Cie Juste Après: MUE / Aurinkobaletti, TIP-Fest 9.11.2019

Siirtyminen Tehdas Teatterin pienestä tilasta Aurinkobaletin isompaan saliin, mutta samassa talossa pysytään. TIP-Festeily jatkui pienen ruokatauon jälkeen ranskalaisen Cie Juste Après-ryhmän esityksellä MUE. Tanssia, paikalla loihdittua elektronista musiikkia ja sitten jotain ihan muuta. Joku maaginen elementti ui paikalle ja soluttautui mukaan.

Esitys kesti n. 50 minuuttia ja minulla kesti todella pitkään (siis paino sanalla todella) oivaltaa miksi ja miten tämä esitys nähdään nimenomaan NUKKEteatterifestivaaleilla, eikä tanssifestareilla.

Hämärä, melkein pimeä tila. Kaksi naista tanssii, toisissaan hyvin kiinni. Intiimisti ja lähekkäin, mutta välillä kauempanakin. Kokoajan on kontakti toiseen. On niin hämärää ettei mitään yksityiskohtia erota, paitsi että vartalon ääriviivoista ja hiuksista voi päätellä että kyseessä on kaksi naisoletettua. Kuulemme outoa, pulputtavaa musiikkia. ja pikkuhiljaa valoa saadaan hieman lisää. Näemme että se on toisessa nurkassa oleva mies (Jérémie Bernard) joka ääniä loihtii soitin/konearsenaalillaan. Valkokankaalla katselemme avaruudellisia näkymiä, vai onko tässä planktonia? Vaikea sanoa mitä, mutta aika hienon näköistä. Hypnoottisen unettavaa musiikin ja äänien kanssa.

Revontulimaisia kuvioita, tulee mieleen Lappi, mystiikka, porot ja samaanit. Liikkuvat hahmot muodostavat outoja hahmoja, onko tuo lisko tai dinosaurus, vai hämähäkki? Luonto ja sen ihmeet on jotenkin läsnä. Välillä musiikki saa itämaisia sävyjä. Ja hahmot erkaantuvat toisistaan sen verran että siinä oikeasti on kaksi erillistä olentoa. Hetkittäin tanssi saa taistelullisia sävyjä, otetaan kunnon kamppailu. Notkeaa menoa, ja välillä toinen valahtaa hervottomaksi.

Charlotte Gaedelusin valosuunnittelu on kaunista. Valot ja varjot toimivat yhdessä ja vuorotellen. Pikkuhiljaa lisääntyvä valon määrä paljastaa lisää ja lisää yksityiskohtia. Muut varmaan tiesivät tai oivalsivat jo aiemmin, että tanssipartneri olikin eloton, mutta minulle jännitys säilyi kauan. Ensin katsoin että toisella tanssijalla on peruukki, mutta sitten huomasin että kasvotkin ovat aika elottomat. Piru vie, sehän oli nukke! Tanssija - ja koko konseptin luoja - Camille Gualdaroni on taitava tuomaan partnerinsakin eloon. Illuusio on täydellinen. Kyllä siinä ihan oikeasti kaksi hahmoa tanssii, eikä nukettaja ja nukke.

Loppua kohti nainen, siis se elävämpi tanssija, kuoriutuu esiintymisasustaan, kuin perhosentoukka kotelostaan. Aika jättää vanha ja käydä kohti uutta. Samalla hylätään tanssipartnerikin. Se jää yksinäisenä makaamaan paikalleen. Kuin nukkuen, mutta elottomana. Ei ole enää paria kannattelemassa ja liikuttamassa. Aika koskettava hetki.

Mietin paljon esityksen teemaa. Oliko tanssipartneri naisen peilikuva, jonkunlainen omakuva. Miksi nainen jättää vanhan ja menneen taakseen? Mikä meissä on se elämä, keho vai mieli. Missä vaiheessa ruumis on elävä ja todellinen, ja mitä tapahtuu kun kuolema koittaa. Elävän ja ei-elävän kohtaaminen... Loppukiitosten aikana nukke makaaa maassa kun muut kumartavat. Tulee hieman halju olo. Eikö sitä nyt olisi voinut ottaa mukaan? Sen sijaan se makaa hiljaa lattialla, kuin sivuun heitetty roska.

Kaunis ja jotenkin sellainen hyvin henkinen esitys. Hyvin monípuolinen, ja nukketeatterin genrerajoja venyttävä. Oikeastaan tämä oli nykytanssiesitys, mutta koska toinen osapuoli oli nukke, niin kai sitten myös nukketeatterria. Musiikki ja visuaalisuus olivat myös tärkeässä roolissa. Taideteos siis.


Kuvien copyright Baptiste Le Quiniou
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.