Belleville / Donmar Warehouse 18.1.2018

Donmar Warehouse on yksi suosikkiteattereitani Lontoossa. Pieni ja intiimi, laatunäytelmiä. Josie Rourke on ollut johdossa nyt vuodesta 2012, mutta juurikin viikko sitten tuli ilmoitus että hän jättää teatterin ensi vuonna. Seuraavalla taiteellisella johtajalla on isot saappaat täytettävänä. Mutta toisaalta, Rourke tuli teatteriin Michael Grandagen jälkeen, ja hyvin hän on pestissään onnistunut. Syystä tai toisesta mulla on ollut liki kahden vuoden tauko Donmarista. Ei kai ole ollut niin kiinnostavia näytelmiä. Nyt halusin mennä katsomaan Bellevillen, koska se osui kalenteriini ja tarjosi mahdollisuuden nähdä James Norton uudelleen lavalla.

Amy Herzogin uutuusnäytelmä tapahtuu Pariisissa. Nuori amerikkalaispariskunta Zack (James Norton) ja Abby (Imogen Poots) ovat muuttaneet sinne miehen työn perässä. Tämä kun on lääketieteen alan tutkija. Naisella on jonkunlaisia mielenterveysongelmia pari vuotta aiemmin tapahtuneen äidin kuoleman jälkitilana, ja pakonomainen tarve olla isäänsä jatkuvassa puhelinyhteydessä. On jouluaika, sisko viimeisillään raskaana, mutta viisumiasioiden takia eivät he voi mennä kotiin jouluksi.

Tapahtumat käynnistyvät kun sivutoimisena joogaopettajana toimiva Abby tuleekin kotiin suunniteltua aiemmin - vain yllättääkseen miehensä nettipornon parista. Pikkuhiljaa siipasta paljastuukin yllättäviä puolia, ja pariskunnan suhteesta ja avioliitosta myöskin. Mikään ei ole enää sitä miltä näyttää. Kuinka hyvin sitä tuntee puolisonsa? Kuinka paljon toisen edestä on valmis tekemään uhrauksia? Aika paljon näemmä. Marttyyrikorttia heilutellaan puolin ja toisin.

Hyvin tämä porukka näyttelee, myös Malachi Kirby ja Faith Alabi, jotka ovat afrikkalaistaustainen pariskunta ketkä toimivat jonkunlaisina talonmiehinä vuokra-asuntoyhtiössä. He puhuvat lähinnä ranskaa, ja ovat aika vähän näyttämöllä. Imogen Pootsin näin viimeksi Who's Afraid of Virginia Woolfissa, ja tässäkin roolissa hän saa esittää humalaista nuorta amerikkalaisnaista. Tämä on kyllä syvällisempi ehkä, tai ainakin nyt hän on paremmassa vedossa. Hysteeriset naiset on siis hallussa, mutta olisi mielenkiintoista nähdä häneltä jonkunlaisia muitakin rooleja.

Ja en tiedä miten tarkoituksellista se on, mutta James Norton taitaa tykätä esittää psykopaatteja tai vähintäänkin aika vinksahtaneita persoonia. Tämä oli teatterissa jo toinen kerta (edellinen oli aivan kipeä Tracy Lettsin Bug) sellaisessa roolissa. Mutta mikäs siinä, kun mies tekee sen niin oivallisesti. Hänen Zackinsa on hyvin läsnä, tavallaan mieliksi oleva reppana, ja tavallaan hieman häirintynytkin. Veitsi kädessä ja pää sekaisin katsoja kyllä uskoo että jos tämä mies on onnistunut vaimoaan sumuttamaan kaikesta, niin kyllä hän kykenee vaikka mihin. Toisaalta, tämän vaimo on ollut sumutettavissakin, että sikäli. Tilaisuus tekee varkaan. Ei se asiaa yhtään enempää oikeuta kyllä.

Ohjaaja Michael Longhurst teki upeaa työtä NT:n Amadeuksen parissa viime vuonna ja tämäkin ohjaus on napakka ja jännitettä hyvin ylläpitävä.

Bonuksena lavalla on paidaton Norton ja kokonaan alasti oleva Poots, kuka silmänruokaa kaipaa.

Tunti 40 minuuttia, ilman väliaikaa. Sopiva mitta. Tarina saadaan kerrottua, ja tunnelma alkaa olla jo aika intensiivinen lopussa. Hieman avoimeksi tämä jäi kuitenkin, aika lailla jätetään katsojan mielikuvituksen varaan. Ei ehkä tyydyttävin loppu ikinä mutta tällä mennään. Sellainen taas ihan kiva näytelmä, mutta ei mikää elämää suurempi kuitenkaan.

Olin jotenkin kuvitellut Nortonin olevan isompikin tähti, sen verran paljon isoja tv-rooleja hän on viime vuosina tehnyt. Mutta meitä oli tasan kaksi ihmistä teatterin edustalla odottamassa. Toinen oli näitä semiammattilaisia nimmarinmetsästäjiä joka halusi nimmareita isoihin valokuviinsa. No, viimeksi mulla oli kiire lennolle joten nyt sain sitten mustikkasuklaat annettua :-)


Esityskuvien copyright Marc Brenner, muut kuvat omia.

Coriolanus / NT Live 16.11.2015

Näin vajaan kahden vuoden tauon jälkeen olikin tosi ihanaa nähdä Donmar Warehousen Coriolanus uudelleen. Tai neljäs kertahan tämä mulla jo oli. On ihan mahdottoman kummaa miten siitä voi saada vieläkin näin paljon irti! Se tuntui melkein jopa parhaimmalta esitykseltä (vaikka olen sen livenäkin kahdesti nähnyt). Tultiin Eevan kanssa Plevnan leffateatterista ulos ja molemmilla oli ihan sama fiilis: mahtavaa! Kuuntelin seuraavana päivänä kommenttiraidankin tähän, missä pääosin olivat äänessä ohjaaja Josie Rourke ja nimiroolia tulkitseva Tom Hiddleston - se oli kanssa huisin mielenkiintoinen.

Mä nyt muutamia mietteitäni esityksestä laitan tähän. Olen Donmarin Coriolanuksesta kirjoittanut aika monesti aiemmin, jos kiinnostaa niin menkää ja selatkaa blogia taaksepäin...

En muistanutkaan miten Coriolanus tosiaan uskoo, että hän voi sanoa mitä tahansa kansalaisille, ja sitten haukkuukin heitä oikein olan takaa. Pitää itseään parempana kuin muut. Se Caius Martiuksen ja Aufidiuksen keskinäinen, kompleksinen suhde; vihaavat mutta kunnioittavat toisiaan. Caius Martiuksen ansaittuaan lisänimensä Coriolanus taistelun jälkeen kansa on pakoitettu tykkäämään ja kunnioittamaan tätä, vaikkakin hieman vastentahtoisesti. Coriolanus lähtee kaavussaan kalastamaan ääniä, ja tässä Hiddleston tekee ihan mestarillisen suorituksen. Lipevyydestä kymppi! "People must have their voices!". Ja sitten tästä tuleekin petturi. Naps vaan.

Coriolanus on äkkipikainen, omahyväinen, ja hetkittäin tästä on kyllä vaikea tykätä. Ja sitten se äidin ja pojan suhde, herranjee. Onko toista yhtä kiihkomielistä ja sotahullua äitiä kuin Volumnia? Jonka mielestä pojan arvet on parasta mitä tämä tietää. Volumnia on päättänyt että hänen pojastaan tulee jotain suurta ja merkittävää ja sitä ei saa estää mikään. Siksi kai se äidin maailma romahtaakin kun Coriolanus ajetaan maanpakoon. Ei siinä auta äiteen eikä Meneniuksen anelut että Coriolanuksen pitäisi pyytää anteeksi ja olla nöyrä. Ei löydy nöyryyttä tästä miehestä. Perkuleen pässi!

Menenius on muutenkin sellainen toppuuttelija ja hyssyttelijä joka koittaa joka välissä hieroa sovintoa ja rauhaa. Kun Volumnia ja Virgilia (Coriolanuksen sivuosaan jäävä vaimo) menevät messuamaan tribuuneille että Coriolanusta ei saa häätää, niin siinäkin tämä koittaa rauhoittaa tilannetta. Mutta Volumnia on yhtä jästipää kuin poikansa (niin, mistäköhän C.lienee sen perinyt).

Ja sekin kohtaus kun Coriolanus ryysyläisen näköisenä vihdoin pääsee Antiumiin ja menee tapaamaan Aufidiusta. Joka sanoo rakastavansa vaimoaan kovasti, mutta niin vaan vanhan vihollisen näkeminen nöyränä hänen huushollissaan on parempi näky kuin vaimon tapaaminen konsanaan! Aikamoinen tunnustus! Aufidius käy pikkuhiljaa mustasukkaiseksi C:lle, kun sotilaat palvovat tätä., siis Aufidiuksen omat miehet! Ehkäpä se on yksi hyvin painava syy miksi C kokee loppunsa niin kuin kokee. Mutta onhan se Coriolanus kova sotajätkä, kun voitti Aufidiuksen silloin viimeksikin...

Oli tämä kyllä huikeaa näyttelijätyötä! Hiddlestonille täydet pisteet. Miten se saakin kyyneleet silmiin niin sukkelaan... Ja ei se Hadley Fraserkään pöllömpi ole Aufidiuksena :-)

Summa summarum, jos koskaan on mahdollista nähdä tämä taas, niin menkää menkää menkää! Eiköhän NT Live sen taas jonain päivänä esitä.

Temple / Donmar Warehouse 16.7.2015

Simon Russell Beale.

Siinä on ihan riittävä syy mennä katsomaan näytelmää.

Ja jos toista syytä tarvitaan, niin Donmar Warehouse on sitten se. En edelleenkään ole siellä mitään muuta nähnyt kun pelkkiä helmiä. Tämä ei ehkä ihan siihen terävimpään kärkeen yltänyt, mutta ihan kiva pikku (1,5 h, ei väliaikaa) näytelmä kuiteskin.

Temple perustuu tositapahtumiin, jotka ovat mulle jääneet hieman hämäriksi. Vuonna 2011 Occupy London liike järjesti mielenosoituksia ja muita, ja porukka leiriytyi neljäksi kuukaudeksi St Paul'sin katedraalin eteen. Kirkko jouduttiin sulkemaan telttakylän takia lokakuussa 2011, ja se olikin viikon verran kiinni. Aika moni kirkonmies erosi toimistaan vastineeksi sille miten protesteja käsiteltiin. Tämä näytelmä sijoittuu siihen aikaan, ja käsittelee katedraalin napamiesten välisiä kemioita ja valtarakenteita. Kaikki tapahtumat sijoittuvat toimistohuoneeseen, jonka ikkunasta näkyy kirkon kupolit ja kuuluu mielenosoittajien äänet.

  

Simon Russell Beale on St Paul'sin Dean, joka lopulta myös eroaa. Hieno rooli, hienoin elein näytelty. SRB on sellainen Lontoon teatterin grand old man, joka työskentelyä on aina ilo katsoa lavalla. Jäykkä ja jämpti pappi kohtaa astmaisen tytön toimistossaan, ja tämä sihteerinsijainen (pirtsakka Rebecca Humphries) säätää ja sählää niin että katsojaltakin meinaa mennä hermo. Mutta kirkonmies on pitkäpinnainen. Sisään purjehtii toinen kirkonmies, siviilivaatteissaan. Edellisenä päivänä Twitter-viestillä eronnut The Canon Chancellor (Paul Higgins), joka ei hyväksy miten kirkko on suhtautunut mielenosoittajiin. Edellisenä päivänä on kokouksessa päätetty avata kirkko uudelleen. Iltapäivällä on lehdistötilaisuus. Lontoon piispakin (Malcolm Sinclair) purjehtii paikalle, kun ei Dean pidä puhelinta päällä. Pienessä The Virgerin roolissa on myös Anna Calder-Marshall (jonka poika Tom Burke oli katsomassa esitystä, ja törmäsin häneen parikin kertaa).

Ihan kaikista tapahtumista en pysynyt kärryillä, koska en ole perehtynyt mitä Occupy-liike halusi ja mitä nämä kirkon sisäiset ristiriidat tarkoittivat. Piispa haluaisi Deanin eroavan, ja lopulta tämä päättääkin lähteä. Päättävät kuitenkin pitää vielä jumalanpalveluksen yhdessä Canon Chancellorin kanssa, vaikka kumpikin on jo eronnut.

Kiinnostava näytelmä, ja ihan mukava tätä oli katsoa. Lavastus (Tim Hatley, joka teki myös mahtavan Almeidan Ghosts-lavastuksen) oli passeli ja juhlava. Howard Davies ohjasi tämän  Steve Watersin uuden näytelmätekstin pohjalta. NT:llä olen nähnyt tältä parikin työtä: The Silver Tassien ja The Last of the Haussmansin.

  

Jaa-a. Ihan kelpo teatteria, vaikkei Donmarin paras esitys ollutkaan. The Telegraphin Dominic Cavendish oli kyllä sitä mieltä että loistava, ja yksi SRB:n parhaita rooleja ikinä! Kritiikissä kerrotaan myös roolihahmojen esikuvista jne. Kannattaa lukea siis.

Stage doorilla, eli Donmarin edustalla kadulla, kerkesin vaihtamaan sanasen melkein kaikkien näyttelijöiden kanssa. Kahta kuoropoikaa esittäneet pojat (joista toinen oli ihastuttava punapää) olivat hyvin tohkeissaan, koska tämä James Murray ei ollut koskaan kirjoittanut nimmaria. Jaksoi siitä äidilleen sanoa monta kertaa ja kyseli mitä hän tähän kirjoittaa... Ihana. Ja SRB oli ilahtunut likööristään ja sanoi sen olevan hyvin suomalaista :-) No totta turisi.


Esitysvalokuvien copyright Johan Persson,
muut kuvat omia. 

Kielletty näytelmäjuliste Lontoon liikennevälineissä

Pikkaisen tuppaa naurattamaan Transport For Londonin viime viikkoinen päätös kieltää Donmar Warehousen My Night With Reg-näytelmän mainosjuliste kaikista metroista, busseista jne. Näytelmä siirtyy West Endille ja samalla tekivät uuden mainosjulisteen. Mutta selkeästi näyttelijä Lewis Reevesin takamus oli liikaa TFL:lle. Nuo kaksi ylempää julistetta ei kelvannut kumpikaan, mutta kun levynkantta on siirretty tarpeeksi, niin johan kelpasi (alimman kuvan otin Embankmentin metroasemalla su 18.1.2015).

No, kaikki julkisuus lienee hyväksi. Niin, ja kannattaa näytelmäkin katsoa, näkee saman takamuksen ihan livenä kaikessa komeudessaan :-) Mä kävin katsomassa sen Donmarissa elokuun lopulla ja tykkäsin kovasti. Tosin se juliste ei ollut lainkaan niin hieno kun tämä! Ensi-ilta siis 23.1. (ennakot pyörivät parhaillaan) ja esityksiä Apollo Theatressa 11.4. saakka.

Ai niin, tässä vielä yksi blogikirjoitus aiheesta ja mukana yksi Globen kielletty juliste myös :-)

City of Angels / Donmar 9.1.2015

Olipas varsin mielenkiintoista nähdä musikaali Donmarin 200+ paikkaisella näyttämöllä. Mutta ehkei tämä intiimi 1920-lukulainen film noir -musikaali olisi mihinkään West Endin isoille lavoille sopinutkaan. Tänne se istui kuin nenä päähän.

Tammikuun Lontoon-reissu alkoi siis hieman tavallisista kuvioista poiketen. Liput olin ostanut jo kesällä joskus kun tulivat myyntiin. Ihmetys olikin kova kun mun paikalla istuikin joku muu! No, tilanne selvitettiin talon puolesta varsin sukkelaan, sillä seurauksella että sain paremman paikan ja rahaa takaisin £11! Olivat kaiketi olleet lipunostajiin yhteyksissä silloin kuin lavastussuunnitelmat valmistuivat ja nämä olivat hieman näkörajoitteisia paikkoja. No, oli syy mikä hyvänsä, paikka oli oikein hyvä ja rahanpalautus ei haitannut sekään. Ja siis, permannolla tällä kertaa.

Samantha Barks ja Rosalie Craig

Mulla ei ollut oikein minkäänlaisia ennakkotietoja koko esityksestä, tiesin vaan että siinä esiintyy Hadley Fraser (ken oli oikein vakuuttava vuosi sitten samalla näyttämöllä Coriolanuksen vastapelurina Aufidiuksena. Coriolanuksesta kirjoitin joulukuussa 2013, tammikuussa 2014 ja vielä helmikuussakin 2014, kun näin sen 3. kerran.) ja Samantha Barks (joka hurmasi minut taannoin Les Miserables -elokuvan Eponinen roolissa). Niin, ja että ohjauksesta vastaa Josie Rourke, aina takuuvarma porkkana. Mutta mulla on täysi luotto Donmariin - ja taas se kannatti! Esitykset on loppuunmyytyjä kaikki, mutta seuralaiseni Anke sai kyllä peruutuslipun, kun iltapäivällä käytiin kysymässä. Ja ihan hyvälle paikallekin vielä.

City of Angelsissa kerrotaan käsikirjoittajahepusta, joka raapustaa kasaan leffan käsikirjoitusta omasta kirjastaan, kovaksikeitetystä yksityisetsivästä. Samat tyypit esittää siis "oikeita" ihmisiä, että sitten tämän tulevan leffan hahmoja. En heti tajunnut, että aina kun kuvattiin kirjan tapahtumia, niin valaistus ja puvutkin olivat mustavalkoisia/värittömiä, ja oikeaa elämää kuvatessa värillistä. Se helpotti hieman tapahtumien seuraamista, sitten kun sen oivalsi. Koska kaikilla näyttelijöillä, paitsi kirjailijalla ja yksityisetsivällä oli tuplaroolitus, ja se oli hetkittäin hieman hyppelehtivää se tarinankerronta. Ja tokihan se dekkari oli kirjailijan alter ego :-)

 

Hadley Fraser ja Tam Mutu

Musiikki oli sellaista 20-lukulaista jazzia. Sävellyksistä vastaa Cy Coleman ja lyriikoista David Zippel. Ja varsinaisen tarinan on kynäillyt Larry Gelbart. Varsin mukaansatempaavaa ja viihdyttävää, vaikka en mikään jazzmusiikin  ylin ystävä olekaan. Kieli oli välillä tosi nopeatahtista tulitusta ja välillä mietti mihin elokuvaan itsekin joutui sisälle.

Kaikki laulajat olivat TOSI superhyviä. Tam Mutu pääroolissaan yksityisetsivä Stonena oli oikein hyvä, ja rooliinsa erittäin sopiva. Sellainen tummanpuhuva ja karheankomea. Ja järisyttävän hyvä laulaja. Alkuperäisessä Lontoon tuotannossa 1993 Stonen roolin lauloi muuten eräskin Roger Allam! Hadley Fraser hieman nörtihtävänä kirjailijana oli hyyyyvin erilainen kuin Coriolanuksessa sotapäällikkö. Mutta toki lauloi hyvin. Samantha Barks esitti Marilyn-henkistä blondia bimboa. Pidin kovasti myös Rosalie Craigin Gabby/Bobbista. Tummahipiäinen taustoja ja soolojakin laulava gospelnelikko oli myös taitava. Kuumapäistä Hollywoodpomoa näyttelevä Peter Polycarpou oli kauheassa vauhdissa!

Hieno ja salaperäinen nainen palkkaa yksityisetsivän etsimään kadonnutta tytärpuoltaan. Tämä käy hommiin, joutuu kovisten pieksämäksi, saa murhasyytteen ja sitten menneisyyskin astuu mukaan kuvioihin. Juonesta ei sen enempää (Wikipediasta löytyy aika hyvä tiivistelmä, jos kiinnostaa), muuta kun se oli hieman sekava. Dialogi oli hyvin nokkelaa, nopeaa ja täynnä niin puujalkavitsejä kuin sanaleikkejäkin.

Yksi hauska yksityiskohta esityksessä on kun kirjailija naputtelee kirjoituskoneellaan takaperin eli vetää XXX-rivin päälle ja korjaa tekstiä. Ja samalla näyttelijät (kirjan hahmot) tekevät kaiken takaperin, eli puhumisen ja liikkumisen. Tämä tapahtui muutamia kertoja ja oli joka kerta yhtä viihdyttävä.

Donmariin oli rakennettu myös pieni pyörivä lava. Lavastus oli muutenkin nerokasta. Koko takaseinä oli tehty kirjoista/käsikirjoituksista. Mikrofonit oli piilotettu näyttelijöiden hiusten/peruukkien alle niin taitavasti (ja ne olivat hyvin pieniäkin) että melkein olivat piilossa kokonaan. Miksei Suomessa näe missään ikinä noin pieniä mikkejä?

Esityksen jälkeen suurin osa porukasta valui Donmarin eteen kadulle, ja meitä oli siinä ehkä kymmenkunta ihmistä ottamassa kuvia ja kysymässä nimmareita käsiohjelmiin. Harmi vaan kun Hadley Fraser onnistui karkaamaan jonnekin.

Kaikkiaan erinomaisen kiinnostava musikaalikokemus, vaikkei se musiikki ihan sellaista muhun iskevää ollutkaan. Mutta toteutus oli niin hieno, ja esiintyjät taitavia, että ei sillä ollut niin väliäkään.

Pääsääntöisesti City of Angels sai hienon vastaanoton brittilehdistössäkin - nyt vaan jäädään odottamaan siirtyykö se(kin) West Endille.

Kuten vaikkapa Telegraphin Dominic Cavendish, joka antoi 5 tähteä:

Two narratives work in complex concert. In the “real” world, clacking away on a typewriter, a hack called Stine is adapting his detective novel City of Angels for the big-screen, at the meddling behest of cigar-chomping producer Buddy Fidler. In the “reel” world, his characters – notably his gumshoe alter-ego, Stone – are embroiled in a mystery involving a rich, decaying man with an iron lung, his grasping younger wife and the pair’s missing daughter/step-daughter.

The dialogue has the zest of Raymond Chandler at his best: “Only the floor kept her legs from going on forever,” Stone says of the femme fatale in a voiceover relaying his private thoughts. And with lyrics like “If you’re not celibate we can raise hellabit”, the warm bath of Coleman’s score keeps frothing with wit although the grittier salts of emotional sincerity are still stirred in when required.

Ja Guardianin Michael Billington, 4 tähteä:

Even if it’s not a perfect show, the presentation is immaculate. Robert Jones’s design is backed by a sky-scraping pile of manuscripts, suggesting the travails of the lone writer. The performances are also excellent. Hadley Fraser’s harassed Stine is ideally matched by the Bogartesque assurance of Tam Mutu’s Stone, Peter Polycarpou is explosively funny as an egomaniac producer and the show is unusual in offering dual roles for a number of women: Rosalie Craig as both writer’s wife and gumshoe’s girl, Katherine Kelly as shooting star and blazing siren, and Samantha Barks as aspiring starlet and fugitive jailbait all inhabit two worlds with consummate style and ease. The show may be caviar to the general, but Rourke’s production is a gourmet’s delight.

Virallisten esiintymiskuvien copyright Johan Persson.
muut kuvat omia.

My Night With Reg / Donmar Warehouse 28.8.2014

Aivan loistavan hieno, ja mitä ajankohtaisin näytelmä tämä Donmarin loppukesän My Night With Reg. Vuonna 1994 alunperin esitetty (ja silloin mm. Olivier-palkinnolla parhaana komediana palkittu) Kevin Elyotin kirjoittama näytelmä kuvasi pienen kaveriporukan kuvioita hyvin silloin ja kuvaa niitä hyvin nytkin. Näytelmä taipui myös elokuvaksi 1996 (mutta sen nähneenä ei ole mielestäni läheskään yhtä hyvä kun teatteriversio).

Kevin Elyot (joka valitettavasti menehtyi tänä vuonna kesäkuun alussa, mutta ehti osallistua intensiivisesti näytelmän harjoitusjaksoon) on kirjoittanut käsikirjoituksen myös kahteen elokuvaan mistä tykkään eli Clapham Junction (2007) ja Christopher and his Kind (2011).

Näytelmän tapahtumapaikkana on Guyn asunto. Vajaan 2 tunnin aikana ehdimme vierailla asunnossa kolmena eri aikakautena. Ensin tuparit vuonna 85, sitten Regin hautajaisten jälkeen ja lopulta Guyn omien hautajaisten jälkeen. Guy on vähän reppana, rakastunut vanhaan opiskelijakaveriinsa Johniin, joka ei taas ole koskaan pitänyt Guysta muuta kun kaverina. Guy sitten elää yksin, koko elämänsä, salaten rakkautensa. Hyvin traaginen hahmo. John mennä huitelee pitkin poikin asettumatta koskaan aloilleen. Yhdessä Danielin kanssa nämä kolme vanhaa opiskelukaveria pitävät jollain tasolla yllä ystävyyttään, hamaan loppuun asti.

Daniel, Guy ja John

Kolmen päähenkilön lisäksi näemme myös Bennyn ja Bernien, vanhan pariskunnan, joista toinen on tyytymätön siippaansa ja toinen on tylsä kodinsisustaja ("I only realise what a prick he is when I see him with other people"). Ja kun soppaan sotketaan salskea remonttireiska Eric... Kaiken taustalla kummittelee tämä mysteerinen Reg, jota ei kertaakaan nähdä lavalla, mutta jokaisella on tähän jonkunlainen... yhteys :-)

Tarina on hauska ja nokkela, mutta loppua kohti se saa synkempiäkin sävyjä, kun ihmisiä alkaa kuolemaan. Hautajaisia vietetään ja perintöjä jaetaan. Kantavana teemana tuntuu olevan jäähyväiset ja mitä jos -skenaariot. Pahinta on Regin kuoleman jälkeen, kun John ei voi tätä avoimesti surra (koska Reg oli Danielin kanssa). Eikä John saa millään kerrottua Danielille, että heillä oli ollut suhde jo pitkään... Kaikki uskoutuvat kiltille Guylle, jolle uskotun miehen taakka käy hetkittäin aika tuskaiseksikin. AIDSia ei mainita kertaakaan, mutta se häilyy jatkuvasti läsnä.

Kaikki näyttelijät ovat huippuhyviä. Erityisesti dandymäinen Geoffrey Streatfeild kiireisenä - ja aika teatraalisena Danielina ja Jonathan Broadbent nössykkä-Guyna vetivät hienot suoritukset. Julian Ovenden hurmaa hieman hughgrantmaisena elostelevana miestennielijätyyppinä. Lewis Reeves oli silmää miellyttävä (varsinkin alastomana) Policea kuuntelevana hanslankarina, jolla on elämässä suurempiakin haaveita. Juntti (mutta kuulemma hyvin varusteltu) Benny (Matt Bardock) ja tämän tyyyylsä ja kumppaninsa irtosuhteisiin kyllästynyt Bernie (Richard Cant) roikkuvat muun porukan reunamilla.

Geoffrey Streatfeild ja allekirjoittanut

Pääsääntöisesti kriitikotkin tykkäsivät tästä, ja kaikki kaveritkin ketkä kävivät katsomassa.

Vaikka nyt Guardianin Susannah Clapp (4 tähteä):

They are indelibly present: Geoffrey Streatfeild, dandyish and desperate; Julian Ovenden, lolling and slowly revealing; Jonathan Broadbent, blinking and knitting, liked and wanting to be loved; Lewis Reeves, a shimmering man-magnet. The person who is absent is the person who is present in all their minds: Reg, who has had nigh on all of them, not always under his own name. The word that is not said is Aids. It hovers over everyone. Vivacity is fringed with loss.

Kevin Elyot died in June. Yet in My Night With Reg he makes time skip and stand still, disrupting expectations by bleeding one scene into another. He captures a moment when a group of friends could be out and proud – in a way they could not have been before the Wolfenden report a generation earlier – and then put under threat. Robert Hastie's vivid production should make his name as a director.

Independentin Paul Taylor antoi täydet 5 tähteä:

And by all accounts, Reg never disappointed the recipients of his lustful largesse.  By the same token, Robert Hastie's superb revival of My Night With Reg really knows how to show a boy – and a girl – a heavenly time.

Julian Ovenden beautifully conveys how the habitual slightly plastic inauthenticity of this rich kid has been pierced, leaving him exposed and vulnerable, by his secret love affair with the titular Reg. 

The agonising twist is that Reg is the long-term partner of a third Oxbridge chum, Daniel, whose virile, electrically-funny screaming queen-ery, partly a conscious parody of the mode, is brilliantly captured by Geoffrey Streatfeild.  He lets you see that under all this camping, Daniel is a vulnerable, frightened man who realises that it's no laughing meta-.

Vaikka Donmarissa olen nähnyt ison määrän loistavia näytelmiä, niin tämä oli yksi parhaimpia. Ja lisäksi myös hauskimpia ja koskettavimpia. Ja paikkana se on edelleen yksi mun suosikkeja.

Yleisön joukossa oli aika paljon vanhempia ihmisiä. Ehkä moni on nähnyt näytelmän silloin 20 vuotta sitten ja oli nyt nostalgiasyistä katsomassa?

Esityksen jälkeen notkuttiin Elisabetin kanssa ulkopuolella ja rupateltiin kaikkien näyttelijöiden kanssa siinä mukavia. Ainoastaan Lewis Reeves karkasi jonnekin, harmi.

Donmarissa pidettiin myös Paneelikeskustelu (Mark Gatiss, Lisa Power, Matt Cain ja Neil Bartlett ja paneelin vetäjänä David Benedict) jossa puhuttiin mm. gayteatterista ja näytelmän relevanttiudesta tämän päivän katsojille. Kannattaa kuunnella; on oikein kiinnostava.


Esityskuvien copyright Johan Persson.
Muut kuvat omia.

Donmarin syksyn ohjelmisto!

Juurikin hetki sitten Donmarin taiteellinen johtaja Josie Rourke julkaisi tiedot syksyn kolmesta näytelmästä. Ja miten kiinnostava syksy onkaan tulossa...

Ensin 31.7. ensi-iltansa saa Kevin Elyotin näytelmä My Night with Reg. Olivier & Evening Standard -palkinnot voittanut 20 vuotta vanha komedia palaa juhlavuotenaan uusintakierrokselle Robert Hastien ohjauksessa. Mulla saattaa olla mahdollisuus jopa nähdä se, koska kalenterissa on vielä tilaa yhden torstai-iltapäivämatinean verran 28.8.

3.10. tulee sitten Phyllida Law'n ohjaus Shakespearen Henry IV:stä, kokonaan naismiehityksellä. Tämä jatkaa siis toissavuotista sarjaa naisistaa Shakespearea (silloin huippumenestyksen saanut Julius Ceasar). Tämän pystyisin kanssa katsomaan lokakuun reissulla, mulla on siellä vielä tilaa 4 näytelmälle.

Sokerina pohjalla musikaali City of Angels, mikä saa ensi-iltansa 5.12. Hadley Fraser palaa päärooliin (loisti viimeksi Donmarissa vuodenvaihteessa Coriolanuksen Aufidiuksen osassa) ja mukana myös Samantha Barks ja Rosalie Craig. Ohjauksesta vastaa Josie Rourke. Tämä on näistä ehkä eniten kiinnostava, tuon My Night With Regin lisäksi, eli loppuvuoteen/alkuvuoteen 2015 pitänee joku reissu miettiä.

Liput yleisölle tulee myyntiin 18.6., mutta harkinnassa olisi jos investoisin Donmarin jäsenyyteen. Ovat juuri uudistaneet jäsenohjelmansa, ja tarjolla on taas "tavallisille" ihmisillekin jäsenyys (£75). Aiemmin membership-hinnat alkoivat useasta sadasta punnasta (koska ne kaikki halvimmat jäsenyysluokat olivat jo loppuunmyytyjä). 2.6. alkaa jo jäsenten lipunmyynti. No, ei mulla ennen sitä ole rahaa ostaa jäsenyyttä. Mutta ennen 18.6. olisi kyllä. Pistetään harkintaan.

Versailles / Donmar Warehouse 6.3.2014

 

Ja koska torstai oli selkeästi ensimmäisen maailmansodan teemapäivä, niin illan näytelmä eli Versailles Donmarissa jatkoi samoilla linjoilla. Tai illan ja illan. Kun menin puoli kuuden aikaan lunastamaan lippuja Donmarin lippukassalta, niin tyly todellisuus paljastui. Liput olikin ostettu matineaan!! Voi tuska ja raivo ja melkein itkukin. Koska kaikki esitykset on loppuunmyytyjä ja onnistuin saamaan niitä 10 punnan viime hetken Barclays Front Row lippuja. Ja olinkin ostanut liput matineaan, enkä sitten vaivautunut tarkistamaan varauksesta... Mikä tollo mä olen kun *taas* sössin varauksieni kanssa.

Mutta Donmarin ylenpalttisen hieno henkilökunta oli taas kerran ihanaa. Lippukassan mies sanoi että peruutuslippuja tulee melko varmaan (esitys on saanut hieman ristiriitaisia kritiikkejä, joten ihmiset eivät sitten haluakaan nähdä). No, mulla ei kyllä ollut rahaa alkaa ostelemaan uusia lippuja. Mutta mies lupasi myös meille ilmaiseksi seisomapaikkaliput! Jätin asian hautumaan ja menin läheiseen kahvilaan, missä meillä oli treffit Wendyn kanssa. Manasin sille tätä asiaa, mutta ei sitten jaksettu stressata sen enempää, kun oli ne seisomaliput luvattu.

Palattiin teatterille joskus seiskan aikaan, ja siellä oli kuin olikin palautuslippuja! Mutta päädyttiin sitten kuiteskin niihin seisomalippuihin, ja suunniteltiin sitten menevämme istumaan jonnekin, jos siellä kerran on tyhjää katsomossa. Siellä me sit hyvissä ajoin seistiin (tai aluksi kyllä istuttiin jonkun paikoilla ennenkun ihmisiä alkoi tulla sisään) ja odoteltiin. Sitten muutama minuutti ennen kun esitys alkoi, niin tuli yksi henkilökunnan heppu kysymään, että hänellä olisi pari istumapaikkaa, tuutteko. Me kun satuttiin seisomaan siinä oven kohdalla. Eipä tarvinnut kahta kertaa kysyä! Meidät sit johdatettiin alakertaan, permannolle, ja toiseen riviin. Melkeinpä talon parhaille paikoille. Jotka siis saatiin sitten oikeestaan ilmaiseksi. Tai no, olinhan mä niistä meidän matinealipuista maksanut 10 puntaa kipale. Ei meinattu uskoa tuuriamme ja oltiin ihan fiiliksissä!

Hyvillä paikoilla on helppo hymyillä!

Itse näytelmä sitten. Näytelmäkirjailija Peter Gillin uusi, ja herra vastasi myös ohjauksesta. Mä en ole herran näytelmiä koskaan nähnyt. Miksi sitten tämä Versailles? No, ensinnäkin se menee Donmarissa (aina ollut laadun tae). Toisekseen aiheen takia (liittyen 1. maailmansotaan). Ja kolmanneksi Tom Hughes. Siinä 3 hyvää syytä :-) Ymmärrän kyllä että tämä on saanut hieman vaihtelevia arvosteluita. Ensinnäkin 3 tuntia on piiiitkä aika (kun ei kyseessä ollut edes Shakespeare) vaikka kuinka sisältää 2 väliaikaa (joista eka tosin hyvin lyhyt). Ja toisekseen tyypit vaan seisoskelivat ja puhuivat. Ehkä itse tarinakin oli siis aavistuksen pitkäveteinen. Ja toki vaatii hieman taustatietoa katsojilta.

 

Versailles sijoittuu siis vuoteen 1919, heti 1. maailmansodan jälkimaininkeihin. Tarinan päähenkilö, nuori talousnero Leonard Rawlinson (Gwilym Lee) toimii rauhanneuvottelujen delegaatiossa Versaillesissa. Ensimmäinen näytös sijoittuu perheen maalaiskotiin Kentiin. Perheen äiti (Francesca Annis) ja tytär Mabel (Tamla Kari) tarjoavat teetä myös naapureille. Hieman simppelin oloinen nuori mies Hugh (Josh O'Connor) seurustelee Mabelin kanssa. Mabelin ystävätär Constance (Helen Bradbury) on vierailulla.

Kaiken teenjuomisen lomassa keskustellaan elämästä ja toki sodasta myös. Tämän keskellä Leonard suunnittelee tulevaa Pariisin komennustaan. Hetkittäin keskustelu on hyvinkin kiihkeää, ja varsinkin rouva Chater (loistava Barbara Flynn) esittää konservatiivisiä mielipiteitään. Toinen naapuri, Geoffrey Ainsworth (charmikas Adrian Lukis) edustaa sotaa edeltävän maailman kartanonherraa, konservatiivista Toryä.

Välillä Leonard katoaa omaan mielikuvitukseensa ja käy keskusteluja sodassa kuolleen rakastettunsa kanssa. Tämä Gerald Chater (superkomea Tom Hughes) on lapsuudenystävä, mutta kukaan ei toki tiedä poikansa ja Leonardin suhteesta.

Toisessa näytöksessä ollaan keskellä pariisilaisen rauhanneuvottelutoimiston hektistä ilmapiiriä. Kolmannessa palataan taas Kentin, juomaan teetä. Yksi näytelmän teemoista on sotakorvausten oikeutus. Rawlinson tulee siihen tulokseen, että saksalaisille esitetyt rankat korvausvaatimukset ovat kohtuuttomia ja tulevat kostautumaankin. Näin radikaaleista mielipiteistä ei seuraa mitään hyvää. Ei toimistolla eikä kotona. Ja kuten tulevaisuus osoitti, Rawlinson oli oikeassa (monen historioitsijan mielestä Saksan rampauttaminen sotakorvauksilla oli yksi painavista syistä toiselle maailmansodalle).

Mutta tykkäsin kovasti, vaikkei mikään ihan täydellinen ollutkaan. Näyttelijät olivat erinomaisia, ihan kaikki. Ja hei, niin paljon upean näköisiä miehiä uniformuissa ja saappaissa, että kannattaa nähdä jo ihan sen takia! Wendyn kanssa meinattiin pyörtyä kupsahtaa joka kerta kun Tom Hughes uniformussaan pyyhkäisi siitä meidän ohi. Sillä oli lisäksi mielettömän upeat saappaat!

Ei nää Josh O'Connorin saappaatkaan pöllömmät ole

Esityksen jälkeen jäätiin notkumaan siihen teatterin aulaan, ja niin vaan meinasi herra Hughes (joka on muuten täten virallisesti nimetty Mr Cheekbonesiksi) pyyhältää pipo päässään ohi. Mutta sain napattua miestä hihasta kiinni. Sanomattakin lienee selvää että se oli superkohtelias ja mukava ja ihana... Kehuin sen rooliasun saappaita, ja tykkäsi se niistä itsekin. Otti kuvaa varten pipan pois ja pörrötti tukkaa (tässä vaiheessa meinattiin molemmat sulaa lattialle lätäköksi). Ooh, mikä gentlemanni!

Kyllä, jatkossa katsomaan kaikki Mr Cheekbonesin näytelmät! Mä olin herran nähnyt aiemmin telkkarissa/leffassa Hollow Crown Richard II versiossa (petollinen Duke of Aumerle), Agatha Christien Endless Night-jaksossa pääroolissa (tuli joulukuussa BBC:ltä) ja uudessa Richard Curtis-leffassa About Time, missä oli aika pieni osa. Sen lisäksi joku lontoolainen mies (en muista oliko se Ian Hallard vai kuka) twiittasi joskus aiemmin tänä vuonna (tai loppuvuodesta) että tämmönen kuuma mies ois nähtävillä teatterissa piakkoin. Eihän siis voi olla menemättä katsomaan livenä, eihän? (Ja sanokaa mun sanoneen, tästä tulee vielä Iso Nimi, joka seuraa Cumberbatchin ja Hiddlestonin jalanjälkiä. Samanlaista ulkomuotoa kun löytyy, vaikkei kauhean pitkä mies ollutkaan).

 Ensin Tom kuvassa ja sitten the real thing!

Sitten siirryttiin pihalle, missä oli vielä tukku muitakin näyttelijöitä jäljellä. Se oli sellasta sekavaa säätämistä, ja valitettavasti miespääosa Gwilym Lee pääsi karkaamaan kun nuorten herrojen osasto (Edward Killingback ja Josh O'Connor) kuhnailivat nimiensä raapustuksen kanssa. Ei sillä, ihan kiva niidenkin kanssa oli jutella, ja ei ollut mitään ihmismassoja.

Ja kuten sanottua, kritiikit ovat olleet vaihtelevia.Vaikken nyt tähän olekaan löytänyt niitä huonoja lainkaan. Jollei sitten blogisti Revstanin kirjoitusta lasketa siihen (ja toki lasketaan).

Tim Walker, Telegraphin teatterikriitikko antoi kuitenkin 4 tähteä:

Needless to say, there is a nasty "old country Tory" in Adrian Lukis’s tweedy Geoffrey, to symbolise everything that was wrong with the country at the time (the old brute even tries it on with Helen Bradbury’s lovely Constance, young enough to be his daughter). Simon Williams, meanwhile, apparently still sporting the same starched collar that he had in Chariots of Fire, plays an old Whitehall grandee who is trying to keep the show on the road, very much for laughs. 

The agitprop aside, this is a handsome and polished piece of theatre that Gill himself directs with brisk professionalism. He is too wily an operator to confine it all simply to political argument, and there are some entertaining distractions in Tom Hughes’s spectral officer Gerald, who has what must have seemed at the time to be a rather daring obsession with the "beautiful arse" of a civil servant named Leonard (Gwilym Lee). 

The piece assumes a certain degree of knowledge of its audience, it never patronises and it puts its point of view across with flair and sometimes even charm – and the acting is top notch, too. Old-fashioned theatrical virtues, but admirable for all that.

Entinen Timesin teatterikriitikko, nykyinen teatteriblogisti Libby Purves piti myöskin. Kannattaa käydä lukemassa koko pitkä postaus blogistaan, jos kiinnostaa.

Susannah Clapp, the Observer antoi myös 4 tähteä:

It is reasonable that as the stage re-examines the first world war, a play should deal with the treaty that ended it. It's surprising that it should take this form at the trend-conscious Donmar: two intervals, one aspidistra, extended arguments about whether reparations demanded from Germany would cause future conflict, detailed examinations of the Silesian coal mines. The once revolutionary Oh What A Lovely War has slid into the mainstream of theatrical consciousness. Now it is Gill's traditional structure and setting – at one with the plays of the period – that looks audacious.

Gwilym Lee, astute and fluent, evokes Maynard Keynes in the part of a liberal-minded homosexual economist: he makes every minute of the knotty debate worth attending to. Why shouldn't you learn some facts in the stalls?

Guardianin Michael Billingtonilta sen sijaan täydet 5 tähteä! Juonikin kuvattu paljon paremmin kuin mitä mä osasin sanoa:

Gill's play runs for three hours, and I loved every minute of it. Set over six months in 1919, the play starts in the Kent household of the Rawlinson family, whose son, Leonard, is shortly to leave for Paris as part of the British delegation to the Peace Conference. In the middle act, set in Paris, we see Leonard vainly arguing against French appropriation of Germany's coal-producing Saar Basin, and in the final act a disillusioned Leonard returns home and shocks family and friends with his declaration that the conflict in the heart of Europe remains unresolved.

What's On Stage -sivustolta myös 4 tähteä:

The production is handsomely designed by Richard Hudson and gorgeously lit by Paul Pyant so that the characters have a sort of secular radiance about them, fixed as vividly in the past as Gerald's ghost is challengingly alive in the present. In the centenary year of the Great War I suspect we've just been handed a superb new play that is anything but emptily commemorative.

Mikäli aihe kiinnostaa, kannattaa lukea myös kiinnostava Peter Gillin haastattelu Guardianista.

Versailles was inspired in part by John Maynard Keynes's 1919 book The Economic Consequences of the Peace, which was inspired by Keynes's experience as a delegate to the peace conference, where he had argued for more generous terms for Germany. Gill started writing in 2012 and only during writing the second act – when he saw a promotional trailer with the words "next year on the BBC – 100 years since the first world war" did he realise that the play might become part of the commemorations of that date.

Tämä oli musta niin hyvin sanottu, siis siitä mikä on ohjaajan rooli ensi-illan jälkeen:

"Once it's on, the play belongs to the actors and the audience and you can't get between those two groups of people."


Esityskuvien copyright Johan Persson