Tässä ollaan sitten hipsterimeiningissä Lontoossa. Dorian Gray (mainio Kate Kennedy) on kuvankaunis ja itse ei hoksaa asiaa lainkaan. Taiteilija Basil Hallward on lumoissaan tästä kaunokaisesta ja ikuistaa tämän valokuvaan. Aluksi Dorian haluaa tuhota kuvatiedoston, mutta Basilin ystävä Harry (se Macbethin persoonallisen näköinen Duncan eli Dominic Grove) saa tämän muuttamaan mielensä. Epämiellyttävän lipevä Harry lirkuttaa ja lepertää Dorianille, ja saa tämän uskomaan omaan ulkomuotoonsa. Pikkuhiljaa Dorian ujuttautuu mukaan taiteellisiin hipsteripiireihin ja on valmis tekemään mitä hyvänsä säilyttääkseen kauneutensa. Dorian muuttuu, mutta niin muuttuu kuvakin. Rumistuu ja rumistuu...
Toisaalla taas on puhtoinen sotilaspoika James Vane (Fabian McCallum), jonka sisar Sybil (Ellie Bryans) lopettaa kunniallisen työn kaupassa ja keskittyy laulamiseen. James on sitä mieltä että laulaminen on muuttanut hänen siskoaan. Lopulta Sybil lankeaa Dorianin lumoihin, mutta Dorian muuttuu ihan kauheaksi ja haukkuu Sybil-parkaa parasiitiksi. Tietenkin sitten Sybil päätyy itsemurhaan Dorianin kohdellessa häntä huonosti. Tämä tuntuu viis veisaavan rakkaansa kuolemasta.
Sybil laulaa #-baarissa. James haluaa kostaa siskonsa kuoleman. Jasper (Macbethiä esittänyt Jeremy Neumark Jones) on ärsyttävä juppi ja yksi baarin vakkareista oli käynyt plastiikkakirurgilla, kun oli tykästynyt omaan photoshopattuun kuvaansa.
Dorianista on tullut iso julkkis, muut ovat tämän poissaollessa vanhentuneet, mutta Dorian se on edelleen kuvankaunis. James ollut vankilassa (Sybil antoi tämän vankikarkuruuden ilmi). Dorianista on tullut tosi ällö. Dorian kuluttaa ihmisiä ja imee niistä kaiken elinvoiman. Vetää jotain nappeja ja selittää: "I'm different in every way". Lopulta Basil tulee tunnustamaan että rakastaa Doriania, ja haluaa tuhota sen ottamansa kuvan. Dorian tappaa tämän lyömällä päähän. Lopulta Dorian hajoittaa sen iPadin/tabletin/digitaalisen valokuvakehyksen missä kuva on - ja kuolee samalla itsekin.
Tässä näytelmässä on paljon musiikkia kanssa, esiintyjät soittavat paljon ja vaihtavat myös instrumenttejä lennossa. Musta tämä oli oikein viihdyttävä, ei mikään elämää suurempi, mutta viihdyttävä. Modernisointi toimi ihan hyvin. Ja kun oli päivällä nähnyt saman porukan toisessa näytelmässä, niin näki niitä nyt erilaisissa rooleissa.
Harvoin näkee kriitikon pyytävän anteeksi, mutta Selfien kohdalla sekin ihme nähtiin. Mark Shenton teki näin, kun twiittasi ensin vähemmän mairittelevasti. Ja kritiikkikin oli aika kamala (1 tähti):
As the model and muse of the group, Dorian (now a tall woman, not a man) finds that she doesn’t age but her picture, preserved on an iPad, constantly morphs in increasingly unattractive ways. The play holds a mirror up to the shallow lives of this hipster crowd, but everyone is so unsympathetically portrayed that it’s impossible to begin to care about any of them.
Maybe they are inherently annoying, but does both the play and its players have to match it for pointless exhibitionism? The drugs, deaths and serial betrayals barely matter, and the cast are forced into adopting poses and striking attitudes rather than creating fully-rounded characters. There is also a surprising lack of depth to the young company’s skills to transcend the material, which director Paul Roseby also can’t marshal into any kind of consistent or interesting shape. A grim and gruelling evening. (Mark Shenton on Stage).
Esityksen kuvien copyright Ellie Kurttz
