimoa epäonnestaan. Aimo on aika reppana, lapsesta asti nilkku ja muutenkin hieman surumielisen hahmon ritari. Miesten väliset erot korostuvat sairaalavuoteissa. Erik on monella mittarilla elämässään pärjännyt, siinä missä Aimo ei ole. Erikin vaimo Marjuli (Minna Närhi) on kaunis ja liitto lapsettomuudestaan huolimatta menestys. Vai onko?

Aimolla on parikymppinen maailmanparantajahenkinen tytär Sinikka (Vilma Wacklin) ja hyvää tarkoittava homssantuuhölöttäjä-äiti (Tarja Halinen). Kuudentena henkilönä hääräävät sisarukset Leila ja Leena (Marianna Sandström), joista toinen huolehtii miehistä kapakan tarjoilijana ja toinen tehokkaana sairaanhoitajana. Kummallakin elämä mennyt miten menee, ei kehuttavammin. Elämää suurempaa rakkautta, josta olisi arki kaukana, sitä janotaan.

On kiinnostavaa nähdä miten miesten välinen suhde kasvaa, muuntuu ja kehittyy näytelmän edetessä. Pienen takauman avulla kurkistamme viidentoista vuoden päähän, mitä oikein tapahtui ja miksi Erik katsoo olevansa elämänsä Aimolle velkaa. Aimohan ei moista asiaa muista lainkaan, mutta jos kerran toinen haluaa hyvittää jotain, niin sopiihan se. Ilmainen kalja kelpaa aina. Myöhemmin sairaalassa Erik katkeroituu ja toki Aimosta saa taas oivan kohteen. Kun elämä ei mene omien suunnitelmien mukaan, niin muita on helpompi syyttää kuin ottaa omaa vastuuta. Onneksi Erik oppii ja kasvaa henkisesti eli kaikki toivo ei suinkaan ole menetetty!

Tykkään Peltolan tavasta tuoda näytelmään inhimillistä lämpöä, erehtyväisiä ja tavallisia ihmisiä, pieniä traagisia hetkiä, mutta sitten myös sellaista empatiaa ja sympatiaa mikä koskettaa katsojaa. Vaikka joku kuoleekin, niin sekin voi olla lopulta suuressa kokonaisuudessa hyväksi. Loppu on seesteinen ja tavallaan onnellinenkin. Kielellistä näppäryyttä ja pikkuvitsejäkin (perna/peruna) jota korostaa Erikin pilkunviilausmeininki. Mutta kyllä tästä silti huomaa miten paljon Peltola on näytelmäkirjailijana kehittynyt!

Kun kyseessä on harrastajateatterin esitys, niin katsojanakin sitä jo lähtökohtaisesti suhtautuu erilailla. Odotushorisontti on matalampi. Ei kukaan voi odottaa samaa tasoa kuin ammattilaisilta. Mutta taas kerran sain yllättyä positiivisesti. Se mikä ammattitaidossa kenties hävitään, se usein paikataan asenteilla. Nytkin lavalla nähtiin todella hienoja suorituksia. Okei, joillakuilla artikulaatio olisi voinut olla himppasen selkeämpää (ja muutamissa kohdissa musiikki peitti ääntä hieman), mutta ne on aika pikkuvikoja. Varsinkin Vesa Luodon Aimo oli sympattisesti rakennettu perusjörrikkä. Vaikka mies on jo valmis heittämään pyyhkeen kehään ja kauppaamaan elämänsä tyttärensä hyväksi, niin hänen sydämessään sykkii lämmin sydän. Niko Luopan Erik on alussa aika vastenmielinen, mutta hahmonkehitys toimii hyvin tarinan edetessä. Tyyppi on "täynnä oman elämänsä ihmettä", ja kykenemätön näkemään muiden ahdinkoa. Hersyvä tyyppi on sitävastoin sanavalmis Aimon äiti! Mikä persoona! Hyvin Tarja Halinen vetää tämmöisen hassahtaneen roolin, herättäen katsomosta monet naurut.

Näytelmässä hyödynnetään kolmehenkistä livebändiä (Patrik Palo-oja, Anu Saarinen ja Janne Lindstedt) esimerkillisesti. Harmi muuten, kun käsiohjelmassa mainittua huilistia ei kuultu, olisi sopinut hyvin tähän mukaan. Milloin porukka sai esittää ravintolan humppaorkesteria ja milloin muuten vaan taustamusiikkia. Yksi biisi toistui koko esityksen ajan: Ystävän laulu. Niin, olisiko mahdollista että niin erilaiset miehet kuin Erik ja Aimo voisivat ystävystyä? Lisäksi esityksessä musisoivat myös näyttelijät - varsinkin Niko Luopa esittämässä kitaran kanssa surumielistä biisiä oli hieno lisä. Ja eksistentiaalikriisiä potevan Marjulin tulkitsema Meiju Suvaksen alunperin esittämä kliseekimppu Tahdon sinut - kuunnelkaapa sen sanoja.

Kiva pieni näytelmä, ja on aina mukava nähdä että kävijämäärä yllättää henkilökunnan niin että väliaikatarjoiluissakin tulee ruuhkaa! Kaksi euroa kahvista ja pullasta ei ole paha hinta, joten minäkin lankesin teen pauloihin. Vielä kaksi esitystä jäljellä, joten suunnatkaapa Tampereelle Teatteri La Stradan tiloihin pikimmiten. Eipä lainkaan pöllömpi esitys!


Kuvien copyright Hannu Piirainen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suuri Harppaus / Tanssiteatteri MD & Teatteri Siperia 23.3.2019

Olen vuosien varrella tykännyt kovasti niin Teatteri Siperian kuin Tanssiteatteri MD:n teoksista. Kun nämä kaksi tamperelaista kulttuurilaitosta lyövät hynttyyt yhteen, niin eihän siitä voi seurata mitään muuta kuin hyvä esitys. Suuri harppaus sai ensi-iltansa, mutta mitä kaikkea reilun tunnin mittaiseen esitykseen oli mahdutettu?

Vaikka mitä! Kun kyseessä ovat innovatiivinen ja rajoja rikkova tanssiteatteri sekä teoksillaan yhteiskunnallista keskustelua herättävä teatteriporukka, niin lopputulema on oltava kantaaottavaa ja taiteellisesti korkeatasoista yhteistyötä. Tätä saatiinkin. Esitystä on valmisteltu yhdessä nuorisojoukon kanssa, ja nuorison ääni minusta siinä kuuluukiin. Suuri harppaus on episodimainen esitys, missä pohditaan monenlaisia lähtöjä, uskaltamista, hyppyä tuntemattomaan, unelmia ja niiden toteuttamista. Kuka uskaltaa, kuka lähtee ja kuka toteuttaa - ja millä ehdoin? Näkökulma on nuorissa, joilla on teoriassa koko elämä kaikkine vaihtoehtoineen edessä.

Välillä menään tutustumaan Unelmien Leijonanluolaan, missä ihmiset saavat markkinoida unelmaansa nelihenkiselle raadille, joka sitten lähtee mukaan sponssaamaan, tai ei. Kun opinto-ohjaaja kyselee nuorelta mitä tämä haluaisi tehdä, ei ensin meinaa vastauksia löytyä. Mutta ihmiskunnan historiasta löytyy teemoja, aikamatkustuksesta aikuisuuteen. Oleellisia (tai sitten vähemmän) meidän kannaltamme.

Esityksen ohjaa Piia Peltola, joka on kolmen muun käsikirjoittajan (Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen ja Samuli Roininen) materiaalista myös dramatisoinut esityksen. Kun osa on näyttelijätaustaisia ja osa tanssitaustaisia, niin puuhaa on varmaan riittänyt. Esitys on kuitenkin hyvin eteenpäin rullaava, ja hieman sekalaisesta materiaalista huolimatta tasapainoinen. Roinisen koreografiat ovat näppäriä ja kaikki esiintyjät ovat hyvin liikunnallisia, taustoista viis. Toki tanssijoilla on hieman vaativampiakin juttuja, mutta eivät erot nyt niin silmiinpistäviä ole. Heiskasen Marikalta löytyy kummasti vääntöä lanteista ja Huttusen Tuukalla on hurjia loikkia. Jokainen pääsee sooloilemaan. Tällä kertaa Miro Purasen herkkä ja koskettava soolo (Leijonanluolassa, kun hän ei saanut sanallisesti ilmaistua itseään vaan tekee sen tanssillisesti) tekee suurimman vaikutuksen - kaunista ja mukaansatempaavaa (kirjaimellisesti).

Lavalla nähdään Huttusen, Heiskasen ja Purasen lisäksi myös Riikka Papunen, Suvi Eloranta ja Anniina Kumpuniemi - ja koko kuusikko osaa kyllä hommansa. Kun lavalla on kuusi monilahjakasta esiintyjää, jotka pelaavat näin hyvin yhteen, niin sitä tuppaa ihmettelemään mikseivät eri tahot tee enemmän tämänlaista yhteistyötä. Siis vaikkapa juuri tanssijat janäyttelijät. Tämä sakki osaa myös laulaa! Hieman Ultra Bra-henkinen yhteislaulu tulevaisuudesta iskee kyllä!

Mielikuvitus, tai pikemminkin sen puute, tuntuu olevan monelle aikuiselle ongelma. Missä vaiheessa nuoruuden ja aikuisuuden välissä se katoaa, kukapa sitä voisi määrittää.

Tony Sikström on säveltänyt tähän monipuolisen ja kiinnostavan musiikin, joka vaihtelee diskokompista eteerisiin säveliin. Tätä musiikin kaleidoskooppia sitten Roinisen liikekieli vie eteenpäin. Ina Ytterin lavastus on vaikuttava; seinäpinnat aaltoilevat ilmavirran niitä heiluttaessa, mutta eivät kahise. Vaikka näyttävät olevan A4-paperiarkeista tehtyä. Paperiseinät ovat täynnä tulostuksen jälkiä; iso tykkäys kierrätysteemalle. Valot (Sari Mayer) ovat aika lailla sinisävyisiä ja jotenkin sekin sopii tähän tosi hyvin. Olisiko sinihämyisyys maapallon ja haaveilun väri?

Ja tottakai mukana on roppakaupalla huumoria. Kukapa voisi olla rakastamatta Napalm Jesusta (Huttunen), joka virtuoosimaisella ilmakitarasoololla koittaa voittaa raatia puolelleen. Jotkut junat on vaan jo menny - kylmä tosiasia. Vaan miksi sen pitää olla niin? Kyllä aikuinen saa (ja jopa pitäisi) unelmoida. Jos sitä haluaa kitarasankariksi niin mitä se on joltakulta muulta pois?

Kyllä tämä oli kaunista katsottavaa, ja kuunneltavaa myös. Nostan isosti hattua koko työryhmälle loistavasta yhteistyöstä. 

Koskettavia ovat myös vanhempien kannustavat maljapuheet nuorille. Ja yleisökin pääsee miettimään millainen olisi se oma unelmien maailma. Ei se elämä mene useinkaan kun on suunniteltu, mutta silti se voi olla hyvä elämä. Erilainen vaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä unelmoida, sen ajatuksen vein mukanani kotiin.


Kuvien copyright Mikael Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Myrsky / Tampereen työväen teatteri 23.3.2019

Myrsky ei ole mikään suosikkinäytelmäni Shakespearen suuresta tuotannosta. Mutta kun kerran sellainen Tampereen työväen teatterin suurelle näyttämölle toteutetaan, niin tokihan se pitää mennä katsomaan. Sattumien summana katsominen venyi ensi-illasta muutaman kuukauden päähän, mutta onneksi ehdin kuitenkin. Esityksiä ei ole enää muuten kovin montaa (viisi), eli mikäli mielit katsomaan niin ole nopsakka!

Tiina Puumalainen on sovittanut ja ohjannut tekstin, aika moderniksi tulkinnaksi. Jotenkin se herättää kahdenlaisia tunteita, niinkuin Shakespearen modernisointi aina minussa. Toisaalta on hyvä että vanhoja klassikoita tomutetaan ja raikastetaan, tehdään ihan kokonaan uusiksi. Mutta missä se raja menee? Vaikka tässä on Cajanderin vanhahtava käännös pohjalla, niin ei siitä kyllä ole jäljellä kuin rippeet. Shakespearen kaunis kieli on hukattu aivan totaalisesti. Työviksen versiossa kiroillaan ja ollaan modernissa puheenparressa visusti kiinni. Toimii välillä, mutta juuri tämä kieli muuntaa näytelmää. Se ei ole enää sama Myrsky, vaan jotain ihan muuta. Ja toisaalta hyvä että jokainen ohjaaja tekee siitä oman näkemyksensä.

Sitten on se ratkaisu että mukaan on ympätty tekstiä muistakin Shakespearean teoksista. Prospero lausumassa Hamletin säkeitä ei vaan toimi minulle. Tämä on muutenkin kuin selkokielistä Shakespearea nykyihmisille. Toimivaa sellaisenaan, mutta ei sitä mitä minä haluaisin kuulla kun olen teatterissa katsomassa Shakespearea. Ei näitä varmaan moni katsoja huomaa, mutta jos Shakespearen näytelmät ovat yhtään tuttuja niin osuuhan ne korviin.

Harmittaa kun runollisuus on kadonnut jopa Prosperon Uni-monologista! Joka muutenkin meinaa peittyä pauhuavan musiikin alle. Sen sijaan Arielin lukemat otteet sonetista 116 - joka määrittelee täydellistä rakkautta - sopii tähän esitykseen loistavasti. Myrskyistä ja laivoista siinäkin puhutaan; sopii hyvin teemaan.

Siis jos nyt siis lähtökohtaisesti unohdetaan Shakespeare, niin fantasianäytelmänä tämä toimii erinomaisesti!

Visuaalisesti Myrsky on ihan huikaisevan upea, kiitos Teppo Järvisen! Siis sellainen mikä lyö jalat alta ja luun kurkkuun. Koko valtavan suuri lava on hyvin käytössä. Prosperon ja Mirandan asumuksena on rapistunut betonikolossi, vanhat neonvalokyltit taustallaan. Saarella on tylyjä kivenlohkareita ja meri tuo rantaan jatkuvasti muoviroskaa. Alun haaksirikkokohtaus muovimeriverkkoineen, ja niillä hienosti toteutettuine merenkäynteineen, saa lisäpotkua Eero Auvisen mykistävästä valo- ja äänisuunnittelusta. Pidin erityisesti pistemäisistä siroavista valoista ja toisen näytöksen avaavista lattiasta kohoavista "tuliviivoista". Ja miten upeat projisoinnit! Ne koukerot rakennuksen seinissä olivat myös hienot. Kokonaisuus on todellista ilotulitusta kaikille aisteille. Jos kohta hetkittäin näyttelijöiden äänet jäivät äänimaton alle. Myös Pekka Siistosen musiikki sopii kokonaisuuteen hyvin. Mahtipontista ja myrskyävää.

Kun Ariel nousee ilmaan Kalevalan Louhen lailla ensimmäisen näytöksen lopuksi, niin katsomossa loksahtaa monen suu ammolleen, myös minun. Punaiset valospotit ja valkoiset vihmavalot, oudot ötökät ja oliot sekä valtava äänenpauhu. Tämä näky ei unohdu! Toisaalta jos rivillä 12 täytyy katsojien laittaa sormet korviinsa muutamassa kohtauksessa äänten takia, niin silloin on volyymit hieman liian kaakossa.

Parivaljakko Puumalainen & Järvinen on suunnitellut myös hahmogallerian pukuineen. Siinä missä Prospero hiihtää kauhtuneessa aamutakissaan ja Arielkin siivousmekoissaan, niin haaksirikkoinen hoviväki on verhottu kiiltävään mustaan nahkantapaiseen materiaaliin. Pröystäilevää, mutta sopii näille. Puvut täydentävät mahtipontisen visuaalisen kattauksen loistavasti.

Pentti Helin on varsin vakuuttava Prospero, Milanon syrjäytetty herttua, joka asuu maanpaossa omalla saarellaan. Joka taas on vääryydellä ja viekkuudella (ja ripauksella magiaa) varastettu alkuperäisasukkailtaan Calibanilta ja ennenkaikkea tämä äidiltä Sycoraxilta (jota ei kyllä edes mainita nimeltä). Klonkkumainen Caliban (Verneri Lilja) on alistettu orjaksi tekemään kaikki ikävät asiat. Jupisten ja muristen tämä kyllä palveleekin isäntäänsä, mutta kun kapinaan annetaan mahdollisuus, alistettu Caliban tarttuu siihen kaksin käsin.

Viaton ja raikas Miranda-tytär (Maija Lang) ei muista edellisestä elämästään hovissa kuin utuisia muistikuvia, ja muista ihmisistä ei sitäkään vähää. Onneksi isän kirjastosta löytyy sentään Romeo ja Julia (!) luettavaksi. Ei siis ihme että Miranda rakastuu ensimmäiseen kohtaamaansa muukalaiseen - onneksi Ferdinand (Saska Pulkkinen) sattuu olemaan potentiaalinen sulhanen. Ja kas, hänkin tykkää Romeon ja Julian traagisesta tarinasta. Nuoripari on itse viattomuus kaiken muun vehkeilyn keskellä.

Mainio ratkaisu on tehdä Prosperon assistentti-ilmanhengestä Arielista vanhempi, surumielinen siivoojahahmo! Jaana Oravisto on loistava roolissaan. Todella virkistävä ja erilainen Ariel tämä. On myös hellyttävää nähdä miten Ariel vapauden saatuaan taitaakin jäädä Prosperolle kumppaniksi.

Saarelle haaksirikkoutuu hieno huvipursi seurueineen. Prosperon toimesta joutuivat myrskyyn ja merihätään, kostoksi ketkuille sukulaisille. Tämä veneseurue jakaantuukin sitten harhailemaan pitkin saarta useaksi joukoksi. On viinaan menevä kolmikko Stephano (Samuli Muje), Trinculo (Jyrki Mänttäri) ja Adriana (Miia Selin), jotka ryypiskelevät ja sekoilevat pitkin saarta viinakärryjensä kanssa, toimivaa wifiä etsien. Huumoria joo, mutta aika halpaa känniörvellystä. Nämä törmäävät Calibaniin ja yhdessä suunnittelevat vallankumousta ja Stephanon nostamista saaren valtiaaksi Prosperon sijaan. No, arvatkaapa vaan toteutuuko tämä suunnitelma?

Sitten on toinen porukka Napolin kuningas Alonso (Juhani Laitala) luihun veljensä Sebastianin (Janne Kallioniemi) ja hovimiehensä Franciscon (Jari Ahola) kanssa. Siinä sakissa on mukana myös Prosperon vallananastajaveli Antonio (Aimo Räsänen) ja uskollinen hovimies Gonzalo (Matti Pussinen-Eloranta). Alonso suree poikansa Ferdinandin hukkumista ja muut juonittelevat ja sanailevat basalttilohkareiden välissä vaeltaessaan. Hyytäviä ihmisiä joille ei toivo mitään hyvää. Erityisesti Laitalan roolisuoritus jäi mieleen.

      

Onhan tässä melkoinen henkilögalleria, mutta ei ole oikeastaan väliäkään kuka on kuka. On saaren asukkaat ja sitten sinne tunkeutunut paha maailma. Aluksi kyllä aika alleviivaten tämä porukka esitellään, että kyllä sitä kärryillä pysyy. Jotenkin kukaan näytelmän hahmoista ei noussut päärooliin, ei edes Prospero.

Prosperon henkilökehitys on kyllä vähän heittelevää. Aluksi hän puhkuu pyhää vihaa ja kohtelee katkerana kaikkia huonosti. Caliban on pelkkä orja, ja Arieliakin komennellaan kuin vanhaa piikaa. Jopa rakasta tytärtään hän kohtelee kuin pikkutyttöä. Ja Ferdinand ei todellakaan kelpaa Mirandalle sulhoksi, vaan joutaa mennä keräämään roskia rannalta. Kaikkien pitäisi tanssia miehen pillin mukaan. Vaan lopuksi suuri armo tuntuu täyttävän vanhan miehen sydämen, ja kaikki on anteeksiannettua ja yhtä auringonpaistetta. Muutos on tässä tulkinnassa kovin äkkinäinen ja hieman epäuskottava. Prospero oppii Arielilta että voi armahtaa ja antaa anteeksi. Ehkä suurinta kuninkuutta on luopua vallasta ajoissa? Nyt Prospero luopuu kaikesta: tyttärestään, vallasta, kaunasta ja taikavoimistaan. Mitä hän saa tilalle? Mielenrauhaa ja seesteistyyttä arvatenkin.

Koko esitys on rutistettu kahteen tuntiin eli mutkia on suoristeltu muutenkin. Näin ollen Myrsky tarjoaa huikean visuaalisen satumatkan pois arjesta. Ilmastonmuutoksen mörkö leijuu kaiken taustalla mutta sitä ei saarnata. Unohda Shakespeare ja koukeroinen kieli, nyt ollaan satuseikkailumatkalla ja kaikki on mahdollista!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Marat/Sade / Espoon kaupunginteatteri 22.3.2019

En uskaltanut surkean ruotsinkielentaitoni takia mennä katsomaan kun Marat/Sade sai ensi-iltansa viime lokakuussa. Ja sen verran koukeroista kieli taisi ollakin, että ehkä se oli hyvä päätös. Kun vielä Peter Weissin näytelmä on minulle entuudestaan vieras, niin ei tuommoisia riskejä uskalla ottaa, kun ei ole tekstitystä luvassa. 

Tämä Juha Hurmeen ohjaustyö on kolmen teatterin kimppa: Klockriketeatern, Sirius Teatern ja Teater Mestola löivät viisaat päänsä (ja esiintyjänsä) yhteen ja nyt tulos sitten suomenkielisenä Espoon kaupunginteatterissa. Hyvää tiimityötä! Ja mikäpä se on esittää tätä myös suomeksi, kun muutama viikko sitten esitys pokkasi Thalia-juhlassa TINFO:n jakaman Thalia-palkinnon! Aivan mahtavaa - onnea koko tekijäporukka!

      

Mutta olipa tämä huikea esitys! Karnevalistinen ja mieletön sekoilu, huikeaa musiikkia ja visuaalista tykitystä. Koko näyttelijäporukka on ihan liekeissä ja jopa aluksi jähmeän ensi-iltayleisö tempautuu mukaan vauhdikkaaseen menoon. Esiintyjät singahtavat sinne tänne, karaten katsomoon, roikkuen naruissa, tarjoillen yleisölle ranskalaisia pastilleja. Kuin hunnilauma. Tai kuin porukka Charentonin (mieli)sairaalan asukkaita, jotka vuonna 1808 valmistelevat markiisi de Saden johdolla näytelmäesitystä Jean Paul Marat'n vaino ja murha. Sillä sitä tässä tehdään, näytelmää näytelmässä.

Kaiken kohkaamisen keskiössä ovat de Sade ja Marat, he väittelevät, keskustelevat ja vääntävät asioista. Vallankumouksesta, demokratiasta, väkivallasta. Vapaus, veljeys, tasa-arvo - miten ja millä keinoin niihin päästään. Myönnän että hetkittäin hieman korkealentoinen teksti meni yli hilseen; en jaksanut pysyä kärryillä ihan kaikesta. Siksipä kai huomioni kiinnittyi enemmän siihen kokonaisvaltaiseen ilotulitukseen mitä lavalla tarjoiltiin.

Musiikki on valtavan iso ja tärkeä osa koko esitystä. Alkuperäismusiikista vastasi Hans-Martin Majewski, mutta nyt kuultiin myös Martin Åkessonin ja Mirva Tarvaisen säveltämää & esittämää musiikkia. Ihan loistavalta kuulosti! Anarkiaa punk-hengessä, kauniita jousia, rap/spoken wordia, balladeja... Virtuoosimaisen soiton lisäksi kaksikko seikkaili isohkoissa rooleissa lavallakin, raahaten mukanaan milloin selloa ja milloin kontrabassoa. Miten upeasti musisointi on intregroitu mukaan mielisairaalan arkeen ja heidän näytelmäänsä. Haluaisinpa kuulla tätä lisääkin.

On todella virkistävää nähdä lavalla joukko suomenruotsalaisia näyttelijöitä, joiden kasvot eivät ole niin "kuluneet käytössä". Monta vanhaa tuttua, mutta myös muutama uusikin löytö! Porukassa on mieletön energialataus! Traagisena jeesusmaisena hahmona leijonantassuisessa kylpyammeessaan viruva Marat (Carl Alm) on kiehtovan surumielinen tyyppi, ja Paul Olin enimmäkseen viilipyttymäisenä, mutta sitten taas hetkittäin maanisen innokkaana de Sadena herkuttelee roolillaan. Välillä de Sade hekumoi kuvaillessaan kidutuksen yksityiskohtia ja häntä myös piiskataan kiinnisidottuna; viittauksia katsojalle siitä ilmiöstä mille hän nimensäkin antoi. Sääli on etuoikeutettujen juttu. Katsojat joutuvat myös jännittämään pysyykö de Saden väljät pitkälahkeiset kalsarit yllä vai ei, onneksi ylihoitaja käy säilyttämässä markiisin siveyden nostelemalla housuja takaisin.

Alma Pöystin masentunut narkoleptikko Charlotte Corday on mainio hahmo. Nukahtelee milloin minnekin ja unohtaa ilmaantua lavalle. Marat'n murhasta ei meinaa tulla mitään. Ja kun lopulta hän saa tehtävänsä valmiiksi, niin riemu on rajaton. Sairaalan henkilökunta (Paul Holländer torveensa töräyttelevänä johtajana, ja varsinkin Jon Henriksen mykkänä ylihoitajana) joutuu paimentamaan ja hyysäämään hoidokkejaan. Milloin takaisin esityksen pariin tai milloin muuten vaan ruotuun. Ongelmia aiheuttaa erityisesti esiintymisintoinen seksihullu Duperret (hykerryttävän hyvä Fabian Silén) ja aggressiivinen munkki Jacques Roux (Matti Raita).

      

Yksi eniten mieleeni jääneistä rooleista oli Kuuluttaja (Wilhelm Grotenfelt). Hän toimii tarinan johdattelijana ja selostajana, mutta joutuu välillä muiden jyräämäksi. Sympaattinen hahmo. Lisäksi Marat'ia ammeessa hoivaava Simonne Evrard (Martina Roos) on hyvin äitimäinen, mutta hetkittäin julmaksikin heittäytyvä.

Juha Hurme on saanut porukasta kyllä hienot kierrokset irti. Välillä mieleen tulee punalipun heiluttelusta ja yleisestä näennäisanarkiasta KOM-teatterin meno. Ja vaikka hetkittäin de Sade ja Marat junnaavat pohdinnoissaan, niin muu porukka keksii kaikenlaista puuhastelua ja revittelyä näyttämön eri kolkissa. Sellaisia seesteisiä kohtia on aika harvassa, vaan melko täyttä tykitystä vedetään yli 2,5 tuntia (ensi-illassa kesto taisi hieman venyä suunnitellusta). Välillä liikekielestä tulee mieleen zombiet, välillä merirosvot - ja välillä taas reppanat potilaat laitoksessaan. Sairaalanjohtaja ei halua mitään kumouksellista esitystä, mutta sitä hän (ja me) saamme. Potilaat puolustautuvat sillä että he esittävät historiallisia tapahtumia. Välillä esiintyjiä lääkitään kuntoon että he kykenevät jatkamaan näytelmäänsä, ja pakkopaidaltakaan ei vältytä. Mielisairaalan arkea.

Raisa Kilpeläisen ja Kalle Ropposen visuaalinen suunnittelu on loistavaa! Kolkko mielisairaalamiljöö, yhdistettynä potilasasuihin, ja mistä lie haalittuihin esiintymisvermeisiin. Siis kun potilaat ovat puvustaneet itse itsensä mitä nyt käsiin sattuu tyylisesti. Vaatteet jotka ovat joskus olleet loisteliaita, mutta nyt enää nukkavieruja ja kuluneita. Suloinen ja värikäs sekamelska. Vanhoja kattokruunuja, de Saden ihanat keltavihreät kengät, riekaiseat harsoverhot. Dekadenttiä kuvaa, vanhoja huonekaluja lavan reunoille pinottuina, kuin hyljättyinä menneen loistosta.

Kaija Heijari ja Sirje Karu vastaavat maskeerauksesta ja kampauksista ja heillekin voi kohottaa kolmenkertaisen eläköön-fanfaarin. Upeaa työtä! Potilaat ovat ylitsepursuavan meikattuja, kuin sirkuksen klovneja, muusikot miimikkoina, groteskia mutta sulavaa.

Pidän kovasti kielestä mitä esiintyjät käyttävät. Riimitettyä ja Mikko Kilven taitavasti kääntäämää. Marat/Sade:ssa on monia kerroksia ja tasoja ja se vaatisi ilman muuta toisen katselukerran.

Esityksiä on vain huhtikuun puoliväliin eli kiirettä kannattaa pitää mikäli mielit mukaan Hurmehenkiseen hörhötykseen. Metrolla pääsee Tapiolaan, jos ei nyt ihan viereen, niin aika lähelle. Katsomo on tällä kertaa numeroimaton, mutta esitys vyöryy joka istumapaikalle kyllä yhtä tehokkaasti. Yksi kevään teatteritapauksia!


Kuvien copyright Raisa Kilpeläinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Koiramäen Suomen historia / Kansallisteatteri 20.3.2019

Nyt on Kansallisteatteri iskenyt kultasuoneen! Nimittäin Mauri Kunnaksen menestyskirjaan perustuva Koiramäen Suomen historia vetoaa sekä lapsiin että aikuisiin. En muista koska olisin viimeksi nauttinut esityksestä näin avoimin mielin ja sydämin. Ja lisäksi tämä on oivallinen historian oppitunti lapsille, ja kertauskurssi aikuisille. Iloisesti ja hupimielellä, mutta kyllä sitä paljon oppikin. Suomen historia ei ole koskaan ollut näin hauskaa!

Näytelmä keskittyy Ruotsin vallan aikaan (1500-1700-luvuille), ja dramaturgi Eva Buchwald on tuonut alkuperäisteokseen yhden päähenkilön lisää eli Aksa Korttilan upeasti näyttelevän koululaisen Alixin. Jonka pitäisi huonosti menneen historiakokeen tiimoilta opiskella aihetta lisää ja kirjoittaa siitä. Ja kun läksytkin vain katosivat (ihanaa pohdintaa siitä voiko marsu syödä läksyt, vai voiko ne lentää Teneriffalle?). Opettajalla (Hannu-Pekka Björkman) on kiva pieni porkkana Alixille historian opiskeluun; nimittäin kirjojen sanojen väliin on kätketty aarre!

Historiamatkamme alkaa siis 1500-luvulta ja Kustaa Vaasasta (Harri Nousiainen) ja päättyy Kustaa IV Aadolfiin (Björkman). Siihen väliin mahtuu monta hallitsijaa ja monenmoista historiallista tapahtumaa muutenkin. Annukka Pykäläisen oivaltava lavastus on tosi hienosti tehty, oikein silmä lepää kaikissa yksityiskohdissa. Heijastetut tekstit/vuosiluvut auttavat katsojaa vielä ankkuroitumaan oikeaan aikaan.

Esitys oli aika nopeatempoinen (no aika monta hallitsijaa pitää keretä käsittelemään ja aikaa vajaa 2 tuntia), mutta kivat laulut rytmittivät sitä taitavasti, ja oli siinä mukavia suvantokohtiakin yllin kyllin. Ohjaaja Irene Aho on pitänyt ison porukan ja isojen tapahtumien langat hienosti käsissään. Näin tehdään teatteria koko perheelle. Yksi suosikkivalosuunnittelijoistani eli Kalle Ropponen oli taas kerran loihtinut hienot valot ja Ville Leppilahden äänisuunnittelu oli aika nappi monine vivahteineen. Musiikista saa kiittää herroja Timo Hietala ja Risto Kupiainen - biisit olivat juuri sopivasti lastenlaulumaisia juttuja, olematta liian imeliä.

Merja Levon kädenjälki näkyy monipuolisissa puvuissa, joita tämänkaltaiseen historialliseen katsastukseen mahtuu kymmeniä ja kymmeniä. Kuninkaallisilla toki toinen toistaan hienompia asuja ja muunkin väestön vaatetus on kivaa katseltavaa. Ja sitten on vielä ihanat eläinhahmot!! Voi kun ne oli liikkiksiä, varsinkin Amerikan ihme Opossumi (Marja Salo), johon törmättiin Pehr Kalmin (Björkman) puutarhassa. Ja sitten oli vielä liuta mainioita hevosia, joilla juttua riitti.

Moni näistä historiallisista henkilöistä oli kyllä tuttuja, mutta nyt saivat lihaa luiden ympärille, mutta moni asia Suomen menneisyydessä kirkastui itselleenkin, ja asettui aikajanalle. En vieläkään lupaa osata luetella kaikkia hallitsijoita järjestyksessä, mutta tarttee käydä katsomassa tämä uudelleen, niin ehkä sitten. Monelta kunkulta oli nostettu joku yksityiskohta esille, jota sitten korostettiin. Kiintoisimpia hahmoja avattiin hieman pidemmälti, mutta toiset ohitettiin nopeastikin, kavalkadimaisesti. Välillä mutkia vedetään suoraksi, mutta ei se mitään haittaa (ja niistä oikopoluista kyllä kerrotaankin).

Lavalla vilahtaa kuninkaallisten lisäksi toki muitakin historiallisia tyyppejä, Agricolasta (Björkman) ylipäällikkö von Döbelniin (Nousiainen). Selviää toki sekin miten haarukka oikeasti tuli Suomeen! Nuijasota on mainiosti käsitelty/tiivistetty, ja myös paljastuu miksi Wasa-laiva oikeasti upposi neitsytmatkallaan 1628. Vuosilukuja läväytellään tiskiin paljon, mutta ei kannata peljästyä. Oli kyllä hienoa muistuttaa itselleenkin miten kansainvälinen paikka vaikkapa Suomen Turku oli jo 1500-luvulla!

Yksi suosikkihahmoistani oli ehdottomasti Tyttökuningas Kristiina (Salo), jossa oli peppipitkätossumaista anarkismia ja meininkiä! Yhdessä hovipalvelijansa (Björkman) kanssa Kristiina toi suuren riemun katsojan rintaan (varsinkin vielä lausuessaan Shakespearen Rikhard III:n säkeitä). Ja kyllä Herra Hakkarainen (Ninu Lindfors) lipumassa näyttämön poikki silloin tällöin, myös herätti iloa. Puhumattakaan Heikki Hämähäkistä...

Ja kyllä mä tykkäsin Kustaa Vaasan laulunluikautuksista, diivamaisesta Kustaa III (Heikki Pitkänen) vetämässä euroviisuhenkistä rallatustaan Kustaa III:n laulu, Pehr Kalmin kasviaiheisista lakanapyykeistä, Pietari Suuren (Petri Liski) tittelirimpssusta ja kolmen Kaarle-kuninkaan (X, XI ja XII) hilpeästä Kolme Kaarlea-biisistä, jonka herrat Nousiainen, Liski ja Pitkänen antaumuksella esittivät. Miten niin tuli mieleen Monty Python? Nyt tarttee tunnustaa, että mä en ollut alunperin aikonut välttämättä tulla katsomaan tätä esitystä lainkaan, mutta teatterin kevätkauden avajaisissa tammikuussa nähty veto nimenomaan tästä kappaleesta vakuutti, että kyllä tämä pitää tulla katsomaan!! Kaarle XII ja Pietari Suuri miekkailemassa oli kanssa ihana kohtaus! Eikä voida ohittaa Pehr Kalmin hulvatonta viha/nnes-demonstraatiota, siinä menivät pikkuvihat ja isovihat paloiksi niin että viuhuna vaan kävi! Lapsikatsojista tämä oli selkeästi yksi esityksen helmiä. Lisäbonusta hienosta käsiohjelmasta (jos kohta Opossumin puuttuminen tarroista oli seuralaiseni mielestä iso moka).

Koko näyttelijäjoukolle valtavan iso kiitos huikeasta työstä. Kaikilla (paitsi Aksa Korttilalla) piisaa lukuisia rooleja ja vaihdot ovat välillä aika nopeitakin. Mielettömiä suorituksia! Jo mainittujen virtuoosien lisäksi lavalla nähdään myös Paula Siimes ja Karin Pacius. Koko perheen teatterin ei tarvitse olla mitään lällynlällyn-juttua missä lapsia kohdeltaisiin hieman vähempiarvoisina. Vaan juuri tämmöistä, suurella sydämellä tehtyä; viihdettä ja asiaa samassa paketissa. Näinkin mainiosti voidaan piirretty kuvakirja toteuttaa teatterissa. Mauri Kunnaksella onneksi riittää hyviä kirjoja joista ammentaa...

Onneksi esitykset jatkuvat syksyllä, koska tämä on supersuosittu, eikä ihme. Kannattaa ehdottomasti hankkia liput koko perheelle, aivan huikea esitys. Ja kannattaa hankkia ne jo nyt keväällä, koska syksyllä saattaa olla jo liian myöhäistä!

Lisäksi iso kiitos Kansallisteatterin loistavalle lipunmyyntitiimille ja vahtimestareille. Vaikka loppuunmyytyyn esitykseen ei lippuvaraustani löytynytkään, niin meille taiottiin paikat, tosin käytävältä. Tokaluokkalainen seuralaisen oli tosi tohkeissaan "erikoiskohtelusta". Aplodien paikka tämäkin!


Kuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Las Menteuses: À Nos Fantômes / Cirko 17.3.2019

Taas tuli nähtyä hieman erilainen sirkusesitys, kun belgialainen Las Menteuses (Valehtelijat) esitti Cirkossa taiteellisen ja kauniin köysibaletin À Nos Fantômes. Kahden naisen taiturointi köysillä (ja vähän maassakin) oli hypnoottinen ja visuaalisesti viehättävä kokonaisuus. 

Tämä oli vajaan tunnin mittainen juttu, missä valosuunnittelu (Thibault Condy) oli hyvin isossa osassa. Naiset ilmestyivät varjoista, katosivat sinne ja niiden kätköissä piileksi myös kiireestä kantapäähän mustaan verhoutunut köysioperaattorikin. Valojen avulla katsojan silmät johdatettiin haluttuun paikkaan. Lisäksi Nóe Voisardin äänimaailma tuki salaperäistä tunnelmaa. Välillä musiikki oli hieman kauhuelokuvamaistakin. Esityksessä oli hieman sellaista elokuvamaista kerrontaakin. Lumisade, tuuli ja merenrannan äänet antoivat tarinaan oman mausteensa. Hienot äänet kyllä!

Akrobaatit Célia Cassagrande-Pouchet ja Sarah Devaux on stailattu ihan samannäköisiksi. Kaeumpaa istuva ei heitä edes erottanut toisistaan. Se lienee se tarkoituskin. He ehkä edustavat saman henkilön kahta puolta, peilikuvaa, haavekuvaa? Alun ja lopun peilikohtaus viittaa ehkä myös tähän suuntaan. Huoliteltu mustavalkoinen asu muuntui esityksen edetessä vapaamuotoisemmaksi, vaatteita karisee, hiukset aukenevat ja hulmuavat ja kengätkin putoavat. Vapaus! Peilimaailma ei pitele otteessaan enää. Hetkittäin ei tiedä mistä toinen alkaa ja mihin toinen loppuu, niin limittäin akrobaatit köydellä ovat. Välillä keinutaam, välillä kiipeillään, myrsky riepottaa - mutta sateen jälkeen tulee onneksi sees.

Köysi on tässä tosi kiinnostava elementti. Moneen sekin muuntuu. Siinä voi kiivetä tai keinua, se on suorana tai luupilla. Se joustaa tai on jäykkä. Se myös tuo hyppyihin uusia ulottuvuuksia kun sen avulla ponnistaa. Ja se voi myös valahtaa kokonaan maahan, hyödyttömänä. Mutta temppuillaan tässä permannollakin, mennä kopsotellaan ilman toista kenkää, ontuen. Vedenpaisumuksen jälkeen tahti hidastuu, voiko näin hitaasti köydellä edes enää taituroida. 

Tekijöiden haastattelu luettavissa Cirkon sivuilta. Oikein kiinnostava ja kaunis pieni esitys, jossa olisin suonut olevan enemmänkin katsojia. 


Kuvien copyright Fabrice Mentes, Laure Vilain ja Estelle Bérangier.Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ole mun Querelle / Tehdas Teatteri 17.3.2019

No nyt ollaan aikuisten nukketeatterin ytimessä! Timo Väntsi on ehkä paras ihminen Suomessa tulkitsemaan Jean Genetin Querelle -romaania näyttämölle. Ole mun Querelle iski suoraan tajuntaani, ja jätti sellaiset visiot verkkokalvoilleni, että ne kyllä taatusti seuraavat minua ajasta ikuisuuteen. Kaunista, himokasta, vaikuttavaa, hersyvän hauskaa ja todella taitavaa. Tästä ei kyllä enää esitys parane - Tehdas Teatterille nyt heti kaikki mars!

Jean Genet kirjoitti Querelle de Brestin 1947, mutta suomeksi se saatiin vasta 1989. Siihen väliin kiilasi Fassbinderin elokuva, joka sai päivänvalonsa 1982. Väntsin tulkinnassa päähenkilönä/kertojana on eläkkeelle jäämässä oleva merivoimien luutnantti, joka on elänyt vuosikymmenet kaapissa, matruuseja tiiraillen ja himoiten. Miesten kiikarointi ja unelmointi - ja nyt se on kaikki jäämässä taakse. Ei enää salskeaa Querelleä. Nyt jää vain pingiksen peluu ja muistoviirit. Miestä on kyllä koitettu naittaa vuosien varrella mutta - "merivoimat, mikä ihana tekosyy vältellä normaalia elämää". Miehen mieli on vilkas, ja katsoja voi pohtia kuvitteleeko hän vain kaiken. Onko Querelle oikesti olemassa, ja tapahtuiko kaikki todella? Vai onko kaikki vain vanhenevan miehen mielikuvitusta?

Querelle on röyhkeä ja rietas; pahuksen monimuotoinen hahmo. Salakuljetukseen ja rikollisuuden poluille sorruttuaan ei millään tunnu olevan väliä. Siinä on puolalaisen Gilin kohtalo yhdentekevä. Esityksessä on monenlaisia suhdekuvioita ja kierteitä, vaikkei kai suhteista voikaan puhua, kun aika lailla fyysiseen kanssakäymiseen kohtaamiset jäävät. Querelle antaa ihan kaikille; oma veli taitaa olla ainoa ei-panokumppani tässä.

Kirjaan verrattuna hahmogalleriaa on pienennetty ja muutenkin juonta hieman virtaviivaistettu. Mutta eihän esityksen tarkoitus lienekään esittää Genetin kirjaa tai Fassbinderin leffaa vaan Väntsin tulkintaa niistä! Ja siinä tämä nukketeatteriversio onnistuu paremmin kuin hyvin. Se keskustelee molempien teosten kanssa tuoden oman näkemyksen asiaan. Eikä yhtään haittaa vaikkei olisikaan kirjaa lukenut tai elokuvaa katsonut, Ole mun Querelle seisoo ihan omilla jaloillaankin.

Väntsi on monitoimimiehenä käsikirjoituksen ja visuaalisen toteutuksen lisäksi itse lavalla koko tunnin mittaisen esityksen ajan. Vetäen virtuoosimaisesti myös kaikki roolit. Jaksan taas hämmästellä miten muuntautumiskykyinen kukaan voi olla. Väntsi eläytyy himokkaan vanhan merimiehen nahkoihin yhtä joustavasti kuin Querellen veljeksi Robertiksi, niljakkaan rouheaksi kapakan isännäksi Nonoksi, tämän vietteleväksi vaimoksi Lucilleksi tai sinnikkääksi komisario Marioksi (joka on kuin suoraan Tom of Finland-kuvastosta). Avukseen Väntsi taikoo esityskumppaneita köydenpätkistä, yksinkertaisesta t-paita & merimieshattu vaatepuussa -kombosta tai sitten hienosti tehdyistä nukeista naruvartaloineen. Nämä nuket ovat kyllä aika pelkistettyjä, oikeastaan pelkkiä päitä, mutta yhtäkaikki, heräävät eloon taitavissa käsissä. Että kyllä nukketeatterista on moneksi!

Väliin saamme kuulla otteita kirjasta, välillä nähdään objektiteatteriakin (vaikkapa kun köydenpätkä muuttuu savukkeeksi ja siitä taas Querellen kulliksi, välillä taas tanssiviksi hahmoiksi). Kieli on roisia, ja koko esitys muutenkin. Mutta ei meno liian härskiksi mene, ja koska kaikki asiat toteutetaan nukeilla, ei se varmaan tunnu kireäpipoisemmiltakaan niin "pahalta". Nuket ovat groteskeja, mutta todella ilmeikkäitä. Väntsi taikoo ne eloon.

Esityksessä käsitellään seksiä, kuolemaa, väkivaltaa, huumeita, murhia ja ties vaikka mitä, mutta ryppyotsaisuus on hyvin kaukana. Ole mun Querelle ei saarnaa tai moralisoi, vaan se on jonkunlainen himon tutkielma ja myös typerryttävän hauska. Ei todellakaan ihan perheen pienimmille, eikä kyllä ihan kaikille aikuisillekaan.

Merja Pöyhönen vastaa ohjauksesta ja äänisuunnittelusta. Ei mikään vähäpätöinen homma tämä! Meren suolaiset äänet luovat sopivaa tunnelmaa lokkeineen ja loiskeineen. Äänet, ja myös Jarkko Forsmanin huikean hieno valosuunnittelu, ovat todella iso osa esitystä. Laivan ruosteinen seinä pyöreine ikkunoineen sekä puulaatikot ja köysiniput vaihtuvat nopeasti La Féria -kapakan tunnelmiin.

Loppu on ihanan yllätyksellinen, ja kuin piste täydellisen esityksen päälle. Jäi niin hyvä mieli tästä esityksestä, että leijuin varmaan kolme metriä lattian päällä pois Tehdas-teatterin pienestä vinttitilasta.

Esityksiä on vielä, ja jos et Turkuun asti kykene niin Ole mun Querelle nähdään kerran Helsingissäkin, oivallisilla Oh My Puppets -minifestareilla Cirkossa 11.4. Mutta kannattaa olla nopea, sillä tätä et todellakaan halua missata. Mikäli olet täysi-ikäinen ja hyvän nukketeatterin ystävä.


Kuvien copyright Milla Järvipetäjä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Främlingen / Åbo Svenska Teater 16.3.2019

Aah, ihanaa, loistava Larry Shuen komedia Främlingen (The Foreigner) on nyt myös nähtävillä ruotsiksi. Muutaman viime vuoden aikana on suomenkielistä versiota tullut katsottua urakalla Tampereen teatterissa Ulkomaalainen -nimellä, ja se on ollut aivan huikean hyvä. Joten sanomattakin selvää oli että myös Åbo Svenska Teaternin versio oli mentävä Turkuun katsomaan.

Ja kylläpä tämä jaksaa viihdyttää toisellakin kotimaisella! Arn-Henrik Blomqvist on ohjannut tämän oivallisen tarinan ennakkoluuloista ja niiden voittamisesta. Tarina on jokseenkin herkullinen: muukalainen Charlie (Jerry Wahlforss) saapuu viettämään muutaman päivän lomasen Alabaman syrjäiselle seudulle, sillävälin kun kaverinsa Froggy (Bror Österlund) kouluttaa amerikkalaisia sotilaita. Mies on loman tarpeessa ja sattumien summana hän joutuu teeskentelemään olevansa ummikko. Ei puhu siis samaa kieltä, eikä edes ymmärrä. Majatalon pitäjä Betty (Monica Nyman) kohtelee tätä kuin kukkaa kämmenellä, hän kun ei ole koskaan tavannut aitoa ulkomaanelävää!

Majatalossa asustaa myös Catherine (Amanda Nyman), ja tämän hieman yksinkertainen pikkuveli Ellard (Samuel Karlsson) ja hekin ottavat Charlien siipiensä suojaan. Catherine pitää Charlieta uskottunaan (on niin helppoa kertoa salaisuuksia kun toinen on niin hyvä kuuntelija) ja Ellard alkaa pitää kielitunteja. Lisäksi Catherinen kihlattu pastori David (Ingemar Raukola) ja tämän niljakas ystävä Owen (Anders Slotte) poikkeavat paikalla alvariinsa. Miehillä taitaakin olla Bettyn mökin suhteen monenlaisia ajatuksia...

Mutta mitä näiden ihmisten arjelle ja suunnitelmille käy kun Charlie ilmaantuu heidän keskelleen? Bettylle hän on ihmeellinen tuulahdus suuresta maailmasta, ja Owenille taas vakava uhka valkoisen miehen ideologialle ja ylivallalle. Tapahtumat kärjistyvät ja kevyen hauska hupailu muuttuukin kuolemanvakavaksi asiaksi. Jännitettä rakennetaan hiljalleen, ja kyllä tässä katsojankin hymy hyytyy... Oweniin kiteytyy kaikki se negatiivinen; rasismi ja väkivalta. Slotten erinomaisesti esittämä hahmo on aluksi hieman surkuhupaisa (kun Charlie pelottelee tätä voodoomagiallaan) mutta kyllä tämä on karmaiseva tyyppi oikeasti. Ja kun tietää että maailma on täynnä Owenin kaltaisia hahmoja... Änkyröitä kuumakalleja, joilla oikeasti on rahkeita vaikka mihin pahantekoon. Ja mielestään perusteltu oikeus siihen.

Vaikka näytelmä on kirjoitettu jo 1980-luvun alkuvuosina, niin se on hyytävän ajankohtainen tänäkin päivänä. Samaan aikaan esitys voi olla hauska ja vakava. Nykyaikaan sitoo myös tuvan nurkassa uutisia toitottava televisio - visusti tämän päivän Amerikassa ollaan; Trump haluaa pitää laittomat siirtolaiset pois ja suojella maataan. Uutisista näemme myös myöhemmin kuinka KKK:n päämaja on poltettu, ja sitten nokinen David tuleekin sisään ovesta. Mimmi Resman on loihtinut autenttisen lavastuksen ja puvustuksen hieman nuhruisine tapetteineen, näyttöruudulta näkyvine tulisijoineen ja arkisine pujoliiveineen.

Porukka lavalla tekee hienoa työtä. Wahlforss on erinomaisen ilmeikäs Charlie, joka "ummikkona" joutuu käyttämään paljon ei-verbaalia kykyään loihtia hahmo lavalle. Hienoa työtä! Monica Nymanin Betty on hyväsydämisen höpsö ja muuntaumiskykyinen näyttelijä solahtaa Bettyksi näppärästi.

Kertakaikkisen hieno komedia on Främlingen ja suosittelen sitä lämpimästi. Tekstitys rullaa ja tukee siten meitä hieman huonommin ruotsia ymmärtäviä. Huhtikuun loppuun asti, mutta vain muutama esitys enää jäljellä! Sen sijaan huhtikuussa esitys lähtee kiertueelle, lisätietoja ÅST:n sivuilla.


Kuvien copyright Pette Rissanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Polttopiste / Tanssiteatteri ERI 16.3.2019

Ihanaa! Jo toinen mainio yhteistyö tänä vuonna kolmekymppisiään viettävän Tanssiteatteri ERI:n ja kirjailija Tommi Kinnusen välillä. Edellinen yhteistyö oli parin vuoden takainen Sata lasissa - rakkauden viiltoja, ja siinä oli teemana rakkaus eri muodoissaan. Hurmaava teos! Nyt nähtiin sitten Polttopiste ja fokuksessa kuoleminen, luopuminen, lähteminen, loppuminen. Vähän niinkuin vastakohtana.

Samalla konseptilla nytkin mennään. Lyhyitä, välähdyksenomaisia tuokioita elämästä - ja ennenkaikkea kuolemasta. Toiset kertomuksista ovat surullisempia, toiset hilpeitä, mutta kaikissa on samanlainen haikea pohjavire. Kaiho. Lassi Sairela ja Eeva Soini vastaavat nytkin koreografioista ja suunnittelusta, ja Kinnusen hienojen kertomusten lomaan näemme seitsemän tanssijan pistävän parastaan.

Se näissä ERI:n jutuissa on aina niin kiehtovaa, että tanssi on raikasta ja monipuolista, esiintyjät valovoimaisia ja mukana on aina paljon huumoria, vähintäänkin pilkettä silmäkulmassa. Kyynelten lomastakin tihkuu se ilo. Nyt mukana oli minulle aiemmin muutama vähemmän tuttu tanssija eli  Karoliina Lummikko ja Laura Alho - sekä vanhat tutut konkarit niin monesta aiemmasta esityksestä. Itseoikeutetusti Sairela ja Soini, sekä Tiina Lindfors, Toni Laakkonen ja James McNamara. Kaikki pääsivät hyvin esille ja hyvin erilaisissa rooleissa.

Saamme nauttia kuinka Tiia Lindforsin lipevä ja markkinointihenkinen 'siirtymävaiheen konsultti' johdattelee meidät kliseitä suoltamalla käymään peremmälle. No, kukapa sitä nyt ei haluaisi siirtyä ajasta ikuisuuteen niin sointuvien sanojen seurauksena. Pääsemme seuraamaan kuitenkin ensin päiväkorentojen (McNamara ja Lummikko) suloista tanssia - koska on vain kolme tuntia aikaa. Koko elämään. Mitä itse saisit siinä ajassa aikaan? Sitten konsultti-Lindfors vie viipyilevään tanssiin Maria Aaveen kanssa (Soini) - jäähyväisiä tässä jätetään. Silti suru ei ole se päällimmäinen tunne, vaan jonkunlainen haikea hyväksyntä. Näin asiat nyt vain menevät. Ja kun kuolema tulee, se tulee. Lindfors on vallan huikea konsultti, ja lattiaan heijastuu koko maailmankaikkeus. Kuolemalla on monta nimeä.

Välillä mennään ilman tekstiä tai puhetta; yleensä ne on niitä hilpeämpiä kohtia. Siivoojat imureineen käyvät tomerina toimeen (mahtaako siinä tupeen ohella luiskahtaa sielukin imurin kitaan?) tai pikkiriikkiset enkelit tanssahtelevat kiiltokuvista tutussa lookissa. Tuula Bergqvist on muuten loihtinut aivan ihanat puvustukset tähän esitykseen. Myös musiikkivalinnat ovat oivallisia! Aina Donna Summerin I Feel Love-diskohitistä Tiger Lilliesien nyrjähtäneeseen Anger-biisiin haitarikomppeineen. Kukin biisi sopii kuin nenä päähän tanssiosuuteensa. Pisteet valinnoista.

Tanssiteatteri ERI ei pelkää heittäytyä hupsuttelemaan (tanssivat kengät Mysterium-kohtaa ennen!) tai kartella liikaa ryppyotsaisuutta. Tanssi voi olla samalla hillittöntä hassuttelua ja teknisesti taitavaa. Tivolimeininkiä nähdään myös ennustajan luona Mysterium-kojussa ja samalla kertoja (Marja-Leena Kouki) kertoo astioiden perinnönjaosta, joka huvittaa suuresti. Taistelua Myrna-kupeista!

Alkupuolen kertojaäänenä toimii Raimo Karppinen. Ja kauniit valot ja lavastuksen oli suunnitellut Esa Kyllönen, jonka 40-vuotistaiteilijajuhlaa esitys samalla juhlistaa. Kun tanssi on pääosassa, ei kauheasti rekvisiittaa tarvita. Isot ympyränmuotoiset pinnoitetut kuviot seinillä heijastavat valoja hienosti, ja valkoiset katosta hulmahtavat silkkikankaat riittävät.

Silti, ei kaikkia koske vanhuus. Asennekysymyshän se. Sellaiseen minä en lähde mukaan, vanhana olemiseen - hyvä motto itsekullekin. Vaan kun lopussa sillä viimeisellä purrella lähdetään, niin ei auta enää mikään. Onneksi kuolema on, ainakin tässä tapauksessa, hyvin lempeä ja jopa äidillinen. Sen mukaan on helppo lähteä.

Taas kerran hieno kaleidoskooppimainen esitys. Monipuolinen ja monimuotoinen. Sai hymyn huulille ja kyyneleet silmiin. Paljon onnea kolmikymppiselle ERI:lle, ja monia vuosia ja hienoja esityksiä lisää! Polttopisteen voi nähdä vielä neljästi - eli ole nopea!


Kuvien copyright Matti Kivekäs
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.