Eikä kukaan meitä enää etsi / Teatteri Siperia 28.2.2017

Teatteri Siperia jatkaa linjaansa kantaaottavilla ja yhteiskunnallisilla teoksilla. Eikä kukaan meitä enää etsi, tai tuttavallisemmin EKMEE, on teatterin 10-vuotisjuhlanäytelmä ja samalla valitettavasti viimeinen mitä näissä tiloissa esitetään. Siperialaiset ovat antaneet vuosien varrella todella merkittävän panoksensa tamperelaiseen kulttuurielämään. Valitettavasti Taiteen edistämiskeskus leikkasi teatterin toiminta-avustusta 10% vuoden alusta, ja se oli viimeinen niitti. Siperia joutuu luopumaan niin vakituisista tiloistaan kuin kokopäiväisestä tuottajastaankin. Todella valitettava uutinen. Mutta ensi syksyn ensi-iltapäivä on jo tiedossa ja toivon mukaan tilaneuvottelutkin tuottavat hedelmää pian.

Mutta EKMEE sitten. Ilmastonmuutos on edelleenkin ajankohtainen asia; asian tärkeys ei ole kadonnut minnekään, vaikkei valtamedia siitä enää taukoamatta rummutakkaan. On hienoa että edes taiteilijat jaksavat herätellä ihmisiä. Ensi-illassa oli lisäksi paikalla myös Greenpeace, ei ainoastaan herättämässä, vaan likipitäen persuuksille potkimassa. Hyvä niin.

Kirjoitustiimi Tommi Kainulainen, Reidar Palmgren, Marika Heiskanen ja Karoliina Blackburn on loihtinut kantaaottavan, ajankohtaisen, viihdyttävän ja asiapitoisen tekstin. Kainulaisen taitavassa ohjauksessa EKMEE seuraa muutamaa isompaa juonikaarta, ja välissä kaikenlaista pienempää. On lapsiperhe, jotka jääkarhudokumentin nähtyään päättävät alkaa kiinnittämään huomiota mm. energia-asioihin ja lihansyöntiin. Perheen isä (Blackburn) ei ole niin innokas asiasta kuin poikansa (Jaakko Ohtonen) ja vaimonsa (Heiskanen). Toinen tarina seuraa naapurustossa kierrätysaatetta ajavaa naista (Blackburn) joka nousee kunnallispolitiikkaankin - huomatakseen että politikointi vaatii kompromissejä. Sitten on nuoripari joka pohtii lapsenhankintaa, mutta mies joutuu miettimään asiaa enemmänkin. Lisäksi seurataan yliaktiivisen Jaajon (Blackburn) vetämää totta vai tarua-väittelyä ilmastonmuutoksesta, missä persuänkyrämies (Ohtola) taistelee sanan säilällä viherpipertäjänaista (Heiskanen) vastaan.

Herkullisia hahmoja, mehukkaita kärjistyksiä ja suoranaisia överiksivetoja. Näiden tyyppien lisäksi lavalla vierailee kymmeniä muitakin. Komerosta pölähtävät Suuret Ikäluokat saavat ainakin mut melkein tikahtumaan nauruun. Ja hei oikeasti: "Titanic uppoaa ja me vaan järjestellään kansituoleja" osui ja upposi. Kolme lahjakasta näyttelijää hoitaa kaikki roolit suvereenisti. Ja sitten on vielä mykkä jääkarhu (Tytti Marttila), joka kommunikoi omalla tavallaan! Vaatteiden, peruukkien yms vaihto on salamannopeaa. Petri Tuhkasen hienot pahvilaatikkolavasteet toimivat näyttämöllä loistavasti. Lisäksi kierrätys/pahviteemaa noudatetaan kaikessa muussakin rekvisiitassakin. Mainio idea ja näyttääkin hyvältä.

    

Asiaa tulee paljon (jollekin varmaan jo liikaakin), ja varmasti jokainen katsoja tuntee jonkun asteisen piston sydämessään. Ei siinä paljon muovinkierrätykset ja asuinhuoneiston lämpötilan laskut auta jos jatkuvasti lentelee jonnekin tai syö pihviä päivittäin. On tässä niin tunteisiin käyviä kohtia, että silmiä sai taas pyyhkiä useaan otteeseen.

Mutta mikä riittää? Mihin asti tavallinen ihminen voi kierrätyksessä, säästämisessä ja maailman pelastamisessa mennä? Missä vaiheessa läheiset ja tuttavat eivät enää jaksa kuunnella, saatikka tehdä mitään? Voidaanko ilmastonmuutosta enää pysäyttää? Suuria kysymyksiä ja isoja asioita. Valmiiksi pureskeltuja vastauksia ei ole Siperian työryhmällä, eikä varmaan oikein kellään muullakaan.

Hattua nostan että asiasta rummutetaan. Joo, ehkä joku voisi ajatella että auttaako tämmöinen hieman saarnaava sävy ilmastonmuutosasiaa mitenkään. Katsojiakin kerralla mahtuu niin vähän. Ja sellaiset keiden oikeasti tartteisi käytöstään ja elämäänsä muuttaa niin eivät Teatteri Siperian esitykseen eksy. Silti. Jos ei kukaan tee mitään, ei koskaan mikään muutukaan. Kyllä teatterilla on se valta ja voima sanoa ja toimia - ja hienoa että niin myös tehdään. Kiitos siperialaiset taas kerran!


Kuvien copyright Petri Tuhkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lady Macbeth / WHS Teatteri Union & Nukkehallitus 25.2.2017

Nukketeatteri on villinnyt minut täysin viime aikoina, ja tunnetusti Shakespeare villitsi minut jo paljon aiemmin. Ei liene siis mikään ihme että Shakespeare toteutettuna nukketeatterin avulla on juurikin mun juttuni. Ja vielä Macbeth!! Voiko parempaa yhdistelmää enää ollakaan?

Lady Macbeth - sano, kelpaisinko kuninkaaksi? oli unenomainen ja hypnoottinen tulkinta klassikosta. Matti Rossin suomennoksen pohjalta Elina Lajunen oli ohjannut, sovittanut ja käsikirjoittanut. Visualisointi, puvustus ja lavastus oli Elina Lajusen sekä Heini Maarasen käsialaa, ja jälkimmäinen vastasi myös nukkien valmistuksesta. Tunnelmaa luodaan myös Antti Helmisen tarkalla valosuunnittelulla ja savuilla. Koko visuaalinen ilme on henkeäsalpaavan upea.

Noidat (Sara Puljula, Merja Pöyhönen ja Riina Tikkanen) pelaavat korttia, Lady Macbeth pesee käsiään. On tässä paljon niitä klassikkokohtauksia ja monologeja näytelmästä, mutta täysin uniikisti toteutettuna. Periaatteessa kyllä se näytelmän juoni tulee selväksi, mutta auttaa se jos vähän tietää tarinaa ennestään. Nukkeja on erikokoisia ja -näköisiä, osa vain pelkkiä päitä kuten Duncan poikineen ja osa pelkkiä hanskoja, kuten illallisvieraat. Muutenkin lavalla nähdään kaikenlaista outoa ja erikoista; visuaalinen anti on kaikinpuolin tyrmäävä ja lumoava. Kengästä tulee ihan loistava päähine Ladylle. Valoilla ja äänillä pelataan paljon. Yhdessä tästä kaikesta tulee aika kiehtova kombo.

Mutta tämä esitys oli paljon muutakin kuin nukketeatteria. Musiikki, upea musiikki meinasi melkein varastaa koko show'n. Iikka Kotaja vastasi sävellystyöstä (paitsi kahden laulun sävellys oli äänisuunnittelija Joonas Outakosken) ja istui pianon takana laulamassa ja soittamassa. Sara Puljula liittyi mukaan bassottelemaan ja laulamaan minkä noidantöiltään kerkesi. Lyriikat olivat suoraan Shakespearen tekstistä. Jazzahtavaa, iskelmää, kabareemaista - monenlaisia musiikkityylejä. Hetkittäin tuli mieleen mestarillinen Yari; ehkä se oli se mies ja piano yhdistelmä. Voi kun tätä musiikkia voisi kuulla jossain jatkossakin! Välillä kuulemme pätkiä Verdin Macbeth-oopperastakin, tosin tallenteena. En kyllä olisi ihmetellyt lainkaan mikäli nämä monilahjakkaat ihmiset olisivat vielä oopperaakin esittäneet.

Osa rooleista on nukkien, osa ihmisten esittämiä. Yksikenkäinen Lady Macbeth (Reetta Honkakoski) vaeltamassa kynttilänvalossa kuin huomispäivää janoava haamu. Sammu lepattava liekki - ja sehän sammuu. Muina nukettajina toimivat Riina Tikkanen ja Merja Pöyhönen. Ei voi kun ihmetellä taitavaa työtään.

Tämä esitys oli niin vaikuttava, että en olisi halunnut poistua sen taikapiiristä lainkaan. Macbeth on maaginen näytelmä monellakin tapaa yliluonnollisine elementteineen ja noitineen, ja tässä esityksessä tavoitetaan siitä jotain oleellista. Shakespearen kaunis kieli ja lumoava musiikki on hyvä yhdistelmä. Sanoisin suorastaan paras. Kiitos Nukkehallitus ja tekijätiimi!

Vuosikausia mun on pitänyt käydä WHS Teatteri Unionin tiloissa katsomassa milloin mitäkin, mutta nyt vasta pääsin paikalle. Edellinen vierailu tiloihin ajoittuu 1990-luvun alkuun, kun asuin nurkan takana ja muistan käyneeni leffateatterissa katsomassa australialaista Henry: Portrait of a serial killer-leffaa. Tämänkertaisen käynnin kohokohta (esityksen lisäksi) oli tosi mukava henkilökunta ja erityisesti juttutuokio sirkusvelho Ville Walon kanssa.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei voi auttaa, sori / Teatteri Telakka 25.2.2017

On varsin metkaa kun samasta näytelmästä valmistetaan kaksi eri versiota. Ainoastaan loppuratkaisu on erilainen, riippuen kummassa teatterissa tämä esitetään. Työviksen version kävin katsomassa jo lokakuun puolivälissä ja tämän Telakan teatterin version nyt 4 kk myöhemmin. Alunperin piti kyllä nähdä ne lähempänä toisiaan, mutta näin nyt kävi.

Muutamat asiat olivat jo ehtineet unohtua, mutta palasivat kyllä hyvin mieleen kun tätä katseli. Avioliittojensa (ja arkensa) kanssa kamppailevat veljekset Tuhnu/Ilmari (Samuli Muje) ja Antero (Antti Mankonen) ja näiden vaimot Meri ja Annukka (Heidi Kiviharju). Meri hurahtaa kaikenlaiseen hörhöilyyn etsiessään itseään ja parisuhdettaan, kun taas Annukka saa sairauskohtauksen ja vajoaa koomaan. Poikien äiti (ketä Heidi Kiviharju tulkitsee niin suurella riemulla ja antaumuksella että oksat pois) hössöttää ja kantaa eväsrasioitaan edes taas. Ja surkuttelee nössöjä poikiaan - kun nämä siivoavat ja kokkaavat! Nämä kaikki tyypit ovat niin herkullisia ja on ihanaa seurata Telakan kaltaisessa intiimissä tilassa näyttelijöiden työskentelyä läheltä. Upeaa työtä!

Pieni on kaunista, ja Ei voi auttaa, sori on siitä monellakin tapaa hyvä osoitus. Antti Mikkola on tekstissään ja ohjauksessaan tavoittanut jotain oleellista ihmissuhteiden kiemuroista. Katsojat saavat haukkoa naurusta henkeään, mutta myös aika moni pyyhki kyyneliä. Tämmöstä jankkaamistahan se parisuhde välillä on. Seksivuorot katsotaan kalenterin kanssa ja arkirumban pyörittäminen vie kaikki voimat. Monet asiat ahdistavat keski-ikäistä miestä. Unelmointi auttaa arjessa, tai sitten ei. Mutta onko se erokaan oikea ratkaisu? Vapaus on ratkaisu, vai onko sekään? Ilmarin loppuratkaisu jää mietityttämään.

Telakan ullakkotila on ehkä vieläkin sopivampi paikka tälle kun Työviksen Kellariteatteri. Ja kahden tunnin kesto on juurikin passeli. Perttu Sinervon lavastus pyörivine elementteineen sopii hyvin Telakan vintillekin. Kyllä tämä on hyvää teatteria toisellakin katselukerralla.


Kuvien copyright Kai G. Baer
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Spring Awakening / Tampereen työväen teatteri 24.2.2017

Tätä musikaalia odotin pitkään. TAMKin ja TTT:n yhteistyö ja Samuel Harjanne ohjaajanpallilla. Kuulostaa aika hyvälle, eikös? No, hyvältä se kuulosti myös livenä ja lavalla. Kun päästetään irti parisenkymmentä energistä nuorta, niin kliseisempikin tarina saa virtaa ja vauhtia. Hyvä ohjaaja suitsii ja ohjaa sitä oikeaan suuntaan ja tuloksena on varsin näpsäkkä Spring Awakening!

Tarinan keskiössä nuorisojoukko, johonkin ajattomaan paikkaan sijoittuneena. Katri Innanmaan suunnittelemista vaatteista tulee mieleen noin sadan vuoden takainen aika, minne Wedekindin originaaliteoskin sijoittuu. Tyttöjen ruudulliset ja kukikkaat mekot, polvisukat ja lettinauhat. Tosin hameenhelmat eivät ehkä silloin olleet näin lyhyitä. Pojilla siniharmaat (koulu)puvut polvihousuineen. Saksalainen maaseutu noin sata vuotta sitten. Bingo!

Kullakin nuorella on oma kamppailunsa kestettävänään. Viattoman Wendlan (hirveän upea Inna Tähkänen) äiti ei kerro totuutta tyttärelleen miten lapsia tehdään - ja tällä on aika kauaskantoiset seuraukset. Fiksu Melchior (karismaattinen Julius Martikainen) kyseenalaistaa yhteiskunnan järjestelmän ja opetuksen, mutta eihän siitäkään mitään hyvää seuraa. Hieman yksinkertainen Moritz (sympaattinen Jasper Leppänen) koittaa selviytyä koulutehtävistään ja samaan aikaan miettii heräävää seksuaalisuuttaan. Hän vaihtaisi tahmaiset unensa vaikka keuhkotautiin. Melchior ja Moritz ovat parhaita kavereita, mutta vanhemmat eivät suvaitse heidän kaveeraustaan. Moritz on herkkä poika, joka tarvitsisi tukea ja apua myös aikuisilta, sitä saamatta. Georg (Osku Ärilä) on ihastunut musiikinopettajaansa. Marthan (Kaisla Ollila) ja Ilsen (Veera Tapanainen) kohtalot riipaisevat syvältä. Aika moni katsoja löytänee samaistumisen kohteen lavalta.

Tässä ei turhia kainostella minkään teeman kanssa. Lauluissa sanotaan asiat suoraan ja alastomuuskaan ei ole tabu. Asiat näytetään niinkuin ne on, turhia sievistelemättä. Tästä nostan hattua! Tykkäsin kovasti myös siitä että kaikki esiintyjät eivät suinkaan ole kuin mallikatalogista repäistyjä, vaan mukana on erikokoisia ja -näköisiä nuoria. Hienoa! Lisäksi alastomuus on luonnollinen osa esitystä, eikä niin että siitä olisi tehty erityistä numeroa. Valoilla peitetään ja paljastetaan sopivasti.

Kaikki aikuisroolit opettajista vanhempiin ovat Kristiina Hakovirran ja Jukka Saikkosen harteilla. Enimmäkseen kaikki aikuiset ovat suvaitsemattomia, ignorantteja ja ääliöitä. Kukaan ei ymmärrä nuorten elämänjanoa ja -paloa. Tiukkapipoinen linja jatkuu kotona, koulussa ja kirkossa. Okei, osa on hyvinkin kärjistettyä, mutta tuommoistahan se meno oli 1800-luvun lopulla, ja aika monessa paikassa ja kodissa tänäkin päivänä.

Kaikki mahdolliset nuorten kasvukivut ja myös ne pienet ilonhetket käydään läpi. Jotenkin kaikki kohtaukset eivät istu soljuvasti toisiinsa, niin että tarina kulkisi sujuvasti. Mutta se ei haittaa menoa. Tämmöistä energiaa näkee harvoin lavalla! Kaikki esiintyjät ovat taitavia ja erittäin hyviä laulajiakin. Jos nyt joku hieman hetkittäin takeltelee tai ei laula ihan puhtaasti niin mitä sitten. Näistä nuorista kuullaan vielä!

Mainio bändi kahden puolen lavaa soittaa tarkasti ja vahvasti kapellimestarinsa Niina Alatalon johdolla. Tässä on myös erinomaisen hienoja tanssikoreografioita (niistä kiitos Miika Riekkiselle). Esimerkiksi alussa pojat ja tuolit koulussa. Ylipäätään joukkokohtauksissa on hienoa energiaa. TAMKin opiskelijoiden lisäksi lavalla on myös seitsemän Tampereen Konservatorion tanssijaa. Hitsi miten hienoja hyppyjä ja loikkia!

En tiedä miksei tätä ole Suomessa juurikaan esitetty Helsingin kaupunginteatterin 2009 version lisäksi. Amerikassa tämä on kuitenkin ollut iso hitti aina vuoden 2006 ensi-illastaan asti. Duncan Sheikin musiikki ja Steven Saterin teksti ja laulujen sanat ovat hieman kliseisiä juu, mutta ihan toimivia. On rokkibiisejä, balladeja ja suoraa tykitystä. Ei ehkä niin mieleenpainuvia kuin monessa muussa musikaalissa, mutta toimii kyllä hyvin lavalla. Ja näemmä muutenkin (kuuntelen Broadway-levytystä parhaillaan).

Toivon hartaasti että erityisesti nuoremmat katsojat löytäisivät tämän. Heillehän tämä ensisijaisesti on tarkoitettukin. Mutta kyllä tästä aikuiskatsojakin tykkää, ei sillä (sanoo tämä täti, joka hullaantui alkuvuonna myös norjalaisesta Skam-nuortensarjasta). Esityksiä on jäljellä enää kolme, joten kannattaa kiiruhtaa mikäli mielii katsomaan.

Spring Awakening on hyvä osoitus siitä että nuoria lähellä olevat aiheet eivät ole vuosikymmenten saatossa juurikaan muuttuneet. Mutta murheista saa kyllä toimivan musikaalin aikaan. Ainakin näin osaavalla porukalla.


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pohjalaisia / Tampereen ooppera 22.2.2017

Harmikseni tänä vuonna pääsin katsomaan Tampereen Oopperaa vasta tokavikaan esitykseen. Ensi vuoden Veljeni vartijan ensi-ilta on merkattu jo kalenteriin ettei sama erheeni toistu. Se on muuten 16.2.2018!

En ole mikään ooppera-asiantuntija, kaukana siitä (en ole toki mikään teatteriasiantuntijakaan, ei sillä) mutta on kiva käydä muutamia kertoja vuodessa katsomassa ja kuuntelemassa oopperaakin. Madetojan Pohjalaisia ei ole mitenkään tuttu entuudestaan, joten helmikuun alun Oopperailtamat antoi hienon yleiskuvan teoksesta ja tekijöistä. Moni tuttu ja kaveri oli jo Pohjalaiset nähnyt, ja erehdyin lukemaan Aamulehdestä kritiikin (en yleensä koskaan lue minkään esityksen kriitikkiä/bloggausta ennenkuin olen itse käynyt esityksen katsomassa) joten monenlaisia odotuksia oli jo niidenkin perusteella. Ja kyllä mä näkemästäni tykkäsin!

Tällä kertaa tarinan keskiöön on nostettu kolme vahvaa naista. Ison talon tytär Maija (Tiina-Maija Koskela), talon nuori piika Liisa (Marjukka Tepponen) ja vanhempi Kaisa (Päivi Nisula) asuvat kaikki samassa pihapiirissä ja heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen. Maijan sulhanen Antti (Jyrki Anttila) on puukottanut erään miehen kuoliaaksi ja joutuu nyt kohtaamaan käräjät. Mutta Maijapa on ollut kihlauksestaan huolimatta rakastunut tähän kuolleeseen mieheen (asiaan viitataan muutaman kerran esityksen aikana) ja etsii ehkä körttiuskonnosta lohtua tilanteeseensa. Talon nuori isäntä korskea Jussi (Ville Rusanen) on kiivasluontoinen mies, ja yhtäkkiä hän huomaakin ihastuneensa Liisa-piikaan. Aivan epäsopivaa!

Kaisan kohtalona on juoppo mies Salttu (Ilkka Hämäläinen). Pitäähän nyt joka esityksessä Perinteinen Suomalainen Juopottelukohtaus olla :-)  Kaisa on topakka työihminen ja ihanan rehevä vastakohta pienelle kuivakalle miehelleen. Kaisa tuo myös sellaista rempseää kansanhuumoria oopperaan, ettei mene liian vakavahenkiseksi meno.

Maijan ja Antin kihlajaisiin pölähtää joukko häjyjä häiriköimään, Karjunmaan Köystin (Waltteri Torikka) johdolla. Kaikki naiset ovat ihan hulluna tähän pahaan poikaan. Torikka ottaa pienestä roolistaan kyllä kaiken irti! Mikä entree lavalle! Köysti ja Jussi mittelevät voimiaan, ja Köysti joutuu tunnustamaan Jussin vahvemmaksi. Juhlahumun tuoksinassa Antti päättää karata Maijan avustuksella Ruotsiin - sieltä ei virkavalta häntä etsi. Vallesmanni (Kristjan Mõisnik) ja muut virkamiehet kuulustelevat ihmisiä Antin karkaamisen johdosta. Kaappo-renki (Jere Martikainen) kostaa Jussille (koska tietenkin myös Kaappo oli ihastunut Liisaan, ja Jussi vei tämän naisen) ja harhaanjohtaa miehet Jussin jäljille. Kiivas Jussi hurjistuu, vallesmanni ampuu tämän ja Jussi puukottaa vallesmannin. Vähän tuntuu että vallesmanni sai mitä ansaitsikin; kukaan ei tykännyt tästä alunpitäenkään. Mun sympatiat oli ainakin Jussin puolella.

Juonihan on silkkaa Shakespeareä! Juonittelua, kolmiodraamoja, verevää rakkautta, kostoja, tappoja ja hurmeinen loppu! Kuulostaa varmaan kovin kliseiseltä, mutta toimi oikein hyvin näyttämöllä. Eikä vähiten hienovaraisen ja taitavan ohjauksen ansiosta. Tuomas Parkkinen on tehnyt eri teattereissa paljon hienoja töitä viime vuosina, niin ohjaajana kuin käsikirjoittajanakin, mutta Pohjalaisia on ensimmäinen hänen ohjaamansa ooppera minkä näen. Eikä kyllä viimeinen (vaikkei ensi kevään Veljeni vartijaa laskettaisikaan mukaan). Ehkä monelle "oopperaihmisille" tämä oli liian räväkkää tai radikaalia tai jotain, mutta minusta tämä oli raikas ja elämänmakuinen tulkinta.

Vaikka kyseessä ovat toki dramaattiset tapahtumat, on mukaan saatu myös paljon huumoria. Koko Köystin rokkistarameininki, vallesmanni kuulustelemassa Kaisaa joka höpöttää tältä suut ja silmät täyteen, ja paljon muita pieniä hauskoja juttuja. En ollut ainoa joka röhähti nauruun Liisan ja Jussin lemmenleikkien keskellä Liisan huudahtaessa "Jussi, vihdoinkin sinä tulit!".

Minun maallikkokorviini myös esiintyjät oli hyvin miehitetty. Tai tässä tapauksessa: naisitettu (?). Naislaulajat loistivat; yhdessä ja erikseen. Köystin rooli oli kuin Torikalle tarkoitettu; karismaattinen joukkojenjohtaja ja naisten mieleen. Rokkikukko! Mutta silti taas kerran mun sydämeni vei Ville Rusanen! Tällä miehellä on lauluääntä ja karismaa vaikka viiden pohjalaiskylän tarpeisiin. Tämän Jussi on leikkisä, mutta määrätietoinen. Äkkipikainen, mutta lämminsydäminen. Ja ääni vie jalat alta, niin Liisalta kuin katsojaltakin. Se Liisan ja Jussi duetto väliajan jälkeen kirvoitti väliaploditkin. Ihan syystä.

Tampereen Filharmonia soittaa hyvin, kuten aina, tällä kertaa Anna-Maria Helsingin johdolla. Musiikista bongailin paljon tuttuja (pohjanmaalaisia) kansanlaulusävelmiä. Isoa kuoroa ei ihan kamalasti käytetä lauluosuuksissa, mutta monissa joukkokohtauksissa ovat mukana. Myös näyttävässä saunakohtauksessa. Enimmäkseen laulusta (tai sanoista) sai hyvin selvää, mutta toki toiset laulajat artikuloivat paremmin, ja akustiikka ei salin joka kohtaan ole samanlainen.

Sampo Pyhälän aika pelkistetty lavastus hämäsi ensin yksinkertaisuudellaan. Valkoista pintaa, pohjalaisen talon pihapiiri, keskellä joki. Välillä miniatyyritalot nousevat kokonaan ilmaan, ja sitten taas häjyt paiskovat niitä! Niiden päällä myös istutaan. Mutta kun kerran lavan halkoo joki, niin miksi ihmiset eivät loiki sen yli, vaan kävelevät vaan läpi. Se hieman hämäsi. Jos kerran katsojien halutaan uskovan että siinä on joki, niin esiintyjienkin pitäisi käyttäytyä niin! Mutta kyllä tämä lavastus toimi, ja nosti esiintyjät pääosaan. Jussi Kamusen valosuunnittelulla on näyttävä osa tässä produktiossa. Joki kuohuu milloin sinisenä, ja milloin verisen punaisena. Valoja käytetään lavastuksen osana, rajaten henkilöitä ja tapahtumia tehokkaasti. Niillä saadaan myös saunakohtauksen tunnelmaa. Ja kuorolaisten taskulampuilla valaisut toimivat myös. Useampaan kohtaan muistikirjassa olen kirjoittanut hienot valot tai jotain muuta vastaavaa. Pirjo Liiri-Majavan kauniissa puvuissa on pohjalaisuus hyvin näkyvänä osana. Mutta esim. Köystin rokkiasu mukailee käärmeennahkatakkia ja sopii loistavasti tälle.

Esityksessä oli tekstitys englanniksi ja aina välillä silmät hakeutuivat sinnekin. Aika vähän käytettiin murretta lauluissa, mutta muutama sana piti tarkistaa mitä se on englanniksi, koska suomeksi en ymmärtänyt. Esimerkiksi varnaakeli oli dunce (eli pölvästi).

Loppu oli dramaattinen - ja tykkäsin siitä pienestä nyökkäyksestä ensi kevään Veljeni vartijan suuntaan. Punaiset ja valkoiset käsivarsinauhat sopivat myös pohjalaisuhoon.

Kaikenkaikkiaan vallan toimiva ja hyvinkin monella tavalla moderni ooppera edelleenkin, vaikka on kantaesitetty jo 1924. Oikeanlaisella modernisoinnilla ja taitavalla ohjauksella saadaan vanhoista klassikoistakin raikkaasti uudistettuja tulkintoja jotka puhuttelevat myös nykypäivän ihmistä. Ja hyvin tämä sopi erinomaisesti Suomi 100-juhlavuoteen!


Kuvien copyright Petri Nuutinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Huttunen taipuu moneksi Komediateatterin syksyssä

Ensi syksynä Tampereen komediateatterissa nähdään jotain varsin mielenkiintoista. Nimittäin Päämäärä Tuntematon kertoo kaikille suomalaisille tutun teoksen eli Tuntemattoman Sotilaan synnystä, kirjailija Väinö Linnasta, hänen aikalaisistaan ja romaanin henkilöistä. Panu Rajala on kirjoittanut näytelmän Suomi100-vuotta ajatellen ja Panu Raipia ohjaa. Ja mikä parasta: loistava Tuukka Huttunen nähdään esityksen kaikissa rooleissa! Osittain aiemmin kuvatuissa videoissa, mutta kymmeniin rooleihin hypäten. Odotan tätä todella suurella mielenkiinnolla. Haastetta tässä varmasti on, mutta eiköhän tämä rautainen tiimi homman hoitele. Ensi-ilta on 2.11.

Panu Raipia, Panu Rajala ja Tuukka Huttunen

Vanha tuttu tiimi palaa lavalle kun Kyllä isä osaa remix valtaa Komediateatterin 21.9. Tähän on kirjoitettu sen verran uutta aineistoa mukaan, että edellisenkin esityksen nähneille riittää kiinnostavaa katsottavaa. Ja mukana koko tuttu sakki Tuija Ernamo, Tom Lindholm, Maiju Jokinen, Jarno Jokinen sekä nyt mukaan tuleva "vävy" Jere Riihinen. Riihiselle tämä on ihan unelmakeikka, koska hän on tv-sarjan suuri fani. Ja kuulemma osasi materiaalinkin paremmin kuin vanhat konkarit. Panu Raipia ohjaa myös tämän, ja esityksiä on vain parikymmentä.

Kyllä isä osaa remix porukka

Estradeille ilmestyy myös tv:stä tuttu Pulkkinen. Ravintolanäyttämän lavalla Jari Salmi Pulkkisena, mutta mukana myös Jere Riihinen (joka on myös tämän sarjan suuri fani). Salmi myös ohjaa ja käsikirjoittaa ja luvassa on tukku uunituoreita sketsejä ja paljon muuta. Maailman kantaesitys 4.10.

    

Pulkkisen tähdet sekä Ransu (ja Pertti Nättilä)

Saanko tässä vaiheessa tunnustaa että mä en ole katsonut koskaan telkkarista en Pulkkista enkä Kyllä isä osaatakaan, mutta seuraava tähti on kyllä tuttu! Nimittäin Ransu!! Ransu saa oman joulushow'n Ransun joulutarina (ensi-ilta 28.11.) ja kyllä sitä on varmaan monissa kodeissa odotettukin. Tampereen Komediateatterin, Teatteri Mukamaksen ja Ransu ry:n kanssa toteutettava esitys on tarkoitettu ensisijassa alle 10-vuotiaille, mutta mikä jottei nostalgiasyistä moni aikuinenkin haluaa nähdä Ransun, Rikun ja Eno-Elmerin estradilla. Ransun äänenä tottakai Pertti Nättilä!

Lapsille ja lapsenmielisille on tarjolla muutakin nimittäin Ella ja kaverit salaisessa palveluksessa. Timo Parvelan Ella-kirjat ovat ilmeisen suosittuja, ja James Bond-henkinen seikkailu kuulostaa kiinnostavalta. Sanna Majanlahti on tehnyt viime vuosina paljon muuta (mm. opettanut niin TAMKissa kun Voionmaan opistossakin) joten hän kuulosti tosi innostuneelta ohjaajan hommasta. Varsinkin kun teksti on hauskaa ja näppärää. Rooleissa esiintyy Suomen Näyttelijäopiston jatkolinjalaisia. Niin ja ensi-ilta on 24.10.

Panu Raipia ja Sanna Majanlahti

Vauhdikas Mieletön Suomen Historia jatkaa esityksiä myös syksyllä eli jos se on vielä näkemättä niin ehtii vielä katsomaan. Jukka Puotilakin vierailee päänäyttämöllä. Lisäksi syksyllä tulee ravintolateatteriin monenlaista vierailijaa: Ismo Leikola show, Jaakko Saariluoma, Mikko Vaismaa, Sutela & Salminen, Pete Poskiparta...

Ennenkuin syksyn esityksiin päästään käsiksi tulee kumminkin kesä ja Kaasua, komisario Palmu! Palmun roolitushan (eli Esko Roine) kerrottiin jo aiemmin, mutta nyt saimme kuulla ketä näyttelevät muita rooleja. Varsinkin Kokki ja Virta kiinnostivat minua. Etsivä Kokin saappaisiin hyppää Ari-Kyösti Seppo ja Virtana nähdään Lari Halme! Muissa rooleissa mm. Aimo Räsänen ja Severi Saarinen. Palmua pääsee katsomaan 8.6. alkaen.

Kesällä on tarjolla jotain myös lapsille nimittäin Mauri Kunnaksen kirjaan perustuva kummituskomedia Hui Kauhistus! starttaa 11.5. Sami Rannila dramatisoi ja ohjaa ja lavalla nähdään Suomen Teatteriopiston opiskelijoita.

Elokuussa myös musisoidaan Kauko Röyhkä trio (16.8.) ja Sir Elwood duo (25.8.) saavat seurakseen kiinnostavan Kaikki laulaa: Juice-illan 18.8. Lavalla laulaa ja laulattaa Mikko Alatalo ystävineen.

Kyllä tästä kauttauksesta varmaan jokaiselle löytyy jotain, mutta itse odotan kaikkein eniten jo marraskuun alkua ja Päämäärä Tuntematonta. Huttunen on niin moneen venyvä näyttelijä etten epäile lainkaan hänen venymistaitojaan esittää viittäkin roolia lavalla yhtäaikaa!

Lippuja ja lisätietoja löytyy Tampereen Komediateatterin sivuilta.


Kuvat otin ihan itse

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus / Tampereen teatteri 21.2.2017

Kyllä Tampereella tehdään tällä hetkellä ihan parasta teatteria lapsille! Tampereen teatterin tämän kevään uutuus Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus on yksi osoitus siitä. Värikästä, vauhdikasta, iloittelua sanoilla ja riemastuttavaa viihdettä koko perheelle!

En ole koskaan katsonut Tuttiritaria telkkarista, enkä muutenkaan oikeastaan törmännyt hahmoon missään muodossa. Olen toki tiennyt sen olemassaolosta, mutta siinä kaikki. Enkä alunperin ollut lainkaan menossa katsomaan tätä, mutta onneksi pienet nähdyt pätkät vakuuttivat minut.

Mikko Viherjuuren ohjaamassa Tuttiritarissa on kaikki kunnon seikkailunäytelmän ainekset. On ihmeellinen ja sadunhohtoinen kuningaskunta, pulassa oleva prinsessa, kutkuttavan kamala pahis, hieman erikoinen lohikäärme ja toki myös urhoollinen ritari! Pääteemana ei silti ole kliseinen ritari pelastaa prinsessan -juoni, vaikka sellaistakin saattaa ehkä olla luvassa. Mutta tässä on niin paljon kaikkea muuta menoa. Kaikki on niin ihanan hulvatonta ja suorastaan anarkistista! Menoa ja meininkiä piisaa niin, että välillä ei katsoja tiedä mihin sitä silmänsä suuntaisi.

Jukka Leisti on mahdottoman monipuolisena miehenä laatinut käsikirjoituksen ja ollut mukana laulujen teossakin yhdessä kapellimestari Ari Kankaanpään kanssa. Lisäksi Leisti on tottakai itse Tuttiritari, joka uskollisen Rusinantte-ratsunsa kanssa kokee monenlaisia seikkailuita. Ja kyllä mies on ihan huippuvedossa sujahtaessaan Tuttiritarin nahkoihin. Tapahtumat sijoittuvat Kuningas Moritz Makkarasukka IV:n (Matti Hakulinen) valtakuntaan. Kuninkaan neuvonantaja Suolanen (hykerryttävän hieno Mari Turunen) himoaa hallitsijaksi ja keksii todella hienon juonen vallankaappaukseensa. Juoni pitää sisällään talenttikisan aivan hillittömän monipuolisine esiintyjineen! Voi vimpura millasia esiintyjiä siinä nähdäänkin! Mutta onneksi nokkela Tuttiritari näkee juonen läpi ja käy taistoon, suorastaan tutti tanassa! Tai ainakin suussa.

Ei ainoastaan Talenttikisassa, vaan koko näytelmä pursuaa toinen toistaan värikkäämpiä tyyppejä. Näyttelijät venyvät moneen ja lukuisiin rooleihin. Risto Korhosen Sagu Sammak, Ville Majamaan lohikäärme Löhö, Suolasen sudet Mari Posti ja Pia Piltz... Ja sitten on toki pinkkihörhelöprinsessa Esmeralda (Eeva Hakulinen) marsunsa Anitan kanssa, jota kohtaan Tuttiritarilla on lämpimiä tunteita (siis prinsessaa kohtaa, ei Anitaa!). Kaikki näyttelijät pääsevät irrottelemaan ja loistamaan lavalla. Erityisesti Mari Turusen Suolanen kaamean käkättävine nauruineen ja Pia Piltz joka roolissaan sädehtivät.

Marjatta Kuivaston värikylläinen ja kekseliäs lavastus ja puvustus hivelee silmiä. Psykedeeliset sienet, vinokattoiset talot, hulvaton lohikäärme, tanssivat maitopurkit ja kaikki lukuisat yksityiskohdat saavat ilonhymyn huulille. Lipevän talenttijuontajan valokengät! Tämä pitäisi melkein nähdä uudelleen että voisi katsella kaikkea runsautta, nautiskellen.

Musiikki oli aika perinteistä rokkilinjaa, ja sanoitukset hauskoja. Kun koko esitys on täynnä hulvattomia sanaleikkejä ja sujuvia sutkauksia, niin linja jatkuu myös lauluissa. Mutta miksi Suolanen hyräilee Silja Linen vanhaa tunnaria?

  

Ei se Suolanen sitten niin paha ollutkaan, esityksen jälkeen

Varsinkin toisessa näytöksessä yleisö alkaa olla kunnolla mukana menossa. Joka kerta kun Kunkun piimämainosrallatus starttaa, niin alkaa tahdintaputuskin. Riemastuttava mainosralli! Tutman ja Robinantte vetävät koko show´n ihan uusiin sfääreihin. Ja onhan tässä myös huikea kaksintaistelu! Miten käy Tuttiritarilta rock'n'roll? Erittäin hyvin sanoisin. Parituntinen menee kuin siivillä; kyllä tätä olisi katsonut pidempäänkin. Mutta ehkä lapsikatsojat eivät venyisi pidempään.

Kyllä tätä voi suositella kaikille katsojille ihan melkein vauvasta vaariin. Aikuisillekin on tarjolla runsaasti kaikenlaista katsottavaa ja jalka vipajaa rokin tahdissa. Ja esityksen jälkeen voi päästä vaikka Suolasen kanssa kaverikuvaan! Viisinkertaiset aplodit Jukka Leistin aivoille, kun sieltä tämmöisiä helmiä tulee!

Tästä voisi tulla (ja tulee!) Tampereen teatterille samanlainen kestohitti kuin jokajouluisesta Saiturin joulusta. Tai lainatakseni erästäkin lohikäärmettä: Tai ainakin mä luulen niin!


Esityskuvien copyright Harri Hinkka
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Erittäin hyvä ystäväni paroni von Münchhausen / TEHDAS teatteri 19.2.2017

Todettakoon heti kärkeen: olen ihan hullaantunut nukketeatteriin! Siispä nokka kohti Turkua ja katsomaan TEHDAS Teatterille Timo Väntsin spektaakkelia Erittäin hyvä ystäväni Paroni von Münchhausen-esitystä. Tosin ei tämä mitään "puhdasta" nukketeatteria ole, mutta on nukeillakin oma tärkeä osansa. Kyseessä on jonkunlainen Väntsi-show.

Eikä tarvinnut pettyä! Aivan mahtavan huikea visuaalinen seikkailu tämän legendaarisen palturinpuhujan seikkailuihin ja elämään. Vai oliko Paroni oikeasti mikään luikurinlaskija? Vai oliko hänellä vaan loistavan tarinaniskijän taito, se samanlainen kun Väntsilläkin? Mene ja tiedä, mutta helkkarin hauskaa tätä ainakin on seurata. Väntsi taipuu moneksi: sen lisäksi että hän on itse Paroni, niin häneltä luonnistuu myös Paronin vanhemmat, puolisot, ratsut, kaikki kohdatut ihmiset...

Kaikille katsojille lienee tuttuja monet Paronin seikkailut - kuinka hän lensi tykinkuulalla, nosti itsensä hiuksistaan suosta, miten hän kävi kuussa jne. Kaikki nämä, ja paljon muuta, saamme kokea vauhdikkaan esityksen aikana. Tutustumme moniin mielenkiintoisiin ihmisiin ja eläimiin, vierailemme useassa maassa, sillä Paronihan matkusti tiuhaan. Paronin vaimoonkin saamme kunnian tutustua. Ja Silviaan, tuohon ruotsalaisratsuista uljaimpaan!

Tarina (sekin Väntsin käsialaa, kuten myös nukkerakentaminen) on sopivan rönsyilevä, yhteiskunnallinen ja ajankohtainenkin (vaikka tapahtuukin 1700-luvulla). Sekä ennenkaikkea helkkarin viihdyttävä. Välillä sitä huomaa melkein tikahtuvansa nauruun, välillä taas tuntevansa suurta sympatiaa Paronia kohtaan. Hetkittäin vauhtia on kuin Paronin paimentamissa mehiläisissä, mutta sopivia suvantokohtiakin on että saa vedettyä henkeä välillä. Rohkeiden seksikohtausten takia ei suositella ihan perheen pienimmille :-)

Rekvisiittaa on pieni näyttämö täynnä. Lukuisia kirpputoreilta ja roskalavoilta löydettyjä maalauksia ja kaikenlaista sälää. Tauluja hyödynnetään oivallisesti - miten ratsun saa kirkontorniinkin roikkumaan. Täydet pisteet siis nerokkaasta lavastuksesta ja kaiken sekatavaran hyödyntämisestä. Niin paljon sellaisia oivalluksia ettei olisi tullut mieleenkään miten tuoli voi olla äiti tai kahvikannu isä! Upea teatterisammakko kruunaa kaiken, putkahtamalla esille milloin missäkin kohtaa. Hän kun kuvittelee olevansa tulossa esiintymään mukaan. Ja tuleekin.

Väntsin lisäksi lavalla, tai sen laidalla oikeammin, taituroi pianonsa kanssa haudasta nousseen näköinen Kari Mäkiranta. Hän on kuin paraskin mykkäelokuvan säestäjä, tahdittaa kohtauksia, tuudittaa katsojat transsiin ja toimii tunnelman luojana. Ja lähtee välillä pianon takaa liikkeelle, osallistumaan mm. kaksintaisteluunkin. Kyllä tässä lauletaankin välillä, kuten vaikka nerokas viisu Olenhan aatelinen, jossa todetaan että aatelisilla on suuret, kaukana toisistaan sijaitsevat silmät ja rako etuhampaiden välissä. Että nyt sitten tiedetään sekin.

"Aina joku juttu jää kesken" toteaa viikatemiessammakko tullessaan hakemaan Paronia. Niinpä. Paronin tarinoiden seurassa olisi viihtynyt pidempäänkin kun puolitoista tuntia.

Esityksen ensi-ilta oli jo syyskuussa 2016, mutta onneksi Paroni teki paluun teatterille nyt keväällä. Jos ei jo tullut selväksi, niin menkää ihmeessä katsomaan tämä! Ette kadu! Esityksiä on 26.3. asti, sekä 1.4. vierailu Helsinkiin, Nukketeatteri Sampoon.


Kuvien copyright Jussi Virkkunen
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Äidinmaa / Espoon teatteri 17.2.2017

Edellinen vierailuni Espoon teatteriin oli lokakuussa, kun kävin katsomassa hirveän upeaa Meidän luokkaa - yksi viime teatterivuoteni kohokohtia muuten.

Ensinnäkin isot aplodit kotimaiselle uutuusmusikaalille! Semmosia ei ole koskaan liikaa, siis musikaaleja, saatikka kotimaisia. Kiitettävästi tämä Suomen juhlavuosi on saanut säveltäjiä ja sanoittajia liikkeelle. Tätäkin on käsiohjelman mukaan puuhattu jo pidempään, parikymmentä vuotta.

Äidinmaa on Esa Niemisen ja Niklas Rosströmin käsialaa ja tekstit siihen on loihtinut Annina Enckell. Ja kuten Äidinmaan nimestäkin voi päätellä, esityksen keskiössä ovat naiset.

Maria Sidin ohjaama näytelmä lähtee liikkeelle 1980-luvun lopulta; ollaan katsomassa vanhaa talonrötisköä ja laatimassa perunkirjoja. Mukana ovat seitsemänkymppinen Anni (Pirkko Mannola) sekä lapsenlapsi Laura (Helmi-Leena Nimmela), joka on kiinteistönvälittäjä ammatiltaan, sekä tämän videokuvaamisesta innostunut on/off poikaystävä Antero (Peter Nyberg). Talo on Annin lapsuudenkoti, ja siitä sitten siirrytäänkin kätevästi 30-luvulle, Annin nuoruuteen.

Parikymppisenä Annina nähdään Jennie von Storbacka. Tarina seurailee niin Annin kotiympäristöä kuin tehtailija Aarniheimon perhettäkin. Miten näiden perheiden tarinat kietoutuvat yhteen, sotaa ennen ja sen aikana ja jälkeenkin. Annin äiti Vieno (Maija Rissanen) toimii viinatrokarina muun kauppatoimensa ohella, ja sota-aikaankin häneltä saa ostettua kaikkea muutakin, kiitos Erkki Aarniheimon (Puntti Valtonen) yhteisten bisnesten. Juoppo Erkki kovistelee nyssyä poikaansa Veikkoa (Peter Pihlström) ja koittaa saada tytärtään Sofiaa (Vilma Kinnunen) hyviin naimisiin. Miten kuvioihin sotkeutuu Reijo Helminen (Peter Nyberg) tai paikkakunnalle kesätöihin tuleva maanmittausinsinööriopiskelija Olavi (Mikael Saari), jolla on epämääräinen tataaritausta? Ja kaikkea koittaa pitää kurissa nimismies (Tatu Siivonen). Anni haaveilee konservatoriosta ja musiikin opiskelusta, sekä häpeää äitiään. Mutta elämä kuljettaa...

Esiintyjät ovat kaikki taitavia, sekä hyviä laulajia. Erityisesti Helmi-Leena Nummela ja Maija Rissanen loistivat ja sädehtivät taas kerran lavalla. Ja nyt minulle ehkä myös hieman kirkastui mitä niin moni on hehkuttanut Mikael Saaressa (Turun kaupunginteatterin Rock of Ages-musikaalissa ei minua niinkään sytyttänyt).

Se pakollinen suomalaisen draaman kännikohtauskin tässä nähdään, nyt Puntti Valtosen tulkitsemana. Päästäisiinkö niistä joskus eroon? Tässä bonusta tuo sentään Mikki Hiiri merihädässä.

Livemusiikki on upeaa missä tahansa teatteriesityksessä. Loistavat muusikot Eeppi Ursin (piano, haitari, laulu) ja Elisa Järvelä (viulu, laulu) saavat välillä aina tukea näyttelijöistäkin. Mm. Puntti Valtonen hyppää kitaran varteen. Musiikki on ennen sotaa iloista ja huoletonta, mutta saa tummempia sävyjä myöhemmin. Hienoja duettoja. Musiikki ei kuitenkaan jää soimaan päähän esityksen jälkeen; pitäisi kuulla muutamankin kerran varmaan. Se oli sellaista suomi-iskelmää, tanssilavojen musiikkia, kaikuja ajasta jolloin tehtiin oikeaa musaa ilman koneita. Kiitosbiisinä oli sitten muusta musiikista poikkeva kasaridiskohumppa Nyt menee lujaa - aika hulvaton! Jäin pohtimaan onko tämä sittenkin "normaali" draama missä on paljon musiikkia mukana. Missä menee musiikkiteatterin ja musikaalin raja? En osaa sanoa.

Videoprojisoinnit tukevat hyvin muuten melko pelkistettyä lavastusta. Joonas Tikkanen vastaa kummastakin, sekä lisäksi vielä valoista. Valoilla saatiinkin aikaan tunnelmaa ja eroteltua tiloja taitavasti. Erika Turusen pukusuunnittelua on ilo katsoa - kaikki ne 30-luvun leningit ja myös ihanankamalat kasarivaatteet! Ja ne Veikon puvut olivat upeat!

Monenlaisia asioita ehdin miettiä esityksen aikana ja myös sen jälkeen. Esimerkiksi äidin roolia, erityisesti Vienon. Kuinka paljon hänellä on oikeutta puuttua tyttärensä asioihin? Kirjeiden piilottelu menee kyllä liian pitkälle. Voiko äiti olla ns. curling-äiti, joka lakaisee kaikki epätoivottavat asiat pois lapsensa edestä ja suojelee tätä pahalta maailmalta? Eikö jokaisen voisi antaa tehdä omat väärätkin valintansa ja virheensä itse? Vaikka kuinka haluaisi lapselleen paremman elämän kuin itsellään on ollut, niin mihin asti sitä voi ja saa mennä? Missä on avarakatseisuus ja suvaitsevaisuus? Ymmärrän jollain tasolla että 30-luvun Suomessa ulkomaalaistaustaista saatettiin katsoa kieroon, mutta en silti ymmärrä Vienon ratkaisuita. Jos Vieno vihaa miehiä, niin tarviiko sitä vihaa koittaa siirtää tyttärelleen Vieno hyvittää asioita, tai ainakin koittaa, testamentillaan.

Jollain tasolla ymmärrän myös Annin ratkaisua lähettää tyttärensä sotalapseksi Ruotsiin, mutta... Pohdin paljon myös sotalasten kohtaloa ylipäätään. Kuinka monia tuhansia lapsia muuttui juurettomiksi, eivätkä sopeutuneet oikein kumpaankaan maahan enää. Tuntuiko heistä että vanhemmat hylkäsivät heidät Ruotsiin, ja jos tulivat vuosien päästä takaisin, että heidät hylättiin Suomeen. Tämä ei siis ollut mikään sellainen hilipatihippaa kevyt hömppämusikaali, vaan oikeasti aika vakavahenkinen draama, missä oli musiikkia mukana. Suuria ja tärkeitä kysymyksiä.

Äidinmaa on yksi näkökulma Suomen historiaan, ja varsinkin suomalaisten naisten historiaan. Sodan vaikutukset olivat niin kokonaisvaltaiset, ja jatkuvat edelleenkin, ihmisten elämään vaikuttaen. Onko perhettä tai sukua missä ei olisi vaiettuja asioita? Draamana tämä toimi kyllä, ja musiikki oli hyvä bonus.


Kuvien copyright Andreas Janett
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Prinsessa Hamlet / Q-teatteri 16.2.2017

Onko Q-teatterin Prinsessa Hamletilla mitään tekoa sen hieman kuuluisamman Hamletin kanssa? On ja ei. Tarkkakorvainen ja Hamletinsa tunteva poimii sieltä kyllä viittauksia tekstiin kamelinmuotoisista pilvistä alkaen. Ja kertoohan ne roolihahmojenkin nimetkin jotain. Tanskan hovissa ollaan jne. Mutta jos et tiedä Hamletin tarinaa sen kummemmin, ei sekään mitään haittaa. Tämmöinen Shakespeare-fani vaan intoilee kaikesta mikä edes etäisesti liittyy herraan.

Kyllä tämä E. L. Karhun teksti ja Linda Wallgrenin ohjaus ihan uniikki oma itsensä on. Ei se tarvitse Hamletia kuin korkeintaan yhdeksi inspiraation lähteeksi. Virginia Woolfin Mrs Dalloway tuntuu olevan toinen, ainakin käsiohjelmassa siteerataan teosta ahkerasti.

Kauhu työntää käden Hamletin kurkkuun ja puristaa sen nyrkkiin.

Aluksi meille kerrotaan tämä olevan sarjakuvatragedia kolmessa näytöksessä. Tapahtumia ja ihmisiä selostaa, kommentoi ja esittelee punaisessa polkkatukassaan kertoja (aina sädehtivän ihana Emmi Parviainen). Hamlet (syötävän suloinen Lotta Kaihua) on kapinallinen prinsessa, jolla on sairaalloinen viehtymys tuleen. Tytärtään ymmärtämätön äiti-Gertrud (hulvaton Leea Klemola) ja tähtitieteeseen hupsahtanut eno (Hannu Kivioja) muodostavat melkein hysteerisen koomisen kuninkaallisparin. Haukkoihin hurahtanut Horatia (Elena Leeve) on taas Hamletin paras kaveri ja hovineito, josta sitten tulee uusi Hamlet... Lisäksi ollessaan Lontoossa "vieraana" Hamlet tapaa Ofelion (Eero Ritala), joka liimaantuu tähän kiinni ja stalkkerimaisesti seuraa aina Tanskaan asti. Siinä missä näytelmän naiset ovat voimakkaita persoonia, niin kumpikin miesrooli on aika nysväkkä. Toinen palvoo Hamletia sokeasti spanielinsilmillään, ja toinen köpöttelee ja mussuttaa kanankoipeaan ja höpisee mystisiä tähtitiedefraasejaan eetteriin.

Hamlet vastailee fanipostiin, käy paljon kallioilla ja itsetuhoisesti palvoo tulta. Tulella leikittely johtaa myös Ziggy Stardust-mäisen arven palamiseen kasvojen poikki (vai Harry Potterko se siellä kummittelee). "Minä palan soihtuna". Mikä ajaa Hamletin lumoutumaan tulesta? Tai korkeille paikoille? Kyllä jossain vaiheessa Hamlet tajuaa olevansa sairas, mutta mitä se sitten enää auttaa. Do not forget Hamlet. Hamlet pyytää Horatiaa olemaan se prinsessa joka hän ei ollut. Täyttävätkö tyttäret koskaan äitiensä odotuksia? Horatia muuttuu pikkuhiljaa Hamletiksi, vai muuttuuko. Voiko hän olla Hamlet omissa silmissään, tai kansan silmissä? Ofelio ainakin on innoissaan: ajatella nyt minä olen naimisissa idolini kanssa. Nyt todellakin murtuu jalo sydän!

"Viimeinen asia mitä me tarvitaan on yksi hullu lisää tässä linnassa". Kukapa lisää hulluja kaipaa.

Hamlet Lontoossa, palatsissa, vankina vai hoidossa. Punanuttuinen ja karhunnahkalakkinen vartija (Emmi Parviainen) laulaa ja laulattaa - London bridge is falling down... Vai saiko sitä enää laulaakaan. Hamletilla tuntuu olevan vaikeuksia sopeutua hoviin, sen elämään, äitisuhdekin on ongelmallinen. Mutta hankala tytär on helppo lakaista maton alle kuin roska ja lähettää Lontooseen. Pois silmistä, pois mielestä. Kyllä Gertrudekin voi allekirjoitella Hamletin fanipostia. Yhdessä vaiheessa kyläilemään tulee kova kolmikko: Prinsessa Diana, Elton John sekä Norma Jean! Ja sitten kuullaan Candle in the wind, tietenkin ja diskopallojen laskeutuessa katosta! Camp!

Gertrudin puhe yleisölle, herranjee miten Klemola on upea (ja saa täysin ansaitusti väliaploditkin). Jos on Klemola hieno niin sitä on kyllä Kaihuakin. Tämän Hamlet on jotenkin maaninen, ja itsetuhoisuudessaan samaistuttava. Kaihuan ilmeikkäät kasvot painuvat mieleen. Ja voisin kyllä viedä tämän Hamletin kotiini paijattavaksi. Myös Leeve tekee varsin upean roolin Horatiana.

Pitää kehua kampauksia (Eija Kuokkanen) ja peruukkeja (Ari Haapaniemi) koska hiuksisto on näyttävää. Varsinkin Horatian lettikampaus! Myös Annika Salorannan pääsääntöisesti mustavalkoinen puvustus on vaikuttavaa. Ina Saarisen pelkistetyssä lavastuksessa valtavat eivät minnekään johtavat rappuset dominoivat lavaa ja muuntuvat moneksi. Tulta käytetään monipuolisesti, ja elävän tulen katsominen on aina kiehtovaa.

Prinsessa Hamlet on kaunis ja monisyinen näytelmä - ja paljon syvällisempi kuin mitä antaa aluksi ymmärtää. Pureksittavaa riittää kyllä vielä seuraavaksikin päiväksi. Pitääköhän tämäkin nähdä vielä toisen kerran? Esityksiä on 13.5. asti, että vielä tässä kerkeää.


Kuvien copyright Pate Pesonius
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja / KOM-teatteri 15.2.2017

Jaahas.

Mitä ihmettä voi sanoa näytelmästä, jota odotin kuin kuuta nousevaksi tai ehkä enemmänkin. Ja sitten KOM-teatterin Kokki, varas, vaimo ja rakastaja paljastuukin yltäkylläiseksi runsaudensarveksi. Esitys on kuin joku valtavan runsas pito/joulupöytä tai ruotsinlaivan seisova pöytä mistä löytyy kaikki. KAIKKI. Sano tästä sitten jotain merkittävää tai edes tolkullista. Yritetään edes.

Muistan nähneeni Peter Greenawayn elokuvan Kokki, varas, vaimo ja rakastaja elokuvissa silloin vuonna 1990 kaiketi (eli ikuisuus sitten!) - ja muistan miten suuren vaikutuksen se teki. Se visuaalisuus, yltäkylläisyys ja musiikki vaan jyräsi alleen. Saman överimäisen yltäkylläisyyden ja mahtipontisen visuaalisuuden tämä Riko Saatsin dramatisoima ja ohjaama esitys tavoittaa.

Ensinnäkin KOM-teatterin katsomo on käännetty poikittain ja varsinainen esiintymislava tukittu pressulla. Kävelemme sisään siis näyttämön ja katsomon päädystä. Näin ollen estradi on todella pitkä ja kaikkia tapahtumia mahdoton seurata kääntelemättä päätään ees taas kuin tennisottelua seuraten. Vasempaan reunaan on rakennettu avokeittiö, missä Antto Melasniemi kokkailee ihanalta tuoksuvia herkkuja koko ensimmäisen näytöksen ajan. Siellä patojen ja pannujen seassa nähdään myös muita kohtauksia. Keskellä on ruokasali, ja oikeassa reunassa käynti wc-tiloihin, jotka on rakennettu teatterin lämpiöön. Kaiken taustalla on valtava videotaulu, jolle kuvataan livekuvaa jatkuvasti (harmillisesti ensi-illassa oli teknisiä ongelmia ja aina ei kuvausjälki siirtynyt katsottavaksi) ja näytetään myös muita kohtauksia. Kameramies apulaisineen puikkelehtii lavalla kaikkien seassa ja kuvaa näkymiä myös sieltä vessasta. Tilan oikeassa päädyssäkin on yksi skriini missä on eri näkymiä vielä kun päätaululla. Kaikkea tuntuu olevan mahdotonta seurata yhtäaikaa, eikä se liene tarkoituskaan.

Jos leffa on näkemättä eli tarina ei ole tuttu - älä huoli, vaan heittäydy kaikkien aistien vietäväksi! Älä edes yritä ymmärtää... Voisikohan tässä olla jopa etuna se ettei ole elokuvaa nähnyt? No, en saa leffan mielikuvia ja tunnelmia päästäni poiskaan, varsinkin kun joskus tammikuussa katsoin sen uudelleen muutaman vuosikymmenen jälkeen. Niljakas öykkäriroisto Albert Spica (Niko Saarela) kokoontuu klaaneineen ranskalaiseen ravintolaansa syömään ilta toisensa jälkeen. Jostain syystä hänellä on kuitenkin sivistyneempi vaimo Georgina (Vilma Melasniemi), joka kärsii miestään ja tämän perhettä hiljaisesti. Albertin äiti Grace (Eeva Soivio) ja vieläkin moukkamaisempi veli Spangler (Eero Milonoff) täydentävät ruokailuporukan.

Naapuripöydässä istuu lukemassa hillitty ja hienostunut Richard (Elmer Bäck), ja jotenkin tämä lipuu intiimiin suhteeseen Georginan kanssa. Kokki Richard (Marc Gassot) auttaa paria piilottelemalla heitä keittiössään sekä kantamalla kummallekin "keittiön erikoisuuksia" joita Spican moukkamainen perhe ei arvosta. Hurmaavasti ranska-aksentilla puhuvan kokin apurina keittiössä häärää hieman yksinkertaisen oloinen apulainen Pup (Johannes Holopainen).

Kaikki kiertyy ruuan, mässäilyn ja syömisen ympärille. Mutta eihän kolmiodraama voi päätyä hyvin jos yksi osapuoli on gangsteri ja kaikki tapahtuu tämän silmien alla. Esityksen lopuksi päästään käsittelemään myös yhtä syömiseen liittyvää tabua eli kannibalismia.

Markku Pätilän yltäkylläinen lavastus ja Tiina Kaukasen loistelias pukusuunnittelu (varsinkin Georginan vaatteet, aah!!) paiskaavat kättä taitavasti. Ville Seppänen vastaa videosuunnittelusta, joka on hyvin isossa roolissa näytelmässä, vaikka nyt vähän yskikin ensi-illassa.

En ole nähnyt Elmer Bäckiä ennen teatterin lavalla, mutta toivon mukaan tämän jälkeen näen häntä enemmänkin. Hänen Michaelillaan on sopivasti pilkettä silmäkulmassa, ja tämä ei ole ollenkaan niin jäykkä ja hillitty kuin leffan esikuva. Bäck kommentoi sujuvasti suhdettaan Greenawayhin (ihanan itseironisella tavalla) ja rooliaan tämän leffatähtenä (jos joku ei tienny niin Bäckillä oli pääosa Greenawayn viimeisimmässä leffassa Eisenstein in Guanajato), ja moneen otteeseen. Hän toimi myös kertojana ja tarinan kuljettajana ja lueskeli kirjojaan ääneen yleisölle. Bäck oli rento ja hauska, ja täysin suvereeni myös vähemmässä vaatetuksessa esiintyessään. Ja mikä kielitaito! Niko Saarela oli todella mainio irtomahalla varustettuna liian pienessä puvussaan Trumpmäisenä moukkana, joka kantaa kuuttia kokilleen pataan pantavaksi. Jotenkin Spanglerin hirviömäinen öyhöttävä änkyrätyyppi on kuin luotu Eero Milonoffille. Muuttuu se tämänkin ääni kellossa, kun joutuu ryömimään munasillaan ja haukkumaan koirana. Rooli on vedetty jo niin överiksi että sitä on välillä vaikea katsoakin. Spangler ei voi juoda kenenkään kusta koska ei ole homo. Siis häh?

Vilma Melasniemen Georgina on hyvin erilainen kun leffassa Helen Mirrenin väritön ja eleetön suoritus. Pukunsa ja roolinsa Melasniemi kantaa tyylikkäästi ja hillitysti. Marc Gassot ranskalaisena kokkina on napakymppi! Elastinen mies pääsee väläyttämään myös hillittömiä slapstick-miimikon taitojaan sulloutuessaan keittiönsä roska-astiaan. Ja ne ilvelilyt Pupin kanssa kurkkujen yms kanssa... Rooli on kuin tehty tälle miehelle. Dramaattisissa vaatteissa esiintyvä Eeva Soivio nyrpeänaamaisena roiston äitinä (ja näemmä raha-asioitakin hoitavana) tekee myöskin taitavan roolin. Mun ikisuosikki Johannes Holopainen on tällä kertaa kutistettu liki repliikittömäksi keittiöapulaiseksi. Mutta onneksi hyvin voi näytellä ilman sanojakin. Sitäpaitsi Pup on lopussa se joka sanoo viimeisen sanan. Pum pum!

Mutta miten ihmeessä Georgina ja Michael mahtuvat pataan, mysteeri!

Mikä on sitten se esityksen viesti ja sanoma? Onko se: "Ihmisen pitää oppia että huonosta mausta pitää maksaa" kuten toisessa näytöksessä hyvin kiteytetään. Vaikka homma menee välillä sekavaksi ja tuntuu lähtevän lapasesta ihan totaalisesti, niin kyllä tässä joku punainen lanka säilyy. Ehkä. Kommentoidaan nyky-yhteiskunnan kaikkea ahmimista ylensyömisestä televisiosarjojen binge-katsomiseen. VR-laseilla kukin näkee mitä haluaa: sikoja, lehmiä, läskipukuisia esiintyjiä. Michael tukehtuu omaan sivistykseensä - esitys syö itse itsensä? Kun kirjatoukka Michael istuu alasti lukemassa Kierkegaardin Ahdistusta, niin tiivistyykö siinä kaikki? Tai lukemassa otetta Jonathan Swiftin satiirista Vaatimaton ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen tai maalleen (missä ehdotetaan lasten antamisesta ruuaksi rikkaille).

Minulle tuli mieleen eräs Kierkegaardin sitaatti: "Erään teatterin kulisseissa syttyi tulipalo. Ilveilijä säntäsi näyttämölle varoittamaan yleisöä. Kaikki pitivät varoitusta vitsinä ja taputtivat. Ilveilijä yritti uudelleen, eikä yleisön riemulla ollut rajoja. Juuri näin maailma tulee tuhoutumaan älypäiden osoittaessa suosiotaan siinä uskossa, että kaikki on vain pilaa.".

   

Kirjanoppinut Michael tarkastelee kättään ja teatteribloggaaja ensi-illassa Brechtin silmien alla

Käytännössä leffan juoni käydään läpi ensimmäisessä (pitkässä) näytöksessä. Mitä jää jäljelle toiseen näytökseen? Se pitää mennä itse toteamaan; esityksiä on 17.5. asti. Lupaan että vaikutuksen tämä esitys tekee, joko hyvässä tai pahassa. Mielipiteitä se saattaa jakaa, mutta kylmäksi ei jätä ketään. Nälkäiseksi ehkä. Karnevalistinen, intohimoinen ja yhteiskuntakriittinen kattaus, joka hivelee makuhermojen lisäksi muitakin aisteja.


Kuvien copyright Noora Geagea (paitsi tuo omani).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.