Tekijätiimi on pitkälti sama kuin Ender's Gamessakin, ja hyvä niin. Kun kerran on toimiva porukka, niin mitä sitä vaihtamaan. Eli jyräävän heviballadimaisesta musiikista vastasi Erno Hulkkonen ja käsikirjoituksesta taitokaksikko Sara Salmenmäki ja Ville Haikola. Salmenmäki myös ohjasi Haikolan toimiessa apulaisohjaajana ja lavastajana. Hienoa työtä. Upeista nahkaa ja tummaa punaa yhdistävistä puvuista vastaa Amita Kilumanga. Varsinkin Onyxin puvut ja kolmosten viitat olivat silmiä hiveleviä. Toki kunnon taistelukoreografiat kuuluvat asiaan kun vampyyrit taistelevat niin keskenään, kuin varsinkin sieluttomia vastaan. Niina Markkasta sopii kiittää niistä. Ja se Tobazin ja Zultaniten kaksintaistelu, wau!
Tarinassa on klaanillinen hurjia vampyyreitä, joiden johtaja Heliodor (Valtteri Nurmiranta) menehtyy yllättäen (ja esiintyjänsä siirtyykin sitten kätevästi kitaran varteen loppuajaksi). Onneksi tyypillä on jälkikasvuna kolmoset, joiden tehtäväksi jää sitten pähkiä kenestä tulisi sopivin pomo porukalle. Klaanilla on sotureita, joiden elämäntehtävä on suojella koko klaania ja ennenkaikkea kuninkaallista perhettä. Klaanilla on myös palvelijoita, jotka toimivat niin verenluovuttajina kuin seksipartnereinakin. Ja sitten ovat sieluttomat, nuo kalmanvaaleat otukset, jotka tuskissaan himoitsevat vampyyrien sieluja, saaden jokaisesta lisää kierroksia. Ja veriorjat, nam nam, joilla taas on pakkomielteenä päästä maistamaan vampyyrinverta.
Kolmosista Morion (Joona Tuoriniemi) on naisiin ja viinaan menevä aggresiivinen hurjimus, joka rakastuessaan meinaa tuoda tuhon koko klaanille. Sisarensa Onyx (Tessa Puolakka) taas rimpuilee kahden soturin loukussa - onko se tummahipiäinen, mutta muistakin naisista pitävä Zultanite (Salvador Alogo) vaiko urhea viikinkimäinen Tobaz (Juhana Stolt)? Sisaruksista kolmas Copal (Mika Rontti) löytää (ehkä hieman omaksi yllätyksekseenkin) elämänsä rakkauden lähipiiristä. Dravite (Eero Tiainen) on uskollinen soturi ja valmiina tukemaan rakastaan vallankamppailussa. Sotureista yksi hurjimpia on Alexandrite (Katariina Tuoriniemi) joka ryyppää, kiroilee, taistelee ja kaataa naisia siinä kun muutkin. Condor (Antti Laine) on taas jonkunlaisessa kenraalin tai päällikön roolissa sotureiden hierarkiassa. Näiden klaanilaisten lisäksi estradilla nähdään iso joukko sieluttomia, joista varsinkin Eden (Nita Keränen) pääsee isoon rooliin. Ja toki palvelijajoukko seksikkäissä hepenissään.
Kun ottaa huomioon sen etteivät esiintyjät ole ammattilaisia, niin todella upeasti porukka hanskaa homman. Laulajina nämä ovat vielä parempia ehkä kuin näyttelijöinä. Bonusta siitä että torahampaillakin laulu sujuu oikein hyvin ja selkeästi. Viisihenkinen bändi Bloodshred lurittelee hevisooloja ja moshaa nurkassa, ja piipahtavat välillä lavallakin joukkokohtauksissa. Hienosti vetävät. Hieman aluksi englanninkieliset biisit sorahtavat korvaan kun muu teksti on suomeksi. Mutta äkkiä siihenkin tottuu; kyllä suomiheviin toinen kotimainenkin taipuu. Miksaus on muutenkin kohdallaan, koska soitto kuuluu juuri sopivalla volyymilla eikä peitä esimerkiksi puhetta alleen.
Tässä on draamaa, suuria tunteita, seksiä ja väkivaltaa, verta ja vaarallisia tilanteita. Tunteet kuohahtelevat monellakin tapaa. Kaikenlaisia vampyyrikliseitä - ja mainitsinko jo sen läpitunkevan erotiikan? On näissä tyypeissä herkkiäkin kohtia, ja oikeasti surraan toverin menetystä tai haavoittumista. Vampyyrit nyt aina tuntuvat tihkuvan seksiä ja erotiikkaa, ja kun siihen yhdistetään melankoliset hevislovarit niin ollaan asian ytimessä.
Välillä replikointi on hieman suomifilmimäistä, ja välillä ilmeisen kliseistä örähtelyä ja korahtelua. Ja sitten siellä on tämmösiä klassikkojakin: "minulla on sieluton ja veljesi nussii miestä" :-D
Onyx ei ole pelkästään machopiirteitä tihkuvaa verimässäilyä, vaan tässä on tiettyä feminististä otetta. Onyx ei halua alistua klaaninsa lastentekokoneeksi, vaikka lajin lisääntyminen on hankalaa ja pikkuvampyyrien tuottaminen kuuluisi kuvioihin. Eikä hän halua myöskään valita itselleen puolisoa vaan jättää tilanteen avoimeksi. Ja miksipä se lastenteko pitäisikään jättää siskolle, vaikka kumpikaan veljistä ei nyt sattuneesta syystä moiseen kykene...
Oli tämä ehdottomasti näkemisen arvoinen spektaakkeli! Yhdessä tekemisen meininki ja rento ote välittyy hyvin katsomoonkin. Esityksiä on jäljellä vielä kolme, joten kannattaa ehkä koittaa mennä katsomaan mikäli rockmusikaali vampyyreistä tuntuu sopivalta. Minusta tuntui.
Helsingin Telakkarannassa lymyilevä piskuinen teatteri on myös miellyttävä tilana ja naulakkoratkaisukin on ihanan omaperäinen. Suosittelen siis vierailua - jos ei vampyyrien parissa, niin sitten tulevaisuudessa.
Kuvien copyright minä itse ja esityskuvat Toni Ahola.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti