Pariskunta on ilmeisesti ensitreffeillä kahvilassa, ujon oloisia ovat molemmat. Miehellä on perhospaita, naisella perhonen tukkakoristeena. Mitään ei puhuta, mutta kaikenlaista pientä hupsuttelua (mm. sormieläimiä) puuhaavat. Vaan yhtäkkiä mies vajoaa tuoliinsa, humpsista vaan. Nainen koittaa auttaa, mutta tuoli tuntuu nielaisevan hänetkin. Tämä tuoliepisodi toimii johdantona varsinaiseen teokseen.
Mies on hirviömäinen, rujo hahmo, erilainen. Tai hänestä tulee semmoinen. Perhosentoukka joka odottaa kuoriutumistaan? Tuskissaan metamorfoosistaan? Nainen häpeilee, koittaa peittää miestä pöytäliinallakin, mutta ei se mitään auta. Musiikki on kauhuelokuvamaista, kahvilan äänet ovat kadonneet. Nainen, mies, kaksi tuolia ja naisen punottu käsilaukku muodostavat yhdessä jonkunlaisen orgaanisen monsterin ja siirtyneet johonkin ihan muualle. Kenties omaan mielenmaisemaansa? Mielessäni käy kauhuelokuvakuvastoa, enimmäkseen ehkä Alien. Se kun sisuksista purkautuu jotain muuta, jotain mitä on koitettu salata ja piilotella. Nainen kuoriutuu vaatteistaan, kuin perhonen. Kuka tässä nyt on se erilainen tapaus?
Lopulta palaamme taas kahvilaan, taustaäänet kuuluvat uudelleen ja tilanne normalisoituu. Olemme ikäänkuin lähtöpisteessä, mutta olemme käyneet jossain rajalla, hämärässä, toisessa todellisuudessa. Mikään ei ole niinkuin ennen. Mitä tässä tapahtui? Onko sillä niin väliäkään? Näkikö pariskunta toisistaan sen pimeän puolen? Fyysisesti taidettiin olla koko ajan kahvilassa, mutta silti muualla.
Lavalla nähtiin jotain uniikkia ja hienoa, kahden taitavan esiintyjän (Jan Jakubal ja Niina Lindroos) saumatonta yhteistyötä joka tarjoili katsojille monenlaisia tulkintoja. Jan Čechtickýn vaikuttava musiikki vaihtoi nopeasti tunnelmasta toiseen, vuorotellen kepeää ja ahdistavaa, iloista ja herkkää, ja sitten tummia syvyyksiä luotaavaa.
Hanuman on hindulaisuudessa apinankasvoinen jumala, uskollinen auttaja. Hanuman on myös akrobaattien suojelija. Ja kyllä, myös hän vierailee lavalla, vaikka silmilläni tovi kestääkin tulkita näkemäänsä.
Jakubal vastaa ohjauksesta ja koreografiasta ja Lindroos puvuista, lavastuksesta ja nukeista. Monipuolisesti lahjakkaita taiteilijoita kumpikin siis. Ada Halosen valosuunnittelu luo outoja maailmoita, missä esiintyjät pääsevät siirtymään ulottuvuudesta tai todellisuudesta toiseen. 45 minuuttia kestävässä esityksessä ei puhuttu lainkaan.
Käsiohjelmassa puhutaan läheisriippuvuudesta, mielenterveyden ongelmista, ja ihmismielen rajoitteista. Kyllä, kaikkia näitä teoksessa voi nähdä myös. Ihmisen sisällä asuu joku pimeä ja synkkä puoli. Missä määrin toinen ihminen voi auttaa, päästä poistamaan sen synkkyyden sisältä, ottaa ehkä osan taakasta kannettavaksi? Voiko toinen ihminen koskaan täysin ymmärtää toisen kokemaa? Itse jumiuduin jotenkin hyönteisten, ehkäpä juuri perhosten, metamorfoosiin. Miten muutamme muotoamme, ja ehkä lopputulemana saattaa olla kaunis hyönteinen. Tai sitten ei.
Hetkittäin Jakubalin lavaläsnäolosta tulee mieleen John Cleese ja Thom Monckton, kaksi fyysiseen ilmaisuun erikoistunutta esiintyjää.
Mulla kävi jättimäinen tuuri, koska tämä oli loppuunmyyty. Ehkä jonnekin rappuselle olisin päässyt istumaan, tai seisomaan oven suuhun, mutta joku tuntematon hyväntekijä toi yhden lipun lahjoitettavaksi eteenpäin juuri ennen esitystä. Suuret kiitokset siis hänelle!
Kuvien copyright Misha Pekárek.
Näin esityksen ilmaisella palautetulla lipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti