Korjaamo / Kansallisteatteri 21.3.2018

Seppo Pääkkönen on minun mielestäni yksi Kansallisteatterin karismaattisimmista miesnäyttelijöistä, ellei jopa se kaikkein karismaattisin. Miehen hiljaisen intensiivinen olemus pääsee valloilleen ihan täysillä Mika Myllyahon kirjoittamassa ja ohjaamassa mainiossa uutuuskomediassa Korjaamo. Kun vielä Jukkis Palo täydentää karisma-annosta, niin kyllä sitä katsojaa hemmotellaan.

Korjaamo on aika hersyvä, mutta samalla myös ihmisluonnon syviä puolia luotaava tarina autokorjaamosta ja sen miehistä. Jallu (Jukka-Pekka Palo) on hieman konservatiivinen korjaamoyrittäjä, joka on jämähtänyt vanhoihin toimintamalleihin ja pyristelee heikosti kannattavan firmansa kuolinkorinan säestämää elämää. Lapsuudenkaveri Ola on taas saanut väliaikaisen hyllytyksen rehtorinhommistaan läpsäistyään oppilasta. Miehet eivät ole vuosikymmeniin olleet tekemisissä toistensa kanssa, mutta Jallu on kirjaimellisesti pelastanut Olan kadulta ja antanut hanttihommia korjaamosta, kunnes toinen pääsisi jaloilleen. Erilaiset sosioekonomiset taustat ja elämänurat aiheuttavat paljon jännitettä ja hykerryttäviä yhteenottoja. Miten saataisiin firma jaloilleen, ja lisää asiakkaita? Onko konkurssi vääjäämätön asia? Miten tulevat toimeen kaksi eläkeikää lähestyvää suomalaista miestä, kun heidät laitetaan samaan tilaan?

Ensi-illassa on hieman teknisiä vaikeuksia päästä alkuun, mutta se jotenkin sopii tähän näytelmään ja saa aikaiseksi leppoisan ja kannustavankin ilmapiirin pikkiriikkiseen Omapohjan katsomoon. Näitä miehiä on helppo sympatiseerata. Kumpaakin. Jallu on duunari, jolle korjaamo on koko elämä, neuvokkaan Kisu-vaimon lisäksi. Ola on käynyt läpi useamman rankan kriisin, mutta jaksaa silti olla optimistinen ja tsempata Jalluakin.

Korjaamo on sellainen pieni suuri näytelmä. Pintapuolisesti ollaan autokorjaamolla ja heitetään läppää, vähän rukataan moottoriakin, mutta kyllä tässä aika syvissä vesissä uidaan. Suomalaisen miehen mielenmaisema voi olla aika synkkäkin paikka, mutta onneksi huumoriakin löytyy (vaikkapa kun Ola treenaa Jallua käsilaukun ostossa!) Sivutaan suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä, rasismia ja politiikkaa. Jallulla on duunarin identiteetti eli kaikki on aina muiden ( = korkeakoulutettujen) vikaa ja itse ei ole syypää mihinkään... Leffatriviaa (ja autotriviaakin) saadaan aimo annos Olan ja Jallun nokitellessa ja haastaessa toisiaan. Miehet kiistelevät välillä kuin vanha aviopari. Tunti ja parikymmentä minuuttia mennään yhtä soittoa, eikä väliaika keskeytä meidän tempautumista mukaan tarinaan. Ja intiimi Omapohja tuo nämä tyypit ihan likelle, ja meidät osaksi autokorjaamon miljöötä. 

Kati Lukka on laatinut täysin katu-uskottavan autokorjaamon tyttökalentereineen ja erilaisine koneineen ja moottoriöjypurkkeineen. Parikymmentä vuotta sitten tuommoisia oli Suomi vääränään, ennen kuin autonkorjaus muuttui tietokoneilla analysoitavaksi high-tec hommaksi. Tuhannet jallut ovat joutuneet joko opettelemaan uudet kuviot tai pistämään pillit pussiin. Tietynlaista kaihoa hehkuu myös Auli Turtiaisen pukusuunnittelukin. Haalarilinjalla mennään. Nostalgiaa tarjoilee myös soundtrack (ja iso kiitos kun biisilista löytyy käsiohjelmastakin!) ja Samuli Laihon musiikki muutenkin. Mieli leijuu jonnekin Amerikan takamaille, pitkien tiesuorien maailmaan, missä taivas on rajana ja alla on iso amerikanrauta. Tulee sellainen juureva meno, kuin olisi itsekin kädet rasvassa ja moottoreita rukkaamassa.

Eniten hattua nostan kaksikolle Palo & Pääkkönen. Heidän karismansa, osaamisensa ja läsnäolonsa saavat Jallun ja Olan hahmot eloon ja uskottaviksi. On silkkaa ekstaasia seurata miesten työskentelyä yhdessä. Sitä tuntee itsensä ihan etuoikeutetuksi kun saa katsella tämmöistä esitystä.

Omapohja on todellakin pieni näyttämö, joten lippujen kanssa kannattaa olla nopea. Onneksi Korjaamo jatkaa syksyllä ohjelmistossa!



Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.