Iida Vanttaja on tehnyt pitkän uran suomalaisissa nukketeatteripiireissä; 25 vuotta! Tähänkin esitykseen hän ei ole pelkästään valmistanut nuket, vaan myös näyttelee/nukettaa, vastaa ohjauksesta ja skenografiasta. Sekä on toinen käsikirjoittaja yhdessä Antti Kasken kanssa. Minusta tuntuu että kaikki nukketeatteri-ihmiset ovat todellisia taiteen moniosaajia. Ehkä se on olemassaolon elinehtokin näin pienissä ympyröissä mitä nukketeatteri on?
Kohtauspaikkoja kadonneille pyörii hienosti kolmen esiintyjän voimin. Tunnin aikana liikutaan erilaisten tilojen ja paikkojen välillä, tunnelman pysytellessä enimmäkseen melankolisen puolella. Seilin saari toimii mystisenä alkupaikkana; sinne Turun saaristoon vietiin spitaalisia, hulluja, hysteerisiä ja muutenkin yhteiskuntaan sopimattomia ihmisiä. Poispääsyä ei useinkaan ollut, vaan pienen kirkon hiekkamaalle on haudattu satoja hylättyjä sieluja (paikka on muuten karu, kaunis ja surumielinen, siis koko Seili. Sain vierailla siellä muutaman päivän ajan n. 16 vuotta sitten).
Pieni ihminen suuressa maailmassa. Mies jonka avovaimo muuttui kalaksi (miten upea kohtaus muuten!), yksinäinen mummo valmistautuu poismenoonsa pukeutumalla kauniisti; helmiä ja hajuvettä unohtamatta. Mitä pitää ihmisen tehdä tullakseen näkyväksi? Syrjäytyneet ihmisraukat, joita virastot pompottavat ja kukaan ei kuuntele tai välitä. Hetkittäin tässä soudetaan niin murheen alhossa ettei mitään määrää. Surumielistä siis. Mutta niitä kauniita ja lohdullisia hetkiä on onneksi vastapainoksi. Onko mitään kauniimpaa kuin kymmenet valaistus pienet paperialukset purjehtimassa?
On kovin ahdistava ajatus, jos taide- ja kulttuuriyksikkö yhteiskunnassa lakkautettaisiiin, tai kaikki virastot muuttuisivat vielä nykyistäkin byrokraattisemmiksi ja tylyimmiksi. Työttömiä, köyhiä, vanhuksia ja muita vähäosaisia kyykytetään ja pompotetaan luukulta toiselle ja apua ei saa sittenkään. Teräviä piikkejä vallanpitäjiä, yhteiskunnan päättäjiä ja byrokraatteja kohtaan. Kuka on pienen ihmisen puolella; kuka estää syrjäytymisen?
Nuket ovat uniikkeja, rujonkauniita, eri kokoisia ja näköisiä. Ja nukettajat loistavia: miten kaksi ihmistä työskentelee loistavasti synkassa saman mummon käsiä kumpikin liikutellen. Huh! Kiitos Iida Vanttaja, Mila Nirhamo ja Maria-Elina Koivula. Minusta on aivan ihmeellistä seurata nukketeatteriesitystä, koska siinä se sellainen lapsenomainen ihmetys teatterin taikaan konkretisoituu parhaalla mahdollisella tavalla. Miten tämmöinen on edes mahdollista toteuttaa? Miten ilmeettömät, jähmettyneet nuket heräävät monin eri tavoin eloon? Siinä on se taika.
Äänisuunnittelu on nukketeatterissa varmaan vielä oleellisempaa kuin ns. tavallisessa teatterissa, koska sanoja ei usein ole. Tämäkään esitys ei ehkä tarvitsisi niin paljon puhetta ympärilleen, koska kyllä se tarina sieltä tulee silti kerrottua. Tuuli Kyttälän luomissa äänimaisemissa kuullaan koko elämän kirjo. Seilissä lokit kirkuvat ja aallot liplattavat. Kaupungin kadulla suhahtavat autot. Sama koskee valosuunnittelua. Nukettajat jäävät useimmiten pimeyteen ja piiloon, ja valoilla korostetaan nukkeja, tai mitä milloinkin. Harri Kejonen on onnistunut upeasti valoissa, ja varjoissa.
Oli mukava jakaa tämä intiimi katsomiskokemus bloggaajakollega Tallen kanssa (taas suunnittelematta tapasimme). Ja oli myös liikuttavaa kun jokaisella istumapaikalla oli pienellä lapulla yksi sananlasku odottamassa.
"Joskus on vaiettava tullakseen kuulluksi, ja kadottava tullakseen nähdyksi". Se lause tiivistää ehkä koko esityksen. Koskettavaa, surullista ja kaunista.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Saara Mansikkamäki, paitsi käsiohjelman kuva omani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti