Niin. Jeremy Herrinin ohjauksia olen sittemmin nähnyt enemmänkin, ja tykästynyt niihin entistä enemmän; This House (NT), Wolf Hall & Bring Up The Bodies (RSC & Aldwych Theatre), The Tempest (Globe). Ja David Haren näytelmistä pidän kovasti.
Vuoteen 1962 sijoittuva South Downs on koskettava ja paikoin aika surullinenkin näytelmä poikakoulun kuvioista, valtasuhteista ja erilaisuudesta. Blakemore (hirveän nuoren näköinen Jack Lawther) on erilainen poika, joka koittaa sopeutua porukkaan, mutta ei siinä oikein onnistu. Koulun housemaster (Nicholas Farrell) pyytää vanhempaa oppilasta Duffieldia (Jonathan Bailey) pitämään Blakemorea hieman silmällä, ja ehkä hieman auttaakin tätä sopeutumaan kouluun.
Aika alussa on kanssa mainio kohtaus missä pojat opiskelevat Alexander Popen runoutta. Jenkins (Bradley Hall) koittaa selittää opettajalle omaa analyysiaan, mutta se ei kelpaa. Blakemore on perehtynyt asiaan enemmän ja tarjoaa omaa näkemystään. Tämän seurauksena Jenkins ja Blakemore ystävystyvät; syövät eväitä yhdessä ja muuta. Mutta sekään ei tunnu muille pojille kelpaavan; Duffield ripittää Blakemorea että tämä olisi rakastunut Jenkinsiin, kun tämä puolusti luokkakaveriaan tunnilla. Blakemore ei millään ymmärrä miksei voi olla Jenkinsin kaveri, mutta tämä ystävyys on kuulemma poikkeus normista. Opetuksena on se että vaikka tykkäisikin toisesta, se pitää tapahtua salassa.
Blakemore on utelias ja haluaa oikeasti tietää asioita. Valitettavasti muut pojat näkevät tämän enemmän haluna brassailla tiedoillaan. Jenkins ei ymmärrä minkälaatuista ystävyyttä Blakemore haluaa, ja alkaa ottaa välimatkaa. Hän näkee poikien ystävyyden tukahduttavana.
Blakemore on 14-vuotias, ja ikäisekseen kypsä. Hän käy vapaa-ajalla paljon teatterissa (poika minun mieleeni siis!) ja on tykästynyt kovin Duffieldin äitiin, joka on näyttelijätär (Anna Chancellor). Lomalla Blakemore pääsee teelle Belinda Duffieldin kanssa ja he käyvät pitkän keskustelun elämästä, perheestä, naisista. Belinda on raikas, ymmärtäväinen ja sympaattinen nuorelle pojalle. Vierailun jälkeen poika kuitenkin vetäytyy kuoreensa, eikä puhu enää muiden poikien kanssa. Nämä toki syyttävät poikareppanaa sosiaalisesta kiipimisestä tämä kun on köyhästä perheestä ja stipendillä koulussa. Mutta onneksi Duffield valvoo isovelimäisesti. Harmillisesti tältä vain on koulu loppumassa. Mutta ehkä tämän elämänohjeilla Blakemore onnistuu itsekin luovimaan koulun läpi. Katsoja jää kuitenkin lievän optimismin valtaan; ehkä asiat lutviutuvat parhain päin.
Alex Lawther on kamalan lahjakas näyttelijä, ja sympaattinen Blakemore. Nuorella miehellä on paljon repliikkejä mistä selviää kunnialla. Muutkin tekevät hyvää työtä.
Telegraphin Charles Spencer kirjoitti viiden tähden arvostelussaan:
We think of Hare principally as an often indignant Left-wing playwright. But there is a rare tenderness about South Downs, and a sense that the troubled leading character, an unhappy, highly intelligent 14-year-old boy, is a self-portrait of Hare in his youth, which lends this play a moving resonance and depth.
The piece is beautifully directed by Jeremy Herrin, who captures the rituals, the hymns, and the routine cruelties of boarding school life with superb precision. And there are especially fine performances from the teenage actor Alex Lawther as the painfully vulnerable Blakemore, Anna Chancellor as the wise, kind-hearted mother and hilarious turns from Andrew Woodall as a sarky English teacher.
En silti voi olla pohtimatta kuinkakohan monta näytelmää mahtaa olla tehty aiheesta brittiläinen public school? Minäkin olen nähnyt niitä lukuisia. Mutta aihe vaan kiehtoo edelleen näytelmäkirjailijoita. Kai se on hyvä aihe mistä ammentaa, ja hyviä tekstejä niistä on saatu aikaiseksi, en minä sillä.
Kohtausten vaihdoissa pojat laulavat perinteisiä poikakouluissa laulettavia virsiä, sepä toimii tosi hyvin.
Kuvien copyright - no en löytänyt yhteenkään kuvaajatietoja!
