Oma teatteriseurueensa Branagh Theatre Company on majoittunut vuoden päiviksi Garrick Theatreen Lontoon Charing Cross Roadille.
Ensimmäisinä BTC tarjoilee siis Shakespearen klassikon The Winter's Tale, jonka ensiesitys oli 17.10., sekä samalla porukalla samaan aikaan (24.10. alkaen) esitettävän Terence Rattiganin näytelmän Harlequinade. Lisäksi Harlequinaden alussa nähdään lyhyt Zoe Wanamakerin monologi All On Her Own (myös Rattiganin käsialaa). Mutta niistä sitten myöhemmin. Nyt keskitytään Talviseen Tarinaan.
No, nyt ei tarvinnut kauaa pohtia haluanko nähdä. Kun päärooleihin on saatu Dame Judi Dench ja Sir Kenneth Branagh... Muukin miehitys on ihan loisteliasta. Ja olihan se melkoista viihdettä nyt noin muutenkin. Toisaalta tämä on Bardin myöhäistuotantoa, eikä ehkä ole enää ihan terävimässä vedossa tuo kynä (toisaalta tämän jälkeen tuli vielä mm. Myrsky). Kun on hieman kevyt kokonaisuutena.
Näytelmä alkaa iloisesti joulunvietolla, joka on oikein idyllistä ja kauniissa lavasteissa. Tulee mieleen Pähkinänsärkijä-baletin joulunvietto. Laulua ja soittoa ja yhdessäoloa ja kaitafilmiä. Sitten perheen poika haluaa kuulla talvisen tarinan (surumielisen), koska "a sad tale's best for winter". Surullisiakin asioita vielä tapahtuu... Seuraava sisältää siis juonipaljastuksia!
Böömin kuningas Leontes (Branagh) ja Sisilian kuningas Polixenes (aina yhtä mainio Hadley Fraser) ovat lapsuudenystäviä ja mitä parhaita kavereita edelleen. Leontes on onnellisesti naimisissa kauniin Hermionen (Miranda Raison) kanssa ja heille on toinen lapsi tulossa. Mutta sitten iskee mustasukkaisuus, tuo kavala käärme (Otello, anyone?). Leontes on yhtäkkiä ihan vakuuttunut että Polixenes on viemässä hältä vaimoa, ja tästähän ei hyvää seuraa. Leontes värvää apulaisensa Camillon (John Shrapnel) myrkyttämään Polixeneksen, mutta herrat pakenevatkin Sisiliaan. Ja vaikka Delfoin Oraakkelilta tullut viesti vakuuttaa Hermionen olevan syytön, niin "oikeudenkäynnissä" tämä todetaan syylliseksi. Vastasyntynyt (äpärä)vauva toimitetaan hylätyksi Antigoneksen (Michael Pennington) toimesta ja Hermionekin kuolee suruun. Leontes masentuu ja ahdistuu.
Hylätyn Perdita-vauvan löytää pölhö paimen (Jimmy Yuill) ja tämän vielä pölhömpi poikansa Clown (Jack Colgrave Hirst), jotka sitten kuudentoista vuoden ajan tätä kasvattavat omanaan. Sitten siirrytäänkin PIM sinne 16 vuoden päähän, ja siihen pastoraaliosuuteen. Perdita (taas kerran ihastuttava Jessie Buckley) on tietenkin nyt kaunis nuori neito, joka on rakastunut Florizel-nimiseen nuoreen herraan (Tom Bateman). Nuoret haluavat naimisiin, mutta tietenkään Perdita ei tiedä omasta ylhäisestä syntyperästään, saatikka että Florizel on myös prinssi (Polixeneen poika). Lammaskarnevaaleissa tanssitaan ja lauletaan - loistavat tanssikoreografiat ja musisoinnit! - ja salavieraina olevat Polixenes ja Camillo paljastavat lopulta todellisen identiteettinsä.
Loppuviimein kaikki palaavat Böömiin ja harmaantuneet Polixenes ja Leontes sopivat riitansa ja antavat siunauksensa nuorten liitolle. Ja jotta saataisiin oikein siirappinen loppuhuipentuma, Antigonuksen vaimo Paulina (maaginen Judi Dench) paljastaakin Hermionen patsaan - joka herää henkiin!
Yksi sivujuonne näytelmässä on seurata taskuvaras/silmänkääntäjä/rosmo Autolycus'ta (hupaisa John Dagleish), joka sotkeutuu paimenten elämään ja koko tarinaan. Soitto- ja laulutaitoinen lusmu putkahtelee esille monella hetkellä... ja on hyvin symppis.
Karismaa on tässä yhdellä jos toisellakin niin paljon että se liki hyökyy katsomoon. Tämä oli toinen kerta kun näen Judi Denchin teatterissa, tai oikeastaan kolmas (koska Peter and Alicen näin kahdesti). Ja onhan se nainen ihan legendaarinen. Vähäeleisesti ja sopivalla tunnelatauksella vedetään. Kenneth B. ei jää juuri jälkeen. Tiedän että hänen hieman, no, teatraalisesti vetämä Shakespeare ei miellytä kaikkia, mutta minua miellyttää, aina vaan. Vaikka on tehnyt myös paljon muunlaisia rooleja, niin Shakespeare-tulkkina on mun mielestä parhaimmillaan. Ja kun istuu siinä lähellä ja pääsee katsomaan sitä eläytymistä likeltä, huoh.
Tom Batemanin olen nähnyt lavalla myös parissa näytelmässä ennenkin, ja vakuuttavaa työtä tekee taas. Ja Hadley Fraserin kodalla samat sanat (ja nään taas huhtikuussa!). Ja Jessie Buckleyn, ja ja ja... Ei tässä lavalla oikein heikkoa lenkkiä ole.
Tämä ei ole oikein komedia, vaan jonkinlainen fantasiatarina, paikoitellen pastoraalidraamakin. Fantasiaelementtejä on muitakin kuin Hermionen "ylösnousemus", esimerkiksi paimenelle keijut ovat kertoneet että tästä tulee rikas (kuten toki lopuksi käykin). Shakespearen näytelmäksi tässä kuolee varsin vähän ihmisiä. Toki Leonteksen poika Mamellus ja myös Antigonus (jonka karhu syö kun tämä on viemässä Perdita-vauvaa hylätyksi; tässähän on se Shakespearen paras näyttämöohje ikinä: exit, pursued by a bear) kuolevat, mutta kumpikin aika pieni rooli, että sikäli. Ja kuolematkin tapahtuvat kulisseissa, pois katsojien silmistä.
Satuin näkemään tämän lauantain matineassa. Edellisenä päivänä Hamlet ja samoin lauantai-iltana Hamlet. Juuri se massiivinen ja kohuttu Benedict Cumberbatchin tähdittämä Hamlet. Ja kyllä eka olo oli kun kävelin Garrick Theatresta ulos oli että WAU! NÄIN tehdää Shakespearea. Ei se mitään kummempia kikkailuita tarvitse
Toisaalta, ei ne kaikki kriitikotkaan esitystä tai Branaghin roolityötä varauksettomasti ihaile :-) Vai mitä sanotte tästä Marinka Swainin (3 tähteä) kirjoituksesta artsdesk.com -sivuilla:
As Leontes, the cheery king who suddenly becomes convinced his wife has been unfaithful, Branagh makes sense of Shakespeare’s accelerated timescale (Othello in miniature) by portraying the onset of jealousy as a Gothic horror demonic possession. He strains, he paces, he roars, each new suspicion a staggering body blow, and the madness that robs him of sleep leaving him wild-eyed and literally swooning.
Compelling, certainly, but this melodramatic physicalisation of a psychological affliction soon grows wearisome.
Guardianin Michael Billington (4 tähteä) mainitsee erikseen sen eroottishenkisen latauksen mitä maaseudun tanssikohtauksessa on:
Even the rustic scenes in Bohemia,
translated over the years to everything from a hippie Haight-Ashbury to
Glastonbury, are here played as a decidedly east European fertility rite where
the male shepherds strip as they dance and where Jessie Buckley’s Perdita
positively glows with erotic fervour.
Koska kyseessä oli matinea, ja näyttelijät kiiruhtivat lounaalle, niin en kehdannut kauheasti häiritä. Nimmarit vaan pikaisesti. Aateloidut näyttelijät eivät toki kadulle astele stage doorista.
Näytelmäkuvien copyright Johan Persson
muut omia
v
