Mitä ihmettä voi sanoa näytelmästä, jota odotin kuin kuuta nousevaksi tai ehkä enemmänkin. Ja sitten KOM-teatterin Kokki, varas, vaimo ja rakastaja paljastuukin yltäkylläiseksi runsaudensarveksi. Esitys on kuin joku valtavan runsas pito/joulupöytä tai ruotsinlaivan seisova pöytä mistä löytyy kaikki. KAIKKI. Sano tästä sitten jotain merkittävää tai edes tolkullista. Yritetään edes.
Muistan nähneeni Peter Greenawayn elokuvan Kokki, varas, vaimo ja rakastaja elokuvissa silloin vuonna 1990 kaiketi (eli ikuisuus sitten!) - ja muistan miten suuren vaikutuksen se teki. Se visuaalisuus, yltäkylläisyys ja musiikki vaan jyräsi alleen. Saman överimäisen yltäkylläisyyden ja mahtipontisen visuaalisuuden tämä Riko Saatsin dramatisoima ja ohjaama esitys tavoittaa.
Ensinnäkin KOM-teatterin katsomo on käännetty poikittain ja varsinainen esiintymislava tukittu pressulla. Kävelemme sisään siis näyttämön ja katsomon päädystä. Näin ollen estradi on todella pitkä ja kaikkia tapahtumia mahdoton seurata kääntelemättä päätään ees taas kuin tennisottelua seuraten. Vasempaan reunaan on rakennettu avokeittiö, missä Antto Melasniemi kokkailee ihanalta tuoksuvia herkkuja koko ensimmäisen näytöksen ajan. Siellä patojen ja pannujen seassa nähdään myös muita kohtauksia. Keskellä on ruokasali, ja oikeassa reunassa käynti wc-tiloihin, jotka on rakennettu teatterin lämpiöön. Kaiken taustalla on valtava videotaulu, jolle kuvataan livekuvaa jatkuvasti (harmillisesti ensi-illassa oli teknisiä ongelmia ja aina ei kuvausjälki siirtynyt katsottavaksi) ja näytetään myös muita kohtauksia. Kameramies apulaisineen puikkelehtii lavalla kaikkien seassa ja kuvaa näkymiä myös sieltä vessasta. Tilan oikeassa päädyssäkin on yksi skriini missä on eri näkymiä vielä kun päätaululla. Kaikkea tuntuu olevan mahdotonta seurata yhtäaikaa, eikä se liene tarkoituskaan.
Jos leffa on näkemättä eli tarina ei ole tuttu - älä huoli, vaan heittäydy kaikkien aistien vietäväksi! Älä edes yritä ymmärtää... Voisikohan tässä olla jopa etuna se ettei ole elokuvaa nähnyt? No, en saa leffan mielikuvia ja tunnelmia päästäni poiskaan, varsinkin kun joskus tammikuussa katsoin sen uudelleen muutaman vuosikymmenen jälkeen. Niljakas öykkäriroisto Albert Spica (Niko Saarela) kokoontuu klaaneineen ranskalaiseen ravintolaansa syömään ilta toisensa jälkeen. Jostain syystä hänellä on kuitenkin sivistyneempi vaimo Georgina (Vilma Melasniemi), joka kärsii miestään ja tämän perhettä hiljaisesti. Albertin äiti Grace (Eeva Soivio) ja vieläkin moukkamaisempi veli Spangler (Eero Milonoff) täydentävät ruokailuporukan.
Naapuripöydässä istuu lukemassa hillitty ja hienostunut Richard (Elmer Bäck), ja jotenkin tämä lipuu intiimiin suhteeseen Georginan kanssa. Kokki Richard (Marc Gassot) auttaa paria piilottelemalla heitä keittiössään sekä kantamalla kummallekin "keittiön erikoisuuksia" joita Spican moukkamainen perhe ei arvosta. Hurmaavasti ranska-aksentilla puhuvan kokin apurina keittiössä häärää hieman yksinkertaisen oloinen apulainen Pup (Johannes Holopainen).
Kaikki kiertyy ruuan, mässäilyn ja syömisen ympärille. Mutta eihän kolmiodraama voi päätyä hyvin jos yksi osapuoli on gangsteri ja kaikki tapahtuu tämän silmien alla. Esityksen lopuksi päästään käsittelemään myös yhtä syömiseen liittyvää tabua eli kannibalismia.
En ole nähnyt Elmer Bäckiä ennen teatterin lavalla, mutta toivon mukaan tämän jälkeen näen häntä enemmänkin. Hänen Michaelillaan on sopivasti pilkettä silmäkulmassa, ja tämä ei ole ollenkaan niin jäykkä ja hillitty kuin leffan esikuva. Bäck kommentoi sujuvasti suhdettaan Greenawayhin (ihanan itseironisella tavalla) ja rooliaan tämän leffatähtenä (jos joku ei tienny niin Bäckillä oli pääosa Greenawayn viimeisimmässä leffassa Eisenstein in Guanajato), ja moneen otteeseen. Hän toimi myös kertojana ja tarinan kuljettajana ja lueskeli kirjojaan ääneen yleisölle. Bäck oli rento ja hauska, ja täysin suvereeni myös vähemmässä vaatetuksessa esiintyessään. Ja mikä kielitaito! Niko Saarela oli todella mainio irtomahalla varustettuna liian pienessä puvussaan Trumpmäisenä moukkana, joka kantaa kuuttia kokilleen pataan pantavaksi. Jotenkin Spanglerin hirviömäinen öyhöttävä änkyrätyyppi on kuin luotu Eero Milonoffille. Muuttuu se tämänkin ääni kellossa, kun joutuu ryömimään munasillaan ja haukkumaan koirana. Rooli on vedetty jo niin överiksi että sitä on välillä vaikea katsoakin. Spangler ei voi juoda kenenkään kusta koska ei ole homo. Siis häh?
Vilma Melasniemen Georgina on hyvin erilainen kun leffassa Helen Mirrenin väritön ja eleetön suoritus. Pukunsa ja roolinsa Melasniemi kantaa tyylikkäästi ja hillitysti. Marc Gassot ranskalaisena kokkina on napakymppi! Elastinen mies pääsee väläyttämään myös hillittömiä slapstick-miimikon taitojaan sulloutuessaan keittiönsä roska-astiaan. Ja ne ilvelilyt Pupin kanssa kurkkujen yms kanssa... Rooli on kuin tehty tälle miehelle. Dramaattisissa vaatteissa esiintyvä Eeva Soivio nyrpeänaamaisena roiston äitinä (ja näemmä raha-asioitakin hoitavana) tekee myöskin taitavan roolin. Mun ikisuosikki Johannes Holopainen on tällä kertaa kutistettu liki repliikittömäksi keittiöapulaiseksi. Mutta onneksi hyvin voi näytellä ilman sanojakin. Sitäpaitsi Pup on lopussa se joka sanoo viimeisen sanan. Pum pum!
Mutta miten ihmeessä Georgina ja Michael mahtuvat pataan, mysteeri!
Mikä on sitten se esityksen viesti ja sanoma? Onko se: "Ihmisen pitää oppia että huonosta mausta pitää maksaa" kuten toisessa näytöksessä hyvin kiteytetään. Vaikka homma menee välillä sekavaksi ja tuntuu lähtevän lapasesta ihan totaalisesti, niin kyllä tässä joku punainen lanka säilyy. Ehkä. Kommentoidaan nyky-yhteiskunnan kaikkea ahmimista ylensyömisestä televisiosarjojen binge-katsomiseen. VR-laseilla kukin näkee mitä haluaa: sikoja, lehmiä, läskipukuisia esiintyjiä. Michael tukehtuu omaan sivistykseensä - esitys syö itse itsensä? Kun kirjatoukka Michael istuu alasti lukemassa Kierkegaardin Ahdistusta, niin tiivistyykö siinä kaikki? Tai lukemassa otetta Jonathan Swiftin satiirista Vaatimaton ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen tai maalleen (missä ehdotetaan lasten antamisesta ruuaksi rikkaille).
Minulle tuli mieleen eräs Kierkegaardin sitaatti: "Erään teatterin kulisseissa syttyi tulipalo. Ilveilijä säntäsi näyttämölle varoittamaan yleisöä. Kaikki pitivät varoitusta vitsinä ja taputtivat. Ilveilijä yritti uudelleen, eikä yleisön riemulla ollut rajoja. Juuri näin maailma tulee tuhoutumaan älypäiden osoittaessa suosiotaan siinä uskossa, että kaikki on vain pilaa.".
Kirjanoppinut Michael tarkastelee kättään ja teatteribloggaaja ensi-illassa Brechtin silmien alla
Käytännössä leffan juoni käydään läpi ensimmäisessä (pitkässä) näytöksessä. Mitä jää jäljelle toiseen näytökseen? Se pitää mennä itse toteamaan; esityksiä on 17.5. asti. Lupaan että vaikutuksen tämä esitys tekee, joko hyvässä tai pahassa. Mielipiteitä se saattaa jakaa, mutta kylmäksi ei jätä ketään. Nälkäiseksi ehkä. Karnevalistinen, intohimoinen ja yhteiskuntakriittinen kattaus, joka hivelee makuhermojen lisäksi muitakin aisteja.
Kuvien copyright Noora Geagea (paitsi tuo omani).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti