Yöperhonen / Teatteri Vertigo 25.9.2020

Jos Teatteri Vertigo jostain tunnetaan, niin mielenkiintoisista ja vaihtelevista esiintymispaikoistaan. Toki myös kiinnostavista ja hyvin tehdyistä esityksistä! Vertigolaiset vievät teatteria sinne missä sitä ei ole totuttu näkemään. Vuoden 2017 Orlando esitettiin VPK:n talossa ja vuoden 2018 Leviatan Forum Marinumin Kruununmakasiinin ullakolla. Tällä kertaa esityspaikkana oli Apteekkimuseo ja Qwenselin talo. Jostain ihmeellisestä syystä en tuolla ole ennen käynyt, joten sokkeloisissa taloissa kulku oli seikkailu sinänsä.

Ishwar Maharajin ja Eeva Saloniuksen käsikirjoittama Yöperhonen on saanut innoituksensa kauhuelokuvaklassikosta Tohtori Caligarin kabinetti (1920), mutta koska sitä en ole nähnyt, niin vaikutteita en tiedä. Museon rakennuksiin ja sisäpihalle oli taitava työryhmä rakentanut joukon kohtauksia ja kaksi katsojaryhmää kiersi niitä. Saimme siis hieman erilaisen tarinan riippuen kulkemisjärjestyksestä. Haastava tapa esitykselle, mutta minusta aika kiehtovaa. Siirtymiset olivat luontevia ja emme törmänneet toiseen ryhmään kuin kerran pihalla.

Talossa asuu leskiäiti (Kati Urho) kolmen poikaviikarinsa kanssa (Alisa Salonen, Tuija Lappalainen ja Leevi Laamanen). Poikien kotiopettaja (Rainer Salonen) ja palvelija (Sarianna Sormunen) täydentävät synkeän talon asukasjoukon. Pikkuhiljaa, kohtaus kohtaukselta, katsojille selviää asioita. Paljon jää silti pimentoon ja katsoja saa käyttää omaa mielikuvitustakin

Miljöö on kyllä historiaa huokuva ja oikein passeli tämänkaltaiselle esitykselle. Sisäänkäyntejä ja tiloja on paljon, joten ryhmät pääsevät liikkumaan hyvin, esiintyjistä puhumattakaan. Tunnelma on sopivan salaperäinen ja salamyhkäinen. Mitä salaisuuksia talo ja sen asukkaat kätkevät sisäänsä? Kolmeääninen oraakkeli ilmaantui milloin mistäkin laulamaan, äitien synneistä ja niiden sovituksista. 

Opettaja tuntuu olevan hyvin vaikuttunut Tohtori Caligarista ja somnambulismista. Kauhuelementit ovat aika hienovaraisia ja katsoja saa olla varpaillaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Esitys tutkailee miten alitajuntaan voi vaikuttaa ja saako ihmisen tekemään unissaan asioita. Missä menee raja. Perheen äiti on ankara ja kunnianhimoinen, ja haluaa ehdottomasti poikansa armeijaan. Se on kunniakasta, ainakin äidin mielestä, kunnia on ansaittava taistelukenttien mudissa taistellen. Mitä siitä jos pojat eivät tätä haluaisikaan, ei sitä heiltä kysytä. Äiti on iskenyt silmänsä salskeaan opettajaan, joka näppärästi saa leskirouvan liehittelyt torjuttua. Muutamia tanssikohtauksia kyllä pitää vetää. Palvelija juoruilee meille katsojille talon ja edesmenneen isännän asioita, luottamuksen sävy äänessään. Talohan on hurskas ja harras, ainakin ulospäin, kuten tämä palvelija. Ne ovat aina muita jotka lankeavat, kuten vaikkapa Linnunpesä-Helga. 

Mutta muutos on tulossa, sanoo opettaja pojille, ja siihen voi myös itse vaikuttaa. Talon asukkaiden väliset jännitteet ovat hienovaraisia mutta käsinkosketeltavia. Ehkä pojat tukeutuvat opettajaansa isän puuttessa ja äidin ankaruuden paineessa. Ja tämä käyttää asiaa hyvin hyödykseen.

Tanssi on esityksessä vahva elementti. Se on pojille keino päästä pois arjen todellisuudesta, äidin vaatimuksista ja isän poissaolosta. Tavallaan se ehkä vertautuu uneen ja siinä saavutettavaan transsin kaltaiseen tilaan. Yksi pojista käy yksipuolista keskustelua isänsä kanssa. Palvelijan noitamenot laukaisevat lopun ahdistavan tapahtumasarjan. "Sinun totuutesi on kaunis" sanoo opettaja opetuslapselleen.

Käsikirjoittajien sekä Kati Urhon ohjaama Yöperhonen on kaunis ja verkkainen, tihentyvä jännitysnäytelmä, jossa katsojan omaa ajattelua ruokitaan tehokkaasti. Tuija Lappalaisen koreografiat toimivat kauniisti, erityisesti porttikongissa nähty riipaiseva esitys oli täynnä tunnetta. Suvi-Tuuli Höglundin skenografia rakentui tietysti talon historiallisen tilan ympärille. Puvut henkivät oikeaa tunnelmaa.

Hatunnosto esiintyjille ja koko esityksen kulun suunnittelijoille. Liikkuvia osia on enemmän kuin normaalissa lineaarisessa esityksessä, mutta vertigolaisilta tämä homma sujuu jo tottumuksella.

Esityksiä on vain 10.10. asti, ja koska katsojamäärät ovat koronan takia hyvin pienet, niin kannattaa olla nopsa lippujen kanssa. Tää on ihan superporukkaa!

Esityskuvien copyright Ville-Matias Roisko, viimeinen kuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.