Esityksen alussa on kaikenlaista puuhastelua, siivotaan näyttämöä, kokeillaan esiripun toimintaa (ei toimi), kannetaan sohvaa katsomon sivukäytävää, ja yksi katsoja joutuu siirtymään käytävälle kun harja pitää puistella juuri sillä kohtaa. Ja toki se pääovi lavasteissa toimii liiankin hyvin. Tällä kertaa lavahenkilöiltä hukassa on Popedan CD, ja koira toki kanssa. Ehkä koronan takia ei katsomosta pyydetä ketään lavalle nostamaan työkalupakkia tai pitämään takan päällilautaa paikallaan.
Pikkuhiljaa esitys käynnistyy, Keski-Satakunnan Draamayhdistyksen Näytelmäpiirin tulkinta Agatha Christiemäisestä näytelmästä Murha Havershamin kartanossa. Draamayhdistyksen tuore puheenjohtaja Risto (Teemu Aromaa, paikkaamassa Vesa Haltsosta) toivottaa katsojat tervetulleiksi, ja kertoilee hieman Näytelmäpiirin menneistä tuotannoista. Muutamia hauskoja uusia esityksiä oli keksitty (mm. Sinuhe Raumalainen, koska nimihenkilö puhuiniin epäselvästi). Ja sitten pääsimme sukeltamaan itse tarinaan.
Siinä missä murhamysteeri rullaa omalla painollaan eteenpäin, niin Näytelmäpiirin jäsenet sössivät, mokailevat ja kaikki menee myttyyn. Ovi ei enää aukene, joku unohtaa repliikkinsä, lavasteet heiluvat ja kuolleetkaan eivät pysy kuolleina. Vaikka lavastus (Peter Ahlqvistin käsialaa) on tuikitärkeä ja sitä operoivat näyttämömiehet kanssa, niin loistavat näyttelijät tuovat tämän esityksen eloon. Ja taas kerran he pistävät parastaan. Erityisesti Cecil Haversham (Janne Turkki) on roolina herkullinen. Yleisön kanssa flirttaileva ja huikeita akrobaattisia liikkeitä esittävä heppu on symppis kaikesta tyrkkyydestään huolimatta (tai juuri siksi). Teemu Aromaan tarkastaja Carter on piippua myöten perinteinen poliisi, joka myös osaa puhua nestettä suussaan. On haastavaa näytellä ns huonosti, mutta kyllä tämä tiimi sen taitaa. Mainiot taistelukoreografiat siivittivät Cecilin ja Thomas Colleymooren (Pekka Hänninen) huimia, oikeastaan jo eeppisiä, kaksintaisteluita. Myös Maarit Niemelä lavalle paikkaajaksi revittynä sykähdyttää; tämän "kekil" jaksaa huvittaa minua joka kerta. Koko porukka kyllä irrottelee mainiosti.
Oli myös kivaa katsella miten hauskoja lisäjuttuja ja reploja näyttelijät pistivät peliin. Ja miten tarkastajan hermot alkoivat mennä hovimestari Perkinsin (Oskari Penttilä) sanojen unohteluun (ja lunttaamiseen, ja silti väärin sanomiseen). En ole suuri farssin ystävä mutta tämmöinen perinteinen slapstick-huumoriin ja sanailuun perustuva kreisikomedia kyllä vetoaa. Onhan tässäkin farssimaisia piirteitä, mutta älyvapaa kohellus ja ovista ramppaaminen on kuitenkin aisoissa. Perinteiseen rikosjännäriin (Christien Hiirenloukku!) tapaan vihjeitä on annettu jo pitkin esityksen kulkua.
Tiina Valkaman puvut vievät ajatukset perinpohjin brittiläiseen kartanomiljööseen myös, ja sointuvat hienosti lavastuksen puupaneeleihin ja tapetteihin. Ahlqvistin lavastuksessa on juuri sopivaa kotikutoisuutta mitä pienen amatööridraamaryhmän porukalta sopii odottaakin.
Ajoituksen pitää tämänkaltaisessa esityksessä pelata hyvin nappiin. Muutamia pikkiriikkisiä viiveitä joissain kohtaa oli, mutta ei niitä kauheasti huomannut ellei esitys ole niin tuttu.
Lisäkiitos käsiohjelman ohjaajan sivusta.
Katsojat ympärilläni ainakin nauroivat kippurassa, kuten minäkin. Eli kyllä Näytelmä joka menee pieleen viihdyttää Porissakin. Kannattaa siis mennä katsomaan mikäli haluat nauraa makeasti ja ihmetellä hienoa teatterintekemistä. Ja toki kannustaa Keski-Satakunnan Draamaseuran Näytelmäpiiriä heidän ohdakkeisella polullaan.
Esityskuvien copyright Janne Alhonpää.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti