Esitystalous 3 - Radio on itsenäinen viimeinen osa Esitystalous-trilogiaan. Ensimmäinen jäi aikoinaan näkemättä, mutta toisen (Esitystalous 2 - tehtävä Espoossa) sentään onnistuin näkemään. Nyt mentiin aikalailla samalla tekijäporukalla kuin viisi vuotta sitten. Hyvä niin, koska porukka on niin loisto.
Juha Jokela kirjoittaa hyvin, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Soljuvaa ja sujuvaa dialogia ja jokaisen radiopersoonan suuhun sopivaa. Oli se sitten nuori hipsteri-dj Mysli (Ylermi Rajamaa) tai vanhan polven jazzdiggari Eero (Raimo Grönberg). Radioasemalle on saatu koottua ryhmä erilaisia individualisteja, joita perustaja Jami (Martti Suosalo) luotsaa itseoikeutettuna pomona. Vaan mitä tapahtuu kun kanavaa halutaan uudistaa? Enää ei ole tilaa hitaalle journalismille, jota Tintti (Henna Hakkarainen) edustaa, vaan tilalle halutaan höpöhöpöjuttuja ja älyvapaata kouhotusta a'la aamujuontaja Karoliina (Ria Kataja). Sellaista oman napanöyhdän kaivelua ja tajunnanvirtaa. Tätäkö kansa haluaa kuunnella? Niin ainakin sanoo mediayhtiö, jota edustaa tiukka Marika (Vera Kiiskinen). Soittolistat ja tuotesijoittelu, segmentit ja spotit. Lisää jännitteitä luo äijäradioajatuksensa kanssa myyntipäällikkö Ari (Tommi Taurula).
Koko näyttelijäkaarti tekee tasaisen varmaa työtä. Nautinnollista katsoa hyvää ensembleä, joista jokaisella on oma tärkeä roolinsa ja sekä ohjaaja että näytelmäkirjailija antavat kullekin tilansa. Katsoja saa sympatiseerata jokaista vuorollaan; nämä ovat niin inhimillisiä ihmisiä, hyvässä ja pahassa. Jos sulkisi silmänsä ja keskittyisi vaan kuuntelemiseen, niin tosi taitavasti tekstiin ja esitysrytmiin on tavoitettu se valitettavan usein tyhjänpäiväinen hölötys mitä kaupallisilta radiokanavilla tänä päivänä joutuu kuulemaan.
Jokelalla on tässä hyvä tilaisuus kommentoida taas kerran yhteiskunnallisia asioita ja muutoksia, ja sen mahdollisuuden hän käyttää erinomaisesti. Seksuaalinen häirintä ja metoo-liike ylipäätään, kaupallisuus ja asiakkaiden/kuulijoiden haaliminen hinnalla millä hyvänsä. Vallankäyttö. Ja se kenen ääni kuuluu, kuka saa sanoa asiansa, ääneen ja julkisesti. Näytelmässä Karoliina haluaa valtaa, mutta ei vastuuta. Ja tästä Jami päättelee että hänelle jää vastuu ilman valtaa. Niinhän se näyttäisi käyvän. Mutta voiko sellaista ollakaan? Kai valta tuo aina mukanaan myös vastuun, ja toisin päin. Tai niiden kai kuuluisi mennä käsi kädessä. Se taitaa olla asia mitä tämän päivän mediatyrkyt ja julkisuuteen haluavat tuppaavat kaiketi unohtamaan. Valtaahan saa radiomaailmassa olemalla äänessä, olemalla se tähtijuontaja.
Kokonaisuutena näytelmä on sellainen mikä kyllä herätti ajatuksia paljon, ja jonka oivallisuuden ymmärsin vasta päiviä myöhemmin. Ihmisten väliset monimutkaiset suhteet ja sellainen vuorovaikutus... Jami ei halua muutoksia kanavalleen, mutta ilmeisesti moni muu haluaa. Miksei kaikki voisi jatkua kuten ennenkin?
Välillä kokonaisuus on hieman sekava ja hyppelehtivä, ja tämmöistä pirstoutuneisuutta kuvastaa myös alati liikkuva ja muuntuva Teppo Järvisen lavastus. Pienet lautat ajelehtivat pitkin lavaa. Hyvin siis sopii monimuotoiselle radiokanavallekin. Sekä valot (Heikki Örn) että videot (Timo Teräväinen) ovat erilaista ja innovatiivista, ja sellaista mihin hetken kestää tottua. Varsinkin ne kellon sisälmykset ja siihen katoaminen oli toteutettu upeasti. Silti hetkittäin näytelmää oli vaikea katsoa, koska kaikki liikkui ja heilui ja oli muutoksessa. Pakko antaa iso kiitos Tommi Koskiselle äänisuunnittelusta, koska se on nappiinsa mietitty. Koko tämä radiolähetyksen tekeminen esityksessä on kiehtovaa katsottavaa - Radio Stage, ja sinä olet teatterissa!
Neljättä seinää katsojan ja teatterin välillä rikotaan toistuvasti; esiintyjät kommentoivat suoran katsojille asioita. Tämä tuntuu olevan jotenkin trendinä nyt syksyn esityksissä. En tiedä oikein pidänkö siitä, mutta näin se vaan näyttää menevän.
Esitystalous 3 - Radio yhdistää oivaltavasti faktaa ja fiktiota. Oikeiden firmojen (kuten Kino Tapiola) mainokset, kelloseppäkouluasiat, ja muut Espoon ajankohtaiset asiat sekoittuvat iloisesti hyvin todentuntuiseksi kokonaisuudeksi. Välillä tämä on hysteerisen hauska, ja sitten taas vakavammat teemat palaavat. Kuten Jokelan näytelmissä yleensä muutenkin.
Oli tosi tylsää nähdä katsomo puolityhjänä. Aina tulee itselle vähän paha fiilis, että eikö muut tykkää, miksei täällä ole enempää ihmisiä. Eivätkö he tiedä mitä he menettävät? OvatkoTapiolan jatkuvat rakennustyömaat ja teatterin hankala sijainti liikaa katsojille? Eikö kukaan löydä Espoon teatteriin? Okei, joulunalusviikko, kai normaaleilla ihmisillä on muutakin tekemistä kuin istua teatterissa. Vai onko tämä liian älykästä teatteria?
Kieltämättä olo oli hämmentynyt heti esityksen jälkeen, ja moni katsoja tuntui olevan samassa mielentilassa. Näytelmän nerokkuus avautui hitaasti ja hieman jälkijunassa. Menkää nyt ihmiset ihmeessä katsomaan niin kauan kun tämä vielä pyörii. Ei helpointa katsottavaa mutta hyvin antoisaa. Ja parasta mennä sellaisessa seurassa että saa ruotia teemoja sitten väliajalla ja jälkikäteen.
Kuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti