Macbeth / Turun kaupunginteatteri 14.2.2025

Shakespearen Macbeth on yksi suosikkinäytelmistäni, kuten varmaan monille blogin vakilukijoille (jos sellaisia enää on harvan ja hitaan julkaisutahtini myötä) on käynytkin selväksi. Siitä saa jokaisella katselukerralla jotain uutta irti, ja melkoisesti eri produktioita on vuosien varrella tullut nähtyäkin. Kymmeniä. Aina se saa minut liikuttumaan tietyissä kohdissa ja aina se saa minut äimistymään miten hieno ja ajankohtainen tarina ja teksti on. Klassikko! Joten kun tuli tieto että Turun kaupunginteatterissa nähdään Kari Heiskasen uusi tulkinta hykertelin käsiäni. Ja nimiroolissa yksi suosikkinäyttelijöitäni, mikä voisi olla parempaa!

Ystävänpäivähän on oikein passeli mennä katsomaan tämmöistä veristä ja tylyä näytelmää. Onneksi siihen sattui vielä teosesittely eli vt teatterinjohtaja Satu Rasila jututti ohjaaja Heiskasta ja päätähti Eero Ahoa. Tämmöiset ovat aina tosi kiinnostavia ja tarjoavat tekijöiden ajatuksia tekoprosessista, näytelmästä ja sen ajankohtaisuudesta, muun muassa. Hauska oli kuulla miten Heiskanen päätyi ohjaamaan Turun kaupunginteatterille ensimmäistä kertaa. Mikko Kouki oli kysynyt tätä ja teoksellakaan ei ollut ohjaajalle niin väliä, kunhan siinä olisi mukana Eero Aho. Ja näin kävi, Macbeth oli sitten Koukin ehdotus.

Heiskasen mukaan Shakespeare on monisanainen, runollinen ja kuvaileva, joten tekstiä on dramatisoitava vahvalla kädellä ja leikattava toisteisia kohtia. Lopputulema on kyllä mielenkiintoinen, tekstiä on lyhennetty, muokattu, virtaviivaistettu ja on siellä jonkun verran ihan uutta ja moderniakin. Hauskaa! Heiskanen mainitsi että haluaa myös yllättää katsojaa (siinä kyllä onnistuu!) ja myös että viime kädessä esitys tapahtuu katsojan päässä. 

Esitykseen pitää jättää tarpeeksi tyhjää tilaa, jotta katsoja voi täyttää kolot omilla mielikuvillaan. Se kyllä toteutuu hienosti, tässä on paljon sellaista väljyyttä mistä tykkään. Ei ole liian pureksittua. Matti Rossin suomennos on tunnetusti kaunis ja soljuva; siihen sopivat Heiskasen lisätekstit hyvin.

Oli myös kiinnostava kuulla että ensimmäisen näytöksen viimeinen kohtaus on sellainen miten Heiskanen ymmärtää elämän. Enpä paljasta mitä siinä tapahtuu, mutta aika pakahduttavan kaunis, ja jotenkin myös traaginen kohtaus se on. Kaksi hukkuvaa ja traagista ihmistä takertuu toisiinsa, omaan pahuuteensa ja epätoivoonsa kietoutuen.

Kyllä, tämä oli tosi väkevä ja vahva tulkinta, myös hyvin omannäköisensä. Ja miten hyvin se resonoi taas tässä sotaisessa ajassamme. Kyllä meillä näitä oman edun tavoittelijoita riittää, niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin politiikassa. 

Visuaalisesti tämä Macbeth on todella näyttävä, kaikkien elementtien tukiessa toisiaan. Jani Uljas on tehnyt niukan mutta näyttävän lavastuksen. Muutamia massiivisia elementtejä, kuten takka, pylväitä - ja noitien kämäinen huvipuisto! Toimii. Isoa näyttämöä on käytetty syvyyssuunnassa tosi hienosti, välillä esiintyjät ovat tosi kaukana etureunasta. Myös pyöröä käytetään sopivasti ja kekseliäästi. Kelpaa katsella.

Tuomas Lampisen pukusuunnittelu on taas kerran kertakaikkisen ihastuttava. Tummaa ja synkkää, väripaletti on ihanan maanläheinen. Hyvin sotilaallista ja kuninkaallista, niissä pienissä yksityiskohdissa. Nyt ei nähdä skottiruutuja (no ihan pikkiriikkisen), villakangasta kylläkin, turkista ja nahkaa. Macbethin nahkahousut! On hienoa miten esimerkiksi Macbethin asusteet muuttuvat hänen statuksensa mukaan. Siinä missä alussa nähdään sotilas vaatimattoman värisissä asuissa, on hänellä loppua kohti valkoista turkista ja kuninkaallista sinistä kultakoristeluin. Ja noitien asuvalikoima on tyrmäävä, nam nam.

Sekä Riku Rämän valot että Eetu Kariojan äänisuunnittelu ovat ensiluokkaista työtä. Lukuisissa kohtauksissa likipitäen haukon henkeä ihastuksesta. Lavalla on yleisesti ottaen melko hämärää ja hämyisää, ja kohdevaloilla korostetaan asioita. Todella näyttävää. Saara Tawast vastaa kampauksista ja maskeerauksesta, ja monenlaista katsottavaa on niissäkin.

Tykkäsin Heiskasen luomista moderneista elementeistä, kuten ensimmäisen maailmansodan brittisotilaista kivääreineen, mafiosomurhamiehistä, noitien moderneista asuista ja vanhasta autosta. Miekat muuttuvat konekivääreiksi. Ne toivat sitä ikiaikaista tarinaa verestä, vallanhimosta ja pahuudesta tähän aikaan. Virkistävää. Pidin kovasti myös monipuolisista musiikkivalinnoista läpi esityksen, ihanasti mukana oli myös pieni säkkipilliosio. Pieniä skottilaisia välähdyksiä nähtiin muutenkin.

"Pysäytykset" olivat myös toimiva ratkaisu Macbethin monologeissa. Muutamat kohtaukset ovat tosi elokuvallisia, kuten vaikkapa jazzbaari mafiosoineen. Näyttämökuva on myös hyvin brittiläinen, ja sitä alleviivaavat mm. Thatcher-viittaukset ja karhunkarvahattuiset sotilaat. Ladyn käsienpesukohtaus saa ihan uusia kierroksia, kun noidat kaatavat kannusta lisää verta käsille, jotka eivät muutenkaan ota puhdistautuakseen.

Kaikki alkaa taistelulla, joka nähdään mustavalkoisena videolta. Hyvä ratkaisu tämä. Ja sitten näemme noitakolmikon, ränsistyneen ja hylätyn huvipuiston raunioissa. Jonkunlainen ennustushyrrä toimii ja tapahtumat alkavat vyörymään eteenpäin. Alkutekstit tuovat sitä elokuvallisuutta lisää.

Huumori toimii tässäkin näytelmässä oivana keventäjänä muuten aika raskaan aiheen lomassa. Kuningas Duncanin (Mika Kujala) kannettava vessa, mafiosomurhaajat viulukoteloineen ja pitkine nahkatakkeineen, ja monet muut pienet jutut saavat hymyn huulille.

Näyttelijät ovat huippuvedossa. Lady Macbeth (Riitta Salminen) on hieman viinaan menevä ja homssuinenkin, tiukka ja topakka, mutta myös todella surumielisen traaginen. Hänen kaartaan on kiinnostava seurata, vallanhimo ja julmuus nousevat samaa tahtia kunnianhimon kanssa, ja kun kaikki menee pieleen, niin se henkinen romahdus, aina katkeraan loppuun saakka. Salminen tekee loistavan roolityön lapsettomuudesta kärsivänä naisena joka piiskaa miestään eteenpäin tämän epäröidessä. Lady on alussa henkisesti vahvempi, mutta murenee paineen ja syyllisyyden alla.

Kirsi Tarvainen on mainio hieman lakonisena Rossina, Ulla Reinikainen vetää kikattavan portinvartijan roolinsa sekä humoristisesti että hyytävästi. Antti Peltolan Malcolmin replikointi on jotenkin syvältä rinnasta kumpuavaa. Stefan Karlsson on Banquona isossa roolissa, ja eipä huonosti näyttele hänkään. 

Macduffin pariskuntana Sami Lalou ja Asta Sveholm toivat rooleihin kaihoa, erityisesti Lady Macduffin kohtaus poikansa kanssa oli koskettava. Ja miten riipaisevan eleettömästi Lalou tulkitsee pahimman mahdollisen suru-uutisen saanutta Macduffia. Sotilas ei heittäydy hysteeriseksi, vaan päättää kostaa.

Noitakolmikkona Reinikainen, Sveholm ja Ulla Koivuranta on aivan pistämätön. Välillä eteerisinä, ajan ja paikan läpi matkaten, käkättäen ja ilakoiden. Kerrassaan hurmaavia eri asuissaan ja peruukeissaan. Ragtimepiknikkikohtaus on hurmaava. Noitien ennustuskohtaukset ovat kauniita näyttämökuvia. Ja heidän kohtauksensa Lady M:n kanssa lopussa, ensimmäisen maailmansodan univormuissa, verta kannusta kaataen. Bravo! Noitia nähdään lavalla aika paljon, mikä oli ilahduttavaa.

Sokerina pohjalla Eero Ahon mestarillinen Macbeth. Hän tekee taas kerran huikaisevan hienon roolin. On hienoa seurata Macbethin muuttumista suoraselkäisestä sotilaasta vainoharhaiseksi hermoraunioksi, murhanhimoiseksi ja äkkivääräksi. Valta todellakin sokaisee ja tilaisuus tekee varkaan. Vaikka Macbeth tarvitsee kannustusta ja yllyttämistä vaimoltaan, on hän kuitenkin se jonka noitien ennustukset viettelevät ja joka tekee kaikkensa toteuttaakseen niiden saneleman polkunsa. Listimällä lähipiiriään hän vyöryttää tapahtumia kohti katkeraa loppua, myös omaansa. Aho on taitava tuomaan hiljaista uhkaa ja näyttelemällä pienin elein. Toki tässä hän vetää kyllä hetkittäin myös täydellä volyymilla. Ihanaa seurattavaa!

Lopun taistelukohtaus, kun Birnamin metsä on todentotta liikkunut, on upea tanssillinen näytös, jossa kaunis valaistus, savu ja mahtipontinen musiikki yhdistyy taivaalta sataviin hituloihin. Ah miten upeaa! Jo pelkästään tämän kohtauksen vuoksi kannattaa suunnata Turkuun katsomaan Macbeth. Teatteria parhaimmillaan!

Kyllä tämä on yksi hienoimmista Macbeth-teatteriversioista mitä olen nähnyt. Ehkei se ihan kaikkien Shakespeare-puristien makuun ole modernien elementtiensä vuoksi, mutta minä tykkäsin kamalan paljon. Suosittelen tottakai Shakespearestä tykkääville, ja hyvän laatudraaman ystäville. 2,5 tuntia kuluu kuin siivillä. Toivon että saisin toisen katselukerran sullottua kevään kalenteriin, esityksiä kun on vain 3.5. asti. Bravo Turun kaupunginteatteri!

Kuvien copyright: Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Selli / Teatteri Jurkka 5.4.2024

Pasi Lampelan kirjoittama ja ohjaama Selli sai ensi-iltansa jo vuosi sitten maaliskuussa. Kevään esitykset myivät nopeasti loppuun, ja hidas hämäläinen jäi lehdelle soittelemaan. Onneksi Thalian jumalat olivat puolellani (ja jokunen muukin jäi ilman lippuja, arvannen) joten esityksiä saatiin lisää tälle keväälle. Niinpä hankin lippuni hyvissä ajoin ettei taas käy huonosti. Selli sopii vallan erinomaisesti esitettäväksi juuri Jurkkaan, koska pienestä tilasta saa sopivasti ahtaan ja klaustrofobisen sellikopin.

Wenla Reimaluoto esittää Ainoa, intohimoisesti työhönsä suhtautuvaa journalistia, joka on ison skuupin jäljillä. Rahoitus on kunnossa, todistusaineistoa kerätty ja juttureissuun pitäisi päästä. Öljyjätti Shellin toimet Nigeriassa ja Suomi-kytkös asiaan (Jorma Ollila oli Shellin hallituksen pj 2006-2014) tarjoavat tottakai herkullisen aiheen tutkivalle toimittajalle. Mukaansa hän houkuttelee luottopartnerinsa, freelance-valokuvaaja Henrin (Eero Aho). Takana on monia onnistuneita juttukeikkoja maailmalle yhdessä. Henri ei ole innokas lähtemään, hänellä on tuoreehko parisuhde ja nykyään rauhallinen elämä. Mutta Ainon innostus ja suostuttelutaidot vievät voiton. 

Kaksikko matkaa Nigeriaan, ja sitten hommat menevätkin myttyyn. Nigerialainen vankila ei kuulosta kovin houkuttelevalta paikalta. Tästä alkaa matka mielen syövereihin, kumman kantti kestää ja pää pysyy kasassa viikkokausia jatkuvaa piinaa, kuulusteluja, huonoja oloja ja kohtelua. Suurlähetystön hepustakaan ei tunnu olevan paljoa apua, ja poliisipomon kuulustelut rassaavat. Terrorismi on vakava syytös. 

Tarkkanäköisesti pahuuden ja ankeuden yleismaailmallinen kuvaus siirtyy isosta mittakaavasta pienimpään mahdolliseen: yksittäisen ihmisen piinaamiseen. Vallankäyttöä kun on niin monenlaista.

Tihentyvää tunnelmaa ja jännitettä kiristetään pikkuhiljaa. Katsoja ei tiedä lainkaan mitä tulevan pitää, tapetaanko nämä, vai kidutetaanko seuraavaksi. Hetkittäin jännitys käy melkein sietämättömäksi. Realismi ahtaassa sellikopissa on käsikosketeltavaa, oli se sitten piinaava ripuli, Ainon verinen terveysside tai painajaiset. Kuumuus ja hajut on jokaisen katsojan onneksi kuviteltava itse. Molemmat ovat vereslihalla ja näyttelijät tuovat kaiken inhimillisen tuskan ja hädän taitavasti esille. Kuulustelut ovat ilmeisen raskaita. Välillä on pieniä suvantokohtia, huumoriakin (Henrin päivän täikatsaus). Pinna kiristyy kummallakin, mutta välillä voidaan myös bilettää. Mutta miten voi oppia elämään ilman toivoa?

Markus Tsokkinen on suunnitellut minimalistisen lavastuksen, joka käsittää oikeastaan vain pari jakkaraa ja vessana toimiva metalliämpäri. Myös arkiset vaatteet ovat hänen käsialaansa. Jurkan oma Saku Kaukiainen vastaa valoista ja äänistä, ja juuri sopivalla tavalla ne tuovat nigerialaisen sellin ankeuden meille. Tosin näytelmän alussa ja lopussa ollaan ihan muualla, ja äänillä ja valoilla tuodaan ihan erilainen tunnelma lavalle. Äänisuunnitelun kautta saamme tietää sellin ulkopuolisesta elämästä, ja eivät ne kuulokuvat kovin positiivisia ole.

Loppu on ehkä hieman yllättäväkin, erityisesti koska en lainkaan tiennyt mitä odottaa. Helppoa katsottavaa tämä ei ollut, mutta pirun hyvää teatteria. Lampela on taas kerran osoittanut olevansa hyvä kirjoittaja ja hyvä omien töidensä ohjaaja. Tarina ryöpsähtelee, kannattaa, ahdistaa ja yllättää. Psyyken hajoaminen on aika kamalaa seurattavaa, ja sen seuraukset ihmisen elämään todella rankat.

Mutta ei teatterin tarvitsekaan olla kevyttä ja helppoa. Tämä oli tärkeä aihe ja hieno toteutus. Näyttelijät pistivät itsensä likoon täysillä. Hienoa teatteria millä tahansa mittapuulla. 

Esityskuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Fanny ja Alexander /Helsingin kaupunginteatteri 17.11.2022

Heti kärkeen nolo tunnustus: en ole nähnyt Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexanderia. Noin, tuli heti kärkeen kerrottua tämä. Muitakin isoja aukkoja sivistyksessäni toki on, mutta ruotsalaisen kulttuurin tuntemukseni on kyllä luokattoman huonoa. Bergmanin elokuvista olen nähnyt kyllä Seitsemän sinettiä, ja varmaan muutaman muunkin, ainakin Mansikkapaikka tuli mieleen. Vaan eipä hätiä mitiä, sillä tämän Helsingin kaupunginteatterin näytelmäversion jälkeen tunnen olevani sivistynyt ja sivistetty, monellakin tapaa. Ehdottomasti yksi vuoden 2022 teatteritapauksia!

Ja miten tästä voisi olla pitämättä! Yksi suosikkiohjaajistani Paavo Westerberg, upea näyttelijäporukka, taitavat muut tekijät. Ainoa pieni miinus todella pitkästä esityksestä, mutta aika kului niin nopsaan ettei sekään haitannut. Ensi-illassa päästiin about 3 tuntiin ja 40 minuuttiin mikäli oikein muistan. Älkää silti antako sen karkoittaa teitä katsomosta, koska tämä esitys pitää otteessaan liki koko keston ajan!

Fanny ja Alexander kertoo Ekdahlien laajasta ja monimuotoisesta perheestä, lähinnä sisarusten Fanny (Elena Leeve) ja Alexander (Olavi Uusivirta) näkökulmasta. Taiteellinen, värikäs ja iloinen lapsuudenkoti rikkoutuu Oscar-isän (Pekka Huotari) äkillisen kuoleman jälkeen. Emilie-äiti (Anna-Maija Tuokko) päättää mennä uudelleen naimisiin ankaran piispa Vergeruksen (Eero Aho) kanssa. Ja näin ollen villit ja vapaat lapset joutuvat jättämään entisen elämänsä ja muuttamaan todella ankeaan ympäristöön, jossa piispan sukulaiset piinaavat lapsia. Talossa asuu piispan äiti (Aino Seppo), sisar (Helena Haaranen) sekä kotiapulainen Justina (Leena Rapola) jotka ovat kaikki syvästi uskonnollisia ja kieroonkasvaneita näemmä muutenkin, ainakin lapsen (ja katsojan) silmin nähtynä.

Riehakkaan monimuotoisesta perheidyllistä (missä toki on omat koukeronsa, mutta lapsen silmiin elämä on huoletonta ja täynnä tapahtumia) siirrytään suoraan maanpäälliseen helvettiin ja äitikin tuntuu vain liehakoivan uutta puolisoaan. Lapset jäävät vähän oman onnensa nojaan ja isäpuolensa rangaistaviksi. Monen mutkan, kiemuran ja vippaskonstin jälkeen he pääsevät paikasta pois ja päätyvät piilotetuiksi mystisen juutalaisen perhetutun Isak Jacobin (Jouko Klemettilä) ja tämän yhtä outojen sukulaisten Ismaelin (Emmi Pesonen) ja Aronin (Rauno Ahonen) luokse. Isak onkin aika sutki kauppamies!

Fanny ja Alexander on varsinainen runsaudensarvi, josta riittää ammennettavaa varmasti useammallekin katsomiskerralle. Mukana on paljon teatterintekemistä (Ekdahlien perhe pyörittää teatteria), taikaa, maagisia elementtejä, viittauksia Bergmanin elokuviin, todella paljon silmäkarkkia ja visuaalista viihdettä. Se on sukukronikka mutta ennenkaikkea tarina muuttuvasta lapsuudesta, mielikuvituksen voimasta. Lasten näkökulma on vahva ja moni asia näyttäytyy siten outona, maagisena tai todella pelottavana. 

Varsinkin Alexander on hyvin vilkkaalla mielikuvituksella ja kapinahengellä varustettu poika, jonka nujertamisen isäpuoli tuntuu ottavan elämäntehtävänä. Alexander on saanut lahjaksi kaitafilmikameran ja hahmottaa maailmaa sen läpi kuvaamalla. Katsoja tulee temmatuksi pojan mielikuvitusmaailmaan, ja voi vain miettiä mitkä tapahtumat ovat oikeita, ja mitkä sepitettä. Uusivirta on kyllä pistämättömän hyvä roolissaan, sekä heittäytyvänä ja avoimena että myöhemmin pelokkaana ja uhmakkaana. Fanny jää monessa veljensä varjoon, mutta Leeve on aina niin raikas ja herkkä tulkitsija että olen silti ihan myyty.

Westerberg onnistuu todella hienosti luomaan värikkään ja boheemin Ekdahlien hurlumhein ja siihen kontrastina puritaanisen piispanlinnan. Ekdahleilla rakastetaan, petetään, juonitaan, juhlitaan ja riidellään. On rahapulaa ja rakastajattaria, lapsetonta liittoa ja tunteiden purskahtelua. Rea Mauranen suvun Helena-matriarkkana juonii taustalla, hyväntahtoisen lämpimästi, samalla eläen omaa elämäänsä "salarakkaansa" Isakin kanssa, kurittoman perheensä keskellä. Mainio roolityö! Helenan pojat eli heti alussa kuoleva Oscar palaa vielä lavalle ainakin muistoissa, huikentelevainen Gustav Adolf (Santeri Kinnunen) sotkeutuu naisiin - mm. nuoren sisäkön Maj'n (Veera Anttila) kanssa - ja tämän vaimo Alma (Raili Raitala) ei tunnu piittaavan puolisonsa kuvioista sekä kolmantena talousasioiden kanssa kamppaileva Carl (Jari Pehkonen), joka on onnettoman oloisessa liitossa saksalaisen Lydian (Sanna-June Hyde) kanssa. 

Ihana sekalainen sakki, vaikka aluksi on hieman haastetta teosta ennakkoon tuntematta selvittää kuka on kuka ja kenen kanssa. Onneksi tämäkin on huomioitu hyvin (mainiot kertojaratkaisut!), mutta käsiohjelmaan olisin kaivannut vaikka sukupuuta.

En ihan ymmärrä miksi tämä mielletään jouluiseksi tarinaksi; joulunviettokohtaus on kuitenkin aika pieni osa kokonaisuutta. Mainiota menoa siinä on kyllä. Hauska on ylipäätään seurata miten Fanny ja Alexander seuraavat aikuisten touhuja, kuvaavat niitä, leikkivät käsinukeilla seksiakteja, kuvittelevat itse loput kun heille ei kerrota asioita. Pienillä padoilla on korvat, ja myös silmät. Alexander on enemmän toimija, Fanny komppaa. Näemme paljon pysähtyneitä kohtauksia, jotka heräävät yhtäkkiä henkiin, kertojan toimiessa "käynnistäjänä". Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun, mutta tarinahan on aika ajaton. 

Alunperin tässä piti olla mukana myös Esko Salminen (Isak Jacobin roolissa) mutta hän joutui jäämään pois. Korona siirsi ensi-iltaa parilla vuodella ja osittain tämäkin vaikutti poisjääntiin. Olisi ollut kyllä mainio lisä loistavaan miehitykseen. Ensemble on kyllä mielettömän taitavaa sakkia. Eero Ahon sadistinen piispa jää mieleen todella hyytävänä suorituksena. Kun tämä ystävällisenä perhetuttuna kovistelee Alexanderia valehtelusta, niin katsoja jo aistii mitä miehen näennäisen tyynen pinnan alla kuplii. Silti se ei valmistanut siihen mitä tuleman pitää, millaiseen kauhulinnaan rakastunut Emilie lapsineen muuttaa. Ei ainoastaan se että ylellinen ja aika vauraskin elämä pitää jättää taakse, rakas teatteri mukaanlukien. Mutta lastenkin pitää luopua leluistaan. 

Mutta sitä se rakkaus kai teettää, koska Emilie suostuu kaikkeen. Ja pian piispalla on oiva kiristysväline häneen. Piispan taktiikka vaihdella lempeyttä äänessään julmaan huutoon on toimivaa, ja Aho on tässä ihan mestari. Rottinkinen mattopiiska ja risiiniöljy ovat lastenkasvatuksen kulmakivet tässä taloudessa, pimeästä komerosta puhumattakaan.

Kaikkien Bergman-elokuvaviittausten lisäksi Shakespeare ja erityisesti Hamlet ja Macbeth ovat isosti mukana. Jotenkin koko tarina vertautuu Hamletiin (missä Alexander on Hamlet) vai teenkö ylitulkintoja Shakespeare-päissäni? No, mä näin näissä paljon samaa. Ja loppu on hiljaisuutta, sanoo Alexanderkin kummitusjuttuja kerrottaessa.

Antti Mattilan huippulavastus on ihanan kaksijakoinen. Yltäkylläiset Ekdahlien huoneet pyörivät ympyrää (helkkarin huikeaa pyörön käyttöä) iloisesti ja kontrastina piispanlinna on karu ja tyly, sekä ennenkaikkea harmaa. William Ilesin valot tukevat tätä upeasti. Valojen ja varjojen vuoroleikki on tyylikästä. Lopuksi taas Jacobien talossa on mystiikkaa ja krumeluuria, mutta ei se mikään valoisa paikka ole, vaan sokkeloinen ja jännä. Valon ja äänen käyttö on karmivan hienoa piiskauskohtauksessa. Myös Anna Sinkkosen puvustus noudattaa tätä kaksijakoa: Ekdahlit pukeutuvat vaaleisiin ja juhlaviin asuihin, on ilmavuutta ja kauneutta. Piispan taloudessa kaikki on harmaan puritaanista. Siinä missä Ekdahlit juhlivat ja valvovat, piispalla ollaan aamuvirkkuja. Jaana Nykäsen naamiointi on myös nappisuoritus. Niin ja puvuista vielä sekin että nimihenkilöiden nykyaikainen nuorisovaatetus on hauska yksityiskohta; nyt ei olla merimiespuvuissa!

Sanna Salmenkallion säveltämä musiikki, ja äänisuunnittelu (jota Jaakko Virmavirta ollut myös tekemässä) on aivan mahtavaa. Sekin tukee tätä kaksijakoisuutta: iloista, hilpeää ja kevyttä alussa ja tummasävyistä piispalassa. Jacobien parissa kuullaan juutalaismusiikkia, ja kun Emilie purkautuu asioistaan niin sitä säestää lempeä huilu (Bachia?). Musiikki on siis monipuolista ja tarkkanäköisesti kaikkeen sovitettua. Huima teknokilkatus (Pacman-henkinen) loistavassa videopelikohtauksessa on piste iin päällä. Välillä äänisuunnittelu valtaa koko teatterisalin, upeaa! Harvinaisen hienoa näyttämömusiikkia kyllä koko esitys, ja monipuolinen livebändi myös, mistä iso kiitos.

Toinen näytös alkaa kolkosti: kaksi pientä harmaisiin puettua lasta valtavassa harmaassa salissa ypöyksin. Siitä siirrytään suoraan jo mainittuun Pacman-pelikohtaukseen missä mustapukuiset kirkonmiehet ajavat lapsia takaa, huh mitä menoa! Katsojan tunteita riepotellaan alhaalta alhosta korkealle taivaisiin ja takaisin. Koreografia ei ole käsiohjelmassa mainittu, mutta kuka liikekielestä vastaakaan niin kiitos siitä! Tanssivat viikatemiehetkin olivat mainioita.

Kun Gustav Adolf lopussa pitää hienoa puhettaan tuplaristiäisissä ja yhteen kokoontuvat Ekdahlit viettävät taas yhtä juhlahetkeä niin siinä saa taas pýyhkiä silmäkulmiaan katsomossa. Upea musiikki kruunaa tämänkin kohtauksen.Jos haluat hemmotella itseäsi visuaalisesti tyrmäävällä, maksimaalisesti kaikkea täyteen pakatulla esityksellä, niin suuntaa Helsingin kaupunginteatteriin. Odotukset olivat korkealla, ja ne todellakin täyttyviät - ja menivät varmaan vähän ylikin. Fanny ja Alexander on teatteria isolla T:llä. Se on valoisa, se on traaginen ja se on pakahtuttava. Hienoa ensemble-näyttelemistä ja myös yksittäisiä mieleenpainuvia roolisuorituksia. Westerberg on taas kerran näyttänyt osaamisensa koko kirjoa ja loihtinut aivan huipputaidetta. Ei tämä kyllä perheen pienimmille sovellu, mutta muille kyllä. 

Haluan ehdottomasti nähdä tämän uudelleen, sen verran väkevän jäljen se jätti sieluuni. HKT mainostaa tätä sanoilla spektaakkeli täynnä elämänvoimaa - aika nappikuvaus. Mene ettet kadu. Niin hieno!!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hobitti / Turun kaupunginteatteri 27.11.2021

Mikko Koukin ohjaama ja Sami Keski-Vähälän dramatisoima Hobitti jatkaa hienosti Turun kaupunginteatterin vajaan kolmen vuoden takaisen Taru Sormusten herrasta -esityksen viitoittamaa tietä. Maagisten näköistä ja kuuloista näytelmää kelpaa tulla katsomaan koko perheen voimin, ja vaikka useammankin kerran. Paremmin tämä toimii kuin Peter Jacksonin muovisen oloinen leffatrio, eikä ole niin venytettykään. 

En keksi mitään isompaa moitetta vajaan kolmen tunnin spektaakkelista. Itse tarinahan on aavistuksen tylsä eli kääpiöt rekryävät mukavuuksia rakastavan hobitin mukaan aarteenhakuretkelleen, ihan omien intressiensä takia. Sitten sitä köpötellään erilaisten paikkojen kautta, kohdaten monenlaista tyyppiä ja haastetta matkan varrella. Ja lopuksi saadaan aarre ja päästään pahiksista eroon. Mutta miksi tätä silti oli niin kiehtovaa seurata? Koska erinomainen tiimi on loihtinut kaikesta edelläkuvatusta kiehtovaa katsottavaa ja taikonut niin hahmot kuin paikatkin eloon.

Teemu Loikas on suunnittellut todella näyttävän ja monipuolisesti toimivan lavastuksen. Paljon itsekseen liikkuvia kivi/kalliorakennelmia, hienosti aukeava Bilbon kotikolo, muhkea Beornin talo ja paljon muuta. Sitä tuntee olevansa Synkmetsässä tai haltioiden kellarissa. Komeaa katsottavaa! Yhtä näyttäviä ovat Pirjo Liiri-Majavan huikean näyttävät puvut. Punasävyinen Bilbo kauniisti kirjaillussa liivissään, mustanpuhuvat örkit ja juhlavat haltiat. Puhumattakaan massiivisista peikoista! Beorn saa erikoismaininnan luonnonmukaisuudestaan, ja silmää miellytti myös skottiruutuinen Bard. Puvuissa oli paljon pieniä kauniita yksityiskohtia. Ainoa mikä herätti keskustelua seurueessani oli Thorin Tammikilven asu. Minusta se oli liian haltiamainen, seuralaiseni mukaan korosti Thorinin asemaa. Minna Pilvinen vastaa naamioinnista ja kyllä nekin oli kaikki vimpan päälle mietitty ja tehty, kääpiöiden partaleteistä ja Klonkun kokonaisniljakkuudesta aina haltiakorviin ja hobittijalkoihin.

       

Sanna Malkavaaran projisoinnit istuvat hienosti lavastukseen, ja monenlaista ihailtavaa yksityiskohtaa niistäkin löytyy. Janne Teivaisen valot ja Iiro Laakson äänet tuovat lavan tapahtumat liki katsomoon asti. Kaiken kruunaa näyttävät pyrotekniikat, joista saamme kiittää Tero Aaltoa. Ja koska kyseessä on  fantasianäytelmä, niin mukana on myös erinomaiseta turkulaista osaamista nukenrakennuksen muodossa. Upean kimaltava Smaug ja mainion realistiset hämähäkit sekä kauniisti livertävä rastas. Kiitos Pia Kalenius ja nukketyöryhmä! Ja mitä olisivat seikkailut Keski-Maassa ilman monenlaisia kamppailuita ja niihin valmentavaa koreografia. Oula Kitti on taas kerran laatinut näyttävät taistelukoreografiat.

Kaiken kaikkiaan mykistävän visuaalinen elämys, jossa tuli todellakin imetyksin mukaan näyttämön tapahtumiin. Vaikutti siltä että Turun kaupunginteatterin suuri näyttämö olisi suurentunut moninkertaiseksi kooltaan, koska niin paljon erilaisia näyttämökuvia sinne mahtui. Mukana oli paljon muutakin silmäkarkkia, esimerkiksi sirkuslaisten ketterät suoritukset, upeat visuaaliset trikit ja temput, tulen käyttö... Se örkkien tulishow oli mykistävä! Ja Beornin muodonmuutos! Ja miten hämähäkkien seitit ilmestyivät joka paikkaan! Klonkun ja Bilbon arvuuttelukohtaus on hykerryttävän ihana, yksi esityksen kohokohdista.

Ulkoiset puitteet on siis enemmän kuin kunnossa. Tarinakin on kiitettävän uskollinen Tolkienin alkuperäisteokselle, onneksi. Jotain mutkia on toki suoristettu, ja vähän lyhenneltykin juttuja, mutta se kuuluu asiaan kun kirjasta laaditaan teatterisovitus. Ja kuten jo alussa mainitsinkin, tämä pesee Jacksonin leffaversiot mennen tullen. Hienoa työtä niin dramaturgilta kuin ohjaajaltakin. 

Näyttelijät olivat kautta linjan taitavia ja oman roolinsa näköisiä. Joo, Gandalf (Mika Kujala) voisi olla pidempi hobitteihin nähden, vaikka muuten hyvä onkin. Vähän aluksi hämäsi kun kääpiöitä olikin vain viisi. Mutta siihenkin tottui äkkiä ja määrä riitti kyllä hyvin. Lisäksi mielestäni Thorin oli olemukseltaan hieman hentoinen kääpiöiden johtajaksi. Nämä on silti aika pikkunillityksiä, ja eivät suinkaan häirinneet kokonaisuutta. Turun AMK:n sirkuslinjalaiset olivat erinomainen lisäys näyttelijäjoukkoon. 

Teemu Aromaa on aivan kamalan hieno valinta Bilboksi. Hahmona Bilbo ei ole koskaan ollut mikään mun suosikki, mutta Aromaan käsittelyssä tunnen sympatiaakin tyyppiä kohtaan. Alun kikattava pölvästi kehittyy ja kasvaa seikkailunsa mukana ja mukavuudenhaluisesta vellihoususta tulee juuri se aarteenmetsästäjä, minä Gandalf hänet alusta asti näkikin. Miska Kaukosen Klonkku on maailman paras edelleenkin (nams nams), mutta hyvin toimii kyllä Kaukosen varsin erityyppinen rooli metsänhaltioiden kuninkaanakin. Klonkussa puhuttelee hyvin sen hahmonkehitys; Hobitissa Klonkku on vielä kahden vaiheilla, hyvä ja paha vuorottelevat. Sitä tulee vain surku, ja varsinkin kun Bilbo oveluudellaan nappaa Klonkun ainoan tärkeän asian, Ihanuuden. Vaikkei Bilbokaan sitä pahuuttaan tee, kyseessä näyttää olevan enemmän vahinko. Klonkun ja Bilbon kohtaamisesta voisi kirjoittaa vaikka oman juttunsa, niin vaikuttava kohtaus se oli.

Janne Sundqvist on erinomainen Beorn, sopivan jylhä ja jäyhä (ja vähän pelottavakin). Markus Ilkka Uolevin Bard on sopivan ylväs jousimies. Peikkokolmikko Kaukonen, Sundqvist ja Uolevi on kerrassaan hellyyttävä. Ja kuultuani Eero Ahon Smaugin äänenä, en voi kun taputtaa käsiäni: juuri noinhan se Smaug puhuu! Kääpiöistä on mukaan otettu tietysti Thorin (Stefan Karlsson) sekä Kili (Minna Hämäläinen), Fili (Ulla Reinikainen), Gloin (Antti Kyllönen) ja Dwalin (Marko Pekkarinen). Vähän sivuosaan jää mulla koko kääpiösakki, vaikka hehän tässä Bilbon lisäksi pääosassa ovat. Aika vellihousuja tosi paikan tullen, ja aina ruoka mielessä.  

Joten summa summarum: Turun kaupunginteatterin Hobitti on viehättävää katsottavaa, ja pohjustaa taitavasti sen mikä tuleman pitää Sormusten herrassa. Miten lopussa sormus alkaa saamaan Bilboa otteeseensa, miten Klonkku katkeroituu sen menettämisestä... Kerrassaan häikäisevän runsas esitys, jota voi suositella kaikille seikkailuhenkisille, sekä erityisesti niille ketkä mieluiten jäisivät kotisohvilleen.

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sinivalas / Kansallisteatteri 4.3.2020

No niin, kaikki osa-alueet kunnossa: huipputiimi Paavo Westerbergin ohjauksessa, maamme ykkösnäyttämö, kiinnostava ja ajankohtainen aihe (tai aiheet) - mikä voisi mennä pieleen? Ei nyt varsinaisesti mennytkään, mutta Sinivalas oli kyllä aikamoinen vyörytys (liki 3 tuntia), kaikille aisteille.

En edelleenkään jaksa innostua jatkuvasta livekuvaamisesta teatterissa; minä haluan nähdä teatterissa ihmiset lavalla, en sen takana ja vain heijastettuina meille valkokankaalla. Vaikka sinällään nämä jutut olivat hyvin toteutettuja ja ymmärränkin sen tavallaan, niin silti murmutan asiasta. Kun ehkä puolet tapahtumista tapahtuu jossain muualla kun näyttämöllä... Niin, katsoisin kyllä mieluummin näitä ihmisiä ihan siinä oikeina, silmieni edessä. Tiesin Westerbergin puheista että tämä oli odotettavaa, mutta silti. En jaksa innostua enää, tämä on niin nähty. Toivoa sopii että tämä trendi menisi jo ohi.

Jos nyt pääsen tästä esteestä yli, niin millaisen tarinan Sinivalas katsojalle kertoi? Sekoituksen perhetarinaa, jossa kaikki kamppailevat omissa pikku helveteissään, ripauksella raamatullista Joonan tarinaa sinivalaan vatsassa, ja vähän tätä valas- ja meritematiikkaa muutenkin, esimerkiksi tarina James Bartleyn ihmepelastumisesta valaan vatsasta kulkee halki näytelmän. Ilmastonmuutosta ja mitä ihminen voi sille tehdä. Monia isoja juttuja, mutta hetkittäin tulee tunne että eikö vähempikin olisi riittänyt. Silti lopussa kaikki nivoutuu yhteen aika passelisti. Esitys on jaettuun kuuteen osaan, hyvin raamatullisilta kalskahtavilla nimillä. Laiskuus ja rahanhimo, kateus ja häpeä, haureus ja pelko... Se aavistuksenomainen uskonnollinen taustavire häilyy mukana kyllä koko esityksen.

Sisarusparvi kokoontuu yhteiselle mökille saareen viettämään Annan (Elena Leeve) syntymäpäiviä. Velipuolia on liuta ja yksi siskopuolikin. Ja lisäksi kuvioissa on ilmastontutkijaisä Tapani (Markku Maalismaa) ja valokuvaajapuoliso Matias (Heikki Pitkänen) sekä mökkinaapuri - myös ilmastontutkija - Erkki (Eero Aho). Kohtauksia nähdään saunassa, keittiössä, venevajassa, huussissa - kaikki nämä siis lavan ulkopuolella. Kati Lukan mustalla kuutionmuotoisella lavalla on vain laiturihässäkkä ja monta ovea näihin ulkopuolisiin tiloihin. Illan aikana keskustellaan, väitellään, juovutaan ja grillataan. On menestynyt sijoittajaveli Juha (Timo Tuominen) joka kompensoi lentojaan ja on kansainvälistä uraa luova näyttelijä Tuomas (Esa-Matti Long) sekä alkoholisoitunut kirurgi Pekka (Antti Pääkkönen). Ja sitten on vielä Klaus Kinskiin uponnut sisko Hannele (Kristiina Halttu). Viimeisenä paikalle saapuu Wembley-tasoinen muusikko Peter (Elmer Bäck) ja hänestä kirjaa kirjoittava Laura (Emmi Parviainen). Porukka on koossa, ja pikkuhiljaa kaikista paljastuu jotain; avioeroja, rahapulaa, epäonnistumisen tunteita elämässä ylipäätään.

Surullisen hahmon ritari on Annan tossukkamainen mies Matias, joka on kolme kuukautta aiemmin yrittänyt itsemurhaa ja on siitä asti ollut vahvalla lääkityksellä. Hän kuljeksii nurkissa kuin hylätty kulkukoira ja kärsii. Annalla on kuuma suhde mökkinaapurin kanssa (tämän kipinän huomaa kyllä heti kun Erkki tulee syntymäpäiville) ja veikkaan että Matias aavistaa asianlaidan. Anna on jotenkin häilyväinen muutenkin, ei ainoastaan suhteessaan mieheensä. Sisarussarjan lapsuudessa on paljon käsittelemättömiä asioita, isä keskittynyt uraan, äidin traaginen kohtalo, josta syystä Pekka kutsuukin heidän lapsuudenkodin olohuoneessaan olleen virtahevon sijaan sinivalas.

Ensimmäisessä näytöksessä Anna toimii välillä kertojana yleisölle, ensin esitellen hahmot, sitten kertoen tunnelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ja Anna löytävät heti yhteyden, ja alkavat tapailemaan. Voisi luulla että ehkä jopa romanttisessa mielessä ellei mökkinaapuri olisi niin tiiviisti Annan mielessä. Tosin ei sekään suhde vaikuta jatkuvan, vaikka Erkki vakuuttaa rakastavansa Annaa… Häilyvää. Toisessa näytöksessä kertojapestin ottaa Laura, joka häipyy taustalle pois näkyvistä, ollen silti vahvasti läsnä (skriinien kautta). 

Täytyy sanoa että vaikka tämä välillä aika äijähenkinen näytelmä onkin, niin Parviainen ja Leeve tekevät todella vahvat ja hienot roolit. Kumpikin kuuluu kyllä ihan etujoukkoihin suomalaisessa teatterikentässä. Symppaan kovasti Leeven esittämää Annaa, millaisia juttuja hän käy päässään läpi. Myös Eero Aho tekee upeaa työtä, kuten aina. Ja olipa kiva nähdä taas Elmer Bäck lavalla, ohjaajat voisivat enemmänkin hyödyntää hänen lavakarismaansa.

Joku veljeksistä pohtii ”miten voidaan koskaan mennä kuuhun, jos ei saada edes yhteyttä toisiimme?” Se kiteyttää kyllä hyvin esityksen – nämä ihmiset hapuilevat pimeässä eivätkä saa kunnolla kontaktia toisiinsa. Yritystä on, mutta edes yhteiset lapsuusmuistot eivät auta. Sitä tuntee taantuvansa takaisin niihin lapsuuden asetelmiin ja hierarkioihin – kuulostaapa niin tutulta.

Tuomas Lampisen puvuissa on sopiva ripaus saaristolaisuutta, eli sinisiä sävyjä, luonnonvärejä, paksuja villapaitoja, khakia. Toisessa näytöksessä Annalla ja Lauralla on samanlaiset siniharmaat mekot, kuin merkkinä heidän läheisestä yhteydestään, ja muutenkin asujen värimaailma on siirtynyt harmaaseen ja mustaan. Lukan lavastus tuo mieleen niin monet kesämökit! Seinillä on majakkakalenteri ja Cousteaun kuva, merikarttoja ja Cast Away -leffan juliste. Sitä meriteemaa, haaksirikoilla ja valailla. Väliajan jälkeen musta laatikko on purettu, osa sivussa olleista huoneista on tuotu näkyville. Isot skriinit hallitsevat lavan sivustoja. 

Green screen-tekniikkaa käytetään mm. venevajassa ja sen kautta pääsemme ihanan aurinkoisiin merimaisemiin ja kesään! Liplattavan veden saattaa melkein jo haistaa. Äänisuunnittelu ja musiikki on Kasperi Laineen käsialaa ja tukee hienosti hieman sirpaleista kuvaa. Sukupuuttoon kuolleiden lintujen äänet yhdistyvät hienosti erilaisiin efekteihin. Dynaamiset äänet ovat kyllä hieman pelottavia paikoitellen. Musiikki on taustalla kuin aavistus, verkkaista ja soljuvaa. Valo- ja videosuunnittelu (Ville Seppänen) on erityisen isossa roolissa Sinivalaassa. Loisteputket värisevät katossa ja valmiiksi kuvattua materiaaliakin hyödynnetään hyvin. Kirjoitettuna ja heijastettuna taustan ”paperille” henkilön kuolema vaikuttaa vähemmän tylyltä kuin näytettynä.

Kameroita on kaikkialla, ja niillä saadaan aika hauskojakin juttuja näytettyä. Kun porukka grillaa hodareita niin Matias muodostaa paprikasuikaleista HELP – mutta kukaan ei kuule tätä mykkää avunhuutoa. Heikki Pitkäsen hienossa roolityössä on melankolinen ote; Matias jää kaikkien varjoon, myös vaimonsa.

Väliajan jälkeen porukka on kokoontunut pohtimaan mökkisaaren myyntiä. Anna, joka omistaa 45%, on ainoa joka ei halua myydä, ehkä hän pelkää muutosta ja viimeisen siteen katoamista äitiin. Keskustelu velloo Itämeren saastumisesta Matiaksen kastroimiseen ja oman perheen inhoamiseen. Eeppinen hidastettu käsirysy, jota Lauran ääni selostaa urheilukilpailumaisesti, on varsin viihdyttävä. Porukka ei taaskaan kohtaa, kukaan ei kysy toiselta mitä kuuluu. Kaikki kantavat omaa taakkaansa mukanaan ja jokainen hahmo tuntuu kaipaavan rakkautta jossain muodossa. Nämä ihmiset elävät omissa kuplissaan, kykenemättöminä kääntämään laivaa. Muutos on samaan aikaan asia mitä toivotaan, odotetaan ja pelätään. Ilmastonmuutosta ei pysäytetä vain metsittämällä, kuten näytelmän Juha tekee. Jos muuten eletään yli varojemme ja rajojemme, ei siinä paljoa pienet toimet auta.

Huomaa että Paavo Westerberg on tehnyt paljon tutkimustyötä näytelmää kirjoittaessaan. Ohjaajana hänellä olisi ehkä pitänyt olla rohkeutta karsia vähän enemmän. Vaikka nämä tyypit ovat inhimillisiä ja samaistuttaviakin, niin kokonaisuutena Sinivalasta vaivaa hienoinen ähky. Lopussa on kuitenkin nähtävissä toivoa, koska kirjailija Lauralla on mahdollisuus vaikuttaa ja muuttaa loppuratkaisua. Vaikka ihminen ei voikaan hankkiutua sukupuuttoon vapaaehtoisesti, ehkei meidän sittenkään tarvitse.

Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Don Juan / Turun kaupunginteatteri 5.10.2019

Koska osuimme Turun teatteriteemaisten kirjamessujen kanssa bloggarikollega Pasin (Pessin ja Illusian luona) samaan teatteriesitykseen, keksimme tehdä hieman erilaisen bloggauksen. Eli kävimme muutaman päivän ajan dialogia esityksestä, ja tässä on tulos. Kuten esityksen alaostikko kuuluu: rakkaus on tehty jaettavaksi - niin myös kirjoituksemme siitä. Olipas hauska ja kiinnostava kokeilu! Lukemisen helpottamiseksi omat kommenttini ovat kursiivilla. Turun kaupunginteatterin Don Juan, olkaa hyvät!

Pasi: Aloitan siitä, mistä pidin esityksessä. Molièren teksti ja Arto af Hällströmin suomennos ovat kyllä käsittämättömän upeat. Teksti elää yhtä aikaa koomisena ja syvällisenä, kauniina ja rivona. Säkenöivää dialogia ja terävää, psykologisesti tarkkaa pohdintaa seuraa lumoutuneena. Don Juanin (Eero Aho) holtiton, röyhkeydessään käsittämätön ja itsekkyydessään karmiva päähenkilö nautiskelee hedonistisesti ja taas toisaalta kapinoi kaikkea sovinnaisuutta vastaan, tekopyhyyden sumun ympäröimänä. Molièren teksti on syvällinen ja samalla todella inhimillinen

Minuun kolahti Pasi Lampelan Don Juan -tulkinnan dekadentti ja osin groteski näyttämökuva ja yleistunnelma. Markus Tsokkisen lavastus loi teokseen omanlaisensa maailman. Sen taidokkuus on ehkä lopulta siinä, miten se varsin vähäeleisesti onnistuu piirtämään näyttämölle rappion tunnelmaa. Näyttämöllä nähdään pullorykelmiä, WC-istuin, nuhruinen kylpyamme ja roiskeiset seinät.

Kiinnostavaa kuulla Katri, mistä sinä erityisesti pidit tai et pitänyt esityksessä.

Katri: Minäkin pidin kokonaisuudesta paljon. Välillä teksti rönsyää ja välillä se on napakkaa, mutta aina niin kovin inhimillistä. Eero Aho nyt on aina (no ainakin melkein) aivan loistava, mutta nyt minua hieman häiritsi niin hänen, kuin muidenkin näyttelijöiden, groteskius ja överiys. Vaatiiko Molière tämmöistä ylivetämistä? Emmekö me muuten oivalla hänen tekstiään ja sen huumoria? Muutama vuosi sitten Kansallisteatterin Luulosairaassa oli vähän samaa fiilistä eli kaikki meni niin yli, että se jo hieman häiritsi katsomiskokemusta.

Näin tästä joku vuosi sitten version Lontoossa, ja se toimi oikein hyvin ilman tämänlaista ylivetämistä. Toki David Tennant on hyvin erilainen näyttelijä kuin Eero Aho (pidän molemmista hurjan paljon) mutta ehkä se oli modernimpi versio aiheesta (nimenäkin Don Juan in Soho). Okei, Don Juan on hahmona röyhkeä ja rietas, sellainen moderni kaikki-tänne-mulle-heti-nyt hedonisti, ja siten myös oivallisesti 2000-luvulle sopiva. Ja ah miten se Mozartin Don Giovanni-musiikki sopi taustalle oivallisesti. Josta pääsenkin aasinsillan kautta kehumaan loistavaa tuubistia Kari Liljaa! Mikseivät useammat ohjaajat hyödynnä tuubaa teatterisoittimena? Ihan parasta! 

Naiset jäävät tässä hieman sivuosaan. Ehkä se on tarkoituskin, koska eiväthän naiset sinällään ole Don Juanille tärkeitä, kertakäyttökulutusta varten vaan. Miten sinä tämän koit Pasi?

P: Niin. Kyllähän Don Juan on selkeästi kahden miespääosan näytelmä ja naisroolit jäävät pakostakin hieman sivuosaan. Eipä silti, Riitta Salmisen Charlotta ja Minna Hämäläisen Mathurine olivat Don Juanin pyörityksessä mainiosti tehdyt maalaisneitoset. Samoin Hämäläisen Dona Elvira, Don Juanin vaimo, oli varsin hyytävä roolihahmo katkerana ja koston janoisena, petettynä naisena. 

En Katri malta olla kommentoimatta mainitsemaasi Eero Ahon näyttelijäntyötä, joka tosiaan liikkuu vahvasti överiosastolla tai näyttäytyy ylivetämisenä kuten mainitsit. Ahon tapa rakentaa päähenkilö toi dekatentteja elementtejä Don Juanin hahmoon ja korosti kaikki auktoriteetit ja instituutiot hylkäävää, hälläväliä asennetta. Don Juan kapinoi vanhempiaan, uskontoa ja avioliittoa, oikeastaa kaikkia moraalisesti järjestäytyneen yhteiskunnan instituutioita ja arvoja vastaan. Kun sitten hänen rietastelujensa tuloksena hän saa kimppuunsa arvostelijat, Don Juan turvautuu tekopyhyyteen. Tämän Aho onnistuu tuomaaan roolihahmoonsa ehkä juuri groteskin, ylivetävän ilmaisun kautta varsin hyvin. 

Itse pidin todella paljon Hannes Suomisen palvelijahahmo Sganarellesta. Nauttivan rytmillisesti tarkkaa ilmaisua, jossa oli kepeyden tuntu. Suomisen roolityö tavoittaa osuvasti Sganarellen äkkipikaisen jaisäntänsä kanssa herkästi debattiin heittäytyvän palvelijan luonteen. 

Yksi esityksen onnistuneista puolista oli myös sen rytmitys. Lampela on ohjannut tulkinnan napakaksi ilman, että se on kuitenkaan liian kiivas tai huohottava. Kohtaukset etenivät hyvärytmisesti. Me näimme esityksen kuukausi ensi-illan jälkeen ja se oli ilmeisesti hieman jo tiivistynytkin. Oletko Katri samaa mieltä?

K: Kyllä Aho toi siihen oivallisesti näkymään sen tekopyhyyden! Ja ehkä tämä tyyli istui kokonaisuuteen sopivasti. Ja jotenkin se katsojien kanssa flirttailu oli hauska lisä. Samaa mieltä olen Hannes Suomisen roolista! Aivan pistämätön esitys. Samaan aikaan herransa toimille silmiään pyörittelevä ja sitten myös tämän oikkuja miellyttävä. Sopiva vastavoima Don Juanin elostelijamaisuudelle. “Mikä hirvittävä mies - mutta elettävä se on meikäläisenkin” tiivistää tämän mielipiteen varmaan hyvin.

Kimmo Rasila oli oivallinen herra Dimanche, joka tulee perimään velkojaan. Miten näpsäkästi Don Juan tämänkin onnistuu kyöräämään ulos ovestaan. Pidin myös Markus Ilkka Uolevin Pierrotin ilmeikkäästä ja runsaseleisestä roolista. Ja ihanaa nähdä viime vuoden lopussa teatterista eläköitynyt Petri Rajala taas lavalla!! Tämän miehen näyttelemistä on aina ilo katsoa.

Tuomas Lampisen pukusuunnittelu on myös hyvin onnistunutta musta-valkoisessa maailmassaan. Syntistä nahkaa, ihanat pitkät saappaat, samettia. Ajatukset pyörivät dekadentteihin seksiklubeihin (missä Don Juan varmaan vierailisi mielellään). Rappiofiilistä täydensi hyvin kasvoilta rapistuvat ihomaalit. Lisäbonus ruttonaamareista!

Don Juan ei kadu mitään, ei edes lopussa. Onko hän niin läpikotaisin turmeltunut ettei mikään tunnu missään?

P: Kyllä. Karmivaa Don Juanin hahmossa on, että hän haluaa kapinoida valtaapitäviä vastaan ja luisuu itse samaan, tuhoavaan vallankäyttöön, joka särkee kaikki yksilöt hänen ympäriltään. Lampisen pukusuunnittelu tosiaan istui hyvin tyyliin ja teoksen rappiomaisemaan. Ahon ulkoinen habitus elostelijana sai lopullisen silauksen maskista ja puvustuksesta. Niinkuin Katri mainitsit, Aho saa oivallisella neljännen seinän rikkomisella ja flirtillä yleisön kanssa Don Juaniin vielä lisäannoksen imelää riettautta. 

Ei voi kuin taas todeta, että klassikoissa on voimaa ja ne kestävät läpi vuosisatojen. Molièren Don Juan on niin vahvan yleisinhimillinen ja molemmat päähenkilöt psykologisesti niin hienovaraisen aidoiksi rakennettuja, että se kantaa yhä nykyhetkessäkin vahvasti. Lampela on tehnyt erittäin onnistuneen tulkinnan ja saa klassikon elämään näyttämöllä. 

K: Kyllä vaan, klassikko on klassikko ihan syystä. Ja vaikka tämä jätti hetkittäin hämmentyneen olon, niin silti vahvaa ja hienoa teatteria. Ymmärrän hyvin miksi Turun kaupunginteatterin Don Juan on ollut suosittu ja paikkoja vaikea saada. On myös hyvä että tila on riittävän intiimi; suuremmalla näyttämöllä tämä ei toimisi vastaavasti. Onneksi keväälle on lisäesityksiä tarjolla!

Kiitos Pasi seurasta ja tästä dialogibloggausideasta. Olipa meillä kiva päivä ja vielä iltakin Turussa - otetaan uusiksi! Tässä vielä linkki Pasin kirjoitukseen.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu / Helsingin kaupunginteatteri 14.9.2018

Helsingin kaupunginteatterin Suomen lähihistoriaa ruotivaa näytelmäsarjaa jatkaa tänä syksynä Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu. Kari Heiskasen ohjauskäsialaa tämäkin, kuten viime vuotinen Mannerheim ja saksalainen suudelma, mistä pidin oikein paljon. Teksti on Heiskasen kynästä. Etukäteen odotin suurella mielenkiinnolla miten lempinäyttelijäni Eero Aho suoriutuu haasteellisesta Urho Kekkosen roolista.

Näytelmä ei ole mikään elämänkerta Kekkosesta, vaan ajanjakso on rajattu ensimmäiselle presidenttikaudelle ja kulminoituu nk. Noottikriisiin. Historian oppituntina tämä oli erittäin mielenkiintoinen, koska tuo aika on itselle hieman hämärän peitossa. Se avasi myös hieman enemmän sen ajan Suomea ja Kekkosen persoonaakin. Ja vahvisti vain sitä itsevaltiaan kuvaa mikä on alkanut minullekin Kekkosesta muodostua. Ihan turha puhua etteikö meillä olisi ollut liki samanlaista henkilökulttia kuin itänaapurissamme, ja lehdistönvapauden rajoittamista ja kaikkea muuta diktatuurimaisia piirteitä. Kyllä UKK aika rautaisessa otteessaan monia asioita piti. Okei, dramaturgisia vapauksia on varmaan hieman otettu, mutta kyllä tämä varmaan aika hyvin taustoitettu ja tutkittu aihe ja ajanjakso Heiskaselle on.

Toinen hyvin kiinnostava asia oli nähdä nuorina kaikki sellaiset poliitikot, jotka itse muistaa vain vanhoina, turvonneina, alkoholisoituneina... Poliitikot, jotka ovat tutumpia Karin pilapiirroksista (meillä oli kotona iso kokoelma niitä Kari Suomalaisen kovakantisia pilapiirroskirjoja). Väinö Leskinen (Rauno Ahonen), Johannes Virolainen (Jari Pehkonen), Veikko Vennamo (Pertti Sveholm), Ahti Karjalainen (Mikko Virtanen) - aivan mainioita roolisuorituksia kaikilta ja lavalla avattiin näiden herrojen historiaa ja taustoja hyvin.

Kekkonen oli kaiken muun lisäksi myös ihmeisen perso naiskauneudelle, ja sitäkin puolta näytelmässä käsiteltiin. Kärsivällinen Sylvi-vaimo (Marjut Toivanen) odottaa kotona, mutta ei suinkaan syyllistävänä tai tuomitsevana. Pikemminkin hieman huvittuneen oloisena että kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Niinkuin aina ajoikin. Kekkosen valloituksina (tai niiden yrityksinä ainakin) nähtiin niin saksalainen toimittaja Höpker (Tiina Peltonen), hehkeä Anita Hallama (Vappu Nalbantoglu) kuin Anne-Marie Snellmankin (Leena Rapola). Sylvi-vaimon lisäksi pysyvä naishahmo Kekkosen elämässä tuntui olevan kärsivällinen sihteeri (Leena Rapola).

Mutta oliko Eero Aho uskottava Kekkonen? Varmaan monella tapaa. Esityksessä minua hämäsi se, että Ahon UKK oli niin paljon vaimoaan nuorempi. He olivat kuitenkin syntyneet samana vuonna, siis Sylvi ja Urho. Jotenkin tässä tulkinnassa kävi mielessä, että koska Sylvi oli niin paljon iäkkäämpi puolisoaan, niin se oikeuttaisi Urkin lukuisat naissuhteet. Hyvin Aho kyllä toi esiin sen puun ja kuoren välissä olleen presidentin, ja omaa valtaansa pönkittävän itsekeskeisen, jopa diktaattorimaisen miehen. Välillä hieman herkän ja haavoittuvaisenkin oloinen UKK, jonka oli pakko vaan puskea eteenpäin, vaikka kroppa koitti pistää jarruja peliin. Oli tietty maine ja sitä oli pidettävä yllä.

Kekkosen ja Väinö Tannerin (Timo Torikka) keskinäinen kilpailu, nokittelu ja kiistely oli yksi näytelmän perusjännitteitä. Myös myöhemmin koko Honka-liitto ja Olavi Honka (Matti Rasila) -kuviot painoivat Kekkosta seinää vasten. Ja sitten oli niitä kosteita illanviettoja kovaänisiä vitsejä laukovan Hruštšovin (Pertti Sveholm) ja muiden venäläisten kanssa. 

Poliittiset suhmuroinnit, Suomen ja Neuvostoliiton ongelmalliset suhteet, vallanpäättäjien naisseikkailut - mikään ei ole muuttunut näinä vuosikymmeninä. Vain henkilöt ovat vaihtuneet (ja toki Neuvostoliitto Venäjäksi). Hieman huvittavaa, ja toisaalta aika surullistakin, että mikään EI ole muuttunut.

Näyttelijät tekevät hienoja rooleja, joista erityisesti mieleeni olivat Torikan jähmeä Tanner, Pehkosen sutki Virolainen ja Nalbantoglun viettelevä Hallama. En tiedä olisinko mennyt katsomaan tätä näytelmää silti ilman Eero Ahon mukanaoloa - mutta olen toki tyytyväinen että menin. Kiinnostava aihe, mutta kokonaisuus jäi kyllä ehkä hieman tavanomaiseksi, ja jopa hetkittäin aavistuksen tylsäksi. Jännitystä onnistuttiin kuitenkin rakentamaan hyvin, ja koska en oikeasti tiennyt/muistanut näitä asioita, että mitä seuraavaksi tapahtuu, niin moni asia oli yllättäväkin.

1950-60-lukujen muoti ja värit heräävät hienosti henkiin Elina Kolehmaisen pukusuunnittelussa (ne miesten tylsät puvut ja naisten värikkäät asut!) sekä Antti Mattilan ruskean sävyisessä lavastuksessa. Vanhoja lehtileikkeitä ja videopätkiä hyödynnettiin näppärästi Toni Haarasen projisoinneissa. Erityisesti Noottikriisin Havaiji-kuvan henkiinherätys lavalla oli hauska yksityiskohta. Ja kyllä Mika Ijäs oli loihtinut hienot valot lavalle - niiden avulla tunnelmia ja kohtauksia vaihdeltiin aika nopeallakin tahdilla.

Varmasti Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu kiinnostaa erityisesti niitä ketkä näitä tapahtumia ja ihmisiä hyvin muistavat, mutta oli hyvä historian oppitunti meille nuoremmillekin. HKT:n pieni näyttämö oli juurikin passeli paikka.


Kuvien copyright Tapio Vanhatalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hinta / Helsingin kaupunginteatteri 1.2.2018

Amerikkalainen Arthur Miller on kirjoittanut paljon pitkiä, raskaita perhesuhdevatulointinäytelmiä. Kauppamatkustajan kuolema on klassikko, jota monet teatterit esittävät määräajoin. Sen lisäksi olen nähnyt A View From the Bridgen upeana versiona 2015 Lontoon Young Vic-teatterissa ja The Cruciblen Lontoon Old Vicissä 2014 (se on muuten ladattavissa Digital Theatresta!). Kymmenien näytelmiensä joukosta nämä ovat ehkä niitä esitetyimpiä. Sen sijaan tämä Helsingin kaupunginteatterin uutuus Hinta (The Price) on ehkä hieman harvemmin lavoilla nähty.

Hinta on kantaesitetty 1968 eli viisikymmentä vuotta sitten, myös Suomessa. Kansallisteatterin ensi-ilta oli jo 1.3., kun kantaesitys oli Broadwayllä 7.2.! On ollut nopeaa toimintaa! Mutta vaikka tämä tutkailee pitkälti vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeisiä aikoja, niin aihehan on iätön. Tämmöisiä perhesuhdekuvioitahan käydään jatkuvasti tänäkin päivänä.

Nooh, odotukset olivat korkealla, olihan nyt tekijäryhmänä aikamoinen dream-team. Yksi suosikeistani eli Paavo Westerberg ohjaamassa ja ei näyttelijäporukassakaan mitään valittavamista ollut. Kolme tuntia suoraa tekstitykitystä ja niin, sitä tulehtuneiden perhesuhteiden selvittelyä. On kulunut 16 vuotta kun perheen isä kuoli ja siitä asti ovat tämän vanhat huonekalut keränneet pölyä talon vintillä. Sama aika on kulunut myös veljesten Walterin (Eero Aho) ja Victorin (Santeri Kinnunen) edellisestä tapaamisesta. Nyt taloa ollaan purkamassa, joten tavaroille tarvitsee tehdä jotain. Niinpä Victor on puhelinluettelosta kaivanut esiin tyypin joka ostaisi romppeet pois. Lopulta tämä Gregory Solomon (Esko Salminen) köpöttääkin keppeineen paikalle, raihnaisen oloisena.

Poliisina toimiva Victor ja tämän hieman alkoholisoitunut vaimonsa Esther (Aino Seppo) ovat enemmän tai vähemmän kärsivällisesti odottaneet Solomonia ja ruotineet samalla omaa elämäänsä. Victor on täyttämässä 50 ja olisi aika miettiä eläkkeellejäämistä ja uutta suuntaa elämään. Mutta kun roikkuu tiukasti menneisyydessä on kai mahdotonta siirtyä eteenpäin. Miksi Victor on jumiutunut poliisin hommiin vaikka yliopisto-opinnot olivatkin aikoinaan alkaneet lupaavasti? Kyllä sekin selviää. Ja kaikki muukin mikä on jäänyt kaivelemaan veljesten välejä, kunhan Walter pölähtää paikalle kesken kiivaan kaupanhieronnan.

Tämä on aika raskas teksti. Syyttelyä, sovinnon tekemistä, salaisuuksia. Ilman näin karismaattisia näyttelijöitä ja hyvää ohjaustyötä ei ehkä jaksaisi katsoakaan. Koko sakki tekee oivallista työtä, mutta taas kerran konkari-Salminen vie voiton. Tämän Solomon onkin kyllä varsinainen rakastettava ketku. Vanha pappa, joka haluaa hieroa ja tinkiä ja vatvoa ja pohtia. Kehuu Estheriä estoitta. "Voi tyttökulta, kun kaikki likat tykkää musta!". Tämä ei edes kuulosta rasvaiselta kun sanojana on Esko Salminen. Välillä nautitaan välipalaksi kananmunaa ja käydään nokosilla ja sitten taas saatetaan jatkaa bisneksiä. Kyllähän tässä selkeästi on ammattimies, mutta vanhankantainen. Ei sovi kiirehtää... Sitäpaitsi Solomon kyllä huomaa ettei Victor ymmärrä huonekalujen arvosta hölkäsen pölähtävää. Salminen tuo valtavan karismansa lavalle ja kietoo koko katsomon siihen. Ihanaa seurata, vaikka ymmärrän hyvin että veljeksillä saattaa hieman hermo mennä tämän papparaisen kanssa. Mikä kaikki Solomonin kertomuksissa on totta, vai heittääkö hän vaan juttua muuten vaan. Ihanan herkullinen rooli ja sopii Salmiselle kuin nenä päähän.

Samalla kun mietitään huonekalujen hintaa, päästään pohtimaan elämän kysymyksiä muutenkin. "Pitääkö näiden olla arvottomia, vaan siksi kun nää on meidän?" toteaa Esther tavaroista. Minkä arvoista on ollut Victorin elämä; elämä minkä hän uhrasi isänsä elättämiseen tämän menettäessä kaiken vuoden 1929 pörssiromahduksessa ja sitä seuranneessa Suuressa Lamassa. Tai onhan sitä elää kitkuteltu, mutta siinä kaikki. Siinä kun velipoika on porskuttanut eteenpäin maailmassa, niin Victor jumiutui huonopalkkaiseen poliisin hommaan. Katkeruutta on ilmassa, varsinkin kun Walter paljastaa totuuden isästä. Voiko sitä antaa anteeksi asioita? Eipä se Walterin elämäkään ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta nyt hän kuitenkin näyttää oman sairastumisensa myötä saavuttaneen jonkunlaisen tasapainon ja mielenrauhan. On outoa huomata miten kumpikin veljeksistä tuntuu hieman kadehtivan toisen elämää. Minkä hinnan kukakin maksaa omista elämänvalinnoistaan. Mikään ei lopulta ollutkaan sitä miltä näytti. Näytelmässä on paljon myös kritisointia nykyistä ostamis- ja kulutusyhteiskuntaa kohtaan, enimmäkseen Solomonin suulla.

Santeri Kinnunen Victorina on kyllä isoimmassa roolissa tässä, ja tämä onkin vahva tulkinta. Se katkeruus (elämälle, veljelle, isälle) tihkuu läpi joka ihohuokosesta. Victor on nariseva ja ärsyttävä. Aino Sepon Esther on oppinut myös myötäilemään miehensä tunteita jotenkin, ilmeisesti turvautumalla taskumattiinsa vähän turhan usein. Eero Aho ilmaantuu lavalle juuri ennen väliaikaa, dramaattisesti, ja samantien pimenee. Omalla tinkimättömällä tyylillään hän nytkin roolista suoriutuu. Walter koittaa parhaansa tehdä sovintoa.

Antti Mattilan lavastama kapoinen ja kulmikas lava on täynnänsä huonekaluja. Juuri sen näköistä että sinne on vuosikausia raahattu kaikki turha. Ullakolla ollaan ja valo siivilöityy vintti-ikkunoista ja liikenteen kumu kuuluu välillä kaukaa. Kalle Ropponen on suunnitellut pelkistetyn yksinkertaisen valaistuksen, johon kuuluu paljaat hehkulamput itse "ullakolla" ja ikkunoista tuleva valo. Niin henkilöt kuin huonekalut tekevät varsin jyrkkärajaisia ja teräviä varjoja. Vähän kuin jotain varjoteatteria. Jossain vaiheessa muistan miettineeni miten kylmää ja tylyä tämä kaikki on; valoilla ei edes yritetä pehmittää mitään. Mutta sitten yhdessä kohtaa Walter seisoo valossa, joka pehmentää tämän kasvot ihan vieraan näköisiksi.

Vaikka tämä on painavaa tekstiä niin taitavasti Westerberg on sijoittanut sinne pitkiä taukoja. Keventävät hieman, mutta ehkä myös tihentävät tunnelmaa. Myös hämyinen musiikki luo omanlaisensa tunnelman. Ei ehkä helpoin kolmetuntinen, ja ei tee mieli nähdä tätä uudelleen, vaikka hienoa draamaa onkin.


Kuvien copyright Tapio Vanhatalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.