Syyssonaatti / Espoon kaupunginteatteri 27.3.2018

Maailman teatteripäivää pitää tietenkin viettää teatterissa. Sitä en kyllä tiedä onko Ingmar Bergmanin raastava perhedraama Syyssonaatti siihen se paras näytelmä. Hieno näytelmä kyllä, mutta niin dramaattinen että ei paljoa naurattanut. Mutta toisaalta, tartteeko sitä teatterissa aina nauraakaan. Oli ilo katsella taitavien näyttelijöiden työskentelyä hienossa ohjauksessa.

Pasi Lampelan dramatisoima ja ohjaama Bergmanin näytelmä on varmaan monelle tuttu vuoden 1978 elokuvastaan, jossa päärooleissa Ingrid Bergman ja Liv Ullmann ilmeisesti sädehtivät (juu en ole nähnyt). Tai oopperan ystävät saattoivat nähdä sen Kansallisoopperassa viime syksynä. Mutta toimiihan se teatterin lavallakin erinomaisesti. Aikuinen tytär, papin vaimo Eva (erinomainen Leena Pöysti) asuu vaitonaisessa avioliitossaan miehensä Viktorin (Carl-Kristian Rundman) kanssa, hiljaisessa talossa. Pariskunnan ainoa lapsi Erik on kuollut, ja pappilan yhdessä huoneessa asustaa Evan sairas sisko Helena (Ulla Raitio), joka ei parin tunnin ajan puhua pukahda (kerran huutaa kyllä äiti). Siitä huolimatta Helena on vahvasti läsnä koko näytelmän ajan, muistuttamassa olemassaolollaan menneisyydestä.

Tähän pysähtyneeseen tunnelmaan pyyhältää Evan taiteilijaäiti Charlotte (Satu Silvo) joka ei ole tavannut tyttäriään seitsemään vuoteen. Aluksi kaikki näyttääkin auvoiselta, mutta pinnan alla kytee. Menneet tekemiset ja varsinkin tekemättä jättämiset kaivetaan hyvin pian esiin. Viktor vetäytyy näyttämöltä ja alkaa äidin ja tyttären välien selvittely. Tätä tuskaisaa rikkirepimistä on raskasta katsoa. Kumpikin syyttää toisiaan, vuorotellen hyökäten ja perääntyen. Katsoja ei tiedä kumman puolella sitä olisi. Narsistisen ja itsekkään Charlotte-äidin vai poikansa kuolemasta ahdistuneen Evan. Menneisyydestä paljastuu yhtä ja toista. Charlotte on hylännyt perheensä uransa ja vaihtuvien miessuhteiden takia ja eikä nytkään halua ottaa liian tiivistä kontaktia. Helenaa voi kyllä pikaisesti halata mutta sitten pitää päästä pois. Kotiasiat ahdistavat.

Eva on vatvonut ja puinut äitisuhdettaan vuosikausia, koittanut nuorempana miellyttää ja tulla hyväksytyksi, mutta ilmeisesti aika turhaan. Charlotten itsekeskeiseen maailmaan ei keskinkertainen tytär mahdu. Sairaasta tyttärestä puhumattakaan. Evan ja Viktorin välitkään eivät ole läheiset. Viktor kyllä ilmeisesti rakastaa, mutta silti se ei riitä Evalle, tai sitten tämä ei vaan kykene ottamaan sitä vastaan. Myös lapsen menetys kummittelee pariskunnan välissä. Eva saa hieman lohtua kuvitellessaan kommunikoivansa kuolleen poikansa kanssa. Leena Pöysti tekee riipaisevan roolin Evana. Se ahdistus ja avuttomaksi lapseksi taantuminen voimakkaan äidin edessä on ahdistavaa katsottavaa. Hetkittäin innostuessaan Eva on hurmaava ja säkenöivä, mutta silti tuomittu jäämään ikuisesti äitinsä varjoon. Jokainen katsoja jolla on tai on ollut vaikea äitisuhde voi löytää samaistumispintaa tästä.

Carl-Kristian Rundmanin Viktor on sivuosassa, kahden naisen taustalla. Hän suhtautuu viileästi anoppiinsa, on avuton rakkaudessaan Evaan ja menettänyt uskonsa poikansa kuoleman jälkeen. Papille hieman hankalampi homma. Hieman avuton ja sovitteleva mies pysyttelee enimmäkseen sivussa, antaen tilaa vahvoille naisille. Rundis on aina luotettava, peruskalliomainen näyttelijä.

Mutta kyllä Satu Silvo varastaa show'n. Toki Charlotten rooli on herkullinenkin, mutta tässä saa kyllä päästää sisäisen diivansa ja draamakuningattarensa täyteen kukkaan. Charlotte vie kaiken tilan ja hapen huoneesta, kysyy kyllä kuulumisia, mutta ei jaksa kuunnella vastauksia. Kritisoi Evan ja Viktorin rauhallista elämäntapaa. Koko perhe esittää jonkunlaisia ennallaanmäärättyjä rooleja, mistä on vaikea pyristellä irti. Charlottella tuntuu olevan miehiä joka maassa, ja vaikka yksi on juuri kuollutkin, niin ei sekään tunnu kauheasti surettavan. Hetkittäin kuitenkin näkyy pieniä säröntapaisia hänen huolettoman boheemissa panssarissaan. Ja ajattelen että siellä alla on hyvin epävarma ihminen, jonka tunne-elämä on taantunut johonkin teinin tasolle. Mutta sitten taiteilija-Charlotte saa taas vallan. Viha ja rakkaus ovat lähellä toisiaan, ja ne tuntuvat vuorottelevan äidin ja tyttären väleissä. Aivan loistava roolityö Silvolta - kuin hänelle luotu!

Markus Tsokkisen lavastusratkaisu on tyylikäs. Katsojat istuvat kahdella puolella lavaa, ja molemmissa päädyissä vesi valuu, kuin kyynelet taivaalta. Helenan makuuhuone toisessa reunassa ja Charlotten makuuhuone toisessa. Ja siinä välissä taistelutantereena olohuone flyygeleineen. Oleellinen osa esitystä tuo flyygeli. Ammattimuusikon tyttären ei kannattaisi paljoa pianoa soitella äitinsä edessä mikäli haluaa välttää nöyryytyksen. Mutta tottakai hän soittaa ja tottakai siitä alkaa taas yksi kiistely. Myös Heidi-Erika Tsokkisen puvut hehkuivat, erityisesti tietenkin diivan garderoobi!

Syyssonaatti on raskas näytelmä joka sai pohtimaan anteeksiantoa ja armoa. Olisiko helpompaa katkaista kokonaan siteet dominoivaan vanhempaan? Vai kantaa katkeraa kaunaa vuosikymmeniä? Onko se reilua että tytär joutuu hyvittämään äitinsä virheet? Kostetaanko omaa ankeaa lapsuutta seuraaville polville kuten tässäkin käy ilmi Charlotten kertoessa omasta lapsuudestaan? Voiko ihminen muuttua? Onko helpointa vaan paeta kaikkea, kuten Charlotte valitsee? Kuinka kauan menneisyyden taakkaa ja muistoja voi paeta? Näytelmässä ei ole siis onnellista loppua, vaan kaikki jäävät onnettomiksi. Katsoja jää kuitenkin hyville mielin - raskaudestaan huolimatta tämä oli erinomaisen hyvä esitys.

Ennen esitystä Pasi Lampela ja elokuvaguru Antti Alanen keskustelivat teatterin lämpiössä Bergmanista ja Syyssonaatista. Ihan alusta en ehtinyt herrojen jutustelua kuulemaan mutta kiinnostavaa se oli kyllä. Eva on päähenkilö, mutta tarina voidaan nähdä myös Charlotten näkökulmasta. Mielestäni näytelmässä kummatkin ovat päähenkilöitä. Mutta mieleen jäi erityisesti Lampelan toteamus: Ei ole olemassa mitään Shakespearen tai Molieren maailmaa, vaan ohjaajan on luotava se maailma. Niinpä Bergmanin maailmakin on luotava uudelleen, ja tässä Lampela on kyllä onnistunut hyvin.


Kuvien copyright Yehia Eweis.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.