Bosslady / Jyväskylän kaupunginteatteri 5.10.2024

Jyväskylän kaupunginteatterin syysuutuus on Maija Vilkkumaan musiikkin perustuva musikaali Bosslady. Satu Rasila on ollut mukana käsikirjoittamassa Vilkkumaan kanssa ja myös ohjaa tämän. Lisäksi Eeva Kontu on sovittanut musiikin ja vastaa musiikkidramaturgiasta - voiko tästä taiteilijakolmikko enää koventua, mitä tulee musiikkipitoisen näytelmän tekemiseen? Rautainen tiimi ja kaikinpuolin kelpo esitys. Energiaa tihkuva Bosslady on houkutellut katsomoon paljon Vilkkumaan musiikin ystäviä, nuoria tyttöjä äiteineen, mikä ilahduttaa kovasti.

Alunperin Vilkkumaa teki 20-osaisen radiokuunnelman (tai radiomusikaali niinkuin sitä mainostettiin) Mä halusin olla suffragetti Ylelle vuonna 2017. Valitettavasti se ei enää ole Yle Areenalla kuunneltavana, mutta siitä sitten jalostui Bosslady.

Bosslady on täynnä menoa ja meininkiä. Se käsittelee tyttöjen (ja muidenkin) ystävyyttä, valtaa ja vastuuta, aktivismia eri muodoissaan ja myös vanhempien suhdetta lapsiinsa. Myös eri sukupuolten asema muuttuvassa nyky-yhteiskunnassa on vahvasti esillä. Ja feminismi eri muodoissaan! Pääroolissa on nuori Anni (Saara Jokiaho), joka etsii itseään ja elämänsä suuntaviivoja. Anni tuntuu hieman ajelehtivan eikä oikein tiedä mitä tekisi ja minne menisi, saatikka kenen kanssa olisi. Poikaystävä tosikkomainen Tommi (Markus Virtanen) on pedantti bakteerikammoinen tylsä hipsteri. Toisaalta hän välittää Annista ja haluaa perustaa perheen. Anni ajautuu töihin isänsä mainostoimistoon, jossa on toinen toistaan dynaamisempia ja luovempia ihmisiä. Myös nouseva kyky copywriter Santtu (Miika Laakso) joka saa Anninkin pään pyörälle. 

Annin perheeseen kuuluu niin energinen isä (Paavo Honkimäki) että hitaampia heikottaa sekä tunnettu feministitutkija-äiti (Tytti Vänskä), jonka (elämän)viisaus avautuu lopulta Annillekin. Annin pikkuveli (Sami Ulmanen) etsii itseään ja identiteettiään, ja pyörittää kuntosalia hieman yksinkertaisen kaverinsa Ramin (Jussi-Petteri Peräinen) kanssa, vaikka haaveileekin vaatesuunnittelijan urasta.

Ja sitten on Elli (Elina Saarela), Annin paras ystävä lapsuudesta asti. Tytöt ovat vannoneet olevansa aina ystäviä, ja aina auttavansa toisiaan, mutta elämä kuljettaa heitä eri suuntiin. Siinä missä Anni on varovainen ja jopa vähän hissukka, on Elli räväkkä aktivisti joka ajaa kaikkien vähemmistöjen oikeuksia intohimoisesti. Tyttöjen välille avautuu syvä kuilu, ja melkein loppuun asti joutuu jännittämään saavatko he paikattua välinsä, toteutuuko oikeus ja korjautuvatko vääryydet. Ellikin päätyy Annin isän mainostoimitoon hommiin, ja sieltä löytyy myös Ulla (Paula Honkimäki), josta tulee tuki ja turva tulevassa kriisissä.

Vilkkumaan musiikki kuljettaa tarinaa hienosti eteenpäin. En ole koskaan ollut mikään Vilkkumaan ykkösfani, mutta tykkään hänen musiikistaan kun sitä radiosta kuulen. Nämä biisit ovat enemmän Vilkkumaa-biisejä kuin tyypillisiä musikaalibiisejä, mutta Eeva Kontu on kyllä tehnyt "musikaalimaiset" sovitukset. Rullaavia rokkibiisejä, balladeja ja kaikkea muuta. Ja esiintyjät tulkitsevat näitä antaumuksella, erityisesti kaksikko Jokiaho ja Saarela, kummatkin karismaattisia ja taitavia esiintyjiä. Kun he vetävät yhdessä biisiä Me ollaan siskot ("miten Lutakosta päästä voi San Franciscoon...") niin kyllähän siinä Lutakon kupeessa se tuntuu vieläkin todemmalta.

Muutenkin koko näyttelijäsakki on vedossa. Mainitsinko jo miten paljon energiaa väistötilan lavalle mahtuu, se ihan pursuaa katsomoonkin. Varsinkin joukkokohtaukset ovat tosi näyttäviä, niistä iso kiitos myös koreografi Chris Whittakerille. Lasse Hirven johtama bändi vetää mallikkaasti ja kyllähän nää esiintyjät osaa laulaa, herranjestas!

Tinja Salmi on tehnyt lavastuksen kanssa mitä väistötiloissa nyt voi. Kaikki on hieman vaatimatonta, mutta pienillä elementeillä on saatu tehtyä niin kuntosali kuin moderni toimistotila ja hipsterikoti. Siirrettäviä ja liikuteltavia sermejä, toimistotuoleja jne. Salmen käsialaa on myös yksinkertaisen toimivat videot. Mutta lavastus ei ole tässä kyllä se juttu. 

Tuomas Lampisen hieno puvustus sen sijaan jo vähän on! Esiintyjiä on iso joukko, ja erilaisia hahmoja ja kohtauksia paljon. Joten pukuja on, todella paljon! Perusarkivaatetta eli farkkutakkeja ja sellaista, mutta monenlaista glamöröösiäkin juttua nähdään. Ja kamalia kuntosalivaatteita. Erityisesti suffragettien asut, kenkiä ja hattuja myöten, on tosi upeaa katsottavaa. 

Suvi Taipaleen kampaukset ja maskit viehättävät ja täydentävät esiintyjien lookit. Antti Silvennoisen valot ja Mika Filpuksen äänet viimeistelevät musikaalin lavakokemuksen.

On jotenkin surkuhupaisaa kuinka Anni vakuuttaa olevansa onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä, kun ei selvästikään ole. Kauppiksen vuosijuhlat jäykkine ihmisineen on surkuhupaisa ja ratkiriemukas kohtaus - Anni löytää sisäisen aktivistinsa! Ja kaikki nämä lavalle marssivat feministit Twiggystä Marlene Dietrichiin, tästäkin iso hatunnosto puvustukselle ja maskeeraukselle.

Ensimmäinen kokemuksen Jyväskylän kaupunginteatterin väistötiloista, minne he ovat nyt muuttaneet kahdeksi vuodeksi teatteritalon remontin alta. Paviljonki on tuttu paikka koiranäyttelyistä ja messuista, ja nyt sinne on tehty narisevilla tuoleilla katsomo. Jalkatilat ovat todella niukat ja muutenkin tuolit ovat todella epämukavat ja huonot istua. Lämpiötilat sen sijaan ovat viihtyisät ja vessojakin on riittävästi. Mutta tuolit ovat niin epämukavat että vierailut Jyväskylään saattavat olla tässä kahdeksi vuodeksi.

Minusta Bosslady on toimiva musikaali, vaikkakin jossain toisessa tilassa olisi päässyt vielä enemmän oikeuksiinsa. Suosittelen kaikille uuden kotimaisen musiikkiteatterin ystäville, ja erityisesti mikäli olet Vilkkumaan musiikin ystävä. Energiaa ja elämän suuria tunteita, ja aina ihana Saara Jokiaho pääroolissa - mikä voisikaan olla parempaa?

Esityskuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suruttomat / Jyväskylän kaupunginteatteri 12.11.2022

Näin tämän Minna Canthin Työmiehen vaimoon perustuvan musikaalin Tampereen työväen teatterissa 2004, mutta kauheasti muistikuvia se ei selkeästi ole jättänyt. Muistan muutamia yksittäisiä hahmoja (kuten Pauli Hanhiniemen tulkitseman Toppo-rentun) ja yleisen tunnelman, mutta en kauheasti muuta. Sirkku Peltolan käsikirjoittama, Matti Puurtisen säveltämä ja Heikki Salon sanoittama Suruttomat olikin nyt Jyväskylässä sitten taas todella hyvä ja jätti ison jäljen sieluun.

Suruttomissa tutustumme Johannaan (Saara Jokiaho) ja Ristoon (Jukka-Pekka Mikkonen) ja näiden avioliittoon. Kaikki alkaa auvoisesti, mutta pian viina ja villit naiset vievät Riston mennessään, erityisesti mustalaislikka Homsantuu (Anna-Maija Oka). Johanna koittaa pitää perheen kasassa, elättää heidät mattoja kutomalla, mutta ei auta kun katala Risto vie tuhkatkin pesästä. Tarina on surullinen, traaginenkin jopa. Johanna on ahkera, kunnollinen, siveellinen ja herttainen, ja Risto taas kaikkea muuta. Varsinainen niljake mieheksi, ja vähän myös säälittävä reppana. 

Nyt ei raadeta maaseudulla vaan nämä ovat kaupunkityöläisiä. Vähävaraisia toki. Valitettavasti kaupungin houkutukset vievät monen mukanaan, ja vaikka erilaiset raittiusseurat ja naisyhdistykset koittavat työväestöstä huolehtia, niin ei se aina onnistu. Onhan se toki positiivista ettei Risto lyö vaimoaan, vaikka taitaa tuo henkinen kohtelu olla yhtä pahaa.

Vaikka pohjavire on niin ankea ja masentava (ja ennenkaikkea herättää syvää raivoa Ristoa ja koko miessukupuolta kohtaan) niin Suruttomissa on myös paljon lämpöä, huumoria ja kauneuttakin. Alussa, Johannan ja Riston häitä juhlittaessa, ollaan riemumielellä ja asiat ovat positiivisia. Tosin Johanna olisi voinut ottaa kunnon miehenkin, seppä Yrjön (Sami Ulmanen) mutta valitsee väärin. Häät ovat värikkäät, vauhdikkaat ja Jouni Prittisen koreografioimat tanssinumerot nostavat helmat kattoon. Tarina etenee vääjämättä kohti tuhoisaa loppuaan ja oikeastaan kenellekään ei tässä käy hyvin. Että siinä mielessä masentavan realistista.

Musiikki on kansanmusiikkipoljentoista, mukaansatempaavaa ja tunnelmallista. "Maailman suuressa hullunmyllyssä mies on jyvä ja nainen akana" lauletaan ja niinhän se taitaa olla. Lasse Hirven sovittama musiikki ja johtama 8-henkinen bändi svengaa rennosti. Musiikkia kuuntelisi mielellään vaikka ihan radiosta. Harmonikka soi reteästi, ja myös kaihoisasti.

Esiintyjät ovat kaikki aivan pistämättömän hyviä. Saara Jokiaho tuo hienosti Johannan draamankaaren esille. Alun ilo ja optimismi vajoaa pian syvään huoleen ja epätoivoon - vaikka mitä teet se ei riitä. Traagisinta on se että "hienot" ihmiset luulevat häntä hunsvotiksi ja huonoksi ihmiseksi, vaikka hän tekee vain parhaansa. Ja toki Saara laulaa kuin enkeli, aina! Se on katala Risto joka kaiken pilaa. Jukka-Pekka Mikkonen onnistuu kyllä välittämään suomalaisen alkoholistireppanan koko kirjon taidokkaasti. Ulospäin niin fiksu ja filmaattinen vaan silkkoa sisältä. Homsantuu on kiinnostava hahmo, sillä hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä, tuhoisin seurauksin. Häntä ei niin vaan oteta ja jätetä ja Anna-Maija Oka on todella räväkkä ja täpäkkä tässä roolissa. Muista henkilöistä mieleeni jäivät Paavo Honkimäen ja Miko Petteri Jaakolan esittämät ryyppykaverit, ja Johannan sydämellinen ystävätär Vappu, jota Jaana Pesonen kauniisti tulkitsee. Koko ensemble on taidokas ja laulutaitoinen, ja kiva myös että väkeä on joukkokohtauksissa reilusti.

Annina Nevantaus on tehnyt pelkistetyn kauniin puuta hyödyntävän lavastuksen, jossa tunnelma on tärkeä. Koti-idylliä kuvastavat leijuvat pikkumökit ovat ihanat! Ja koivut! Ja puurakennukset muutenkin. Myös Tellervo Syrjäkarin pukusuunnittelu on todella upeaa katsottavaa. Hääjuhlissa on naisilla niin nättejä kolttuja että! Muuten pukeutuminen on aika arkista: villapaitaa, saappaita, sarkahousuja ja mekkoja. On mahtavaa miten tekstiilejä hyödynnetään esityksessä muutenkin, lakanapyykkiä ja isoja kankaita, taivaaseen asti ulottuvia loimilankoja Johannan kangaspuissa. Suvi Taipaleen taidokkaan maskeerauksen kulmakivi on Johannan muutos - miten elämäniloisesta ja kukoistavasta naisesta saadaan alistunut, harmaantunut ja väsähtänyt ihminen. Miten päätä koristavasta hääkruunusta tuleekin puristava ja pakottava vanne.

On jotenkin hauskaa ja liikuttavaa huomata miten yleisö elää mukana esityksessä. Kaikki Riston naisia halveksivat kommentit ja muut "sutkautukset" saavat aikaan paheksuvia äännähdyksiä ja epäuskoisia naurahduksia. Esityksen keskiössä on Johannan onneton kohtalo, Riston huoleton elämäntyyli ja perheensä tuhoaminen ja myös Johannan, Riston ja Homsantuun kolmiodraama. Samalla sivutaan naisen asemaa yleisesti, vähemmistöjen (romanit) tilaa yhteiskunnassa, ylempien luokkien holhoavaa asennetta työväestöön ja muita epäkohtia. Kaikesta huolimatta Juomaripoika ja viinavero on aivan hulvaton kappale ja esitys suomalaisen miehen alkoholinkäytöstä ja yhteiskunnan suhtautumisesta siihen. Vaikka Suruttomien aihe oli Canthin aikaan ja on toki edelleenkin vakava, niin tässä esityksessä on kyllä kivaa letkeyttä. 

Kyllä kannatti matkata Jyväskylään tätä katsomaan. Valovoimainen musikaali monellakin tapaa ja hyvä muistutus siitä mistä ihmisoikeuksissa ja tasa-arvossa on kysymys. Esityksiä on toukokuulle 2023 eli kannattaa mennä katsomaan.

Esityskuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen alennushintaisella ystävänlipulla, kiitos Saara!

Phantom - Pariisin oopperan kummitus / Jyväskylän kaupunginteatteri 20.2.2020

Metka miten samasta tarinasta saa ihan erilaisen musikaalin kun vaan vaihtaa säveltäjää. Gaston Lerouxin romaani Le Fantôme de l’Opéra ilmestyi vuonna 1910 ja sen pohjalta on tehty kaksi musikaalia (itse asiassa kolme*!). "Se toinen" eli Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummitus (Phantom of the Opera) lienee tunnetumpi ja sai ensi-iltansa Lontoossa 1986. Tämä toinen, Pariisin oopperan kummitus (Phantom) sai ensi-iltansa 1991 Houstonissa, mutta sitä oli suunniteltu jo paljon ennen Webberin versiota. Säveltäjä Maury Yeston ja teksti Arthur Kopit. Suosittu tämä Phantomkin on, mutta paljon vähemmän tunnettu. Suomessa tämä on nähty Helsingin kaupunginteatterissa 1993-1995 ennen tätä Jyväskylän kaupunginteatterin versiota.

Hienoa että ohjaaja Maiju Sallas on nyt tarttunut tähän ehkä syrjemmälle jääneeseen teokseen. Marika Hakolan uusi suomennos kuulostaa hyvältä ja on esiintyjien mukaan helppoa laulettavaakin. Jari Puhakka on sovittanut musiikin ja toimii myös kapellimestarina kymmenelle muulle muusikolle (olisin luullut että lattian alla majailee suurempikin poppoo, niin "isolta" soundi kuulostaa). Ei tässä ole ehkä sellaisia korvamatoja kuin Webberin versiossa mutta yhtäkaikki musiikkia kuuntelee mielellään. Sellaista soljuvaa ja melodista, hyvin kulkevaa. Onkin sanottu että tämä musiikki on monipuolisempaa ja kunnianhimoisempaa kuin Webberillä ja varmaan näin onkin.

Tarinassahan ollaan, niinkuin nimikin hieman vihjaa, Pariisin oopperassa, 1900-luvun alussa. Sen kellarissa pitää majaansa (ja kummittelee) yksinäinen mies, Erik (Riku Pelo), jonka kasvot ovat epämuodostuneet. Seuraa hälle pitää joukko kasvottomia sieluja. Teatteri vaihtaa johtajaa ja Erikin suojelija Gérard Carriére (Jouni Salo) joutuu lähtemään. Uuden pomon (Henri Halkola) mukana tulee myös tämän liki laulutaidoton vaimo Carlotta (Tytti Vänskä), josta tulee oopperan uusi tähti, Erikin suureksi harmiksi.

Samaan aikaan nuori Christine (Saara Jokiaho) jakelee oopperan edustalla sateessa mainoslehtisiä laulellen. Kuinka ollakaan, naistenmies kreivi Philippe de Chandon (Pekka Hiltunen) bongaa hänet ja äänensä, ja pyytää heti koe-esintymään oopperalle. Siellä Christine kuitenkin joutuu Carlottan pukuhoitajaksi, mutta onneksi Erik kuulee hänen laulunsa ja alkaa yksityisopettajaksi. Tai onneksi ja onneksi, koska Erik on pian täysin naisen lumoissa. Tästä alkaa kolmiodraama kun kreivikin on ihastunut upeaääniseen Christineen. Pian kaikki pääsevät nauttimaan hänen äänestään lavalla. Katala korppikotkamainen Carlotta kostaa, ja sitten Erik kostaa ja kierre on valmis. Aaveen ohjeita ja sääntöjä pitää noudattaa. Suurta draamaa ja suuria tunteita siis luvassa!

Juonessa on muutamia juttuja mitä Webber on jättänyt omastaan pois, mm. Erikin ja isän suhde. Ihmiset tuntuvat oikeilta, oikeine tunteineen. Varsinkin Christine on todella kiltti ja herttainen, ja hänestä on hyvin helppo pitää. Eikä Erik ole mustasukkainen ja omistushaluinen (ainakaan kauheasti), vaan vaikuttaa vain yksinäiseltä, jos kohta hieman pakkomielteiseltä. Kun hänen taustojaan avataan hieman enemmän, niin hahmo saa paljon lisää syvyyttä. Kyllä minä lähtisin tämän miehen matkaan, naamasta viis! Soisin mielelläni Christinen ja Phantomin välille yhteisen tulevaisuuden, koska kreivillä tuntuu olevan vientiä muutenkin. Mutta koskas minun mielipiteitäni olisi kuunneltu. Tykkäsin kovasti Kesäyön uni -kohtauksesta, pieni ripaus Shakespearea ei ole koskaan haitaksi. Pidän myös siitä että tässä on kivasti huumoria vaikka onkin goottilaishenkinen draama.

Esiintyjät ovat kyllä erinomaisia, varsinkin Saara Jokiaho ja Riku Pelo säkenöivät. Karismaa ja ääntä riittää molemmilla, ja heidän duettojaan katselisi ja kuuntelisi kyllä enemmänkin. Kaksikon välillä on sellaista kemiaa että oksat pois. Ja mikä hitsi noissa baritoineissa aina on kun vievät sydämeni? Olen myös aika vaikuttunut Tytti Vänskästä, koska taito laulaa pieleen on ihan oma juttunsa. Hannu Lintukoski näyttämömestarina on oivallinen tyyppi baskereineen ja piippuineen! Joukkokohtaukset ovat hyvin näyttäviä, ja Jouni Prittisen koreografiat vauhdikkaita. Koko ensemble on huikea!

Annukka Pykäläisen upea goottilais-romanttinen lavastus on silmäkarkkia jota Tuovi Räisäsen ihanat puvut tukevat. Oopperassa kun ollaan niin näemme välähdyksiä monista esityksistä ja juhlista, ja pukuloisto on sen mukaista. Varsinkin baarikohtaus 1920-luvun vaatteineen on ihana! Tykästyin erityisesti Erikin punasävyiseen takkiin (joka on kuulemma peräisin Jekyll & Hydestä, pisteet kierrätyksestä). Ja mitkä päähineet!

Japo Grandlundin valosuunnittelu ja Mika Filpuksen äänet pelaavat hienosti yhteen, monenlaisia räjähdyksiä ja pamahduksia kuullaan ja hämärä oopperan kellari on vähän pelottavakin. Vaikuttavaa työtä kummaltakin, kuten myös projisointien takana olevalta Tuukka Toijanniemeltä. Ne integroituvat taustaansa kuin valettuina. Kokonaisuuden värimaailma on goottilaisen sinipunertava, hieman haalistunut, kuin vanha valokuva mistä värit ovat hiipuneet.

Ensi-ilta oli jo syyskuussa, mutta hyvin Phantom jaksaa vetää katsomon täyteen ihan arki-iltanakin. Enkä ihmettele yhtään miksi. Ammattitaidolla ja pieteetillä tehty musikaali, jossa puitteet ja esiintyjät ovat yhtä korkealla tasolla. Esitykset jatkuvat vielä toukokuun alkuun. Christinen roolissa vuorottelevat Saara Jokiaho ja Johanna Isokoski, joten jos olet niinkuin minä ja haluat nähdä tietyn Christinen, katso esityspäivien tiedoista. Tämä kannattaa ehdottomasti katsoa!

      

Ja vielä iso kiitos Saara ja Riku kun tulitte moikkaamaan esityksen jälkeen!


Esityskuvien copyright, muut kuvat otti Mia Möller ja minä.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.



* Se kolmas oli brittiläisen Ken Hillin oma versio kirjasta, ja sai ensi-iltansa jo 1976. Syystä tai toisesta siitä ei tullut niin isoa hittiä, mutta kyllä tätäkin on ympäri maailmaa esitetty. Hillin versiossa musiikki oli peräisin mm. Verdiltä ja Mozartilta (!).