Peter Quilter on laatinut näytelmänsä Suurenmoista! (Glorious!) Jenkinsin elämästä, ja nyt sitten saimme nauttia tästä musiikkipitoisesta komediasta Tampereen komediateatterissakin. Elokuviakin aiheesta on tehty, mutta en ole nähnyt niistä edes sitä Meryl Streepin tähdittämää. Panu Raipian ohjauksessa ja Oskari Löytösen lavasteissa kelpasi näyttelijäporukan esiintyä. Tarina alkaa kun pianisti Cosme McMoon (Aku Sajakorpi) tulee työhaastatteluun - ja hänet pestataan saman tien Jenkinsin uudeksi säestäjäksi. Vaikka alussa hänenkin on ilmeisen vaikeaa pitää pokkaa Jenkinsin avatessa ääntään, niin nopeasti Cosmekin oppii myötäilemään ja hymistelemään, ja pitämään totuuden itsellään. Naisen laulutaidottomuus on yleinen salaisuus, jonka kaikki tuntuvat tietävän (paitsi toki nainen itse) mutta asiasta ei puhuta. Rouva Jenkinsillä on varaa levyttää ja järjestää konsertteja. Yleisön hän toki valitsee itse, ja jos nyt joku satunnainen nauraja vahingossa paikalle osuukin, niin kateellisten elämöntiä se vain on. Kadehdin kyllä tämän diivan rajatonta itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihin!
Leena Rousti on tavattoman hieno laulaja ja esiintyjä muutenkin, ja aivan nappivalinta Jenkinsin rooliin. Hän onnistuu tekemään naisesta hieman hömelön vaikutelman, joka pyöreine silmineen vaikuttaa hieman yksinkertaiselta. Elina Vätön suunnittelemissa diivamaisissa vaateparsissa hän on kyllä varsinainen drama queen ja taitelijanero. Ja on varmasti todella vaikea laulaa noin pieleen, jo ihan teknisestikin. Aku Sajakorpi oli myös ilmiömäisen hyvä pianistimiehenä, joka tulee imetyksi Jenkinsin karisman taikapiiriin. Hieman peräkammarin pojan oloinen on tämä tyyppi. Parhaana ystävättärenä Marjut Sariola nauttii sherryä ja raahaa valkoista pikkukoiraansa pitkin lavaa. Bimbo se on tämäkin nainen, mutta hieman eri tavalla. On vaikea keksiä palvoiko hän Jenkinsiä ja tämän laulutaitoja näin paljon - vai onko kyseessä vain hyvä näyttelijätyö. Jenkinsin viinaan- ja naisiinmenevänä brittimiesystävänä loisti iki-ihana Ilmari Saarelainen. Immu oli kyllä mainio pienessä roolissaan. Pienissä kaksoisrooleissa nähdään vielä Miia Räikkönen, joka säkenöi varsinkin meksikolaisena espanjaa pajattavana topakkana kotiapulaisena.
Ja pakko kehua vielä toistamiseen niitä Elina Vätön pukuja, kertakaikkisen lumoavia luomuksia!
Tarinahan on aika höttöinen, seuraamme pienen siivun Jenkinsin elämää sieltä loppupäästä. Harjoittelua ja konsertoimista, pieniä arjen sattumuksia. Suurin hauskuus saadaan selkeästi irti muutamista lauluosuuksista, ja miten pieleen ne menevät. On tässä muutamia dramaattisia hetkiä ja lopusta jää positiivinen olo, vaikka hieman kaihoisakin. Ei sitä vajaassa kahdessa tunnissa kummia kerkeä. Mutta jäi tästä ainakin tälle katsojalle iloinen ja hyvä mieli, ja ennenkaikkea se tsemppausviesti: kyllä sitä voi ja kannattaa tehdä asioita mistä itse tykkää! Florence Foster Jenkins uskalsi elää kuten halusi.
Kuvien copyright Peera Lakanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Oi, pidän tästä suuresti. Hienosti kirjoitettu.:)
VastaaPoistaKiitoksia! Kyllä mä hattua nostan Roustin Leenan laulamiselle, miten haasteellista laulaa väärin!
Poista