Tämän Juha Hurmeen kirjoittaman ja ohjaaman pienimuotoisen musiikidraaman piti saada ensi-iltansa jo keväällä, mutta korona. Onneksi aikataulut saatiin natsaamaan ja Syd Barrett pääsi ensi-iltaan syyskuun lopulla. Neljän hengen miehityksestä puolet esiintyvät parhaillaan myös Hurmeen ohjaamassa Harhamassa Espoon kaupunginteatterissa. No, taitavilla miehillä on kysyntää.
Kuka oli Syd Barrett saatat kysyä? No, vanhan brittiprogebändi Pink Floydin alkuperäisjäsen, pääasiallinen biisinikkari ja laulaja-kitaristi. Kunnes ensimmäisen levyn jälkeen muut kyllästyivät miehen hörhöilyyn ja pistivät tämän pihalle. Mies kärsi mielenterveysongelmista ja yltiöpäinen huumeidenkäyttö ei niitä ainakaan auttanut. Parin soololevyn jälkeen mies lopetti musisoinnin kokonaan ja keskittyi puutarhanhoitoon äitinsä kanssa, kunnes ensin kuoli äitee ja sitten Barrett. Kaikenkaikkiaan aika surullinen ja ahdistavakin elämänkerta. Ja tämä Hurmeen esitys alleviivaa miehen outoutta.
Janne Laurilan erinomaisen vähäeleisesti tulkitsema Barrett tuntuu olevan ihan omissa maailmoissaan. Ei ota kontaktia muihin, tiluttelee kitarallaan outoja biisejä ja vielä oudompia sanoituksia. Muut eli basisti Roger Waters (Tomi Alatalo), rumpali Nick Mason (Antti Laukkarinen) ja kosketinsoittaja Richard Wright (Kaisa Sarkkinen) seisovat lähinnä monttu auki että mitä hittoa se nyt taas tekee. Soittelee samaa sointua ikuisuuden ja vaan tuijottelee. Välillä osallistutaan äidin (Sarkkinen) kanssa hulvattoman hauskaan teatteriterapiaan ja leikitään Ruohometsän kansaa. Eipä taida sammakon esittäminenkään Barrettia auttaa. Mutta onneksi äiti huolehtii ja paapoo...
Esiintyjäkaarti vetää hienosti, niin näyttelemisen kuin soittamisenkin. Muusikkona paremmin tunnettu Laurila on kyllä hyvä löytö Barrettin outoiluun. Ja Hurmeen luottomiehet Alatalo ja Laukkarinen klaaravat bändihommat kuin vettä vaan. Sarkkinen on erityisen koskettava rouva Vinifred Barrettina.
Tunnin mittaiseen esitykseen oli saatu mahdutettua melko hyvä kattaus Barrettin tekemiä biisejä, sekä Pink Floyd-tuotantoa että sooloja. Esitys toi mieleeni vahvasti muutaman vuoden takaisen musiikkiteatteriesityksen Täynnä elämää, jossa pureuduttiin Ratsian nokkamiehen Jyri Honkavaaran elämään - joka sekään ei mennyt ihan ns. putkeen. Lavalla ja vauhdissa silloinkin Alatalo ja Laukkarinen. Samalla tämä oli jonkunlainen jatkumo Hurmeen omaelämäkerralliseen Hullu-esitykseen. Telakan katsomo on intiimi ja sopii tämmöisiin hieman erilaisiin juttuihin.
Hurmeen tekstin kanssa saattoi myös leikkiä "bongaa Pink Floydin biisinnimi suomennettuna" -leikkiä. Erityismaininta Henna Mustamo ajankuvaa henkivästä puvustuksesta ja Perttu Sinervo itämaisia sävyjä henkivästä yksinkertaisesta lavastuksesta. Huonekasvilla tuntuu olevan suuri merkitys Sydin sielunelämälle. Sinervon käsialaa ovat myös hetkittäin aika psykedeeliset valotkin. Ääniefektit ovat kyllä aika mainiot; kuulen kuinka ovi Barrettin mieleen sulkeutuu lopullisesti.
Tätä voi suositella ennenkaikkea Pink Floydin ystäville, mutta myös elävää musiikkia elämäänsä kaipaavalle.
Esityskuvien copyright Petteri Aartolahti.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti