*Nostan tätä nyt hieman, kun päivittelin 25.2.*
Pikkuhiljaa alkaa kahden kevään (ja yhden heinäkuisenkin) reissun näytelmätkin olla sortteerattu.
Maaliskuussa piti tehdä sellainen yhdistelmämatka eli päiväksi Birminghamiin Cruftsin koiranäyttelyyn ja muutamaksi päiväksi Lontooseen. Mutta koska olen puusilmä ja katsonut/merkannut Cruftsin päivän kalenteriini väärin (se onkin torstaina eikä sunnuntaina) niin taitaa nyt jäädä se päiväretki tekemättä. Sunnuntai olisi ollut niin näppärä piipahtaa junalla siellä, koska teatterit pääsääntöisesti huilaavat sen päivän. Mutta torstaisin on taas sitten matineatkin, eli... Tosin ehtisi sitä illaksi kyllä teatteriin (Lontoon esitykset alkavat liki aina 19.30).
No, melkein 99% varmasti olen nyt luopunut Crufts-ajatuksesta. Menolento keskiviikkona 5.3. ja paluu 10.5. aamulla. Siihen väliin olen toistaiseksi saanut hankittua seuraavat liput:
ke 5.3. Urinetown, St James Theatre
to 6.3. Versailles, Donmar Warehouse
pe 7.3. Good People, Hampstead Theatre
la 8.3. Ghosts,Trafalgar Studios ja Secret Theatre, Lyric Hammersmith
su 9.3. A Hard Rain, Above The Stag Theatre
Lisäksi torstaimatineaan pitäisi vielä jonotella paikan päältä liput katsomaan Oh What A Lovely War (Theatre Royal Stratford East).
Kävi tuuri ton Versaillesin kanssa, koska se on ollut loppuunmyyty ikuisuuden jo. Mutta joka toinen maanantai laittavat myyntiin 10 punnan hyviä lippuja ja onnistuin eilen saamaan sellaiset. Eturiviin :-) Oh What a Lovely War on myös loppuunmyyty, mutta koitan siihen jonottaa sitten päivälippuja.
Lisäksi perjantain istun V&A arkistossa katsomassa vanhoja näytelmiä, varattuna on Enron sekä Cause Celebre.
Toukokuun matkakin on jo hyvällä mallilla, eli kaikki liput on jo hankittuna. Se reissu on 5.-9.5. ja esitykset mitä on luvassa:
ma 5.5. Privacy, Donmar Warehouse
ti 6.5. Birdland, Royal Court
ke 7.5. A View From the Bridge, Young Vic ja Birdland, Royal Court (sis. Q&A tilaisuuden)
to 8.5. Another Country, Trafalgar Studios ja Charles III, Almeida Theatre
Lisäksi luvassa ainakin yksi päivä arkiston uumenissa.
Heinäkuun Monty Python-matkaankin on puolet lipuista ok (no itse se Monty Python keikka 3.7. sekä Shakespeare in Love 4.7. ja opastettu kierros 5.7. Royal Courtissa, niitä on vaan kerran kuussa), mutta kahteen näytelmään on vielä liput hankintalistalla (Donmarin Fathers & Sons, joka tietenkin on loppuunmyyty ja Wyndham'sin Skylight).
keskiviikko 26. helmikuuta 2014
tiistai 25. helmikuuta 2014
Coriolanus / NT Live 24.2.2014
Jaa-a, kolmas kerta toden sanoo kaiketi. Olihan se Coriolanus erinomainen taas. Mutta tällä kertaa tuntui, että Donmar on niin pieni ja intiimi paikka, että lähikuvilla ei saavutettu sitä samaa mitä isompien näyttämöiden kanssa. Tietenkin oli kiva nähdä miten onnistuivat toteuttamaan taltioinnin niin pienessä tilassa kuin Donmar (mutta toisaalta Curious Incident toimii ihan hurjan hyvin NT Livessä, vaikka NT:n Cottesloe on vain piirun isompi näyttämö kun Donmar. Tai siinä missäö Donmariin mahtuu 250 ihmistä, sinne meni sentään yli 400).
Hyvin se siis toimi, vaikkakin hetkittäin tuntui, että kameranvaihdot olivat aika nopeita ja kuvasivat välillä väärää kohtaa tai henkilöä. Toisaalta istumapaikasta riippuen ei sitä kaikkea näe paikan päälläkään. Toisen näytöksen lopulla, kun Caius Martius kuuntelee äitinsä palopuhetta ja kyyneleet alkavat valua silmistään, niin jos istui toisella laidalla, niin sitä ei nähnyt lainkaan. Vasta sitten kun CM ja äitinsä siirtyvät sille puolelle näyttämöä huomasi että CM on aika liikuttunut.
Kaikki näyttelijät olivat erinomaisessa vedossa, kaverin mielestä Mark Gatiss oli nyt jopa parempi kuin livenä. Minusta tuntuu että Hiddleston oli vielä tunteikkaampi kuin aiemmin (silmät olivat märät niin monessa kohdassa). Toisaalta tässä versiossa korostui jotenkin Virgilian turhuus, koska tämän rooli vaan on jotenkin mitätön. Volumnia varastaa sen päänaisroolin mennen tullen; Deborah Findlayllä on vaan kauhean voimakas tapa olla lavalla.
Nyt näytelmää katseli taas uusin silmin, koska edellisestä kerrasta on aikaa jo tasan 6 viikkoa. Huomasin muutamia yksityiskohtia mitkä livenä olivat jääneet näkemättä. Koitin katsella enemmän valojen käyttöä, musiikin/äänitehosteiden käyttöä ja vaatteita, kampauksia ja maskeerausta. Ja taas huomio kiintyi siihen miten valtavan isot jalat Hiddlesillä on!
Alussa oli lyhyt esittelyvideo, missä Hiddleston, Gatiss, Rourke ja muutamat muut kertoivat niin Corilanuksesta näytelmänä ja henkilönä, sekä Donmarin historiasta. Väliajalla Emma Freud haastatteli lisää Josie Rourkea. Se kyllä hieman oli häiritsevää, kun kaksi naista keskusteli miten ihmeessä Rourke palkkasi maailman seksikkäimmän miesnäyttelijän pääosaan. Haloo!
Tampereella, Turussa ja Helsingissä olivat kaikki näytökset loppuunmyytyjä (kaikissa siis 2 näytöstä). Jyväskylä, Oulu ja Kuopio (mitkä liput tulivat myyntiin vähän salavitiä, samalla kun muihin tuli lisänäytökset) olivat puolityhjiä. Mutta silti, tosi hyvin möi ja olen iloinen siitä.
Tosin meilläkin suurin osa katsojista taisi olla 14-20-vuotiaita Hiddles-faneja, jotka kikattivat mitä kummallisimmissa kohdissa. Toisaalta, eikö se ole se ja sama miksi joku tulee katsomaan teatteria/Shakespearea? Jos se sitten on sen "maailman seksikkäimmän miesnäyttelijän" takia niin keltä se on pois? Vaikkei tekstistä tai näytelmästä nyt niin paljoa ymmärtäisikään. Jos siitä vaikka tulisi sitten kipinä katsoa muutakin Shakespearea? Ja pääasia että katsojia riittää takaamaan sen että näitä näytetään jatkossakin.
Hyvin se siis toimi, vaikkakin hetkittäin tuntui, että kameranvaihdot olivat aika nopeita ja kuvasivat välillä väärää kohtaa tai henkilöä. Toisaalta istumapaikasta riippuen ei sitä kaikkea näe paikan päälläkään. Toisen näytöksen lopulla, kun Caius Martius kuuntelee äitinsä palopuhetta ja kyyneleet alkavat valua silmistään, niin jos istui toisella laidalla, niin sitä ei nähnyt lainkaan. Vasta sitten kun CM ja äitinsä siirtyvät sille puolelle näyttämöä huomasi että CM on aika liikuttunut.
Kaikki näyttelijät olivat erinomaisessa vedossa, kaverin mielestä Mark Gatiss oli nyt jopa parempi kuin livenä. Minusta tuntuu että Hiddleston oli vielä tunteikkaampi kuin aiemmin (silmät olivat märät niin monessa kohdassa). Toisaalta tässä versiossa korostui jotenkin Virgilian turhuus, koska tämän rooli vaan on jotenkin mitätön. Volumnia varastaa sen päänaisroolin mennen tullen; Deborah Findlayllä on vaan kauhean voimakas tapa olla lavalla.
Hiddleston ja Gatiss harjoituksissa
Nyt näytelmää katseli taas uusin silmin, koska edellisestä kerrasta on aikaa jo tasan 6 viikkoa. Huomasin muutamia yksityiskohtia mitkä livenä olivat jääneet näkemättä. Koitin katsella enemmän valojen käyttöä, musiikin/äänitehosteiden käyttöä ja vaatteita, kampauksia ja maskeerausta. Ja taas huomio kiintyi siihen miten valtavan isot jalat Hiddlesillä on!
Alussa oli lyhyt esittelyvideo, missä Hiddleston, Gatiss, Rourke ja muutamat muut kertoivat niin Corilanuksesta näytelmänä ja henkilönä, sekä Donmarin historiasta. Väliajalla Emma Freud haastatteli lisää Josie Rourkea. Se kyllä hieman oli häiritsevää, kun kaksi naista keskusteli miten ihmeessä Rourke palkkasi maailman seksikkäimmän miesnäyttelijän pääosaan. Haloo!
Tampereella, Turussa ja Helsingissä olivat kaikki näytökset loppuunmyytyjä (kaikissa siis 2 näytöstä). Jyväskylä, Oulu ja Kuopio (mitkä liput tulivat myyntiin vähän salavitiä, samalla kun muihin tuli lisänäytökset) olivat puolityhjiä. Mutta silti, tosi hyvin möi ja olen iloinen siitä.
Tosin meilläkin suurin osa katsojista taisi olla 14-20-vuotiaita Hiddles-faneja, jotka kikattivat mitä kummallisimmissa kohdissa. Toisaalta, eikö se ole se ja sama miksi joku tulee katsomaan teatteria/Shakespearea? Jos se sitten on sen "maailman seksikkäimmän miesnäyttelijän" takia niin keltä se on pois? Vaikkei tekstistä tai näytelmästä nyt niin paljoa ymmärtäisikään. Jos siitä vaikka tulisi sitten kipinä katsoa muutakin Shakespearea? Ja pääasia että katsojia riittää takaamaan sen että näitä näytetään jatkossakin.
maanantai 24. helmikuuta 2014
What's On Stage Awards 23.2.2014
Kun yleisö pääsee äänestämään vuoden parhaista teatterielämyksistä, ovat tulokset monesti hieman erilaisia kuin jonkun virallisen raadin valitsemat esitykset. Kansa tietää parhaiten, vai tietääkö?
Tänään järjestettiin WoS Awards juhla Lontoon Prince of Wales teatterissa.
Ei mun omat toiveet/äänestykset sitten menneet yksiin suuren yleisön kanssa. Voi höh ja pöh.
Jamie Lloydin Macbeth Trafalgarilla voitti parhaan valosuunnittelun (Adam Silverman), paras revival oli To Kill A Mockingbird. Paras naisnäyttelijäpalkinto odotetusti Helen Mirrenille (The Audience). Hieman yllättäen ehkä parhaan tulokkaan palkinto Rupert Grintille Mojosta. Hmmm... ei se musta nyt niin häikäisevä ollut.
Parhaan miesnäyttelijän pysti Daniel Radcliffelle. Siis jos ehdolla on Ben Whishaw, Daniel Radcliffe, James McAvoy, Lenny Henry ja Rory Kinnear, niin... Ei se nyt huono ollut, mutta kyllä noi kaikki muut oli parempia (Lenny Henryä en nähnyt). Paras juttu illassa taisi olla Radcliffen uusi pidempi tukkamalli.
Paras Shakespeare näytelmä oli A Midsummer Night's Dream (se ainoa Grandagen ohjaus mitä en nähnyt viime vuonna). Samasta näytelmästä David Walliamsille miessivuosapalkinto. Michael Grandage sai myös parhaan ohjaajan palkinnon, eli aika hyvä ilta. Mutta ohjaajapalkinnon äänestystulos oli tiukka; kaikki 5 ehdokasta 2% sisällä!
Paras uusi näytelmä oli Audience. Hmmm... Vuoden paras teatteritapahtuma oli NT:n 50-vuotisjuhlagaala. Jaa. The Book of Mormon on paras uusi musikaali. Se pitää kyllä ehdottomasti nähdä.
Laitan linkin kaikkiin tuloksiin kunhan se päivittyy jonnekin. Mä kirjoitin tätä sitä mukaa kun tuloksia ilmantui.
Ja tässä lopullinen lista ehdokkaista ja voittajista. Mukana myös äänestysprosentit.
Tänään järjestettiin WoS Awards juhla Lontoon Prince of Wales teatterissa.
Ei mun omat toiveet/äänestykset sitten menneet yksiin suuren yleisön kanssa. Voi höh ja pöh.
Jamie Lloydin Macbeth Trafalgarilla voitti parhaan valosuunnittelun (Adam Silverman), paras revival oli To Kill A Mockingbird. Paras naisnäyttelijäpalkinto odotetusti Helen Mirrenille (The Audience). Hieman yllättäen ehkä parhaan tulokkaan palkinto Rupert Grintille Mojosta. Hmmm... ei se musta nyt niin häikäisevä ollut.
Radcliffe & Grint
Paras Shakespeare näytelmä oli A Midsummer Night's Dream (se ainoa Grandagen ohjaus mitä en nähnyt viime vuonna). Samasta näytelmästä David Walliamsille miessivuosapalkinto. Michael Grandage sai myös parhaan ohjaajan palkinnon, eli aika hyvä ilta. Mutta ohjaajapalkinnon äänestystulos oli tiukka; kaikki 5 ehdokasta 2% sisällä!
Paras uusi näytelmä oli Audience. Hmmm... Vuoden paras teatteritapahtuma oli NT:n 50-vuotisjuhlagaala. Jaa. The Book of Mormon on paras uusi musikaali. Se pitää kyllä ehdottomasti nähdä.
Laitan linkin kaikkiin tuloksiin kunhan se päivittyy jonnekin. Mä kirjoitin tätä sitä mukaa kun tuloksia ilmantui.
Ja tässä lopullinen lista ehdokkaista ja voittajista. Mukana myös äänestysprosentit.
keskiviikko 19. helmikuuta 2014
Stage dooring - normaalia käytöstä?
Tämä on kirjoitus, mikä on ollut hautumassa jo tovin, mutta vihdoinkin oli aikaa ja inspiraatiota sitä saada kirjoitettua. Ei kovin järkevä vieläkään, mutta...
Asiahan on hieman omakohtainen, koska käyn usein, en toki aina, myös stage doorilla näytelmän jälkeen. Jostain syystä en kuitenkaan Suomessa. Se vaan tuntuisi hassulta täällä. Joten jutun näkövinkkeli on lontoolainen.
Aina silloin tällöin Lontoon teattereihin tulee sellaisia esityksiä, missä on joku Todella Iso Nimi pääosassa. Tämä tuppaa vetämään teatteriin sellaisiakin ihmisiä ketkä eivät normaalisti siellä paljoa käy. Tämä ilmiö vetää siis kaikenlaisia sekopäisiä ihmisiä kaduille ja stage dooreille vainoamaan näitä tähtiä. Moni näistä "faneista" ei käy edes katsomassa ko. näytelmää. Megatähdet lavalla saavat aikaan kummallisia ilmiöitä, eli hysteeristä kyttäystä, takaa-ajoja ja eli aivan järjetöntä ja typerää käytöstä ihmisiltä.
Lontoo on tietenkin sen kokoinen kaupunki, että siellä näitä supertähtiä teatterien lavoille riittää. Toki monesti on saanut itse yllättyä, että jollain stage doorilla ei ole juuri ristin sielua (itseni lisäksi), vaikka kyseessä olisi oman mittapuuni mukaan isoistakin nimistä. James McAvoy esimerkiksi, ehkä 3 ihmistä itseni lisäksi viime keväänä Macbethin jälkeen.
Viimeisen parin kuukauden aikana Lontoossa on kuitenkin ollut useampikin Todella Iso Nimi teatterin lavalla. David Tennant, Matt Smith, Tom Hiddleston nyt etunenässä, mutta myös Rupert Grint, Colin Morgan, Ben Whishaw (ja nämä vieläpä samassa näytelmässä). Jude Law ei ehkä enää ole mikään nuorten idoli, mutta sen luokan tähti kyllä että reippaasti vetää ihmisiä stage doorillekin.
Oma periaatteeni on se, että maksan siitä, että menen katsomaan hyvän näytelmän. Vastineeksi rahoilleni saan sen esityksen. Jos joku näyttelijä on niin kiltti ja viitseliäs, että haluaa tulla vielä esityksen jälkeen stage doorille raapustamaan nimmareita ja poseeraamaan kuvissa, niin se on ihan ylimääräinen bonus. Se ei siis ole mitenkään itsestäänselvyys. En raivoa asiasta somessa, jos jään ilman nimmaria tai kuvaa. Saatikka juokse kaduilla väsyneiden näyttelijöiden perässä vinkumassa tapaamista. Ymmärrän hyvin jos on kylmä, tai takki tyhjä esityksen jälkeen, tai ei nyt muuten vaan huvita palella ulkona raapustamassa ihmismassoille nimeään. Harmittaahan se toki, jos juuri sen esityksen missä itse olet paikalla, niin näyttelijä päättää skipata massat ja kiiruhtaa kotiin. Mutta hänellä on siihen ihan täysi oikeus.
Itse tuon usein jotain pieniä tuliaisia Suomesta, siis varsinkin omille suosikkinäyttelijöilleni, joita toki on aika iso liuta. Suklaata, likööriä, Arabian mukia, tms. Itsestä tuntuu kivalta tuoda joku suomalainen lahja, kiitokseksi hienosta esityksestä. Moni on ollut hurjan ilahtunut moisesta (okei, on ne hyviä näyttelijöitä, että selittyy ehkä sillä), ja itsestä ei tunnu niin epäkohteliaalta ruikuttaa nimmaria tai yhteiskuvaa tms sitten. Monesti tämä on ollut kiva tapa erottua massasta. Usein olen joutunut antamaan lahjani myös ovimiehelle, ja vaan toivoa että se toimitetaan perille. Mukana on tietenkin myös aina kortti; Simbergin, Gallen-Kallelan tms. taidetta tai Muumeja :-)
Yleensä stage doorilla kirjoitetaan nimmareita mihin vaan, ja kenelle vaan. Joissain näytelmissä on stage doorin ovella lappuja missä valistetaan katsojia että "se ja se sainaa pelkästään käsiohjelmia/lippuja/julisteita ko. näytelmästä". Muutamissa (esim. Coriolanus ja American Psycho) sainataan vain saman päivän esityksen lipunhaltijoiden käsiohjelmia tms. Tämä on ihan hyvä käytäntö. Estää ainakin sen että "parhaat paikat" esim. mellakka-aidan vieressä (eli juurikin ne paikat missä se nimmarinsaanti on taattu jos arvon Tähti edes tulee ulos) on jo vallattu siinä vaiheessa kun esitys loppuu ja katsojat pääsevät stage doorille asti. Toisaalta se on tosi kurjaa kun onnistut saamaan liput näytelmään - ja sitten juuri sen esityksen jälkeen Tähti ei tulekaan ulos (näin kävi itselle kahdesti Coriolanuksen kanssa).
Nyt tuntuu kuitenkin että monet katsojat, tai varsinkin nämä hysteeriset muka-fanit jotka eivät välttämättä ole edes nähneet koko näytelmää, pilaavat meidän "tavallisten" teatterifanien maineen. Tilanne kärjistyi Donmarissa jo niin pahaksi, että kukaan ei tullut enää stage doorille. Ja kun tämä ihmisten piinaaminen ei ulotu pelkästään ko. esityksessä esiintyviin ihmisiin. Myös katsomon puolella olevat julkkikset saavat oman osansa. Coriolanusta kävi loppuvaiheissa katsomassa lukuisa joukko isoja tähtiä Benedict Cumberbatchista Martin Freemaniin ja Jessica Chastainiin ja Kenneth Branaghiin. Jokseenkin kammottavaa, että osaa näistä katsojista ajettiin takaa pitkin Lontoon katuja.
Toiset teatterit hoitavat nämä stage door -asiat hyvin. On erillistä turvahenkilöä ja mellakka-aitaa. Toisissa ei ole mitään extratoimenpiteitä, ja sen huomaa valtavana kaaoksena. Osa näyttelijöistä poistuu muualta kuin stage doorista. Osalla näyttelijöistä on omat henkilöt mukana (no, Judi Denchillä oli 4 hengen porukka). Osa käy kirjoittamassa hetken nimmareita ja poistuu sitten toisia reittejä. Joskus nämä väistelystrategiat toimivat paremmin ja joskus eivät.
Ihmisten käytöstavat ovat herättäneet paljon keskustelua somessa, ja ihan syystäkin. En voi mitenkään ymmärtää tai hyväksyä sellaista käytöstä missä haukutaan teatterin henkilökuntaa päin näköä ja käydään jopa fyysisesti päälle, jos ei se oma idoli nyt sitten ilmaannukkaan stage doorille. Tottakai valtaosa käyttäytyy ihan asiallisesti, eikä tunge. Itse koitan olla hieman sivummalla ja odottaa kärsivällisesti omaa vuoroani.
London Evening Standard teki aiheesta juttua tammikuun lopussa, kutsuen näitä tyyppejä nimikkeellä "superfans". Aiheena lähinnä Matt Smith ja Tom Hiddleston, mutta myös Mojo ja Henry V (Jude Law) pääsevät mukaan... Huoh.
And then the play finishes and suddenly it’s as if a girls’ school has emptied onto the street. Some plot the best way to ensure time with Tom, others put on make-up and talk excitedly about whether they are here to see Mark “Mycroft from Sherlock” Gatiss or Hiddleston. One girl who has seen the show says: “I don’t much care for Coriolanus as a play, so I spent my time admiring the curve of Tom Hiddleston’s arse again.”
Löysin aiemmin myös jonkun tyypin blogikirjoituksen (re Coriolanus/Hiddleston), joka antaa monellekin ehkä ajattelisen aihetta, eikä kovinkaan mairittelevaa kuvaa faneista. Jo pelkästään otsikointi The Dark Side of Fandom kertoo paljon:
Ja vielä:
A representative from the theater forced his way out the front door. He seemed genuinely afraid, I exaggerate not. And as he addressed the crowd, my wife and I realized he must have addressed this exact same crowd many times before. While all we got two weeks ago was a "sorry, no Tom tonight," this plea was earnest. "PLEASE go home! Please don't try to find the other exits to the building! Tom will not come out until you've all dispersed! Please don't go around back! Please don't try to find his car! Please don't harass the other actors trying to get to their cars, I've told you this night after night, please, please, this is the end of the evening, please leave!"
Pistää ajattelemaan, eikö? Joskus sitä miettii että ei tämä(kään) harrastus ihan tervettä ole. Ja eikö ihmisillä ole käytöstapoja? Tai mitään käsitystä mikä on oikein tai väärin, tai typerää? Ja kun kyseessä eivät ole pelkästään 14-25 vuotiaat nuoret naiset, vaan joukossa on myös ihan oikeasti aikuisia ihmisiä. Jostain syystä asialla on kuitenkin pääsääntöisesti naiset, jos kohta stage doorilla näkee myös miehiä, mutta paljon vähemmän. No, jatkan omalla linjallani. Eli kohteliaasti, ei tunkien, lahjoja tuoden... lopputuloksena usein nimmari, kuva ja parhaassa tapauksessa juttutuokio.
Kuvien copyright minä itse
Näkymä stage doorille jonne odotetaan Daniel Radcliffeä. En jäänyt odottamaan.
Asiahan on hieman omakohtainen, koska käyn usein, en toki aina, myös stage doorilla näytelmän jälkeen. Jostain syystä en kuitenkaan Suomessa. Se vaan tuntuisi hassulta täällä. Joten jutun näkövinkkeli on lontoolainen.
Aina silloin tällöin Lontoon teattereihin tulee sellaisia esityksiä, missä on joku Todella Iso Nimi pääosassa. Tämä tuppaa vetämään teatteriin sellaisiakin ihmisiä ketkä eivät normaalisti siellä paljoa käy. Tämä ilmiö vetää siis kaikenlaisia sekopäisiä ihmisiä kaduille ja stage dooreille vainoamaan näitä tähtiä. Moni näistä "faneista" ei käy edes katsomassa ko. näytelmää. Megatähdet lavalla saavat aikaan kummallisia ilmiöitä, eli hysteeristä kyttäystä, takaa-ajoja ja eli aivan järjetöntä ja typerää käytöstä ihmisiltä.
Lontoo on tietenkin sen kokoinen kaupunki, että siellä näitä supertähtiä teatterien lavoille riittää. Toki monesti on saanut itse yllättyä, että jollain stage doorilla ei ole juuri ristin sielua (itseni lisäksi), vaikka kyseessä olisi oman mittapuuni mukaan isoistakin nimistä. James McAvoy esimerkiksi, ehkä 3 ihmistä itseni lisäksi viime keväänä Macbethin jälkeen.
Viimeisen parin kuukauden aikana Lontoossa on kuitenkin ollut useampikin Todella Iso Nimi teatterin lavalla. David Tennant, Matt Smith, Tom Hiddleston nyt etunenässä, mutta myös Rupert Grint, Colin Morgan, Ben Whishaw (ja nämä vieläpä samassa näytelmässä). Jude Law ei ehkä enää ole mikään nuorten idoli, mutta sen luokan tähti kyllä että reippaasti vetää ihmisiä stage doorillekin.
Oma periaatteeni on se, että maksan siitä, että menen katsomaan hyvän näytelmän. Vastineeksi rahoilleni saan sen esityksen. Jos joku näyttelijä on niin kiltti ja viitseliäs, että haluaa tulla vielä esityksen jälkeen stage doorille raapustamaan nimmareita ja poseeraamaan kuvissa, niin se on ihan ylimääräinen bonus. Se ei siis ole mitenkään itsestäänselvyys. En raivoa asiasta somessa, jos jään ilman nimmaria tai kuvaa. Saatikka juokse kaduilla väsyneiden näyttelijöiden perässä vinkumassa tapaamista. Ymmärrän hyvin jos on kylmä, tai takki tyhjä esityksen jälkeen, tai ei nyt muuten vaan huvita palella ulkona raapustamassa ihmismassoille nimeään. Harmittaahan se toki, jos juuri sen esityksen missä itse olet paikalla, niin näyttelijä päättää skipata massat ja kiiruhtaa kotiin. Mutta hänellä on siihen ihan täysi oikeus.
Itse tuon usein jotain pieniä tuliaisia Suomesta, siis varsinkin omille suosikkinäyttelijöilleni, joita toki on aika iso liuta. Suklaata, likööriä, Arabian mukia, tms. Itsestä tuntuu kivalta tuoda joku suomalainen lahja, kiitokseksi hienosta esityksestä. Moni on ollut hurjan ilahtunut moisesta (okei, on ne hyviä näyttelijöitä, että selittyy ehkä sillä), ja itsestä ei tunnu niin epäkohteliaalta ruikuttaa nimmaria tai yhteiskuvaa tms sitten. Monesti tämä on ollut kiva tapa erottua massasta. Usein olen joutunut antamaan lahjani myös ovimiehelle, ja vaan toivoa että se toimitetaan perille. Mukana on tietenkin myös aina kortti; Simbergin, Gallen-Kallelan tms. taidetta tai Muumeja :-)
Yleensä stage doorilla kirjoitetaan nimmareita mihin vaan, ja kenelle vaan. Joissain näytelmissä on stage doorin ovella lappuja missä valistetaan katsojia että "se ja se sainaa pelkästään käsiohjelmia/lippuja/julisteita ko. näytelmästä". Muutamissa (esim. Coriolanus ja American Psycho) sainataan vain saman päivän esityksen lipunhaltijoiden käsiohjelmia tms. Tämä on ihan hyvä käytäntö. Estää ainakin sen että "parhaat paikat" esim. mellakka-aidan vieressä (eli juurikin ne paikat missä se nimmarinsaanti on taattu jos arvon Tähti edes tulee ulos) on jo vallattu siinä vaiheessa kun esitys loppuu ja katsojat pääsevät stage doorille asti. Toisaalta se on tosi kurjaa kun onnistut saamaan liput näytelmään - ja sitten juuri sen esityksen jälkeen Tähti ei tulekaan ulos (näin kävi itselle kahdesti Coriolanuksen kanssa).
Mojon stage doorille ilmaantui uusia kylttejä päivittäin
Nyt tuntuu kuitenkin että monet katsojat, tai varsinkin nämä hysteeriset muka-fanit jotka eivät välttämättä ole edes nähneet koko näytelmää, pilaavat meidän "tavallisten" teatterifanien maineen. Tilanne kärjistyi Donmarissa jo niin pahaksi, että kukaan ei tullut enää stage doorille. Ja kun tämä ihmisten piinaaminen ei ulotu pelkästään ko. esityksessä esiintyviin ihmisiin. Myös katsomon puolella olevat julkkikset saavat oman osansa. Coriolanusta kävi loppuvaiheissa katsomassa lukuisa joukko isoja tähtiä Benedict Cumberbatchista Martin Freemaniin ja Jessica Chastainiin ja Kenneth Branaghiin. Jokseenkin kammottavaa, että osaa näistä katsojista ajettiin takaa pitkin Lontoon katuja.
Ja kyltit olivat lisääntyneet seuraavalla kerralla
Toiset teatterit hoitavat nämä stage door -asiat hyvin. On erillistä turvahenkilöä ja mellakka-aitaa. Toisissa ei ole mitään extratoimenpiteitä, ja sen huomaa valtavana kaaoksena. Osa näyttelijöistä poistuu muualta kuin stage doorista. Osalla näyttelijöistä on omat henkilöt mukana (no, Judi Denchillä oli 4 hengen porukka). Osa käy kirjoittamassa hetken nimmareita ja poistuu sitten toisia reittejä. Joskus nämä väistelystrategiat toimivat paremmin ja joskus eivät.
Ihmisten käytöstavat ovat herättäneet paljon keskustelua somessa, ja ihan syystäkin. En voi mitenkään ymmärtää tai hyväksyä sellaista käytöstä missä haukutaan teatterin henkilökuntaa päin näköä ja käydään jopa fyysisesti päälle, jos ei se oma idoli nyt sitten ilmaannukkaan stage doorille. Tottakai valtaosa käyttäytyy ihan asiallisesti, eikä tunge. Itse koitan olla hieman sivummalla ja odottaa kärsivällisesti omaa vuoroani.
London Evening Standard teki aiheesta juttua tammikuun lopussa, kutsuen näitä tyyppejä nimikkeellä "superfans". Aiheena lähinnä Matt Smith ja Tom Hiddleston, mutta myös Mojo ja Henry V (Jude Law) pääsevät mukaan... Huoh.
And then the play finishes and suddenly it’s as if a girls’ school has emptied onto the street. Some plot the best way to ensure time with Tom, others put on make-up and talk excitedly about whether they are here to see Mark “Mycroft from Sherlock” Gatiss or Hiddleston. One girl who has seen the show says: “I don’t much care for Coriolanus as a play, so I spent my time admiring the curve of Tom Hiddleston’s arse again.”
Ben Whishaw kilttinä
Löysin aiemmin myös jonkun tyypin blogikirjoituksen (re Coriolanus/Hiddleston), joka antaa monellekin ehkä ajattelisen aihetta, eikä kovinkaan mairittelevaa kuvaa faneista. Jo pelkästään otsikointi The Dark Side of Fandom kertoo paljon:
New people started showing up and bypassing our (quite clear) queue. First two, then four, then several dozen,
all sidestepping the lines and moving in on the doors to the theater,
pressing closer and closer, jockeying for the closest position. Some of
them had these weird wide-eyed smiles on their faces, like all the time,
smiles so wide you could see nearly every one of their teeth at once.
Closer, closer, closer, pressing in on all sides, dozens of them, all
smiling, all cameras ready.
Then the play actually got out,
and people (hundreds?) needed to get out of these doors. And the
smilers weren't moving. A few elderly playgoers who needed access to
the (fully obstructed) ramp actually started hitting the fans
with their canes, just to be able to physically pass by. And as soon as
they passed, the fans swarmed back right into the gap behind them,
pressed even closer than before.
Judi Dench ihmisten ympäröimänä
Ja vielä:
A representative from the theater forced his way out the front door. He seemed genuinely afraid, I exaggerate not. And as he addressed the crowd, my wife and I realized he must have addressed this exact same crowd many times before. While all we got two weeks ago was a "sorry, no Tom tonight," this plea was earnest. "PLEASE go home! Please don't try to find the other exits to the building! Tom will not come out until you've all dispersed! Please don't go around back! Please don't try to find his car! Please don't harass the other actors trying to get to their cars, I've told you this night after night, please, please, this is the end of the evening, please leave!"
Colin Morgan ja Brendan Coyle sekä turvamies
Pistää ajattelemaan, eikö? Joskus sitä miettii että ei tämä(kään) harrastus ihan tervettä ole. Ja eikö ihmisillä ole käytöstapoja? Tai mitään käsitystä mikä on oikein tai väärin, tai typerää? Ja kun kyseessä eivät ole pelkästään 14-25 vuotiaat nuoret naiset, vaan joukossa on myös ihan oikeasti aikuisia ihmisiä. Jostain syystä asialla on kuitenkin pääsääntöisesti naiset, jos kohta stage doorilla näkee myös miehiä, mutta paljon vähemmän. No, jatkan omalla linjallani. Eli kohteliaasti, ei tunkien, lahjoja tuoden... lopputuloksena usein nimmari, kuva ja parhaassa tapauksessa juttutuokio.
Luke Treadaway huhtikuussa 2013
Kuvien copyright minä itse
Vielä kerran The Pass näytelmästä
Tää oli jotensakin niin kiva kirjoitus loistavasta The Pass näytelmästä, että pakko laittaa. Postcards from the Gods -blogista, kannattaa lukea koko postaus, sillä siinä oli hurjan paljon muutakin asiaa kun itse näytelmästä!
It’s unfair to lay all this at Donnelly’s feet. He’s written a great play, and I’m using it as an excuse to wonder what, if anything, is the purpose of this apparent morality kick that theatre has been on since the ancient Greeks. I mean, is there even any sort of proof that this sort of trajectory teaches us valuable lessons? I mean, doesn’t looking at the rest of the world rather suggest that, in the main, people who push hard for what they want tend to get what they want, and don’t seem to suffer from spectacular cosmic retribution? Or is this a case of theatre providing us with a bit of escapist wish-fulfilment: confirming to us that actually, despite having more money than we could ever possibly dream of, footballers are actually deeply unhappy deep down?
JA
But this all feels like a lot of unfair carping. The Pass is really well done. Not least by Russell Tovey who really is a revelation here. I mean, sure, he was lovely in The History Boys, and he was good in all that TV stuff he’s done (at least, what I’ve seen of it), but this is actually one of those parts that really let’s an actor off the leash to do a bit of furniture chewing. And here he’s got that same hectoring energy that Rory Kinnear has, or a young Steven Mackintosh had.
It’s unfair to lay all this at Donnelly’s feet. He’s written a great play, and I’m using it as an excuse to wonder what, if anything, is the purpose of this apparent morality kick that theatre has been on since the ancient Greeks. I mean, is there even any sort of proof that this sort of trajectory teaches us valuable lessons? I mean, doesn’t looking at the rest of the world rather suggest that, in the main, people who push hard for what they want tend to get what they want, and don’t seem to suffer from spectacular cosmic retribution? Or is this a case of theatre providing us with a bit of escapist wish-fulfilment: confirming to us that actually, despite having more money than we could ever possibly dream of, footballers are actually deeply unhappy deep down?
JA
But this all feels like a lot of unfair carping. The Pass is really well done. Not least by Russell Tovey who really is a revelation here. I mean, sure, he was lovely in The History Boys, and he was good in all that TV stuff he’s done (at least, what I’ve seen of it), but this is actually one of those parts that really let’s an actor off the leash to do a bit of furniture chewing. And here he’s got that same hectoring energy that Rory Kinnear has, or a young Steven Mackintosh had.
Rosencrantz and Guildenstern are Dead
Yksi parhaista NT:n 50-vuotisjuhlallisuuksien esityksistä. Kobna Holdbrook-Smith ja Benedict Cumberbatch pienessä pätkässä Tom Stoppardin näytelmästä Rosencrantz and Guildenstern Are Dead. Ihana!
tiistai 18. helmikuuta 2014
Lontoon Apollon katosta
London Evening Standardissa oli tänään kiinnostava ja pitkä juttu Lontoon Apollo Theatren (toisesta) omistajasta Nica Burnsista. Tämä on ensimmäinen kerta kun hän astuu julkisuuteen 19.12. tapahtuneen teatterin katon romahtamisen jälkeen. Jutussa kerrataan mitä tapahtui, mutta myös muuta.
Yksi asia mikä pisti silmään oli tämä:
Burns did let it be known that she felt “dismayed” and “blindsided” when the National Theatre announced in January that for economic reasons it was withdrawing the show and remounting it later this year in the next-door Gielgud, owned by her wealthier friend-cum-rival-theatre-owner Cameron Mackintosh.
Ja
Support from the rest of theatreland was encouraging, although the National’s decision to pull the show still smarts. “I am sorry to see them go, I wish them well but for whatever reason that is what they have decided,” she says thinly. She doesn’t blame Mackintosh so much: he’s a businessman, a friend, and her mentor in maintaining and improving old theatres. “But every time I walk past [the Gielgud] it feels like he’s stolen my passion,” she admits. The lawsuit from the injured family, and Nimax’s own presumed claims for compensation, are in the hands of its insurer, Zurich.
Harmittaa tietenkin pienemmän (Nimax) puolesta, mutta kai ne teatterimaailman lainalaisuudet on julmia varsinkin Lontoossa. NT:llä ei muutenkaan mene hyvin, koska Cottesloe-näyttämön remppa ja muuttaminen Dorfman-näyttämöksi on viivästynyt, ja avajaiset siirtyneet syksyyn (piti olla jo loppukeväällä). The Shed jatkanee pihalla vielä tovin (sille on juuri anottu jatkoaikaa 2017 asti), vaikka sen piti alunperin olla siinä vaan vajaa vuosi. Että sikäli ymmärrän NT:n halun siirtää The Curious Incident of the Dog in the Night-Time Gielgudiin... Kultamunia muniva hanhi ja silleen.
Worse, a lot of inaccurate or misleading stuff was written in the immediate aftermath. Nimax can’t afford the sums that Messrs Mackintosh and Lloyd Webber have poured into their Delfont Mackintosh and Really Useful theatres, and there was a hint that the smaller company had stinted on safety.
“I absolutely rebut that,” says Burns; if the theatre wasn’t deemed safe, it would have been closed. (The idea that the company might wrongly allocate its funds is pretty well disproved by the shabbiness of its offices.)
Haastattelun yksi kiinnostava tieto oli se, että Apollo meinaa avata ovensa jo 26.3. ja eikä millä tahansa näytelmällä, vaan loppuvuodesta Royal Courtissa loppuunmyydyille katsomoille menneellä Let The Right One In:illä!! Ihan varmaa tämä ei vielä ole, mutta peukut pystyyn että toteutuisi, koska se oli kauhean hyvä.
This week, though, in an exclusive interview with the Standard, Burns announces that the refurbished Apollo will reopen on March 26, albeit with the upper gallery roofed in to allow further examination of the ceiling. She enthuses about the new show they hope to open but have yet to seal the deal, John Tiffany’s adaptation for the National Theatre of Scotland of vampire movie Let the Right One In, which won rave reviews on a brief London run at the Royal Court.
Yksi asia mikä pisti silmään oli tämä:
Burns did let it be known that she felt “dismayed” and “blindsided” when the National Theatre announced in January that for economic reasons it was withdrawing the show and remounting it later this year in the next-door Gielgud, owned by her wealthier friend-cum-rival-theatre-owner Cameron Mackintosh.
Ja
Support from the rest of theatreland was encouraging, although the National’s decision to pull the show still smarts. “I am sorry to see them go, I wish them well but for whatever reason that is what they have decided,” she says thinly. She doesn’t blame Mackintosh so much: he’s a businessman, a friend, and her mentor in maintaining and improving old theatres. “But every time I walk past [the Gielgud] it feels like he’s stolen my passion,” she admits. The lawsuit from the injured family, and Nimax’s own presumed claims for compensation, are in the hands of its insurer, Zurich.
Harmittaa tietenkin pienemmän (Nimax) puolesta, mutta kai ne teatterimaailman lainalaisuudet on julmia varsinkin Lontoossa. NT:llä ei muutenkaan mene hyvin, koska Cottesloe-näyttämön remppa ja muuttaminen Dorfman-näyttämöksi on viivästynyt, ja avajaiset siirtyneet syksyyn (piti olla jo loppukeväällä). The Shed jatkanee pihalla vielä tovin (sille on juuri anottu jatkoaikaa 2017 asti), vaikka sen piti alunperin olla siinä vaan vajaa vuosi. Että sikäli ymmärrän NT:n halun siirtää The Curious Incident of the Dog in the Night-Time Gielgudiin... Kultamunia muniva hanhi ja silleen.
Worse, a lot of inaccurate or misleading stuff was written in the immediate aftermath. Nimax can’t afford the sums that Messrs Mackintosh and Lloyd Webber have poured into their Delfont Mackintosh and Really Useful theatres, and there was a hint that the smaller company had stinted on safety.
“I absolutely rebut that,” says Burns; if the theatre wasn’t deemed safe, it would have been closed. (The idea that the company might wrongly allocate its funds is pretty well disproved by the shabbiness of its offices.)
Haastattelun yksi kiinnostava tieto oli se, että Apollo meinaa avata ovensa jo 26.3. ja eikä millä tahansa näytelmällä, vaan loppuvuodesta Royal Courtissa loppuunmyydyille katsomoille menneellä Let The Right One In:illä!! Ihan varmaa tämä ei vielä ole, mutta peukut pystyyn että toteutuisi, koska se oli kauhean hyvä.
This week, though, in an exclusive interview with the Standard, Burns announces that the refurbished Apollo will reopen on March 26, albeit with the upper gallery roofed in to allow further examination of the ceiling. She enthuses about the new show they hope to open but have yet to seal the deal, John Tiffany’s adaptation for the National Theatre of Scotland of vampire movie Let the Right One In, which won rave reviews on a brief London run at the Royal Court.
sunnuntai 16. helmikuuta 2014
Lauantai / Kansallisteatteri 15.2.2014
Pitkästä, pitkästä aikaa tuli nähtyä teatteriesitys, missä oli kaikki kohdallaan. Monen keskinkertaisen tai jopa heikon esityksen jälkeen tuntuu mahtavalta saada kokea mullistavan hieno esitys. Tämä myös palautti uskoni siihen että Kansallisteatterissa näkee useimmiten parasta teatteria koko maassa. Viime vuoden Kirsikkapuisto-katastrofi hieman tätä uskoa horjutti...
Jos näytelmä sijoittuu yhden päivän ajalle, ja tuo päivä sattuu olemaan 15. helmikuuta, niin ei liene sopivampaa ajankohtaa käydä katsomassa sitä siihen aikaan :-) Tämä oli kyllä enemmän vahinko kuin harkittua, mutta ihana yhteensattuma kuitenkin.
Lauantai perustuu Ian McEwanin samannimiseen menestyskirjaan. Keskiössä on 48-vuotias neurokirurgi ja hänen perheensä. Tämän yhden päivän aikana tapahtuu pieniä asioita, isoja asioita ja kaikkea siltä väliltä. Liikaa ei voi juonesta kertoa että yllätysmomentti säilyy :-) Asiat vain linkittyvät ja kerääntyvät toistensa päälle; syyn ja seurauksen laki jyllää. Kaiken taustalla on Irakin sodan vastainen mielenosoitus Lontoossa.
Britannian tunnetuimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan Ian McEwanin menestysteos nähdään nyt ensimmäistä kertaa suomalaisessa teatterissa. Trillerimäinen tarina piirtää monitasoisen ja terävänäköisen ajankuvan globaaleista vainoharhoista, rationaalisen nykyihmisen kaikkialle ulottuvan kontrollin kaipuusta ja sen vastavoimista. (Kansallisteatterin lehdistötiedote).
Tietenkin hyvä näytelmä vaatii pohjalle hyvän tarinan. Lauantai on sellainen. Sen lisäksi kaiken muunkin täytyy pelata saumattomasti yhteen, ja tässä se tapahtuu. Ensinnäkin ohjaus (a'la Irene Aho) oli hienosti toteutettu - ei mitään liikaa tai liian vähän. Saumattomasti siihen liittyi kaunis Markus Tsokkisen lavastus (erityisesti toisen näytöksen JMW Turner-mainen taustakangas Lontoon maisema on henkeäsalpaavan hieno), ja musiikki istuu kuin nenä päähän. Erityisesti livemusiikki oli upea lisäys. Lisäksi projisoinnit/videot (Kare Markkola vastasi niistä) tukivat hienosti tapahtumia. Kiinnitin huomiota myös valoihin, miten niillä (ja taustakankailla) saatiin takaumakohtauksia tuotua hienosti esille. Kuinka ihmisten väliset keskustelut tulivat sieltä menneestä nykyhetkeen (esim. keskelle squash-peliä).
Kansallisteatterin Pieni näyttämö on oiva paikka tälläiselle hieman intiimimmälle näytelmälle.
Näyttelijöiden työ oli oma lukunsa. Kaikki olivat rooleissaan ihan älyttömän erinomaisia. Seppo Pääkkönen oli ihan huikean hieno Henry Perownen roolissa. Sopivan vähäeleinen mutta oikealla tavalla läsnä. Maria Kuusiluoma on tämän vaimo Rosalind, menevä uranainen. Todella hieno suoritus tämäkin. Perheen lapsina Johannes Holopainen (joka ilahdutti HOMO! musikaalissa) ja Ulla Raitio. Kumpikin myös soittaa lavalla, joka on aina ihanaa. Varsinkin Ullan saksofoni menee selkäpiihin. Tarttee sanoa, että Ulla Raition suoritus on rohkea (enkä tarkoita nyt ainoastaan vaatteiden poistamista) ja koskettava. Mieletöntä!
Mukana kuvioissa on myös viinaanmenevä ja runoileva Rosalindin isä, jota Antti Litja herkullisesti esittää. Karmaisevan hienon suorituksen vetää myös Joonas Saartamo (Baxter). Hyvin Huntigtonin taudin oireita esittävä mies on aihan kamalan creepy. Vieläkin väristykset menee pitkin selkää. Ja kai legendaarinen Kristiina Halkolakin pitää mainita, vaikka rooli on hyyyyyvin pieni (Henry Perownen äiti).
Saumaton esitys jota voisin suositella kaikille laatuteatterin ystäville! Menkää katsomaan!
Kuvien copyright Kansallisteatteri / Tuomo Manninen
Jos näytelmä sijoittuu yhden päivän ajalle, ja tuo päivä sattuu olemaan 15. helmikuuta, niin ei liene sopivampaa ajankohtaa käydä katsomassa sitä siihen aikaan :-) Tämä oli kyllä enemmän vahinko kuin harkittua, mutta ihana yhteensattuma kuitenkin.
Lauantai perustuu Ian McEwanin samannimiseen menestyskirjaan. Keskiössä on 48-vuotias neurokirurgi ja hänen perheensä. Tämän yhden päivän aikana tapahtuu pieniä asioita, isoja asioita ja kaikkea siltä väliltä. Liikaa ei voi juonesta kertoa että yllätysmomentti säilyy :-) Asiat vain linkittyvät ja kerääntyvät toistensa päälle; syyn ja seurauksen laki jyllää. Kaiken taustalla on Irakin sodan vastainen mielenosoitus Lontoossa.
Britannian tunnetuimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan Ian McEwanin menestysteos nähdään nyt ensimmäistä kertaa suomalaisessa teatterissa. Trillerimäinen tarina piirtää monitasoisen ja terävänäköisen ajankuvan globaaleista vainoharhoista, rationaalisen nykyihmisen kaikkialle ulottuvan kontrollin kaipuusta ja sen vastavoimista. (Kansallisteatterin lehdistötiedote).
Tietenkin hyvä näytelmä vaatii pohjalle hyvän tarinan. Lauantai on sellainen. Sen lisäksi kaiken muunkin täytyy pelata saumattomasti yhteen, ja tässä se tapahtuu. Ensinnäkin ohjaus (a'la Irene Aho) oli hienosti toteutettu - ei mitään liikaa tai liian vähän. Saumattomasti siihen liittyi kaunis Markus Tsokkisen lavastus (erityisesti toisen näytöksen JMW Turner-mainen taustakangas Lontoon maisema on henkeäsalpaavan hieno), ja musiikki istuu kuin nenä päähän. Erityisesti livemusiikki oli upea lisäys. Lisäksi projisoinnit/videot (Kare Markkola vastasi niistä) tukivat hienosti tapahtumia. Kiinnitin huomiota myös valoihin, miten niillä (ja taustakankailla) saatiin takaumakohtauksia tuotua hienosti esille. Kuinka ihmisten väliset keskustelut tulivat sieltä menneestä nykyhetkeen (esim. keskelle squash-peliä).
Kansallisteatterin Pieni näyttämö on oiva paikka tälläiselle hieman intiimimmälle näytelmälle.
Näyttelijöiden työ oli oma lukunsa. Kaikki olivat rooleissaan ihan älyttömän erinomaisia. Seppo Pääkkönen oli ihan huikean hieno Henry Perownen roolissa. Sopivan vähäeleinen mutta oikealla tavalla läsnä. Maria Kuusiluoma on tämän vaimo Rosalind, menevä uranainen. Todella hieno suoritus tämäkin. Perheen lapsina Johannes Holopainen (joka ilahdutti HOMO! musikaalissa) ja Ulla Raitio. Kumpikin myös soittaa lavalla, joka on aina ihanaa. Varsinkin Ullan saksofoni menee selkäpiihin. Tarttee sanoa, että Ulla Raition suoritus on rohkea (enkä tarkoita nyt ainoastaan vaatteiden poistamista) ja koskettava. Mieletöntä!
Mukana kuvioissa on myös viinaanmenevä ja runoileva Rosalindin isä, jota Antti Litja herkullisesti esittää. Karmaisevan hienon suorituksen vetää myös Joonas Saartamo (Baxter). Hyvin Huntigtonin taudin oireita esittävä mies on aihan kamalan creepy. Vieläkin väristykset menee pitkin selkää. Ja kai legendaarinen Kristiina Halkolakin pitää mainita, vaikka rooli on hyyyyyvin pieni (Henry Perownen äiti).
Saumaton esitys jota voisin suositella kaikille laatuteatterin ystäville! Menkää katsomaan!
Kuvien copyright Kansallisteatteri / Tuomo Manninen
lauantai 15. helmikuuta 2014
Jatkuvaa Kasvua / Tampereen Teatteri 12.2.2014
Huoh.
Mitäköhän tästä sanoisi. Olisikohan asiaa auttanut jos olisi nähnyt herrojen Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä "työn muutosta käsittelevän" trilogian aiemmat osat Päällystakki ja Euroopan Taivaan Alla? En tiedä. Vaikkei tämä nyt ihan mitenkään ilmeisesti suoraan jatkoa ollutkaan.
Näin viime vuoden lopulla näytelmästä lukuharjoituspätkän, ja se vaikutti hauskalta ja kiinnostavalta, sekä tietenkin hyvin ajankohtaiselta. Todellisuus oli toinen.
Olihan se toki ajankohtainen. Hirveä määrä henkilöitä, joista osa varsin riemastuttaviakin tyyppejä. Kaiken keskellä perusinsinööri Antero Alapylpyrä (Tom Lindholm) haahuaa, tekee töitä, grillaa, innovoi, saa potkut, ajelehtii, juo viinaa, joutuu pohjalle ja sieltä uuteen nousuun.
Kaikki muut näyttelijät vuorottelivat kertojan roolissa, kuka repliikkinsä muistaen paremmin ja kuka ei.
Mari Turunen esitti Anteron vaimon lisäksi neljää muutakin roolia. Jeesus oli näistä tyypeistä kyllä viihdyttävin. Tykkään Tuija Ernamosta kovasti, mutta nyt täytyy sanoa että ei ihan iskenyt. Ok, roolihahmoja oli kauhea liuta (12) mutta kellään ei ihan hirveän mittavaa vuorosanamäärää ollut. Silti kuiskaajan (tai pikemminkin huutajan, koska istuin takarivillä ja sinne asti kuului erinomaisen hyvin) apua tarvittiin lukuisia kertoja. Äh. Pettynyt. Rooleissa sinällään ei ollut valittamista, mutta tuo häiritsi esitystä (tai ainakin mua) ihan liikaa. Ja kun ei ollut edes eka kerta. Ensi-ilta oli viime viikolla, mutta...
Ville Majamaa viidessä roolissaan oli myös ehkä normaalia vaisumpi. Mutta esityksen helmi oli kyllä Esa Latva-Äijö. 15 eri roolia ja suvereenisti mies hoiti hommansa. Bravo!
Mä tunnustan että en saanut oikein missään vaiheessa kiinni punaisesta langasta. Mikä se näytelmän viesti oikein oli. Joo, muuttuvat työt ja globalisaatio ja muuta sellaista, mutta mä olen kai sitten niin tyhmä katsoja etten oikein ymmärtänyt. Nauroin monessakin kohtaa, mutta silti sain poistua katsomosta kolmen tunnin (pitikö vielä olla niin pitkäkin??) jälkeen hämmentyneenä. Seuralaiseni oli samoilla linjoilla kanssani, ja vaikka katsomossa tyrskähdeltiinkin, niin ei poislähtiessä ainakaan mitään kauheaa suitsutusta kuulunut.
Melkein teki mieli väliajalla lähteä kotiin. Muutama taisi meidän penkkirivillä niin tehdäkin.
TT:n sivut sanovat:
"Fantasiansekainen komedia kuvaa hykerryttävästi sirkukseksi ja kabareeksi muuttunutta rahan globaalia maailmaa, jossa kukaan ei enää tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Kehuttu ja palkittu näytelmä on komedia maailmastamme, missä pankkiirit ovat muuttuneet velhoiksi ja ennustajiksi teltoissaan."
Onneksi luin tämän vasta nyt! No, saattoihan se Jatkuvaa Kasvua tuollainenkin olla.
Kuvien copyright: Tampereen Teatteri / Harri Hinkka
Mitäköhän tästä sanoisi. Olisikohan asiaa auttanut jos olisi nähnyt herrojen Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä "työn muutosta käsittelevän" trilogian aiemmat osat Päällystakki ja Euroopan Taivaan Alla? En tiedä. Vaikkei tämä nyt ihan mitenkään ilmeisesti suoraan jatkoa ollutkaan.
Näin viime vuoden lopulla näytelmästä lukuharjoituspätkän, ja se vaikutti hauskalta ja kiinnostavalta, sekä tietenkin hyvin ajankohtaiselta. Todellisuus oli toinen.
Olihan se toki ajankohtainen. Hirveä määrä henkilöitä, joista osa varsin riemastuttaviakin tyyppejä. Kaiken keskellä perusinsinööri Antero Alapylpyrä (Tom Lindholm) haahuaa, tekee töitä, grillaa, innovoi, saa potkut, ajelehtii, juo viinaa, joutuu pohjalle ja sieltä uuteen nousuun.
Kaikki muut näyttelijät vuorottelivat kertojan roolissa, kuka repliikkinsä muistaen paremmin ja kuka ei.
Mari Turunen esitti Anteron vaimon lisäksi neljää muutakin roolia. Jeesus oli näistä tyypeistä kyllä viihdyttävin. Tykkään Tuija Ernamosta kovasti, mutta nyt täytyy sanoa että ei ihan iskenyt. Ok, roolihahmoja oli kauhea liuta (12) mutta kellään ei ihan hirveän mittavaa vuorosanamäärää ollut. Silti kuiskaajan (tai pikemminkin huutajan, koska istuin takarivillä ja sinne asti kuului erinomaisen hyvin) apua tarvittiin lukuisia kertoja. Äh. Pettynyt. Rooleissa sinällään ei ollut valittamista, mutta tuo häiritsi esitystä (tai ainakin mua) ihan liikaa. Ja kun ei ollut edes eka kerta. Ensi-ilta oli viime viikolla, mutta...
Ville Majamaa viidessä roolissaan oli myös ehkä normaalia vaisumpi. Mutta esityksen helmi oli kyllä Esa Latva-Äijö. 15 eri roolia ja suvereenisti mies hoiti hommansa. Bravo!
Mä tunnustan että en saanut oikein missään vaiheessa kiinni punaisesta langasta. Mikä se näytelmän viesti oikein oli. Joo, muuttuvat työt ja globalisaatio ja muuta sellaista, mutta mä olen kai sitten niin tyhmä katsoja etten oikein ymmärtänyt. Nauroin monessakin kohtaa, mutta silti sain poistua katsomosta kolmen tunnin (pitikö vielä olla niin pitkäkin??) jälkeen hämmentyneenä. Seuralaiseni oli samoilla linjoilla kanssani, ja vaikka katsomossa tyrskähdeltiinkin, niin ei poislähtiessä ainakaan mitään kauheaa suitsutusta kuulunut.
Melkein teki mieli väliajalla lähteä kotiin. Muutama taisi meidän penkkirivillä niin tehdäkin.
TT:n sivut sanovat:
"Fantasiansekainen komedia kuvaa hykerryttävästi sirkukseksi ja kabareeksi muuttunutta rahan globaalia maailmaa, jossa kukaan ei enää tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Kehuttu ja palkittu näytelmä on komedia maailmastamme, missä pankkiirit ovat muuttuneet velhoiksi ja ennustajiksi teltoissaan."
Onneksi luin tämän vasta nyt! No, saattoihan se Jatkuvaa Kasvua tuollainenkin olla.
Kuvien copyright: Tampereen Teatteri / Harri Hinkka
perjantai 14. helmikuuta 2014
TTT:n syksy 2014 esittelyssä
Viime keskiviikkona 12.2. oli ilo osallistua toisen tamperelaisen ison teatterin ensi syksyn ohjelmiston julkaisuun. Tampereen Työväen Teatterilla on luvassa kaikenlaista! Vanhalla päänäyttämöllä (tai Eino Salmelaisen näyttämöllä, niinkuin se ensi syksynä taas tunnetaan) esiteltiin tulevaa yhdeksää ensi-iltaa monin eri tavoin. Osasta oli ohjaajat paikalla kertomassa, osassa näyttelijät tai videokoostetta.
Itselle syksyn kohokohta on ilman muuta huikean loistava Mark Haddonin kirjaan perustuva ja Simon Stephensin näytelmäksi kirjoittama The Curious Incident of the Dog in the Night-Time, jonka Aino Piirtola on suomentanut muotoon Yöllisen Koiran Merkillinen Tapaus. Odotan tätä sekä kauhulla että innostuksella. Kauhulla siksi, koska se on yksi suosikkinäytelmiäni ikinä koskaan, ja suhtaudun siihen hyvin henkilökohtaisesti. Innolla tietenkin siksi, että maltan tuskin odottaa miten teksti kääntyy suomeksi, millaisia lavastus- ja valaistusratkaisuita teatterilla tehdään (Tarja Lapintie vastaa niin lavastuksesta kuin pukusuunnittelusta ja Kallion Kyösti valosuunnittelusta) ja ennenkaikkea miten se vaan toimii. Kukaan ei voi vetää Christopherin roolia niinkuin Luke Treadaway, ei vaan voi, mutta mielenkiinnolla odotan...
Ohjaaja Otso Kautto oli lavalla esittelemässä näytelmän, ja mua kyllä hieman häiritsi hänen jatkuvat autismi/Asperger-kommentit. Niin kirjailija Haddon kuin näytelmäkirjailija Stephens ovat joka käänteessä korostaneet Christopherin olevan vain hieman erilainen poika. Ei mainintaa autismista. Lukija ja katsoja saavat tehdä nämä diagnoosiratkaisut ihan itse. Tiedän että huippusuositusta kirjasta on tehty monia painoksia ja versioita, ja joissain takakansiteksteissäkin mainitaan autismi/Asperger. Ja iso osa ihmisistä tietää asian, koska siitä on ollut niin paljon puhetta julkisuudessa. Kirja on suomennettu 2003.
Mutta uudelle lukijalle/katsojalle ei tarvitsisi minun mielestäni antaa valmiiksi pureskeltua mallia. Suomalaiset katsojat eivät niin tyhmiä ole etteivät ymmärtäisi mistä näytelmässä on kyse. Sitä Christopherin poikkeavuutta ei tarvitse erikseen alleviivata. Sen takia olin erittäin hämmästynyt, että ohjaaja Kautto puhui asiasta moneen kertaan esittelypuheessaan. Melkeinpä siihen pisteeseen asti että se oli se myyntivaltti "tulkaa katsomaan kuinka tarina kerrotaan 15-vuotiaan autisti/Asperger-pojan näkökulmasta". Näytelmässä on kyse kuitenkin paljon muustakin...
Olisin halunnut jäädä jututtamaan Kauttoa ja kysymään vastausta mm. tähän, mutta valitettavasti en kerennyt virallisen ohjelman jälkeen jäädä kuin pikapikaa syömään ja sitten piti rientää muualle eli naapuriteatteriin. Näyttelijävalinnat ovat hieman myös minua hämmästyttävät. Ilmeisestikin Christopherin roolissa nähdään v. 70 syntynyt Jyrki Mänttäri. Ei siinä mitään, hyvinhän sen ikäinen voi 15-vuotiasta esittää. Mutta kun talosta löytyy mm. -82 syntynyt Juha-Matti Koskela, joka on erittäin vakuuttavasti esittänyt nuoria miehiä viime aikoina... No, aina ei voi tietää ohjaajan aivoituksia (mutta henkilökohtaisena mielipiteenäni Juhis olisi ollut paljon parempi ratkaisu pääosaan).
Ensi syksyn monipuolisesta ohjelmasta poimin toisenkin erittäin kiinnostavan teoksen, nimittäin Jonas Gardellin Kaikki on Kohta Hyvin (Ömheten). Gardellin kolmiosainen kirjatrilogia Älä Pyyhi Kyyneleitä Paljain Käsin ilmestyi Ruotsissa 2012-2013, ja suomeksi toinen osa ilmestyy nyt alkuvuodesta. Tv-sarja tuli viime vuonna, ja se oli pieni helmi (jota moni valitettavasti ei nähnyt koska se näytettiin FST:llä. Ehkä Yle voisi sen uusia joskus...). No, kuiteskin tämä näytelmä kertoo saman tarinan, nyt näytelmänä. Rasmuksen (Juha-Matti Koskela) ja Benjaminin (Severi Saarela) rakkaustarinan, 80-luvun alusta. Odotan tätä tosi paljon. Kellariteatterissa loppusyksynä. Näytelmään pääsimme tutustumaan kun Juhis ja Miia Selin lukivat kirjasta otteen (missä Benjamin ja Rasmus rakastuvat lumisateessa).
Musikaalikin nähdään eli Webber-Rice tallista tuleva Evita. En ole sitä koskaan nähnyt, ja koska miehityskin on kiinnostava niin pakkohan tämä on mennä katsomaan. Evan roolissa vuorottelevat Laura Alajääski ja Maija Rissanen. Naisten laulutaidoista nähtiin otteita myös keskiviikkona, kun laulaa luikauttivat musikaalista parikin biisiä. Che:n roolissa vuorottelevat Jari Ahola ja Juha-Matti Koskela. Juan Peronina vuorottelevat Mika Honkanen ja Ilkka Koivula. Kaksoisensi-ilta 3.-4.9. Suurella näyttämöllä. Ohjauksesta vastaa Tiina Puumalainen. Lippujen hinnatkaan eivät (ainakaan naapuritalon Les Mis-lippuhintoihin verrattuna) päätä huimaa eli kalleimmatkin ovat 47,50€. Tämä on selkeästi TTT:n ensi syksyn ohjelmiston lippulaiva.
Neljäs uutuusnäytelmä on Kellariteatteriin tuleva Abi Morganin (joka on kynäillyt mm. erinomaisen tv-sarjan The Hour ja muutamiakin menestyneitä elokuvia) Rakkauslaulu. Pienimuotoinen rakkaustarina pariskunnan yhteisistä vuosikymmenistä.
Toinenkin ruotsalaista alkuperää oleva juttu on Vielä ehtii, eli mummoenergiaa lavalle ja roppakaupalla. Tästä pääsimme seuraamaan lukuharjoituksia. Varsinkin Roineen Eila oli vedossa, eli eiköhän tämäkin tartte katsomaan tulla. Näytelmässä on lisäksi myös mm. Roineen Liisa ja Maria Aro.
Kainon Laulu on myös ruotsalaista alkuperää ja käsittelee Ruotsiin lähetettyjä sotalapsia ja heidän elämiään ja kohtaloitaan. Näyttelijäkaarti on tuttua ja turvallista TTT:n vakiporukkaa ja Maarit Pyökäri ohjaa.
Pakko mennä katsomaan myös Vanhan Naisen Vierailu, jonka pääroolissa Tuire Salenius loistanee. Pelkästään Saleniuksen rooli saa mut ostamaan liput. Musta komedia joka vaikutti erittäin kiinnostavalta. "Vahva, häikäisevän elinvoimainen laatudraama, groteski komedia, joka tarjoilee naurua ja kauhua omalla uniikilla reseptillään."
Tämän kaiken lisäksi TTT tarjoilee myös kaksi koko perheen/lastennäytelmää eli Pekka Töpöhäntä ja Valkoinen. Veikkaisin että ne jäävät näkemättä, mutta kaikki muut kyllä omalle ensi syksyn katselulistalle pääsevät.
Ensi syksynä on myös Roineen Eskon 70-vuotisnäytös, nimittäin 7.9. Mielensäpahoittaja ja Poika. Joka olisi kiva nähdä uudelleen.
Harmittaa kun piti lähteä tilaisuudesta pois vähän kesken kaiken. Paikalla oli tuttuja ja tarjoilut olivat herkulliset.
Itselle syksyn kohokohta on ilman muuta huikean loistava Mark Haddonin kirjaan perustuva ja Simon Stephensin näytelmäksi kirjoittama The Curious Incident of the Dog in the Night-Time, jonka Aino Piirtola on suomentanut muotoon Yöllisen Koiran Merkillinen Tapaus. Odotan tätä sekä kauhulla että innostuksella. Kauhulla siksi, koska se on yksi suosikkinäytelmiäni ikinä koskaan, ja suhtaudun siihen hyvin henkilökohtaisesti. Innolla tietenkin siksi, että maltan tuskin odottaa miten teksti kääntyy suomeksi, millaisia lavastus- ja valaistusratkaisuita teatterilla tehdään (Tarja Lapintie vastaa niin lavastuksesta kuin pukusuunnittelusta ja Kallion Kyösti valosuunnittelusta) ja ennenkaikkea miten se vaan toimii. Kukaan ei voi vetää Christopherin roolia niinkuin Luke Treadaway, ei vaan voi, mutta mielenkiinnolla odotan...
Ohjaaja Otso Kautto oli lavalla esittelemässä näytelmän, ja mua kyllä hieman häiritsi hänen jatkuvat autismi/Asperger-kommentit. Niin kirjailija Haddon kuin näytelmäkirjailija Stephens ovat joka käänteessä korostaneet Christopherin olevan vain hieman erilainen poika. Ei mainintaa autismista. Lukija ja katsoja saavat tehdä nämä diagnoosiratkaisut ihan itse. Tiedän että huippusuositusta kirjasta on tehty monia painoksia ja versioita, ja joissain takakansiteksteissäkin mainitaan autismi/Asperger. Ja iso osa ihmisistä tietää asian, koska siitä on ollut niin paljon puhetta julkisuudessa. Kirja on suomennettu 2003.
Mutta uudelle lukijalle/katsojalle ei tarvitsisi minun mielestäni antaa valmiiksi pureskeltua mallia. Suomalaiset katsojat eivät niin tyhmiä ole etteivät ymmärtäisi mistä näytelmässä on kyse. Sitä Christopherin poikkeavuutta ei tarvitse erikseen alleviivata. Sen takia olin erittäin hämmästynyt, että ohjaaja Kautto puhui asiasta moneen kertaan esittelypuheessaan. Melkeinpä siihen pisteeseen asti että se oli se myyntivaltti "tulkaa katsomaan kuinka tarina kerrotaan 15-vuotiaan autisti/Asperger-pojan näkökulmasta". Näytelmässä on kyse kuitenkin paljon muustakin...
Olisin halunnut jäädä jututtamaan Kauttoa ja kysymään vastausta mm. tähän, mutta valitettavasti en kerennyt virallisen ohjelman jälkeen jäädä kuin pikapikaa syömään ja sitten piti rientää muualle eli naapuriteatteriin. Näyttelijävalinnat ovat hieman myös minua hämmästyttävät. Ilmeisestikin Christopherin roolissa nähdään v. 70 syntynyt Jyrki Mänttäri. Ei siinä mitään, hyvinhän sen ikäinen voi 15-vuotiasta esittää. Mutta kun talosta löytyy mm. -82 syntynyt Juha-Matti Koskela, joka on erittäin vakuuttavasti esittänyt nuoria miehiä viime aikoina... No, aina ei voi tietää ohjaajan aivoituksia (mutta henkilökohtaisena mielipiteenäni Juhis olisi ollut paljon parempi ratkaisu pääosaan).
Ensi syksyn monipuolisesta ohjelmasta poimin toisenkin erittäin kiinnostavan teoksen, nimittäin Jonas Gardellin Kaikki on Kohta Hyvin (Ömheten). Gardellin kolmiosainen kirjatrilogia Älä Pyyhi Kyyneleitä Paljain Käsin ilmestyi Ruotsissa 2012-2013, ja suomeksi toinen osa ilmestyy nyt alkuvuodesta. Tv-sarja tuli viime vuonna, ja se oli pieni helmi (jota moni valitettavasti ei nähnyt koska se näytettiin FST:llä. Ehkä Yle voisi sen uusia joskus...). No, kuiteskin tämä näytelmä kertoo saman tarinan, nyt näytelmänä. Rasmuksen (Juha-Matti Koskela) ja Benjaminin (Severi Saarela) rakkaustarinan, 80-luvun alusta. Odotan tätä tosi paljon. Kellariteatterissa loppusyksynä. Näytelmään pääsimme tutustumaan kun Juhis ja Miia Selin lukivat kirjasta otteen (missä Benjamin ja Rasmus rakastuvat lumisateessa).
Musikaalikin nähdään eli Webber-Rice tallista tuleva Evita. En ole sitä koskaan nähnyt, ja koska miehityskin on kiinnostava niin pakkohan tämä on mennä katsomaan. Evan roolissa vuorottelevat Laura Alajääski ja Maija Rissanen. Naisten laulutaidoista nähtiin otteita myös keskiviikkona, kun laulaa luikauttivat musikaalista parikin biisiä. Che:n roolissa vuorottelevat Jari Ahola ja Juha-Matti Koskela. Juan Peronina vuorottelevat Mika Honkanen ja Ilkka Koivula. Kaksoisensi-ilta 3.-4.9. Suurella näyttämöllä. Ohjauksesta vastaa Tiina Puumalainen. Lippujen hinnatkaan eivät (ainakaan naapuritalon Les Mis-lippuhintoihin verrattuna) päätä huimaa eli kalleimmatkin ovat 47,50€. Tämä on selkeästi TTT:n ensi syksyn ohjelmiston lippulaiva.
Neljäs uutuusnäytelmä on Kellariteatteriin tuleva Abi Morganin (joka on kynäillyt mm. erinomaisen tv-sarjan The Hour ja muutamiakin menestyneitä elokuvia) Rakkauslaulu. Pienimuotoinen rakkaustarina pariskunnan yhteisistä vuosikymmenistä.
Toinenkin ruotsalaista alkuperää oleva juttu on Vielä ehtii, eli mummoenergiaa lavalle ja roppakaupalla. Tästä pääsimme seuraamaan lukuharjoituksia. Varsinkin Roineen Eila oli vedossa, eli eiköhän tämäkin tartte katsomaan tulla. Näytelmässä on lisäksi myös mm. Roineen Liisa ja Maria Aro.
Kainon Laulu on myös ruotsalaista alkuperää ja käsittelee Ruotsiin lähetettyjä sotalapsia ja heidän elämiään ja kohtaloitaan. Näyttelijäkaarti on tuttua ja turvallista TTT:n vakiporukkaa ja Maarit Pyökäri ohjaa.
Pakko mennä katsomaan myös Vanhan Naisen Vierailu, jonka pääroolissa Tuire Salenius loistanee. Pelkästään Saleniuksen rooli saa mut ostamaan liput. Musta komedia joka vaikutti erittäin kiinnostavalta. "Vahva, häikäisevän elinvoimainen laatudraama, groteski komedia, joka tarjoilee naurua ja kauhua omalla uniikilla reseptillään."
Tämän kaiken lisäksi TTT tarjoilee myös kaksi koko perheen/lastennäytelmää eli Pekka Töpöhäntä ja Valkoinen. Veikkaisin että ne jäävät näkemättä, mutta kaikki muut kyllä omalle ensi syksyn katselulistalle pääsevät.
Ensi syksynä on myös Roineen Eskon 70-vuotisnäytös, nimittäin 7.9. Mielensäpahoittaja ja Poika. Joka olisi kiva nähdä uudelleen.
Harmittaa kun piti lähteä tilaisuudesta pois vähän kesken kaiken. Paikalla oli tuttuja ja tarjoilut olivat herkulliset.
torstai 13. helmikuuta 2014
NT Live ja Coriolanus
Mitäköhän mun on pitänyt tästä aiheesta kirjoittaa, koska olen kerännyt vaan useita linkkejä tähän ja juttu on ollut luonnoksissa viikkokausia.
Aloitetaan ekasta linkistä. The Guardianin Ryan Gilbey kävi katsomassa Donmarin Coriolanuksen elokuvissa. Se on Suomessa vasta ensi maanantaina, joten en ole vielä nähnyt sitä NT Love versiona. Mutta livenä toki kahdesti.
Tämä oli Gilbeyn ensimmäinen kerta elokuvateatterissa katsomassa teatteria. Ensimmäinen shokki oli nähdä Emma Freud hehkuttamassa illan esitystä (turhaa, koska katsoja on lipun jo hankkinut). Seuraavaksi tuli päänäyttelijöiden, ohjaajan, lavastajan haastatteluvideo. Jonka Gilbey tuomitsee senkin, koska ei katso elokuvistakaan DVD:llä olevia ekstroja.
It was even worse at the end of the interval when the two-minute bell urged us back to our seats and we were shown an interview with Rourke during which Freud reminded her that Hiddleston had been named "the sexiest actor on the planet" by MTV. Hardly the words you want ringing in your ears as Act Two begins. My advice for the NT is to cut the chat and get on with the show. Suspension of disbelief in a play is not hard to achieve but it deserves to be given a fighting chance.
No, itse olen se ihminen, joka katsoo suosikkielokuviensa DVD:ltä kaiken lisämateriaalin. Ja kaikki haastattelut ja dokumentit ja lisämateriaalit NT Live esitysten yhteydessä ovat olleet enemmän kuin kiinnostavia. Ymmärrän kuitenkin kirjoittajan ärsyyntymisen Emma Freudin yltiöinnokkuudesta (mua se ei nyt kauheasti häiritse, koska itsekin tuppaan innostua asioista samaan tyyliin). Ymmärrän hyvin ärtymyksen väliaikahaastattelusta. Lähinnä siksi koska näytelmä jää sellaiseen kohtaan väliajalla että en haluaisi siirtyä traagisista tapahtumista ja Caius Martiuksen synkästä maailmasta kuulemaan miten seksikäs näyttelijä Hiddleston on. Se ikään kuin rikkoo sen hienon tunnelman minne on päästy.
The mood of the audience was just as it would have been in a theatre: hushed, respectful, even tense at times. There were gasps during Coriolanus's death scene, elegantly staged in a beam of light and a spray of red – an image foreshadowed earlier in the show when the gruesomely scarred warrior showers in a trickle of water before shaking himself like a sheepdog, sending bloody droplets flying about the stage (and screen).
Kiinnostava näkökulma silti minulle niin tärkeään aiheeseen.
Seuraavaksi varsin kiinnostava Tom Hiddlestonin haastattelu 14.1.2014 Telegraphin sivuilta. Artikkelissa puhutaan kaikkea mahdollista Tomin elämästä ja näyttelijän työstä.
Hiddleston’s Coriolanus is a masterclass in layering; a celebrated warrior with matinee-idol looks who is part venomous despot, part isolated soul-searcher. For a full two and a half hours, the 6ft 1in actor commands the stage with a complexity that leaves the audience in silent rapture. ‘Hiddleston gives a powerhouse performance,’ was the Telegraph critic Charles Spencer’s verdict. ‘The mixture of charisma and emotional truth in his performance is very special indeed.’
Toinen kohta haastattelussa mikä oli ihastuttava:
Together, Branagh and Hiddleston created a character who was, in many ways, the film’s centre point. ‘We made Loki out of Shakespearean characters,’ Hiddleston says. ‘We talked about King Lear with its two brothers, Macbeth with his ambition, the way Iago spins every situation for self-interest. In every possible way, Kenneth Branagh has been my inspiration; there is no way that I would be where I am now without him.’
Pieni pikainen huomio Coriolanuksen NT Live katsojaluvuista/tuotosta. Se esitettiin Englannissa livenä 30.1. (ja tietenkin sen jälkeen encorena ympäri maata monina eri päivinä). Mutta tämän yhden esityksen ansiosta se oli silti sen viikon katsottujen elokuvien listalla sijalla 5. Siis yleensähän elokuvia on useampi näytös per päivä ja viikon aikana parhaimmillaan seitsemänä päivänä. Huikean paljon enemmän esityksiä siis. Joten Coriolanusta kävi katsomassa hieno määrä ihmisiä!
Not included in the official weekend report since it occurred last Thursday, the Donmar's live transmission of Coriolanus was the real winner of the past week. The single showing on that date – as opposed to the typical 12 a regular film receives over the course of a three-day weekend play period – earned box-office takings of £754,000. With the odd repeat showing over subsequent days, the tally rises to £796,000, enough for fifth place in the weekend chart. Coriolanus stars Tom Hiddleston, and the sold-out run concludes on 13 February. The play was broadcast to cinemas in conjunction with National Theatre Live.
Aiemmin tästä samasta jutusta jo lainasinkin pätkän, mutta nyt enemmän. Eli Charles Mooren juttu Telegraphista. Miksi Coriolanus on parempi kun King Lear. Perustelut ovat ihan vakuuttavat, ja vaikken kaikesta ole ihan samaa mieltä, niin pääargumentin kanssa kyllä olen yksimielinen. Donmarin Coriolanus vie kyllä minunkin pisteet kotiin tässä kisassa. Kokonaan eri asia sitten on kannattaako näitä kahta näytelmää edes vertailla. Mutta jutussa on ihan hyviä pointteja miksi.
Both these productions are sell-outs because of the stars in the title roles. The learned, talkative, delightful Simon Russell Beale is Lear. The heart-throb Tom Hiddleston is Coriolanus. I watched the latter in our local cinema, at what they call an “Encore” of the excellent live films broadcast by the National Theatre. Emma Freud, the compère, described him as “the sexiest man on the planet”.
Both men are outstandingly good to watch, though, and both evenings are worthwhile. The King Lear, however, is – on balance – unsatisfactory. The Coriolanus is a success. I have been wondering why.
Coriolanus, of course, is an interesting character even without the politics – the embodiment of pride, the victim of fierce mother love and the example of why courage is not an unqualified virtue. But his predicament is political, and so are the questions it raises. We can all, particularly in a democratic age, see how appallingly arrogant he is. But we can also see that he is right about the fickle favour of the mob. Is he right, too, that if you truckle to it, leadership collapses and you “live with such as cannot rule, nor ever will be rul’d”? Coriolanus wants to be “the man I am”, without compromise, but his mother Volumnia (wonderfully, alarmingly played by Deborah Findlay) tries to make him see that, for a ruler, it cannot be as simple as that. “Honour and policy” have to find a way of working together, in peace as well as in war.
One or two things jar in the Donmar Coriolanus. The dubstep music during the scene changes hypes us up as if the director were frightened of boring us. The grisly end is exaggerated with unintended comic effect. But Tom Hiddleston, speaking his lines with classic power, holds the stage as the young, virile leader of men who yet does not really understand them. He is greater than his foes, but one could almost say that he deserves to die. That’s politics.
Lopuksi vielä molemmat ääreishienot trailerit NT Live esitykseen. Ensimmäisen tämä suostuu linkittämään, mutta toista ei. Ensimmäisessä Hiddleston kertoo näytelmästä, toisessa nähdään pätkiä näytelmästä.
Kuvien copyright Donmar Warehouse / Johan Persson
Aloitetaan ekasta linkistä. The Guardianin Ryan Gilbey kävi katsomassa Donmarin Coriolanuksen elokuvissa. Se on Suomessa vasta ensi maanantaina, joten en ole vielä nähnyt sitä NT Love versiona. Mutta livenä toki kahdesti.
Tämä oli Gilbeyn ensimmäinen kerta elokuvateatterissa katsomassa teatteria. Ensimmäinen shokki oli nähdä Emma Freud hehkuttamassa illan esitystä (turhaa, koska katsoja on lipun jo hankkinut). Seuraavaksi tuli päänäyttelijöiden, ohjaajan, lavastajan haastatteluvideo. Jonka Gilbey tuomitsee senkin, koska ei katso elokuvistakaan DVD:llä olevia ekstroja.
It was even worse at the end of the interval when the two-minute bell urged us back to our seats and we were shown an interview with Rourke during which Freud reminded her that Hiddleston had been named "the sexiest actor on the planet" by MTV. Hardly the words you want ringing in your ears as Act Two begins. My advice for the NT is to cut the chat and get on with the show. Suspension of disbelief in a play is not hard to achieve but it deserves to be given a fighting chance.
No, itse olen se ihminen, joka katsoo suosikkielokuviensa DVD:ltä kaiken lisämateriaalin. Ja kaikki haastattelut ja dokumentit ja lisämateriaalit NT Live esitysten yhteydessä ovat olleet enemmän kuin kiinnostavia. Ymmärrän kuitenkin kirjoittajan ärsyyntymisen Emma Freudin yltiöinnokkuudesta (mua se ei nyt kauheasti häiritse, koska itsekin tuppaan innostua asioista samaan tyyliin). Ymmärrän hyvin ärtymyksen väliaikahaastattelusta. Lähinnä siksi koska näytelmä jää sellaiseen kohtaan väliajalla että en haluaisi siirtyä traagisista tapahtumista ja Caius Martiuksen synkästä maailmasta kuulemaan miten seksikäs näyttelijä Hiddleston on. Se ikään kuin rikkoo sen hienon tunnelman minne on päästy.
The mood of the audience was just as it would have been in a theatre: hushed, respectful, even tense at times. There were gasps during Coriolanus's death scene, elegantly staged in a beam of light and a spray of red – an image foreshadowed earlier in the show when the gruesomely scarred warrior showers in a trickle of water before shaking himself like a sheepdog, sending bloody droplets flying about the stage (and screen).
Kiinnostava näkökulma silti minulle niin tärkeään aiheeseen.
Seuraavaksi varsin kiinnostava Tom Hiddlestonin haastattelu 14.1.2014 Telegraphin sivuilta. Artikkelissa puhutaan kaikkea mahdollista Tomin elämästä ja näyttelijän työstä.
Hiddleston’s Coriolanus is a masterclass in layering; a celebrated warrior with matinee-idol looks who is part venomous despot, part isolated soul-searcher. For a full two and a half hours, the 6ft 1in actor commands the stage with a complexity that leaves the audience in silent rapture. ‘Hiddleston gives a powerhouse performance,’ was the Telegraph critic Charles Spencer’s verdict. ‘The mixture of charisma and emotional truth in his performance is very special indeed.’
Toinen kohta haastattelussa mikä oli ihastuttava:
Together, Branagh and Hiddleston created a character who was, in many ways, the film’s centre point. ‘We made Loki out of Shakespearean characters,’ Hiddleston says. ‘We talked about King Lear with its two brothers, Macbeth with his ambition, the way Iago spins every situation for self-interest. In every possible way, Kenneth Branagh has been my inspiration; there is no way that I would be where I am now without him.’
Pieni pikainen huomio Coriolanuksen NT Live katsojaluvuista/tuotosta. Se esitettiin Englannissa livenä 30.1. (ja tietenkin sen jälkeen encorena ympäri maata monina eri päivinä). Mutta tämän yhden esityksen ansiosta se oli silti sen viikon katsottujen elokuvien listalla sijalla 5. Siis yleensähän elokuvia on useampi näytös per päivä ja viikon aikana parhaimmillaan seitsemänä päivänä. Huikean paljon enemmän esityksiä siis. Joten Coriolanusta kävi katsomassa hieno määrä ihmisiä!
Not included in the official weekend report since it occurred last Thursday, the Donmar's live transmission of Coriolanus was the real winner of the past week. The single showing on that date – as opposed to the typical 12 a regular film receives over the course of a three-day weekend play period – earned box-office takings of £754,000. With the odd repeat showing over subsequent days, the tally rises to £796,000, enough for fifth place in the weekend chart. Coriolanus stars Tom Hiddleston, and the sold-out run concludes on 13 February. The play was broadcast to cinemas in conjunction with National Theatre Live.
Aiemmin tästä samasta jutusta jo lainasinkin pätkän, mutta nyt enemmän. Eli Charles Mooren juttu Telegraphista. Miksi Coriolanus on parempi kun King Lear. Perustelut ovat ihan vakuuttavat, ja vaikken kaikesta ole ihan samaa mieltä, niin pääargumentin kanssa kyllä olen yksimielinen. Donmarin Coriolanus vie kyllä minunkin pisteet kotiin tässä kisassa. Kokonaan eri asia sitten on kannattaako näitä kahta näytelmää edes vertailla. Mutta jutussa on ihan hyviä pointteja miksi.
Both these productions are sell-outs because of the stars in the title roles. The learned, talkative, delightful Simon Russell Beale is Lear. The heart-throb Tom Hiddleston is Coriolanus. I watched the latter in our local cinema, at what they call an “Encore” of the excellent live films broadcast by the National Theatre. Emma Freud, the compère, described him as “the sexiest man on the planet”.
Both men are outstandingly good to watch, though, and both evenings are worthwhile. The King Lear, however, is – on balance – unsatisfactory. The Coriolanus is a success. I have been wondering why.
Coriolanus, of course, is an interesting character even without the politics – the embodiment of pride, the victim of fierce mother love and the example of why courage is not an unqualified virtue. But his predicament is political, and so are the questions it raises. We can all, particularly in a democratic age, see how appallingly arrogant he is. But we can also see that he is right about the fickle favour of the mob. Is he right, too, that if you truckle to it, leadership collapses and you “live with such as cannot rule, nor ever will be rul’d”? Coriolanus wants to be “the man I am”, without compromise, but his mother Volumnia (wonderfully, alarmingly played by Deborah Findlay) tries to make him see that, for a ruler, it cannot be as simple as that. “Honour and policy” have to find a way of working together, in peace as well as in war.
One or two things jar in the Donmar Coriolanus. The dubstep music during the scene changes hypes us up as if the director were frightened of boring us. The grisly end is exaggerated with unintended comic effect. But Tom Hiddleston, speaking his lines with classic power, holds the stage as the young, virile leader of men who yet does not really understand them. He is greater than his foes, but one could almost say that he deserves to die. That’s politics.
Lopuksi vielä molemmat ääreishienot trailerit NT Live esitykseen. Ensimmäisen tämä suostuu linkittämään, mutta toista ei. Ensimmäisessä Hiddleston kertoo näytelmästä, toisessa nähdään pätkiä näytelmästä.
Kuvien copyright Donmar Warehouse / Johan Persson
tiistai 11. helmikuuta 2014
Missatut näytelmät
Suureksi harmikseni jäi viime viikolla 3 näytelmää näkemättä, koska sairastuin yllättäen kovaan kuumeeseen keskiviikkoiltana. Yksiöön en äitee ota TTT:ssä olisi ollut torstaina. Uusintakatselussa, koska se vaan on niin hyvä ja edellisestä kerrasta on aikaa.
Aivastus olisi ollut perjantaina TT:llä; siihen koitan saada keväämmälle liput. Ja lauantaina HKT:llä Verkossa. Joka sopii omaan kalenteriin vasta huhtikuulle. Mutta onneksi on mahdollisuus nähdä kaikki vielä myöhemmin; kauhea sumpliminen vaan muutenkin täyden kalenterin kanssa.
Onneksi kaikkiin kolmeen esitykseen sain lipuille uudet kodit etteivät jääneet käyttämättä. Ja tietenkin omassa rahatilanteessakin se on mukava asia.
Kuume on jo mennyt pois ja pikkuhiljaa elämä voittaa. Tällä viikolla 2 näytelmää ja muuta, ja niistä sitten myöhemmin.
Maaliskuulle Lontooseen muutaman päivän pikamatka on myös suunnitelmissa. Siellä on pari must-see näytelmää...
Aivastus olisi ollut perjantaina TT:llä; siihen koitan saada keväämmälle liput. Ja lauantaina HKT:llä Verkossa. Joka sopii omaan kalenteriin vasta huhtikuulle. Mutta onneksi on mahdollisuus nähdä kaikki vielä myöhemmin; kauhea sumpliminen vaan muutenkin täyden kalenterin kanssa.
Onneksi kaikkiin kolmeen esitykseen sain lipuille uudet kodit etteivät jääneet käyttämättä. Ja tietenkin omassa rahatilanteessakin se on mukava asia.
Kuume on jo mennyt pois ja pikkuhiljaa elämä voittaa. Tällä viikolla 2 näytelmää ja muuta, ja niistä sitten myöhemmin.
Maaliskuulle Lontooseen muutaman päivän pikamatka on myös suunnitelmissa. Siellä on pari must-see näytelmää...
perjantai 7. helmikuuta 2014
25. Critics' Circle Theatre Awards 28.1.2014
Tammikuun lopulla vietettiin myös 25.Critics' Circle Theatre Awards -juhlaa Prince of Wales teatterilla Lontoossa.
Paras uusi näytelmä Chimerica (joka on kyllä pakko nähdä jossain vaiheessa jossain arkistossa). Lenny Henry (Fences) oli paras miesnäyttelijä ja Lesley Manville (Ghosts) paras naisnäyttelijä. Rory Kinnear paras Shakespeare-näyttelijä. Chimerica voitti myös parhaan ohjaajan pystin (Lyndsey Turner) ja paras designer (Es Devlin).
Illan voittaja Chimerican lisäksi oli kyllä Rory Kinnear, sillä herra ei ollut ainoastaan paras Shakespeare-näyttelijä, mutta paras uusi näytelmäkirjailijakin! Juttu palkintogaalasta Guardianin sivuilla.
Kaikki palkinnot listattu täällä.
Valokuvan copyright David M Benett/Getty Images
Paras uusi näytelmä Chimerica (joka on kyllä pakko nähdä jossain vaiheessa jossain arkistossa). Lenny Henry (Fences) oli paras miesnäyttelijä ja Lesley Manville (Ghosts) paras naisnäyttelijä. Rory Kinnear paras Shakespeare-näyttelijä. Chimerica voitti myös parhaan ohjaajan pystin (Lyndsey Turner) ja paras designer (Es Devlin).
Kinnear, kuvattuna tosin viime marraskuussa
Illan voittaja Chimerican lisäksi oli kyllä Rory Kinnear, sillä herra ei ollut ainoastaan paras Shakespeare-näyttelijä, mutta paras uusi näytelmäkirjailijakin! Juttu palkintogaalasta Guardianin sivuilla.
Kaikki palkinnot listattu täällä.
Valokuvan copyright David M Benett/Getty Images
keskiviikko 5. helmikuuta 2014
Lontoon teattereiden kävijämäärät 2013
Muutama päivä sitten julkaistiin viime vuoden tilastotietoa Lontoon teatterien kävijämääristä. Kävijämäärissä kasvua 4% edelliseen vuoteen verrattuna eli yhteensä yli 14,5 miljoonaa kävijää! Se on aikamoinen määrä. Samaan aikaan taloudellinen tuotto nousi 11% (keskivertolipun hinta nousi melkein 4 puntaa, ja oli viime vuonna siis yli £40). Vaikka esityksiä oli hieman vähemmän verrattuna vuoteen 2012, niin kävijöitä oli silti 600.000 enemmän. Oopperan ja tanssin puolella katsojamäärien kasvu oli peräti 12%.
Isoimmat vetonaulat olivat The Audience sekä Michael Grandagen näytelmät. Othello NT:ssä mainitaan myös yhtenä yleisömagneettina. Almeidan näytelmät Ghosts and Chimerica olivat kanssa massiivisen suosittuja, ja siirtyivät molemmat myös West Endille. Viime vuonna tuli myös uusia suosittuja musikaaleja, kuten The Book of Mormon ja Charlie and the Chocolate Factory, jotka vetivät väkeä. Musikaaleissa nyt käy muutenkin tuplasti se määrä ihmisiä kuin näytelmissä (melkein 8,2 miljoonaa vs 4,2 milj.). Ooppera/tanssi yms veti reilut 2 miljoonaa kävijää. 270 uutta produktiota vuoden aikana, se on kyllä monta.
Tämä oli jo 10. vuosi peräkkäin kun tuottavuus kasvoi. Ja kävijämääräkin löi aiemmat ennätykset. Mukana luvuissa on 52 teatteria Lontoon alueella.
Asiasta uutisoi BBC 29.1.2014. Lisää tilastotietoa voi ladata PDFn muodossa suoraan SOLTin sivuilta.
Siellä on muuten toinenkin kiinnostava tiedosto, eli tarkastellaan niin teatteri- kuin esityskohtaisesti mitä vuoden aikana tapahtui. Esim. Donmarissa täyttöaste oli 96% (6 eri esitystä).
Isoimmat vetonaulat olivat The Audience sekä Michael Grandagen näytelmät. Othello NT:ssä mainitaan myös yhtenä yleisömagneettina. Almeidan näytelmät Ghosts and Chimerica olivat kanssa massiivisen suosittuja, ja siirtyivät molemmat myös West Endille. Viime vuonna tuli myös uusia suosittuja musikaaleja, kuten The Book of Mormon ja Charlie and the Chocolate Factory, jotka vetivät väkeä. Musikaaleissa nyt käy muutenkin tuplasti se määrä ihmisiä kuin näytelmissä (melkein 8,2 miljoonaa vs 4,2 milj.). Ooppera/tanssi yms veti reilut 2 miljoonaa kävijää. 270 uutta produktiota vuoden aikana, se on kyllä monta.
Tämä oli jo 10. vuosi peräkkäin kun tuottavuus kasvoi. Ja kävijämääräkin löi aiemmat ennätykset. Mukana luvuissa on 52 teatteria Lontoon alueella.
Asiasta uutisoi BBC 29.1.2014. Lisää tilastotietoa voi ladata PDFn muodossa suoraan SOLTin sivuilta.
Siellä on muuten toinenkin kiinnostava tiedosto, eli tarkastellaan niin teatteri- kuin esityskohtaisesti mitä vuoden aikana tapahtui. Esim. Donmarissa täyttöaste oli 96% (6 eri esitystä).
tiistai 4. helmikuuta 2014
Tampereen Teatterin syksyn 2014 ohjelmisto
Eilen maanantaina 3.2. oli ilo ja kunnia osallistuaa Tampereen Teatterin ensi syksyn ohjelmiston julkaisutilaisuuteen teatterilla. Sitä ennen käytiin Tallen kanssa kahvila/ravintola Kivessä (savukalasalaatti on hyvää!) turinoimassa.
No, kaikenlaista kiinnostavaa on kyllä syksyllä tulossa. 4 uutta ensi-iltaa, joista voin suoralta kädeltä sanoa katsovani 3. Lisäksi ohjelmistossa jatkaa nyt tällä viikolla ensi-iltansa saava Jatkuvaa Kasvua (näen sen ensi viikolla), viime syksyn hitti Kylmä Murha (joka oli kyllä hyvä), ja jouluksi ohjelmistoon jälleen palaava Saiturin Joulu (joka pitää ensi talvena kyllä mennä katsomaan), sekä loistava Klassikot Lavalla (jota menossa katsomaan uudelleen maaliskuussa) ja vielä Rakkaudesta Elämään (pitäisiköhän nähdä).
Mutta sitten niistä uusista. Erittäin kiinnostavalta vaikuttaa uusi (pohjoismaisen kantaesityksensä saava) Christopher Durangin kirjoittama menestysnäytelmä Villikalkkuna (Vanya and Sonia and Masha and Spike). Jenkeissä ensi-iltansa 2012 saanut, valloitti Broadwayn 2013 ja nyt tulee sitten Tampereelle. Tsehovia mukaan miksaava komedia kertoo vanhasta sisarusparista (Tuija Ernamo ja Heikki Kinnunen), joiden rauhallista elämää kolmas sisarus (Elina Rintala) tulee häiriköimään nuoren rakastajansa (Martti Manninen) kanssa. Näytelmä sai 2013 parhaan näytelmän Tony-palkinnon. Ohjaaja ja suomentaja Mikko Viherjuuri kertoi hieman mitä tuleman pitää, ja henkilötkin kävivät esittäytymässä. Varsinkin enkelisiipinen Manninen veti katseita puoleensa (juurikaan muuta ei nimittäin yllään ollut). Ensi-ilta elokuun lopulla.
Toinen mitä odotan kovasti on Hotakaisen Ihmisen Osa. En ole sitä nähnyt (enkä edes kirjaa lukenut) joten myös siksi. Vaikuttaa kiinnostavalta, ja näyttelijälista jo riittää saamaan mut paikalle. Anja Pohjola palaa teatterin lavoille, 82-vuotiaana. Lisäksi Arttu Ratinen, Ville Majamaa ja Risto Korhonen, jeeeee!! Sekä tukku muitakin kiinnostavia nimiä. Marika Vapaavuori ohjaa ja ainakin se pieni pätkä mikä näyttämöllä nähtiin ja kuultiin vaikutti hyvältä. Ensi-ilta syyskuun lopussa sitten.
Elokuva ei tehnyt suurensuurta vaikutusta, mutta olisi kiinnostavaa nähdä The Woman in Black Lontoossa lavalla (tarttee koittaa nyt keväällä). No, syksyllä se saadaan nähtäväksi TT:lle Jukka Leistin ja Esa Latva-Äijön esittämänä Mustapukuinen Nainen. Auvisen Tommi ohjaa, ja lupasi muuten eilen lavalla että jos näytelmä ei herätä mitään tuntemuksia, niin tarjoaa kahvit. Eli kai se pitää mennä kokeilemaan. Ensi-ilta syyskuun alussa.
Neljäs ensi-ilta on pikkujouluaikaan alkava Älä Pukeudu Päivälliselle. 90-luvun yleisöhitti palaa nyt lavoille Mikko Viherjuuren ohjaamana. Rooleisa mm. Ville Majamaa, Jukka Leisti, Mari Posti... Marc Camolettin farssi on varmaan oivaa pikkujoulukamaa, mutta tarttee nyt miettiä tämän näkemistä. Vielä en ole ihan vakuuttunut.
Reilun puolen tunnin ohjelmistoesittelyn jälkeen joimme teetä/kahvia ja voileipäkakkua ja suunnittelimme Teatterikummiasiaa. Josta toivon mukaan pääsen kirjoittamaan jossain vaiheessa lisää!
No, kaikenlaista kiinnostavaa on kyllä syksyllä tulossa. 4 uutta ensi-iltaa, joista voin suoralta kädeltä sanoa katsovani 3. Lisäksi ohjelmistossa jatkaa nyt tällä viikolla ensi-iltansa saava Jatkuvaa Kasvua (näen sen ensi viikolla), viime syksyn hitti Kylmä Murha (joka oli kyllä hyvä), ja jouluksi ohjelmistoon jälleen palaava Saiturin Joulu (joka pitää ensi talvena kyllä mennä katsomaan), sekä loistava Klassikot Lavalla (jota menossa katsomaan uudelleen maaliskuussa) ja vielä Rakkaudesta Elämään (pitäisiköhän nähdä).
Mutta sitten niistä uusista. Erittäin kiinnostavalta vaikuttaa uusi (pohjoismaisen kantaesityksensä saava) Christopher Durangin kirjoittama menestysnäytelmä Villikalkkuna (Vanya and Sonia and Masha and Spike). Jenkeissä ensi-iltansa 2012 saanut, valloitti Broadwayn 2013 ja nyt tulee sitten Tampereelle. Tsehovia mukaan miksaava komedia kertoo vanhasta sisarusparista (Tuija Ernamo ja Heikki Kinnunen), joiden rauhallista elämää kolmas sisarus (Elina Rintala) tulee häiriköimään nuoren rakastajansa (Martti Manninen) kanssa. Näytelmä sai 2013 parhaan näytelmän Tony-palkinnon. Ohjaaja ja suomentaja Mikko Viherjuuri kertoi hieman mitä tuleman pitää, ja henkilötkin kävivät esittäytymässä. Varsinkin enkelisiipinen Manninen veti katseita puoleensa (juurikaan muuta ei nimittäin yllään ollut). Ensi-ilta elokuun lopulla.
Toinen mitä odotan kovasti on Hotakaisen Ihmisen Osa. En ole sitä nähnyt (enkä edes kirjaa lukenut) joten myös siksi. Vaikuttaa kiinnostavalta, ja näyttelijälista jo riittää saamaan mut paikalle. Anja Pohjola palaa teatterin lavoille, 82-vuotiaana. Lisäksi Arttu Ratinen, Ville Majamaa ja Risto Korhonen, jeeeee!! Sekä tukku muitakin kiinnostavia nimiä. Marika Vapaavuori ohjaa ja ainakin se pieni pätkä mikä näyttämöllä nähtiin ja kuultiin vaikutti hyvältä. Ensi-ilta syyskuun lopussa sitten.
Elokuva ei tehnyt suurensuurta vaikutusta, mutta olisi kiinnostavaa nähdä The Woman in Black Lontoossa lavalla (tarttee koittaa nyt keväällä). No, syksyllä se saadaan nähtäväksi TT:lle Jukka Leistin ja Esa Latva-Äijön esittämänä Mustapukuinen Nainen. Auvisen Tommi ohjaa, ja lupasi muuten eilen lavalla että jos näytelmä ei herätä mitään tuntemuksia, niin tarjoaa kahvit. Eli kai se pitää mennä kokeilemaan. Ensi-ilta syyskuun alussa.
Neljäs ensi-ilta on pikkujouluaikaan alkava Älä Pukeudu Päivälliselle. 90-luvun yleisöhitti palaa nyt lavoille Mikko Viherjuuren ohjaamana. Rooleisa mm. Ville Majamaa, Jukka Leisti, Mari Posti... Marc Camolettin farssi on varmaan oivaa pikkujoulukamaa, mutta tarttee nyt miettiä tämän näkemistä. Vielä en ole ihan vakuuttunut.
Reilun puolen tunnin ohjelmistoesittelyn jälkeen joimme teetä/kahvia ja voileipäkakkua ja suunnittelimme Teatterikummiasiaa. Josta toivon mukaan pääsen kirjoittamaan jossain vaiheessa lisää!
maanantai 3. helmikuuta 2014
Myrskyluodon Maija / Nokian Työväen Teatteri 2.2.2014
Jokatalvinen perinne käydä katsomassa NTT:n uusi näytelmä. Tänä vuonna se oli klassikko Myrskyluodon Maija. Häpeän tunnustaa etten ole nähnyt tätä koskaan minään versiona. Ainoa mikä on tuttu on Lasse Mårtensonin musiikki. Ja sitäkään ei tässä kuultu, sillä tähän musiikin oli tehnyt Matti Puurtinen. Jussi Helminen dramatisoi Anni Blomqvistin kirjojen pohjalta.
Kyseessä siis hyvin musiikkipitoinen näytelmä. Onneksi kumpikin pääosan esittäjä osasi laulaa melkoisen mukiinmenevästi. Musiikin sovituksesta ja johdosta taas kerran Eero "Safka" Pekkonen. Majanlahden Antti vastasi ohjauksesta.
Niina Sirén-Haapasaari oli erinomainen nuorena Maijana. Hyvin laulava ja näyttelevä Niina on ollut nyt jo monessa näytelmässä mukana pääroolissa (ja enää mua ei niin hämää se suuri suukaan). Vanhana Maijana Katja Vatula, sopivalla tavalla eleetön ja elämää kokenut. Rami Mäkelä oli tosi hyvä valinta Jannen rooliin. Raamikas, hyvä laulaja ja muutenkin passeli pari Maijalle. Oli myös tosi mukava nähdä muutamia vanhoja tuttuja taas lavalla muutamien vuosien paussin jälkeen. Kuten vaikkapa Mecklinin Seppo ja Hautalan Linda, jotka esittivät mallikkaasti Millangårdin rovastia vaimoineen. Muutkin näyttelijät olivat oikein kelpoja. Pitkäsen Helillä oli koreografioiden ja tuottajan roolin lisäksi lavallakin kiinnostava osa eli Meri. Ei puhetta, pelkkään tanssia ja liikettä hienossa puvussa ja maskeerauksessa.
Joukkokohtauksissa NTT on monesti parhaimmillaan, ja niin taaskin. Varsinkin miesporukan laulut on ihania. Siitä kiva esitys taas että se tarjosi hauskoja hetkiä (mm. puolialaston Näkki a'la Pertti Mikkola) mutta myös paljon surullisia ja vakavia hetkiä.
Lavastus oli taas kerran tuttua Huillan Tapsan kädenjälkeä, ja aika vähillä oli saatu merellinen tunnelma aikaan. Puinen laituri dominoi lavaa ja muutamia verkkoja seinillä. Meritunnelman luomisessa auttoivat taustalla videoprojektiot, missä erilaiset merikuvat, taivaat jne loivat tunnelmaa (yhdessä saaristohenkisen ääniraidan kanssa). Tero Koivisto oli tehnyt valo- ja äännisuunnittelun. Pidin kovasti myös sinisävyisistä puvuista (a'la Marjo Lundén, joka vastasi myös kampauksista ja maskeerauksesta).
Maijan ja Jannen iso rakkaustarina toimii tässä punaisena lankana. Vaikka liitto olikin järjestetty, niin yhteiset vuodet, koettelemukset ja eletty elämä Myrskyluodossa sitoo parin lujasti yhteen, ja sen huomaa hyvin tarinan edetessä. Toinen teema mihin kiinnitin huomiota oli tuon ajan ihmisten, erityisesti Maijan, taikauskoisuus. Enteitä ja merkkejä nähtiin kaikkialla. Maija kasvaa nuoresta ja kokemattomasta tytönhuitukasta vanhaksi ja viisaaksi naiseksi, joka vielä vanhoilla päivilläänkin opettelee kirjoittamaan.
Kaikenkaikkiaan taas kerran hieno näytelmä osaavalta porukalta. Bonusta käsiohjelman välissä olleesta nenäliinasta (vaikkei sille nyt käyttöä ollutkaan). Pitkästä aikaa tuli nautittua oikein väliaikateet tutulla suklaaviinerillä. Kesän esitykseen pitäisikin varata liput samantien. Sitäpaitsi NTT täyttää sata vuotta tänä vuonna, eli yksi syy lisää vierailla. Tosin Maija-esitykset (ja lisänäytöksetkin) ovat loppuunmyytyjä (oli sielläö kyllä vapaita paikkoja salissa), mutta kesälle mahtuu vielä!
Kuvien copyright NTT/Jaana Viinikka
Kyseessä siis hyvin musiikkipitoinen näytelmä. Onneksi kumpikin pääosan esittäjä osasi laulaa melkoisen mukiinmenevästi. Musiikin sovituksesta ja johdosta taas kerran Eero "Safka" Pekkonen. Majanlahden Antti vastasi ohjauksesta.
Niina Sirén-Haapasaari oli erinomainen nuorena Maijana. Hyvin laulava ja näyttelevä Niina on ollut nyt jo monessa näytelmässä mukana pääroolissa (ja enää mua ei niin hämää se suuri suukaan). Vanhana Maijana Katja Vatula, sopivalla tavalla eleetön ja elämää kokenut. Rami Mäkelä oli tosi hyvä valinta Jannen rooliin. Raamikas, hyvä laulaja ja muutenkin passeli pari Maijalle. Oli myös tosi mukava nähdä muutamia vanhoja tuttuja taas lavalla muutamien vuosien paussin jälkeen. Kuten vaikkapa Mecklinin Seppo ja Hautalan Linda, jotka esittivät mallikkaasti Millangårdin rovastia vaimoineen. Muutkin näyttelijät olivat oikein kelpoja. Pitkäsen Helillä oli koreografioiden ja tuottajan roolin lisäksi lavallakin kiinnostava osa eli Meri. Ei puhetta, pelkkään tanssia ja liikettä hienossa puvussa ja maskeerauksessa.
Joukkokohtauksissa NTT on monesti parhaimmillaan, ja niin taaskin. Varsinkin miesporukan laulut on ihania. Siitä kiva esitys taas että se tarjosi hauskoja hetkiä (mm. puolialaston Näkki a'la Pertti Mikkola) mutta myös paljon surullisia ja vakavia hetkiä.
Lavastus oli taas kerran tuttua Huillan Tapsan kädenjälkeä, ja aika vähillä oli saatu merellinen tunnelma aikaan. Puinen laituri dominoi lavaa ja muutamia verkkoja seinillä. Meritunnelman luomisessa auttoivat taustalla videoprojektiot, missä erilaiset merikuvat, taivaat jne loivat tunnelmaa (yhdessä saaristohenkisen ääniraidan kanssa). Tero Koivisto oli tehnyt valo- ja äännisuunnittelun. Pidin kovasti myös sinisävyisistä puvuista (a'la Marjo Lundén, joka vastasi myös kampauksista ja maskeerauksesta).
Maijan ja Jannen iso rakkaustarina toimii tässä punaisena lankana. Vaikka liitto olikin järjestetty, niin yhteiset vuodet, koettelemukset ja eletty elämä Myrskyluodossa sitoo parin lujasti yhteen, ja sen huomaa hyvin tarinan edetessä. Toinen teema mihin kiinnitin huomiota oli tuon ajan ihmisten, erityisesti Maijan, taikauskoisuus. Enteitä ja merkkejä nähtiin kaikkialla. Maija kasvaa nuoresta ja kokemattomasta tytönhuitukasta vanhaksi ja viisaaksi naiseksi, joka vielä vanhoilla päivilläänkin opettelee kirjoittamaan.
Kaikenkaikkiaan taas kerran hieno näytelmä osaavalta porukalta. Bonusta käsiohjelman välissä olleesta nenäliinasta (vaikkei sille nyt käyttöä ollutkaan). Pitkästä aikaa tuli nautittua oikein väliaikateet tutulla suklaaviinerillä. Kesän esitykseen pitäisikin varata liput samantien. Sitäpaitsi NTT täyttää sata vuotta tänä vuonna, eli yksi syy lisää vierailla. Tosin Maija-esitykset (ja lisänäytöksetkin) ovat loppuunmyytyjä (oli sielläö kyllä vapaita paikkoja salissa), mutta kesälle mahtuu vielä!
Kuvien copyright NTT/Jaana Viinikka
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
Salapoliisiooppera / Turku 1.2.2014
Mäkun olen hidas hämäläinen, niin Laura kerkesi jo kirjoittamaan Salapoliisioopperasta niin kattavasti, etten enää tiedä mitä sanoisin. Mutta koska en voi kokonaan lainata Lauran tekstiä, niin muutama sananen.
Olimme siis Twitter-porukalla viime lauantaina katsomassa Turussa uutta Salapoliisioopperaa. Huvista vastasivat Turun Oopperataide ry sekä Atso Almila (sävellys) ja Roope Lipasti (libretto). Kaiken kaikkiaan oikein hauska iltapäivä, eikä vähiten nerokkaan tekstin, mukavan seuran, hienon musiikin ja kauniin Sigyn-salin ansiota.
Musiikista vastasi 6 hengen ammattilaispoppoo, ja vaikka tuntuu hassulta että niin pienellä porukalla saataisiin aikaan musiikki oopperaan, niin ei tehnyt tiukkaakaan. Atson musiikki oli hieno sekoitus kaikenlaista, mutta ei ehkä niin tyypillistä oopperamusiikkia. Lipastin herkullisen nerokkaat, hauskat ja kaikista mahdollisista salapoliisikliseistä lainaava teksti oli hengästyttävän riemastuttavaa. Hetkittäin ei ihan kaikesta saanut selvää, joten oli kiva että tekstitys pyöri takaseinässä (vaikka se välillä jäikin esiintyjien taakse). Ja lisäksi sanat oli printattu käsiohjelmaankin.
Tarinassa komisario Delfoi (mainio Petri Bäckström) koittaa selvittää öky-Wahlenbeckin murhaa. Yhtäkkiä murhaajakandidaatteja ilmaantuukin pilvin pimein, ja kaikilla on erinomainen motiivi tekoonsa. Näemme siis takautuvasti useita erilaisia taustatarinoita ja murhaskenaarioita. Kuuden pääroolin lisäksi lavalla on myös iso joukko Turun oopperakuorolaisia, tanssijoita Turun seudun tanssioppilaitokselta sekä musiikkiopiston lapsikuorolaisia. Eli hetkittäin lavalla oli hyvinkin ruuhkaista.
Lavan takana oli muuten myös iso valkokangas, mitä hyödynnettiin hauskasti esityksessä. Siinä oli asiaan liittyviä kuvia Berlusconista Kanervaan. Ja loppupuolella näytettiin videota mitä sureva omaisjoukko lopulta tekee Wahlenbeckin maallisille jäänteille kaatopaikalla :-)
Meidän 10 hengen porukka tykkäsi ainakin kovasti, ja meidän penkkirivi taisi olla eniten nauravia koko salissa. Esityksen jälkeen mentiin vielä 6 hengen voimin syömään mainioon italialaispaikkaan joen rantaan (Sergio's).
Vietiin porukalla Atsolle pullo konjakkia, kun kerran herra säveltäjäkin oli saapunut paikalle Kuopiosta asti. Ja koska joku random-mummo aloitti nimmarien pyytämisen, niin mekin sitten. Atso jaksoi kuittailla Whishaw'sta taas, ja raapusti käsiohjelmaankin Atso Wishwash :-)
Turun Sanomatkin tykkäsi... Vielä on muutama esitys jäljellä, joten jos olet Turussa (kannattaa kyllä matkustaa kauempaakin), olet salapoliisitarinoiden ja/tai hyvän esityksen ystävä, mene ihmeessä katsomaan.
(Delfoi)
Olen komisario Delfoi, oraakkelin mukaan.
Komisario Delfoi, pakoon ei pääse kukaan.
Baker Street on osoitteeni mun.
Sen tiedät siitä kun
sä kiikkiin jäät, sä kiikkiin jäät.
Olen keikari mieleltäni, ranskalainen kieleltäni.
Munanmuotoinen pää, kaiken selvittää.
Kun oikein innostun,
harmaat aivosoluni mun,
saa kiikkiin sut, saa kiikkiin sut.
(kuoro)
Hän on Wallander ja Beck,
Vares, Harjunpää, Maigret
On Palmu ja Peter Wimsey
Philip Marlowe ja Millhonenin Kinsey.
Ja jos joskus Annikana itkua vääntää,
tai Kalliona poskensa kääntää,
pian Marplena kimppuun käy ongelmien
lailla kelpo Mma Ramotsven.
Kuvan copyright: Katri-Anna Kankare
Olimme siis Twitter-porukalla viime lauantaina katsomassa Turussa uutta Salapoliisioopperaa. Huvista vastasivat Turun Oopperataide ry sekä Atso Almila (sävellys) ja Roope Lipasti (libretto). Kaiken kaikkiaan oikein hauska iltapäivä, eikä vähiten nerokkaan tekstin, mukavan seuran, hienon musiikin ja kauniin Sigyn-salin ansiota.
Musiikista vastasi 6 hengen ammattilaispoppoo, ja vaikka tuntuu hassulta että niin pienellä porukalla saataisiin aikaan musiikki oopperaan, niin ei tehnyt tiukkaakaan. Atson musiikki oli hieno sekoitus kaikenlaista, mutta ei ehkä niin tyypillistä oopperamusiikkia. Lipastin herkullisen nerokkaat, hauskat ja kaikista mahdollisista salapoliisikliseistä lainaava teksti oli hengästyttävän riemastuttavaa. Hetkittäin ei ihan kaikesta saanut selvää, joten oli kiva että tekstitys pyöri takaseinässä (vaikka se välillä jäikin esiintyjien taakse). Ja lisäksi sanat oli printattu käsiohjelmaankin.
Tarinassa komisario Delfoi (mainio Petri Bäckström) koittaa selvittää öky-Wahlenbeckin murhaa. Yhtäkkiä murhaajakandidaatteja ilmaantuukin pilvin pimein, ja kaikilla on erinomainen motiivi tekoonsa. Näemme siis takautuvasti useita erilaisia taustatarinoita ja murhaskenaarioita. Kuuden pääroolin lisäksi lavalla on myös iso joukko Turun oopperakuorolaisia, tanssijoita Turun seudun tanssioppilaitokselta sekä musiikkiopiston lapsikuorolaisia. Eli hetkittäin lavalla oli hyvinkin ruuhkaista.
Lavan takana oli muuten myös iso valkokangas, mitä hyödynnettiin hauskasti esityksessä. Siinä oli asiaan liittyviä kuvia Berlusconista Kanervaan. Ja loppupuolella näytettiin videota mitä sureva omaisjoukko lopulta tekee Wahlenbeckin maallisille jäänteille kaatopaikalla :-)
Meidän 10 hengen porukka tykkäsi ainakin kovasti, ja meidän penkkirivi taisi olla eniten nauravia koko salissa. Esityksen jälkeen mentiin vielä 6 hengen voimin syömään mainioon italialaispaikkaan joen rantaan (Sergio's).
Vietiin porukalla Atsolle pullo konjakkia, kun kerran herra säveltäjäkin oli saapunut paikalle Kuopiosta asti. Ja koska joku random-mummo aloitti nimmarien pyytämisen, niin mekin sitten. Atso jaksoi kuittailla Whishaw'sta taas, ja raapusti käsiohjelmaankin Atso Wishwash :-)
Turun Sanomatkin tykkäsi... Vielä on muutama esitys jäljellä, joten jos olet Turussa (kannattaa kyllä matkustaa kauempaakin), olet salapoliisitarinoiden ja/tai hyvän esityksen ystävä, mene ihmeessä katsomaan.
(Delfoi)
Olen komisario Delfoi, oraakkelin mukaan.
Komisario Delfoi, pakoon ei pääse kukaan.
Baker Street on osoitteeni mun.
Sen tiedät siitä kun
sä kiikkiin jäät, sä kiikkiin jäät.
Olen keikari mieleltäni, ranskalainen kieleltäni.
Munanmuotoinen pää, kaiken selvittää.
Kun oikein innostun,
harmaat aivosoluni mun,
saa kiikkiin sut, saa kiikkiin sut.
(kuoro)
Hän on Wallander ja Beck,
Vares, Harjunpää, Maigret
On Palmu ja Peter Wimsey
Philip Marlowe ja Millhonenin Kinsey.
Ja jos joskus Annikana itkua vääntää,
tai Kalliona poskensa kääntää,
pian Marplena kimppuun käy ongelmien
lailla kelpo Mma Ramotsven.
Kuvan copyright: Katri-Anna Kankare