WHS: Cutting Edge / Helsingin juhlaviikot 31.8.2016

Huh, olipas sitten hypnoottinen esitys! Nykysirkus/visuaalinen teatteriryhmä (kumpi vaan määritelmä lienee yhtä oikea) WHS vetää uudessä Cutting Edge -esityksessään kaulankatkaisukuolemat ihan uusiin sfääreihin. Oopperatalon Alminsali oli täynnä innostunutta yleisöä, ja veikkaanpa että tämä vaikutti moniin muihinkin aika kokonaisvaltaisesti.

Tunnin verran kestävä esitys oli mystinen sekoitus kaikenlaista, ja ainakin tämä katsoja vajosi jonkunsortin transsiin tai hypnoosiin sitä katsoessaan. On miekkoja, iso kavalkadi klassikkomaalauksia mestattuine päineen (siis niitä on käsittämätön määrä), kaunista musiikkia, nopeita liikesarjoja, putoavia päitä. Nainen pohtii "I just googled what's the meaning of life" - niin, mikä se elämän tarkoitus onkaan. Kuolema? Missä se elämän ja kuoleman raja kulkee? Siinäkö kun miekka (tai giljotiini, tai mikä hyvänsä) irroittaa pään?

On tanssia, on akrobatiaa, on kauneutta. Lava, joka vaijerien varassa liikkuu ja kallistuu, suorastaan leijuu ilmassa. Nainen jolta irroitetaan pää tai jalat, kaikki käy. Näitä klassisia taika/sirkustemppuja. Outoa, kiehtovaa, hypnotisoivaa. Lopussa kun läpikuultava kangas heiluu ja musiikki soljuu ylitseni, en enää tiedä olenko hereillä vai valveilla, ja näenkö lavalla hahmoja vai ovatko ne vain mielikuvitukseni tuotetta. Ihan sama, oudon kiehtovaa kuitenkin.

Katosta laskeutuva ja leijuva moottorisaha (tai sen kaltainen kapistus) uhkaa hymynaamaa, luurankomiestä ja Che Guevara-heppua. Hmmm... Huimaa!

Kovin vaikea koittaa pukea sanoiksi kokemaani. Se oli jotenkin meditatiivinen kokemus, ja paluu maan pinnalle aplodien alkaessa oli vaikeaa. Olisin voinut jäädä sinne transsiin ikuisiksi ajoiksi.

Kiitos Kalle Nio ohjauksesta ja koko konseptista. Kiitos loistavat esiintyjät Jukka Tarvainen, Vera Selene Tegelman ja Inês Campos. Kiitos upeasta valosuunnittelusta Jere Mönkkönen ja Joonas Tikkanen. Ja kiitos Kalle Nio ja Taneli Rautiainen luovasta lavastussuunnittelusta. Ja erityisesti Samuli Kosminen (ja Kalle Nio) äänisuunnittelusta - se meni luihin ja ytimiin.

Kolmen Juhlaviikkojen esityksen jälkeen Cutting Edge lähtee maailmalle. Hienoa!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Kalle Nio

Sara ja Erik / Tampereen työväen teatteri 30.8.2016

TTT:n syksyn ensimmäinen ensi-ilta Sara ja Erik tarjoili Tampereen lähihistoriaa pähkinänkuoressa, tai ainakin yhden siivun siitä. Omat tietoni Sara Hildénistä rajoittuvat samannimiseen museoon ja vaatekauppaan. Taidemaalari Erik Enrothista en tiennyt sitäkään vähää. Joten näytelmä tuli hyvin tarpeeseen, näin yleissivistävänä teoksena.

Pirjo-Riitta Tähden kirjoittama näytelmä alkaa päähenkilöiden tapaamisesta tanssilattialla. Kahden tulisieluisen ja temperamentikkaan taiteilijasielun liitto ei ole helppoa. Mutta kumpikin tarvitsee toista, ja he elävät ja rakastavat täydellä teholla. Sara Hildén toimii mesenaattina taidemaalari Erik Enrothille, maksaen tämän ylöspidon. Vastineeksi hän saa omistusoikeuden tämän tauluihin. Hyvä diili, eikös? Ainakin siihen asti kun pariskunta eroaa, ja alkaa taulujen huoltajuuskiista.

Tämä näytelmä herätti paljon keskustelua niin väliajalla kuin kotimatkallakin. Kenellä on oikeus taiteilijan teoksiin; tekijällä vai ostajalla? Onko mesenaatilla oikeus sanoa tukemalleen taiteilijalle mitä tämän pitää maalata? Tottakai asiat mutkistuvat jos ja kun mesenaatin ja taiteilijan välillä on suhde, kuten tässäkin tapauksessa. Ja varsinkin sitten kun se suhde loppuu. Enrothin ja Hildénin oikeuksia taideteoksiin puitiin oikeudessakin, ja sen seurauksena tekijänoikeuslakiin kirjattiin kuvataiteilijan luoksepääsyoikeus. Nyt tämä asia tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta näin ei siis tosiaan ollut aiemmin.

Teija Auvinen tekee todella upean roolin Sara Hildéninä. Topakka, tiukka, intohimoinen nainen, jolle taideteokset olivat kuin omia lapsia. Niiden katselusta hän sai iloa ja niiden omistamisesta turvaa. Hildén tuntui olevan sitkeä ja yritteliäs ihminen, joka varmaan jakoi mielipiteitä omana aikanaan. Ilmeisesti harva vaatekauppaansa päätynyt lähti sieltä ilman takkia. Voin kuvitella ettei ollut helppoa olla hänen työntekijänsä saatikka puolisonsa. Ja Sara oli yrittäjä viimeiseen asti, hän möi myös luotolla, merkaten mustakantiseen vihkoonsa osamaksuerät. Näin myös tavallisilla naisilla oli varaa ostaa häneltä takki.

Ilkka Heiskanen on luomistuskainen ja viinapirun viettelemä Enroth, joka kokee välillä olevansa kuin vankilassa. Vaikka Hildén kustantaa tälle ulkomaanmatkoja, Espanjan huviloita ja autoja, niin orjapiiskurimaisesti nainen edellyttää vastineeksi tauluja, loputtomasti tauluja. Mutta kun ei se kukko aina käskien laula. Joskus inspiraatio on hukassa. Joskus sitä haetaan kosteista illoista, ilmeisesti vieraista naisistakin. Kunnes yksi näistä on se viimeinen niitti pariskunnan liitolle. Katkera eroriita heijastuu myös Hildénin asenteeseen "et näe enää ikinä taulujasi". Hildén ei käsitä miksi Enroth juo; miksei hän voi upottaa intohimojaan tauluihinsa!

  

Taloudenhoitaja Aune (Kristiina Hakovirta) tasapainoilee räiskyvän liiton keskellä ja keramiikkataiteilija Rut Bryk (Minna Hokkanen) on edustamassa taitelijapiirien ystävyyssuhteita. Professori (Jukka Saikkonen) työskentelee Sara Hildénin säätiölle/museolle ja myötäilee vanhan naisen oikkuja tehokkaasti. Maisteri (Matti Pussinen-Eloranta) on pariskunnan ystävä, joka toimii jonkunlaisena puskurina myös.

Tarinassa liikutaan aikatasojen välilla sujuvasti. Näemme pieniä välähdyksiä ja tuokiokuvia pariskunnan elämästä. Pääsemme hieman kurkistamaan yhteen näkemykseen taiteilijaliitosta. Maarit Pyökärin käsissä nämä taiteilijat syttyvät eloon. Pohdin myös että kuinka paljon Sara oikeasti rakasti Erikiä, vai olivatko ne vain hänen taulunsa ja taiteensa mikä toisessa kiinnosti. Ja miten merkittävää osaa lapsettomuus edusti, koska ilmeisesti Sara olisi lapsia halunnut. Senkin takia Erikin petos oli niin kova paikka. Rakkautensa Sara purki työntekoon ja taiteen keräämiseen.

Mustavalkoiset salin seinille heijastetut videoprojisoinnit vanhasta Tampereesta toimivat hyvin, samoin näyttämön taustalla vaihtuvat Erik Enrothin maalaukset. Oivallinen katsaus hänen taiteeseensa. Reija Hirvikoski vastaa muuten lavastuksen ja pukusuunnittelun lisäksi näistä projisoinneista ja videosuunnittelusta. En ole mikään nykytaiteen ystävä, voin sen ihan virallisesti tunnustaa. Ja eivät nämä Enrothin maalaukset ole ihan minun juttuni. Mutta varmaankin oman aikansa kuvaajana hän oli mies paikallaan. Työläisnäkymiä Tampereelta, tehdasmiljöitä, elävää elämää. Ja värejäkin. Omalla tavallaan kauniita. Ja niin sopivia tämän näytelmän taustalle.

Mielenkiintoista ajankuvaa ja räiskyvä taitelijaliitto! Tämä toimii varmaan erityisen mukavana nostalgiamatkana heille, jotka muistavat joko Hildénin muotiliikkeet tai taitelijaparin Tampereen katukuvassa.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Kari Sunnari

Tärppejä syyskaudelle 2016!

Teatterisyksystä on tulossa todella kiinnostava, ja kiireinenkin. Kymmeniä must-see esityksiä, pitkin maata. Kaikkeen en minäkään millään ehdi, eikä ihan kaikki toki satasella kiinnostakaan. Mutta koitin nyt koostaa muutamia sellaisia omia suosikkejani ja vinkkejä teille lukijoille, joilla mahdollisesti on vielä syksyn menot suunnitteluasteella...

Tampereella

Tampereen kummallakin suurella teatterilla on tulossa paljon kaikkea mielenkiintoista. Ensimmäisenä ensi-iltaan (1.9.) ennättää TTT:n Suurelle näyttämölle musikaali Cabaret. En ole sitä koskaan onnistunut näkemään, joten odotan mielenkiinnolla. Tekijätiimi on ainakin rautainen! Mutta eniten TTT:n syksystä odotan Viita 1949 -näytelmää (enskari 25.10.). Siinä yhdistyy mielenkiintoinen aihe, loistavat tekijät ja ainakin jo kuultujen musiikkinäytteiden perusteella todella upea musiikki. Eeva Kontu on onnistunut loihtimaan sellaisia säveliä että oksat pois. Lapsille (ja lapsenmielisille) TTT tarjoaa Vesta-Linnea ja Aavelapsen arvoitus (enskari 20.9.), ohjauspuikoissa Miika Muranen.

Antti Lang seremoniamestarina TTT:n Cabaret'ssa

Tampereen teatterilta eniten odotan tätä: Näytelmä joka menee pieleen (enskari 14.10.). Se on oikeasti erittäin hauska, ja mukaan on valjastettu talon hauskimmat näyttelijät Ville Majamaasta Risto Korhoseen. Myös Ulkomaalainen (enskari 2.9.) vaikuttaa varsin ajankohtaiselta ja viihdyttävältä. Tampereen teatterissa jatkavat myös Sugar ja Tarpeistonhoitajan tähtihetki, eli jos ne jäi keväältä näkemättä niin kannattaa nyt varata liput.

Tampereella pääsee myös katsomaan vielä muutaman lisäesityksen upeasta Teemestarin kirjasta elo-syyskuun vaihteessa. Lisäksi samoissa Teatteri Siperian tiloissa jatkaa hieno ja koskettava Toinen Katse syys-lokakuun taitteessa.

Ja jos on vielä näkemättä Marc Gassotin tähdittämä anarkistinen (ja K18) miimiesitys Dark Side of the Mime, niin siihen on mahdollisuus 22.10. TTT-Klubilla. Ihan paras!

Teatteri Telakka viettää kaksikymppisvuottaan kiinnostavalla syysohjelmistolla. Juha Hurmeen Hullu ensi-illassa 8.12. Lisäksi Antti Mikkolan Ei voi auttaa, sori nähdään TTT:n lisäksi myös Telakalla. Eri loppuratkaisulla vain. Enskari TTT:llä on 19.10. ja Telakalla 2.11. Hevijuuserihan käy toki katsomassa molemmat.

Herrat Alatalo ja Manninen nähdään Tampereen Teatterissa

Pääkaupunkiseudulla

Marraskuussa (7.-9.11.) KOM-teatterin mainio Hamletinkone palaa muutaman uusintakerran verran lavalle. Suosittelen lämpimästi - oli meinaan sellanen performanssi sekä Niko Saarelalta että Marzi Nymanilta. Menisin uudelleenkin, mutta ai auta kun en ole maassa esityspäivinä :-( Tässä mietteitäni siitä viime huhtikuulta. Samassa paikassa jatkaa keväältä myös Pasi Was Here, ja vaikka olen sen jo kolmasti nähnytkin, niin syyskuussa taas. Ja koskapa näemmä esityksiä on jatkettu vielä alunperin ilmoitetustakin, niin ehkäpä vielä loppuvuonna kerran... (juu, on se juuri niin hyvä!). Kannattaa myös pitää silmät auki loppuvuoden Sotilaspoika-monologin varalla...

Kansallisteatterilla on huikea syksy! Omaa sydäntäni lähimpänä lienee Richard III, jonka ensi-ilta koittaa 30.11. Tästä on tulossa perinteinen versio, ja ohjauksesta vastaa Jussi Nikkilä. Myös Kristian Smedsin uutukainen Just Filming vaikuttaa mahtavalta (mutta ei ehkä ole ihan kaikkien makuun). Hyvin tuoreeltaan näyttämölle saadaan myös Miika Nousiaisen Juurihoito - joka kutkuttelee varmaan monen muunkin nauruhermoja. Ainakin esitykset näyttävät olevan jo loppuunmyytyjä. Myös Sinuus ja Kohtauspaikkoja kadonneille ovat jo omassa allakassani. Ja perinteisimmistä puhedraamoista Juha Jokelan uusin Sumu (enskari 14.9.).

Kansiksen Sumu

Helsingin kaupunginteatterilla sai jo ensi-iltansa musikaali Shrek, mikä oli oikeasti tosi viihdyttävä ja hauska koko perheen show. Odotan myös kovasti Pasi Lampelan uutta näytelmää Kenraali ja Casanova (enskari 31.8.) ja Tyko Sallisen tyttärestä kertovaa Taju (enskari 10.11.).

Q-teatterin Kevyttä mielihyvää (enskari 15.9.) on Antti Hietasen uusin tuotos, ja uskoisin senkin olevan erittäin katsottava. Lippukaupoille kannattaa suunnata NYT. Ryhmäteatterilla on tulossa Farmi (enskari 6.10.), eräänlainen mukaelma Orwellin Eläinten vallankumouksesta.

Valtimonteatterin suuntaan kannattaa mennä mikäli Shakespeare on likellä sydäntäsi. Sekaisin Wilistä eli Shakespeare for very dummies enskarissa 27.10. Pieni mutta pippurinen on Teatteri Jurkka. Tänä syksynä on tulossa tosi kiinnostavia esityksiä, taas kerran. Bonnie ja Clyde enskarissa jo 10.9., seuraavaksi Lokki 14.9. ja sitten on vielä Kati Outisen monologikin Niin kauas kuin omat siivet kantaa loka-marraskuussa (vain kourallinen esityksiä ja niistäkin moni jo loppuunmyyty). Sitäpaitsi jos näkemättä on vielä Erkki Saarela Emmi Jurkan nahoissa, niin Ilta Emmin kanssa jatkaa kuutena iltana!

Teatteri Takomon ja Klockriketeaternin yhteistuotanto Noitavaino (enskari 14.10) kiinnostaa myös kovasti. Esitykset Takomon tiloissa. Jo keväällä varasin lipun Järvenpään teatterin Hiirenloukkuun, koska viime talven esitykset olivat kaikki täysiä. Niin näyttää olevan nämä loppuvuodenkin. Mutta aina voi koittaa kysellä peruutuksia!

Teatteri Toivo vetää upouuden vampyyrimusikaalin kehiin - Onyx saa ensi-iltansa 8.10. Vaikuttaa lupaavalta!


Maakuntakierroksella

Lahden kaupunginteatterilta tärppejä kaksi kappaletta: Vertigo (enskari 3.9.) on monelle tuttu Hitchcockin filminä. Ja Miehen kylkiluu (enskari 1.10.) kotimaisena komediana. Lahteen kannattaa mennä katsomaan myös Teatteri Vanhan Jukon Outoa paloa eräässä kaupungissa. Jukolaiset ovat kyllä sairaan lahjakasta sakkia.

Kotkan kaupunginteatterissa jatkuu Neljäntienristeys viime keväältä (mutta vain 5 esityksen verran), mikäli sen silloin missasit, kuten minä. Jyväskylän kaupunginteatteriin saapuu komedia Diivat (enskari 4.11.). Samalla teemalla eli naisiksi pukeutuneita miehiä on mahdollista nähdä myös Seinäjoen kaupunginteatterilla eli siellä vedetään Lainahöyhenissä (enskari 16.9.).

TTT:n lavalla vahva ensemble - Viita 1949

Ainakin itselläni on tiedossa monta monituista retkeä Turkuun tänä syksynä. Kaupunginteatterilla on meinaan tosi kiinnostava ohjelmisto. Ensin nähdään Toc Toc, komedia neurooseista (enskari 9.9.), sitten rockmusikaali Rock of Ages (enskari 21.10) ja vielä Kissa kuumalla katolla (enskari 28.10.). Kaikissa on mielenkiintoiset roolitukset ja kiinnostavat tekijäporukat. Lisäksi meinasin mennä katsomaan uusintana Robin Hoodin Sydämen, koska se oli niin hyvä!

Hämeenlinnan teatteri esittää Kalenteritytöt (enskari 3.9.), joka oli suosittu elokuvakin. Lisäksi Kultalampi jatkaa syyskuussa vielä 7 esityksen verran, jos on vielä näkemättä. Hämeenlinnan naapurissa eli Riihimäen teatterissa on paljon kiinnostavaa ohjelmaa tänä syksynä. Multa on tyystin näkemättä Sirkku Peltolan Mummun saappaassa soi fox (enskari oli 27.8.) joka on teatterin 70-vuotisjuhlanäytelmä. Myös Joulu on ihmisen paskinta aikaa (enskari 29.10.) meni omaan allakkaan heittämällä! Ja veikkaan että pikkujoulukaudella voi olla aikamoinen hitti.

Koska olen suuri Shakespeare-fani, on yksi syksyn odotetuimmista teatterijutuista Hamlet - koko totuus. Turun linnassa. Siis voiko olla hienompaa esityspaikkaa! Ensi-ilta on 29.9. ja tämä on muuten semmoinen esitys missä yleisö liikkuu paikasta toiseen. Niin ja mukana sirkusta ja nukketeatteriakin. Eikö jo vain houkutakin?!


Sirkusta

Sirkusta on mahdollista nähdä taas monessa paikassa. Sorin Sirkuksen joulushow on tänä vuonna nimeltään Enigma (enskari 25.11.), ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa niin nämä esitykset myyvät loppuun aika rivakkaan! Race Horse Companyn lapsille suunnattu esitys Ympäri Ämpäri vierailee mm. Hämeenlinnassa, mutta Helsingin enskari on 15.9. Cirkossa. Hämeenlinnan teatterin tiloissa nähdään joulukuussa vierailemassa myös Onnellisten maa!

Joulun maissa on myös tarjolla Hurjaruuthin Talvisirkus Muisti (enskari 3.11.). Ja sitten olisi vielä Wusheng Companyllä muutama lisänäytös syyskuussa, jos missasit (minä minä!) Musashi -miekan tie -esityksen viime keväänä.

Mikko Vihma Possuna HKT:n Shrekissä

Oopperatalolla nähdään mielenkiintoinen crossover-teos CircOpera, joka nimensä mukaisesti yhdistää sirkusta ja oopperaa. Vaikuttaa niin mielenkiintoiselta että onhan tuo mentävä katsastamaan! Esityksiä on vain 8, joten lippujen hankinnan kanssa ei sovi aikailla. 16.9. tärähtää!

Ei ehkä sirkusta, mutta ihana kombinaatio klovneriaa ja livekeikkaa, ja jopa standuppia. Red Nose Clubin Mike ja Zin vetää täysillä Ilmari Kiantoa Punainen Viiva -teoksen myötä. Suosittelen voimakkaasti! Esityksiä on syyskuussa Helsingissä sekä myöhemmin muualla Suomessa (ja onneksi ne jatkuvat 2017).



Tanssin taikaa

Tanssia on luvassa kaikenlaista, ensinnäkin nyt tietysti Jeminan paluu! Eli jos on vielä näkemättä ihan mielettömän UPEA Jeminan monta elämää, niin se palaa STOA:an kuuden esityksen verran lokakuun lopulla. Suosittelen tätä ihan lämpimästi. Tamperelainen Tanssiteatteri MD tarjoaa yhden odotetuimmista ensi-illoista eli Secunda Prattica 22.10. Kävin kesän alussa katsomassa harkkoja, ja huh!

Kansallisbaletilla on myös monta kiintoisaa juttua tänä syksynä. Klassikko Romeo ja Julia sai taas yhden uuden versionsa, tällä kertaa koreografi Natália Horečnán käsissä. Ja siinä on myös niin hieno Prokofjevin musiikki. Toinen klassikko eli Liisa Ihmemaassa (enskari 7.10.) on myös must-see. Siinä on Jorma Elon koreografia.

Lisäksi omassa kalenterissa on myös Tero Saarinen Companyn Could you take some of my weight...? & MESH (viiden esityksen vierailu Oopperatalolla lokakuussa) sekä Susanna Leinonen Companyn SEE/OBEY (kahden esityksen vierailu Oopperatalolla syys-lokakuun taitteessa).


Teatteria ja tanssia elokuvissa

Monia esityksiä on mahdollista nähdä leffateatterien hämärässäkin. Tälle syksylle on luvassa ainakin nämä teatteritaltioinnit. Muut olen nähnytkin livenä ja voin suositella, paitsi Kolmen pennin oopperaa menen katsomaan 27.9. ja The Entertaineria 26.9.

Richard III - Almeida Theatre, Finnkino 6.9.

A View from the Bridge - Young Vic Theatre, Finnkino, 12.9.

The Threepenny Opera - National Theatre, Finnkino 26.9.

The Deep Blue Sea - National Theatre, Finnkino 10.10.

Lisäksi pitäisi olla tulossa Kenneth Branagh Companyn The Entertainer, mutta sen ajankohdasta ei ole vielä tietoa.

Tanssia näkee myös Finnkinolla (Bolshoin esityksiä) että BioRexin teattereissa (Royal Ballet'n esityksiä). PK-seudulla voin lämpimästi suositella Kino Tapiolaa, ainakin siellä kuuluu kahvi ja pulla väliaikatarjoiluna lipun hintaan. Kolmaskin toimija event-cineman saralla on, eli Kuusan Kino tuo maahan myös oopperaa ja balettia.


Kuten saatatte huomata, on syksyn kulttuurikalenterini aika täynnä. On siellä toki muitakin menoja kuin nämä. Mutta otan silti vastaan lisää vinkkejä ja suosituksia kiinnostavista esityksistä :-)



Kuvat olen ottanut itse teatterien pressitilaisuuksissa.

Shrek / Helsingin kaupunginteatteri 25.8.2016

Tunnustan heti kättelyssä, että olin aika skeptinen koko Shrekin suhteen, kun HKT viime keväänä ilmoitti syksyn musikaalinsa. No, tunnustan myös etten tiennyt koko asiasta juuri mitään, nimeä enempää. Kiinnostavaksi projektin kuitenkin teki Helsinki Dance Companyn taiteellisen johtajan Jyrki Karttusen tekemä koreografia, ensimmäinen ikinä musikaaliin. Kesällä lainasin Dreamworksin animaatiot (osat 1 ja 2) - ja ne olivat kyllä varsin hauskoja ja värikkäitä.

Mietin silti, että tokkopa tätä tulisi välttämättä mentyä katsomaan, paitsi niiden koreografioiden takia. Jostain syystä olen viime aikoina tuntenut entistä enemmän vetoa tanssiin ja kehon sanattomaan liikekieleen... Mutta sitten elokuun puolivälissä osallistuin HKT:n syyskauden avajaisiin, ja saimme maistiaisia Shrekistä muutamien biisien verran. Okei, olin sen verran vaikuttunut, että päätin sittenkin mennä katsomaan. Ei se ota jos ei annakaan. Ja kuiteskin, ne tanssimuuvit halusin nähdä!

Ja onneksi menin! Viimeksi olin näin iloinen - oltuani jostain asiasta väärässä - kun suostuin menemään katsomaan uutta Bondia, siinä kun oli vaaleatukkainen Bond! Sittemmin Daniel Craig (ja koko Casino Royale) on noussut suosikki-Bondikseni. Eli joskus kannattaa antaa ennakkoluuloilleen periksi, ja mennä katsomaan jotain mistä ei olekaan niin innoissaan!

   

Shrek oli värikäs, vauhdikas, hauska, lapsellinen ja suvaitsevaisuuden lippua täysillä heiluttava "musikaaligenren anarkistisesti räjähtävä puppugeneraattori" (Raisa Rauhamaan sanoin). Musiikkia oli varastettu sieltä, täältä ja tuolta eli aikamoinen sillisalaatti se oli, ja mitään päähän jääviä hittejä ei kuultu. Ei siis mitään mieleenpainuvaa tai maatamullistavaa. Mutta se oli jotenkin niin eloisa ja kiva, että oksat pois. Älkää nyt käsittäkö väärin, olihan se ihan kivaa ja kuunneltavaa ja svengaavaa musaa, mutta ei vaan mitään elämää suurempaa. Musiikin lievä mitäänsanottomuus korvattiin hyvin kaikella muulla. Värikkäitä tyyppejä tässä piisaa, kymmeniä.

Tarina on sellainen perinteinen satu, missä on jättiä ja tornista pelastettavaa prinsessaa ja puhuvaa eläintä, lohikäärmettä ja vaikka mitä. Satu mihin on ympätty mukaan kliseitä ja hahmoja kaikista muista saduista. Mutta ei mitenkään ihan perinteinen satu kummiskaan. On pahis Farquaad (hyvin joustava Antti Timonen), joka rautaisella otteella hallitsee valtakuntaansa ja kompensoi pienehköä varttaan... muilla asioilla. On mörököllimäinen vihreä jätti (aina mahtipontisen upeasti laulava Petrus Kähkönen), joka haluaisi eristäytyä omalle suolleen ja möksötellä siellä rauhassa.

On hänen rauhaansa häiritsevä joukko friikkipakolaisia, jotka Farguaad on ajanut pois omilta nurkiltaan. Suosikkejani tästä sakista on partasänkinen Peter Pan (Ilkka Kokkonen), kimakkaääninen Pinokkio (Kai Lähdesmäki), Nukkumatti (Jyrki Kasper), Piparkakkupoika / Makeishaltiatar (Emilia Nyman), Peltimies (Laurapeppi Väänänen) ja Linnunpelätin (Raili Raitala).

Koskapa Shrekin rauha suolla on mennyttä, hän voi yhtä hyvin hilppasta kaupungille listimään Farquaadia, jotta pääsisi tästä friikkiporukasta eroon. Sen sijaan hän joutuukin noutamaan prinsessaa tornista, ja matkakumppaninaan on varsinainen moottoriturpa ja karvanavigaattori Aasi (aivan huikean hieno Matti Leino). Pikkuhiljaa Aasi onnistuu ystävystymään Shrekin kanssa ja kaikenlaisia kommelluksia ja koettelemuksia kaverukset yhdessä kohtaavat.

Prinsessa Fiona (Anna-Maija Tuokko) saadaan myös tornista matkaan, ja siitä seuraa kaikenlaista kommervenkkiä juoneen. Mutta on tässä ihan onnellinen loppu, paha saa palkkansa ja kaikkea muuta satumaista. Sitäpaitsi on ihanaa nähdä Fionan tapainen hieman anarkistinen prinsessa, jossa on topakkuutta ja särmää. Vaikka kuinka riutuen odottaakin tornissaan prinssiä vuodesta toiseen.

Shrek tarjoaa kyllä viihdykettä yhtä lailla lapsille kuin aikusillekin. Vitsit, sanaleikit ja ajankohtaiset nokkeluudet tarjoavat ainakin lapsenmieliselle aikuiselle kosolti käkätettävää. Ja pieruhuumori tuntuu aina uppoavan niihin nuorempiin. Minua viihdytti eniten ehkä tanssivat rotat (ne verhon takaa näkyvät "jalkarotat" siis) ja vallan upea seitsemän nukettajan voimin liitävä Lohikäärme (jonka äänenä säkenöi ja hehkui Raili Raitala).

Ja Aasin hienot soolobiisit, erityisesti sokeiden hiirten kanssa (ja kyllä mä NIIN haluaisin nähdä Matti Leinon Rocky Horror Show'ssa Frankin roolissa!!). Tarinassa on sopivasti anarkiaa ja koukkuja, eli ei se mitään pullamössöhuttua ole kuitenkaan, vaikka onkin aika kepeää ja ilmavaa. Kaikkea nykyaikaan ja Suomeen viittaavia juttuja, Hyrsylänmutkasta Mattiin ja Teppoon. Viralliset lottovalvojat aivan oikeine virallisine äänineen tekevät myös hyrisevän vaikutuksen minuun.

Ohjaaja Kari Arffman on myös suomennoksen takana, eli täydet pisteet hälle! Teksti on sekä hauskaa että nokkelaa. Kun Aasi toteaa lukeneensa Teatteri & Tanssi -lehteä, "mutta en mä silti ole Jorma", niin meinasin tipahtaa penkiltä. Pukusuunnittelusta myös täydet pisteet Anna-Leena Kankaanpäälle ja Tuovi Räsäselle (vaikkakin Tim Hatley vastaa alkuperäisistä suunnitelmista). Samuli Hallan lavastus on hieman pahvikulissimainen, mutta esimerkiksi heiluva silta laavamerineen on hienosti toteutettu. Ja prinsessan torni. Ääniefektejä on käytetty paljon, aina röyhtäisyistä ja pieruista kaikkeen muuhun.

Mutta kepeää ja ilmavaa on myöskin tanssi, ja ne koreografiat. Yksi tärkeimmistä syistä miksi tämän halusin nähdä. Eikä tarvinnut pettyä! Hienoja ja omaleimaisia joukkokohtauksia on paljon. Dulocin sini-puna-plastiikkityypit henkivät jotenkin samoja fiiliksiä kuin Karttusen koreografioiman Pieniä pääosia -esityksen Sound of Musicia valmistelevat tulevaisuuden tyypitkin. Siis sellaista nykivää, androidimaista menoa. Pieniä pastisseja tai välähdyksiä mm. Joutsenlammesta oli ujutettu mukaan myös. Ihanaa!

Eija, Talle ja allekirjoittanut valmiina ensi-iltaan!

Haluaisin nähdä koko Shrekin uudelleen vaan että voisin katsoa noita tanssiosuuksia, missä "hipit, hipsterit ja friikit" vetää kuvioitaan. Helsinki Dance Companyn tyypit on taitavia, sekä tanssillisesti että näyttelijöinä (ja laulajinakin), ja Shrekissä he pääsevät hyödyntämään näitä kaikkia taitojaan. Kuten musiikkikin, on tanssisysteemit kovin monipuolisia, eli vähän kaikenlaista sieltä löytyy. Välillä tulee mieleen joku kulta-aikojen Hollywood-leffa isoine tanssillisine osineen ja cabaret-tyttöineen. Ja vaikken siis mitään ymmärräkään tanssista, niin minuun nämä tekivät ison vaikutuksen. Kiitos Jyrki Karttunen!

Koreografi Jyrki Karttusen ei tartte enää jännittää - esitys on ohi!

Muuten tässä on päähenkilöiden osalta tuplamiehitys (lapsilla jopa tripla), mutta Matti Leino meinaa vetää yksin koko kauden Aasina. Aikamoinen saavutus, koska rooli on aika fyysinen ja muutenkin vaativa, puhumattakaan kuumasta aasipuvusta. Pitääköhän tulla joulukuussa katsomaan vieläkö mies jaksaa olla yhtä loikkiva, sanaileva ja hupsukas?

 

Kerrankin löytyi joku Talleakin lyhyempi! Antti Timosen polvet koetuksella Farquaadina.
Ehdottomasti illan tyrmäävin oli Raili Raitalan lohikäärme!

Ei Shrek nyt mikään maailman ihmeellisin musikaali oli, mutta ainakin tämä HKT:n versio on riemukas ja hauska ylistyslaulu erilaisuudelle. Ja vaikka paljon voidaan sanoa Helsingin kaupunginteatterista, mutta kyllä heiltä nämä musikaalijutut sujuvat. Tätä voi suositella ihan koko perheelle. Mutta ne Peacockin penkit on kyllä edelleen maailman kamalimmat.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuvien copyright Tapio Vanhatalo (6 ekaa),
Eija Virtanen (enskarikuvista 2 alinta), Pekka Sälpäkivi (muut enskarikuvat)
Loput on omia (otettu pressitilaiduusessa 15.8.)

Neuromaani / Marian sairaala, Helsingin Juhlaviikot 21.8.2016

Mahdollisuus kokea immersiivistä teatteria Helsingissä, jo vain kiinnostaa. Vai interaktiivista? Vai millä nimellä tätä ilmiötä pitäisi kutsua. Sellainen yhdistelmä performanssia ja larppia ja tanssiteosta ja ties vaikka mitä. Yksi suurimmista, sanotaan nyt sitten vaikka teatterikokemuksista, oli muutaman vuoden takaisin Drowned Man - a Hollywood fable, josta tykkäsin käsittämättömän paljon. Se oli hyvin intensiivinen kokemus, ja jätti riman aika korkealle.

No, Valtteri Raekallio vastaa tämän Neuromaanin suunnitelusta ja toteutuksesta. Toki mukana on iso joukko muita taiteilijoita. Käsikirjoituksesta vastaa Raekallio yhdessä Jaakko Yli-Juonikkaan kanssa, pohjautuen tämän samannimiseen romaaniin eli Neuromaaniin. No, kirjaa en ole lukenut (tai kokenut), enkä usko että näin tulee käymään. Sen verran sitä selasin, ja olen siitä lukenut, etten tiedä onko se minun juttuni. Ainakin haastava ja kiinnostava lukukokemus se olisi. 

Sitä on tämä esityskin. Vanhaan Marian sairaalaan on lavastettu/rakennettu STYX-Instituutti. Käytössämme on useita kerroksia ja paljon käytäviä ja potilashuoneita ja muita tiloja. Sinne on viety paljon STYX-Instituutin kamoja ja papereita ja vaikka mitä, sekä lavasteltu muutenkin sopivaa tavaraa. On vaikea tietää onko jotkut paperit ilmoitustauluilla autenttisia Marian sairaalan papereita (esim. Uudenmaan sairaanhoitopiirin pesula-aikatauluja), mutta ei sillä ole lainkaan väliäkään. Osa huoneista ei ole edes kovin sairaalamaisia, vaan on kaikkea muutakin. Videoinstallaatioita, outoja katettuja päivällispöytiä, pirstottuja peilejä. Kellarin labratiloissa pauhaa musiikki täysillä. 

  

Me potilaat haahuamme ympäriinsä, sairaalakaavuissa ja tutkimuslaitteet (lue: mp3-soitin) korvilla. Henkilökunta on tietenkin asiaankuuluvasti sonnustautunut lääkärintakkeihin tai hoitajien uniformuihin. Välillä näemme henkilökunnan välisiä draamoja, joita puretaan tanssin liikkein. Välillä he siirtyvät johonkin tilaan vaihtamaan vaatteitaan ja esiintyvät siviileissä. Näen muutaman intiimin ja koskettavan esityksen. Sattumalta niissä huoneissa olen joko yksin tai kesken performanssin joku muukin tulee sisään. Papereita pöydältä huiskiva lääkäri. Outo nainen esiintymässä katosta roikkuvan hehkulampun kanssa. 

Se tässä on se pointti, että meillä kaikilla on uniikki ja yksilöllinen kokemus. Aloitamme kaikki samasta tilasta, lääkäri kutsuu meidät yksitellen nimeltä vastaanotolle (esilääkityksen olemme saaneet jo ilmoittautuessa sisään), ja antaa sairaalan varusteet ja tutkimusvälineet. Sitten pötkötämme sairaalasängyssä kuuntelemassa tutkimuslaitettamme. Ja siitä alkaa se oma kokemus. Meillä on valintamahdollisuus, riippuen siitä miten haluamme tarinan etenevän. Vaihdan huonetta siirtyen yläkertaan, tiettyyn huoneeseen, ja homma jatkuu. 

Noin seitsemän tutkimushuoneen jälkeen totean että minulta loppuu aika (2 tuntia) jos etenen annettujen vaihtoehtojen mukaan. Koska tutkimuslaitteestahan näkee aina paljonko sen kyseisen huoneen ääniraitaa on jäljellä. Sitten aloin kokemaan yhtä huonetta kerrallaan, kerros kerrallaan. En tiedä miten paljon tarinan juoni ja tekstin kronologisuus kärsi, koska sellaista ei kauheasti alunperinkään ollut. Näin taitaa Neuromaani -kirjassakin olla sama logiikka, eli lukujen lopussa saa tehdä valintoja ja siirtyä valinnan osoittamaan lukuun. Hyppelehtivää, eikä siis kronologista.

Toisaalta en tiedä oliko tarkoituskaan kokea ihan joka huonetta/paikkaa. Teoksen laatu nyt vaan on sellainen, että kaikkea ei voi eikä ehkä kannatakaan koittaa ehtiä "suorittamaan". Kaiketi paras strategia olisi vierailla useamman kerran, ja ottaa jokainen käyntikerta omana elämyksenään. 

Kakkoskerroksessa oli tarjolla tee/kahvibuffet (5€) jossa saattoi huilia. Mulla ainakin oli kuuma (ja monta käveltyä kilometriä jo takana) ja tukala, kun raahasin kassia & takkia mukana. Narikka (en tosin kysynyt olisiko sellaista ollut jossain) olisi ollut tosi hyvä. Marian sairaala on kyllä miljöönä upea (tämä oli ensimmäinen vierailuni sinne koskaan). Kuulin myös ohimennen kun yksi potilas kertoi olleensa siellä ennen töissä - mahtoi olla mielenkiintoista palata näissä merkeissä vanhaan työpaikkaansa.

Paikalla oli myös tosi paljon ulkomaalaisia, eli tutkimuslaitteissa lienee mahdollista valita myös englanti (vaikkakin Juhlaviikkojen sivuilla puhutaan vaan suomesta esityskielenä?). 

Kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen kokemus. Ei kuitenkaan ihan täydellinen. Mielestäni esiintyjiä oli aika vähän, tai sitten omat reittini eivät vaan kohdanneet heitä tarpeeksi. Jatkuvasti päässä pidettävät kuulokkeet blokkasi huoneiden omaa äänimaailmaa. Ehkä niitä olisi pitänyt ottaa pois päästä useammin. Ihmismäärä oli muuten sopiva, eli missään paikassa ei tullut tungosta tai potilaspedit loppuneet kesken. Ainoa missä oli ruuhkaa oli aistideprivaatiohuone. Sinne piti jonottaa, ja kun sinne pääsin, niin yksi isohko ulkomaalaisryhmä ei oikein osannut käyttäytyä. Saatuani pari kertaa kipeästi pallosta päähäni päätin poistua. Ei siinä paljon deprivaatiota kerry kun toiset viskelee palloilla :-(

Vastaantulon aulan vessassa ollut lappunen

Voisin tätä suositella kyllä. Mukaan hyvät kävelykengät, kevyesti vaatetta, ei kantamuksia, vesipullo, avoin mieli. Itse kärsin lievästä suorittamismaniasta, joten tämä oli ehkä inasen stressaavaa mulle, koittaa kokea KAIKKI HETI TÄNNE NYT. Ehkä kannattaisi lähteä mukaan rennolla asenteella, että teoksesta ei saa välttämättä sen enempää irti, vaikka juoksisi tukka putkella huoneesta toiseen. Jos olet kaveriporukalla tai pariskuntana liikkeellä, niin tee omat valintasi, irtaudu porukasta ja anna mennä. Jälkikäteen voitte sitten vertailla mitä kukin koki ja millä tavalla.

Neuromaaniin voi osallistua vielä Juhlaviikkojen aikaan 27.8. asti, ja sitten taas Zodiakin toimesta 31.8.-24.9.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Esityskuvien copyright Valtteri Raekallio
Loput kuvat omia.

Everything by my side / Helsingin Juhlaviikot 21.8.2016

Yksi tämän vuoden Helsingin Juhlaviikkojen mielenkiintoisimmista esityksistä oli tämä argentiinalaisen Fernando Rubion Everything by my side. Jo pelkästään se esiintymispaikka ja -tapa kiehtoivat. Keskellä Helsinkiä, Keskuskadulla, ihmisvilinässä. Jokainen katsoja kaksin sängyssä esiintyjän kanssa, peiton alla, intiimisti. Pitihän se mennä kokemaan. Esityksiä oli vain kolmena päivänä eli eilen loppui se lysti.

  

Ja olihan se kokemus. Siinä kun oli hyvin lämpimässä pesässä kaksin, silmät kiinni, niin ihmisten ja liikenteen ääni lakkasi kokonaan kuulumasta. Oli vain partnerini (minä olin sängyssä viisi eli oma näyttelijäni oli Tarja Heinula) ja hänen lempeä äänensä, ja silloin tällöin höyhenenkevyesti kasvojani koskettava kätensä. Esitys kesti kymmenisen minuuttia, mutta se tuntui hetkeltä ja samalla ikuisuudelta. Yhtä hyvin olisin voinut kellua siinä ajattomuudessa kymmenen tuntia tai kymmenen päivää.

Vajosin jonkunlaiseen transsinoloiseen, meditatiiviseen tilaan. Sanat valuivat ylitseni ja sisääni. Pitkiä taukoja, hiljaista puhetta, mutta mitään muuta ei siihen tilaan ja maailmaan mahtunut. Ei ole edes mitään merkitystä enää mitä hän sanoi, mutta sillä hetkellä se oli maailman tärkein tarina. Henkilökohtainen, viiltävä, yksinäisyyttä torjuva, lohtua antava.

Katsojien vaihtuessa näyttelijät istuvat ja odottavat

Ihan käsittämätöntä miten tuommoinen lyhyt esitys voi olla niin koskettava ja voimaannuttava. En olisi halunnut tulla pois peiton alta lainkaan, mutta lähtösanat oli sanottu. Ja piti lähteä. Tästä jäi lämmin olo sisäisesti (ja ulkoisestikin, koska oli lämmin päivä, ja vaikka olin täkin alla t-paidassa, niin kuuma tuli koska olin melkein huppukuurossa).

Tätä on esitetty aiemmin useissa suuskaupungeissa, ja vaikka konsepti (yksi näyttelijä esiintyy yhdelle katsojalle kerrallaan) ei olekaan uusi, niin esiintymispaikka (sänky) on. Esitys herätti ohikulkijoissa paljon huomiota ja keidenköhän kaikkien kotialbumeihin itsekin mahdoin päätyä?

Viitossänky jäi kylmäksi lähtöni jälkeen

Oli kyllä hieman hämmentävää kun ei saanut sanoa hei, tai kiitos tai mitään esiintyjälle. Sitä joutui kohtaamaan toisen hiljaisena. Se saattoi kyllä olla itselle ihan hyväkin. Joten haluan nyt sitten sanoa kiitos. Lämmin kiitos. Niin Juhlaviikoille, Fernando Rubiolle kuin Tarja Heinulallekin. Sekä mukavalle henkilökunnalle (sain vaihdettua klo 18 lippuni klo 16.45:ksi, kun oli yksi paikka siihen vapaana).

Upea elämys!


Kuvat otin ihan itse ennen ja jälkeen oman vuoroni.

Tapaus Hamlet / Teatteri Harakka 21.8.2016

Joskus sitä haluaisi uskoa korkeampiin voimiin. Niinkuin nytkin, kun niistä muutamista esityksistä mitä Tapaus Hamletista oli, niin yksi sopi kalenteriin. Vapaa sunnuntai, joka piti käyttää marjoja kerätessä, vaihtuikin Helsingin reissuksi (ja kolmeen esitykseen...). Onneksi niin, sillä tämä jos mikä kannatti nähdä. Kyllä oli omassa kesäteatterikalenterissani ihan parhaimmistoa, jos tätä nyt voi kesäteatteriksi laskea. No, vaikka esitys oli sisätilassa, niin Harakan saari oli kyllä hyvin kesäinen miljöö. Siitäkin muuten kiitos esitykselle, että tuli samalla sitten ekaa kertaa käytyä Harakassa (upea paikka, jota voin suositella kaikille luonnon- ja historianystäville!).

Mutta Tapaus Hamlet. Ei sitä kuulkaa tarvita kuin pari hyvää näyttelijää, vähän rekvisiittaa ja kiehtova miljöö - sekä loistavasti Shakespearen (Matti Rossin suomennoksesta) muokattua tekstiä. Lopputulema on innovatiivistä, viihdyttävää, innostunutta ja henkeäsalpaavan hienoa teatteria. Käsinukkeja, paperinukkeja, videofiidiä, kännykkää, projisointeja, ja kaikenlaista sekatekniikkaa hyödynnetään oivallisesti. Oikeasti; tämä Hamlet on Tapaus!

Ensinnäkin miljöö. Vanha 1920-luvun lopulla rakennettu talo, joka nykyään toimii parinkymmenen taiteilijan työtiloina, mutta jossa aiemmin toimi puolustusvoimien kemian koelaboratorio. Täällä mm. Tauno Palo toimi labrahommissa ennenkuin teatteri vei mennessään (ja hyvä että vei). Kuulemma paikassa voi nähdä Palon haamuakin (mutta mietin miksi ihmeessä hän palaisi kummittelemaan sinne. Paikkaan mistä lähti jo parikymppisenä viimeisen kerran. Kai sitä hänelle nyt läheisempiäkin paikkoja kummitteluun olisi, esimerkiksi Kansallisteatteri). Ei näkynyt Palon haamua, mutta Hamletin isän haamu kummiskin. Tosin Palo on mun ikisuosikkejani, että mieluusti olisin hänen haamunsa kanssa pari sanaa vaihtanutkin.

Taitelijatalo (kuvassa iltaauringossa kotimatkalla) itsessään on jo hieno, mutta esitys nähtiin vanhassa ruumiinavausteatterissa. Tiedättehän, sellainen puolipyöreä luentosali, missä obduktiopöytä on siinä edessä keskellä ja opiskelija (tai maksava yleisö) istuu puisissa penkeissään ympärillä. Reunoilla oli kirjahyllyt (ovet täyteen teipattuja tekstinpätkiä ("ylijääneet ideat seinillä, niitä voi sitten kattella kun olen poistunut kuvasta" ja kuvia Hamletista). Tila on pieni, eli sullomalla mahtuisi 40, tällä lavastuksella kuulemma 32 henkeä. Mutta tietynlaisen fiiliksen Hamletiin tämä paikka toi. Jo alussa päästään aavemaiseen tunnelmaan kynttilöiden, musiikin ja mykkänä alkaneen esityksen siivin.

Teksti oli oivallinen kombo Shakespearen kaunista kieltä ja nykyaikaa. Vaikkakin bardista oli jäljellä vain kaikuja ja muistumia sekä yksittäisiä lauseita. Tekstiä oli muutettu, modernisoitu, radikalisoitu. Taitavasti, huumorilla ja ajatuksella. Yhdessä kohtaa Hamletia harmittaa, ei, vaan suorastaan vituttaa kun Rosencrantz ja Guildenstern ovat Flow'ssa katsomassa Morrisseytä, ja hän ei päässyt :-) Tämä Hamlet on edelleen vihainen nuori mies, mutta nyt hän tiedostaa olevansa terapian tarpeessa; seuraa hilpeä kohtaus kun Hamlet tapaa terapeutin ja saa todeta olevansa psykoottisesti masentunut (käypä hoito -suositus). Lääkkeitä ja sähköhoitoa (itseannosteltuna). Ja Hamlet korostaa kokoajan ettei hän ole hullu!

Kyllä tässä koko näytelmä Hamlet käydään läpi; oikoen, tiivistäen ja muokaten. Kaikki oleelliset avainkohtaukset on kyllä mukana. Mutta ei kannata odottaa mitään kovin tuttua ja turvallista, sillä se tie on niin nähty. Tottakai tästä saa enemmän irti, jos Hamlet on näytelmänä tuttu, edes jollain tapaa. Mutta samalla se voisi toimia porttina palata alkuteokseen. Kun asiat jäävät kutkuttamaan ja mietityttämään - tartu alkuperäistekstiin! Eli kyllä tämä toimisi hyvänä tutustumisena Shakepearen maailmaan, vaikka koululaisille. Taatusti paremmin kuin hemmo sukkahousuissa ja polkkatukassa, pääkallo kädessään... Jaa, mutta onhan tässäkin mukana pääkallo; Hamletin isänä hän tiputtaa suustaan yksiselitteisen lapun: KOSTA!

Mikko Virtanen on vallan erinomainen Hamlet. Mustissa kynsissään, kajalit silmissään ja harmaa huppari silmillään hän pälyilee katsojia, puhuu meille suoraan. On uhokas, epävarma, näkee kiehtovia ja kiihottavia unia äidistään (se banaanikohtaus on parasta ikinä). Kuin kuka tahansa teini joka ei pidä uudesta isäpuolestaan, ja tämän ahnaasta seksisuhteesta rakkaaseen äiti-Gertrudeen. Räplää kännyykkää ja googlettaa tietoja Hamletista. Mutta tyttöystävä Ofeliakin tuntuu jotenkin tukahduttavalta. Onneksi on sentään Horatio, tuo paras kaveri. Intensiivinen ja myös herkkä tulkinta, missä pelkän hengityksenkin kuuntelu toimii.

Nukketeatteritaiteilija Outi Herrainsilta vetää suvereenisti sekä Ofelian että Hamletin kallonkutistajan roolit, sekä nukketeatterisysteemeitä. Ofelian repliikki: "Mun tapausta ei tarvitse problematisoida. Olenhan nainen - siis hysteerinen" on klassikko! Ohjaaja Sakari Hokkanen toimii Horation ääninäyttelemisen ohella myös valo/äänimiehenä ja vastaa pääsääntöisesti myös tekstistä. Ylimääräiset aplodit monipuolisuudesta!

Groteskia huumoria on paljon (Gertrude ja Claudius käsinuket panemassa eri asennoissa häämarssin tahdissa), ja samoin kaikenlaista muutakin huumoria (Hamletin "sanoja, sanoja, sanoja" - kun menee avaamaan kirjakaappia, ja hakee sieltä Freudin Unien tulkinnan). Niin ja kuinka Hamlet esittää sen kuninkaan murha näytelmän "päänäyttämöllä". Mutta myös kauniita ja hienosti toteutettuja kohtauksia (Ofelian hukkuminen, To be or not to be -kohtaus, missä Hamlet pelaa pleikkaa...). Monipuolista.

Näppärästi tähän on saatu mukaan myös hieman analyysiä Hamletista. Miksi se on niin suosittu näytelmä ja niin suosittu hahmo? Ja kuten Hamlet tässä kysyy meiltä: ketä teistä on näytellyt Arnold Scharzenegger? Miten se teksti on nelisensataa vuotta jaksanut kiinnostaa ihmisiä, siten että google löytää yli 50 miljoona hittiä. No, siksi tämä onkin Tapaus Hamlet nimeltään, eikä pelkkä Hamlet. Miksi Hamlet on primus inter pares. Tapaus Hamlet on kokonaisvaltainen sukellus Hamletin ytimeen!

Hamlet ei ole mikään mun suosikkinäytelmäni Shakespeareltä, mutta tämmösiä tulkintoja kun näen lisää, niin saattaapa kohta kohotakin listallani! Vallan erinomaista työtä - seisovat aplodit koko työryhmälle! Hamletia Harakassa esitetään vielä 4 kertaa (2 tulevaa viikonloppua) ja suosittelen varaamaan liput oitis ja pikimmiten (teatteri.harakka@gmail.com). Liput on kympin ja lauttamatka (lähtee Care Ursulan viereiseltä laiturilta) vitosen - jos haluaa takaisinkin.

Ja hei, vielä 4.9. asti Harakan saarella nähdään Harakan Hamlet -nimellä saaren taiteilijoiden kesänäyttely. Teoksia Kasematti IV:ssä sekä Lennättimessä. Kannattaa käydä vilaseen jos paikalla olet. Mielenkiintoisia ja hyvin erilaisia teoksia.

Lisäksi kelin salliessa suosittelen menemään paikalla jo vaikka pari tuntia esitystä ennen ja kiertämään saarella. Siellä on yllättävänkin paljon nähtävää ja hienoja luontokohteita pieneksi saareksi. Sekä hieman erilainen näkökulma Helsinkiin. Eiliselle sattui vielä kaunis ja lämmin loppukesän päivä, joten mikäs siellä oli kierrellessä. Ja kasematit on hienoja!


Miljoonat kiitokset Teatteri Harakalle ilmaisesta pressilipusta.
Kuvien copyright Sakari Hokkanen ja Outi Herrainsilta.
Muut kuvat omia.

Myrsky / Romulan taiteellinen teatteri 16.8.2016

Kuten jo viime kuussa ennakoinkin, Romulan taiteellisen teatterin tämän vuoden suursatsaus eli Shakespearen Myrsky on Tapaus. Isolla teellä. Harmikseni ennätin katsomaan sitä vasta ihan vihonviimeiseen esitykseen 16.8., mutta onneksi edes silloin. Harmi sikäli, että nyt en saanut kerrottua ihmisille että MENKÄÄ KATSOMAAN! Nyt voin vaan surkutellen sanoa, että harmi jos missasitte loistavan ja kiinnostavan tulkinnan tästä klassikosta.

Sade ja tuuli sopivat tähän näytelmään paremmin kuin hyvin. Pitkät kalsarit, uusi upea ROMU-pipo ja sadehousut takkeineen muodostivat mun teatterigarderoobin perusteet. Ei tullut kylmä. Lisänä istuinalusta ja kumisaappaat. Näytelmää ei siis seurattu katsomosta käsin, paitsi alussa ja lopussa. Kun ylhäisten laiva haaksirikkoutuu ja he jalkautuvat Prosperon saarelle, niin mekin lähdimme vaeltamaan pitkin saarta. Mahtavaa! Matkan varrella kohtasimme saaren asukkaita erilaisissa paikoissa ja tilanteissa. Luontoon oli siroteltu kirjapinoja, ja puukasoja. Ja pääsipä yleisökin kantamaan polttopuita pitkin. 

Kylmästä kelistä huolimatta monet esiintyjät kirmasivat mutaisessa maassa paljain jaloin, hrr! Kuten arvata saattaa olivat kaikkien puvut viimeisen päälle mietityt. Saarelaisilla ruskeita sävyjä, aatelisseurueella sinistä ja Miranda kellan- ja kullansävyissä. Arielilla vaaleaa ja kultaa. Harmonista ja kaunista. Prosperon sininen viitta on ollut joskus hieno, mutta nyt vuosien ja säiden kuluttama. Kyllä visualisti Joanne Greenwood osaa hommansa! Lavastuksessakaan ei paljoa kikkailla. Mustia seiniä peittää vain yksi taulu; merimaisema purjeveneillä. Kaikenkaikkiaan koko visuaalinen ilme käsiohjelmasta (Myrsky-printattu keittiörätti) ennakkojulisteisiin on viimeisen päälle mietitty ja toteutettu.

Erityisen iso kiitos taitavalle orkesterille, joka loihti säveliään niin katsomossa kuin reittimme varrella. Kontrabasso, huuliharppu, munniharppu, symbaali ja pitkän huuliharpun näköinen kapistus (onkohan sille joku oma nimi, sellainen n. 25 cm huuliharpun näköinen systeemi kuiteskin) ja pitkätukkaiset muusikot. Niin ja myös kaunisääninen naislaulaja yhdessä pysähdyspaikassa. Valtavan hienoa! Kiitos.

Tarttee sanoa että Jaakko Karjula tekee yhden parhaista Prospero-rooleista mitä olen nähnyt! Väkevä ilmaisu, kantava ääni ja iso karisma! Vallan hienoa työtä. Mua kyllä hieman nauratti, kun alussa muusikot soittivat hieman aavemaista musiikkia ja Prospero lausui äänettömänä kirjastaan (nostatti siis myrskyä, joka upottaisi Alonson seurueen laivan). Ja mun takana istuneet ihmiset (keille Myrsky ei ole ehkä maailman tutuin) kommentoivat: "mikä toi haahuilija on tuolla puun alla?" :-)

Prosperon Miranda-tyttärenä Sanni Kero, joka oli myös raikas ja hyvä roolissaan. Ariel (Sanna Niemelä) on eteerisen kaunis ja ilmava, ja hiukset ovat ihanat! Jonkunsortin pikkuhenkiä (pikku-Arielejä) nähdään myös kymmenkunta. He toimivat oppainamme saarella ettemme eksy polulta. Ja tarjoilevat maljalliset viiniä, kun seuraamme Stefanon ja Trinculon ryyppäjäisiä Calibanin kanssa. Tämän liikkumisenkin takia meitä on normaalia pienempi katsojajoukko.

Rujo ja outo Caliban (Santeri Mäensivu) piiloutuu ruskeaan hupulliseen kaapuunsa, koikkelehtien ja mylvähtäen. Herkkäuskoinen ressu lankeaa luulemaan Stefanoa (Pauli Kylväjä) jumalaksi, ja osallistuu mielellään Prosperon syrjäyttämisyrikseen vapautuakseen tämän orjuudesta. Stefano kun luulee pääsevänsä saaren kuninkaaksi, jos saa kammettua Prosperon pois vallasta. Pidin kovasti myös Arto Katilan ylväästä Alonsosta ja Aleksi Sandroosin juonittelevasta Sebastianista.

 

Kaikkien puhe kantaa hyvin, paitsi nuorella Julian Mäkelällä Ferdinandin roolissa on pieniä ongelmia artikulaation sekä myös äänen kuulumisen kanssa. Muutenkaan Mirandan ja Ferdinandin rakkaustarina ei ihan minua onnistu vakuuttamaan. Hääkohtauksessa kaikkien puhe hieman jää musiikin jalkoihin. Mutta ne nauhat olivat hienot!

Tykkäsin kun tässä oli hieman sekoiteltu sukupuolirooleja/miehityksiä. Hyvin saattoi Sofiia Syrén vetää Trinculona tai Carla Kyynäräinen Antoniona, kunhan tämä oli vaan muutettu Antoniaksi elikkä Prosperon siskoksi veljen sijaan. Lisäksi hovimies Gonzalona nähdään erinomainen Piia Vihuri, ylimys Franciscana (alunper. Francisco) Aata Jukarainen ja puosuna Roosa Mielonen. Ei haitannut menoa lainkaan.

Pidin kovasti tästä risteilyteemasta muutenkin. Henkilökunta lippuluukulla oli pelastusliiveissä ja muutenkin olimme mukana laivalla, sillä katsomossa istui osa näyttelijöistä, mukana "laivassa". Haaksirikko toteutettiin taitavasti myös, tai siis ensin laivan joutuminen myrskyn kouriin ja sitä seurannut haaksirikko.

Kaiken kaikkiaan vallan erinomainen ohjausdebyytti Eloise Lallyltä RTT:n riveissä. Kaikki yksityiskohdat olivat mietittyjä ja erinomaisesti toteutettuja. Porukka oli innolla mukana ja oli ihmeellistä nähdä niitä harjoituksissa kokeiltuja kohtauksia nyt lopullisessa muodossaan. Huikeaa menoa, olenpas iloinen että sain olla mukana kokemassa!

Märkä, mutta tyytyväisen oloinen yleisö poistuu viimeisestä esityksestä

Myrsky ei kuulu mun top10 suosikkeihini Shakespearen näytelmistä. Olen nähnyt Lontoossa kaksi versiota, toisessa Ralph Fiennes ja toisessa Roger Allam Prosperon rooleissa. Hyviä olivat, varsinkin jälkimmäinen, mutta ei kyllä Jaakko Karjula kovin paljoa häviä ilmaisuvoimassaan. Suomesta muistan erityisesti Ryhmäteatterin version (Ismo Kallio Prosperona) kesältä 2002. Näiden rinnalla RTT:n tulkinnan ei tarvitse hävetä lainkaan. Erityisesti se esityksen vieminen ulos luontoon ja upeille paikoille oli hienoa.

Esityskuvien copyright Arja Koski, muut kuvat omia.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.