Pirjo-Riitta Tähden kirjoittama näytelmä alkaa päähenkilöiden tapaamisesta tanssilattialla. Kahden tulisieluisen ja temperamentikkaan taiteilijasielun liitto ei ole helppoa. Mutta kumpikin tarvitsee toista, ja he elävät ja rakastavat täydellä teholla. Sara Hildén toimii mesenaattina taidemaalari Erik Enrothille, maksaen tämän ylöspidon. Vastineeksi hän saa omistusoikeuden tämän tauluihin. Hyvä diili, eikös? Ainakin siihen asti kun pariskunta eroaa, ja alkaa taulujen huoltajuuskiista.
Tämä näytelmä herätti paljon keskustelua niin väliajalla kuin kotimatkallakin. Kenellä on oikeus taiteilijan teoksiin; tekijällä vai ostajalla? Onko mesenaatilla oikeus sanoa tukemalleen taiteilijalle mitä tämän pitää maalata? Tottakai asiat mutkistuvat jos ja kun mesenaatin ja taiteilijan välillä on suhde, kuten tässäkin tapauksessa. Ja varsinkin sitten kun se suhde loppuu. Enrothin ja Hildénin oikeuksia taideteoksiin puitiin oikeudessakin, ja sen seurauksena tekijänoikeuslakiin kirjattiin kuvataiteilijan luoksepääsyoikeus. Nyt tämä asia tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta näin ei siis tosiaan ollut aiemmin.
Teija Auvinen tekee todella upean roolin Sara Hildéninä. Topakka, tiukka, intohimoinen nainen, jolle taideteokset olivat kuin omia lapsia. Niiden katselusta hän sai iloa ja niiden omistamisesta turvaa. Hildén tuntui olevan sitkeä ja yritteliäs ihminen, joka varmaan jakoi mielipiteitä omana aikanaan. Ilmeisesti harva vaatekauppaansa päätynyt lähti sieltä ilman takkia. Voin kuvitella ettei ollut helppoa olla hänen työntekijänsä saatikka puolisonsa. Ja Sara oli yrittäjä viimeiseen asti, hän möi myös luotolla, merkaten mustakantiseen vihkoonsa osamaksuerät. Näin myös tavallisilla naisilla oli varaa ostaa häneltä takki.
Ilkka Heiskanen on luomistuskainen ja viinapirun viettelemä Enroth, joka kokee välillä olevansa kuin vankilassa. Vaikka Hildén kustantaa tälle ulkomaanmatkoja, Espanjan huviloita ja autoja, niin orjapiiskurimaisesti nainen edellyttää vastineeksi tauluja, loputtomasti tauluja. Mutta kun ei se kukko aina käskien laula. Joskus inspiraatio on hukassa. Joskus sitä haetaan kosteista illoista, ilmeisesti vieraista naisistakin. Kunnes yksi näistä on se viimeinen niitti pariskunnan liitolle. Katkera eroriita heijastuu myös Hildénin asenteeseen "et näe enää ikinä taulujasi". Hildén ei käsitä miksi Enroth juo; miksei hän voi upottaa intohimojaan tauluihinsa!
Taloudenhoitaja Aune (Kristiina Hakovirta) tasapainoilee räiskyvän liiton keskellä ja keramiikkataiteilija Rut Bryk (Minna Hokkanen) on edustamassa taitelijapiirien ystävyyssuhteita. Professori (Jukka Saikkonen) työskentelee Sara Hildénin säätiölle/museolle ja myötäilee vanhan naisen oikkuja tehokkaasti. Maisteri (Matti Pussinen-Eloranta) on pariskunnan ystävä, joka toimii jonkunlaisena puskurina myös.
Tarinassa liikutaan aikatasojen välilla sujuvasti. Näemme pieniä välähdyksiä ja tuokiokuvia pariskunnan elämästä. Pääsemme hieman kurkistamaan yhteen näkemykseen taiteilijaliitosta. Maarit Pyökärin käsissä nämä taiteilijat syttyvät eloon. Pohdin myös että kuinka paljon Sara oikeasti rakasti Erikiä, vai olivatko ne vain hänen taulunsa ja taiteensa mikä toisessa kiinnosti. Ja miten merkittävää osaa lapsettomuus edusti, koska ilmeisesti Sara olisi lapsia halunnut. Senkin takia Erikin petos oli niin kova paikka. Rakkautensa Sara purki työntekoon ja taiteen keräämiseen.
Mustavalkoiset salin seinille heijastetut videoprojisoinnit vanhasta Tampereesta toimivat hyvin, samoin näyttämön taustalla vaihtuvat Erik Enrothin maalaukset. Oivallinen katsaus hänen taiteeseensa. Reija Hirvikoski vastaa muuten lavastuksen ja pukusuunnittelun lisäksi näistä projisoinneista ja videosuunnittelusta. En ole mikään nykytaiteen ystävä, voin sen ihan virallisesti tunnustaa. Ja eivät nämä Enrothin maalaukset ole ihan minun juttuni. Mutta varmaankin oman aikansa kuvaajana hän oli mies paikallaan. Työläisnäkymiä Tampereelta, tehdasmiljöitä, elävää elämää. Ja värejäkin. Omalla tavallaan kauniita. Ja niin sopivia tämän näytelmän taustalle.
Mielenkiintoista ajankuvaa ja räiskyvä taitelijaliitto! Tämä toimii varmaan erityisen mukavana nostalgiamatkana heille, jotka muistavat joko Hildénin muotiliikkeet tai taitelijaparin Tampereen katukuvassa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Kari Sunnari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti