Esitys alkaa teatteriharkoista. Päähenkilömme Hullu ohjaa Tšehovin novellia Musta munkki, missä tutkija Kovrin alkaa uupumuksen tuomien hallusinaatioden kautta tapailemaan mustapartaista munkkia. Munkki koittaa vakuuttaa Kovrinia, että tämä on jumalan valitsemana toteuttamassa erikoistehtävää; ei enempää eikä vähempää kuin ihmiskunnan pelastamista. Pohdinnassa on siis lahjakkaan ihmisen kokema tyhjyys. Nerous ja hulluus kulkevat usein käsi kädessä - ja Juha Hurme vetää tästä suoran viivan itseensä. Tai ainakin minä katsojana vedän. Kuinka moni taiteilija pelkää että lääkkeet vievät mennessään myös sen nerouden, hulluuden vanavedessä? Kun muutenkin on niin vaikea kamppailla sen oman luovuuden, nerouden ja taiteellisuuden kanssa.
Teatteriharjoituksista Hullu alkaa kelailemaan omaa historiaansa, alkaen vuodesta 2009, ja omaa hulluuttaan. Silloin eräänä päivänä teatteriohjaaja antoi pummille setelin ja pim, samantien vaipui oman mielensä syövereihin. Äänet alkavat puhua, hän luulee olevansa kuollut. Sen verran tolkku pelaa, että hän saa käveltyä sairaalaan omin voimin ja kirjoittauduttua sisään. Esityksen loppuaika ollaankin sitten laitoksessa, ja sieltä piipahdetaan muistin turvin lapsuuteen, nuoruuteen, Turun yliopiston kemianlaitoksen labraan, ja mihin nyt Hullun ajatukset milloin vievätkin. Toisessa sairaalassa viimeisiä aikojaan elävä äiti, Jyväskylän rivitaloasunnossa asuva naisystävä, tytär, hoitokokoukseen osallistuva sisko... Ulkomaailma tunkeutuu vähin erin laitoksen arkeen ja parantuvaan mieleen. Pikkuhiljaa kuitenkin elämä voittaa, lääkkeiden ja terapian avulla. Mies ei enää ajattele olevansa kuollut ja huonetoverikaan ei taida olla vakooja. Ja ajatuksetkin saa pitää ominaan ilman että niitä kukaan kalastelee itselleen.
Juha Hurmeen oma, modifioitu ääni johdattaa meitä Hullun pään sisään. Tämä Hullu tuntuu ajattelevan kaiken teatterintekemisen ja tarinankerronnan kannalta - mistä saisi hyvän stoorin kerrottavaksi. Ja sellainenhan tästä sairauskertomuksesta tulikin. Itse olen ainakin enemmän kuin tyytyväinen, kun kirjan Hullu ei onnistunut hyppäämään sillalta alas. Jotenkin Hurme tavoittaa ihmisen mielen järkkymisen varsin hauskalla tavalla. Siis ei siinä sinällään ole mitään hauskaa, mutta se tapa millä Hurme kuvailee omia tuntemuksiaan, ja varsinkin sairaalan muita potilaita, on paikoitellen hysteerisen hauskaa.
Paljon kiinnostavia hulluus- ja mielisairaalakuvauksia on maailmassa, mutta tämä Hullu istuu siihen jatkumoksi paremmin kuin hyvin. Ken Kesey nyt on kaikille tuttu, mutta Australiassa aikoinaan lukiota käydessäni meillä oli yhtenä englannin opiskelujakson aiheena mielenterveys ja yksi käsittelemistämme kirjakaksikoista oli huikean hieno Peter Kocanin The Treatment ja The Cure. Poliitikon epäonnistuneen murhayrityksen jälkeen Kocan suljettiin mielisairaalaan vuosikausiksi, ja siellä ollessaan kirjoitti nuo teokset, osana terapiaansa kaiketi. Isot hitit niistä tuli, ainakin Australian mittakaavassa. Suosittelen lukemaan jos käsiin osuu (minultakin saa lainaksi). Huumorin avulla kai sitä pöpilässäkin selviytyy, tai huumorin avulla siitä pystyy paremmin kertomaan. Ne ketkä osaavat ja pystyvät. Kaikki kun eivät psykoosista selviä normaalien kirjoihin enää koskaan.
Hurmeen teksti on ihanan soljuvaa, piinaavan terävää, hersyvän hilpeää ja surullisen mustaakin. Se koskettaa, se tulee iholle, se läpsii naamalle ja se hakkaa kuin moukari.
Nimiroolissa Antti Laukkarinen onnistuu tavoittamaan mielen vinoumat pienillä kehonliikkeillä. Jalka hieman värisee, jalat laahustavat lääkepöhnässä eteenpäin, kuin zombiena. Kasvot vääristyvät ja puhe meinaa puuroutua. Välillä hän sujahtaa takaumaosuuksissa leikkisäksi pikkupojaksi Veikkarin koululle. Laukkarinen on ihan maanisen hyvä kyllä tässä. Koskettavasti hänen roolihahmonsa puhuu äidistään, ja yhtä herkästi hän suhtautuu muihin potilaisiin.
Jos kohta tämä on vähän niinkuin Laukkarisen bravuuri, niin kyllä muukin ensemble pistää parastaan. Antti Mankonen esittää ehkä parhaan ilmakitaraesityksen mitä kuunaan on missään nähty! Lukuisat herkullisen hersyvät hahmot heräävät eloon Mankosen käsittelyssä. On Puupponen joka on John Virgin, joka värvää Hullun kääntämään biisinsä englanniksi ja managerikseen. Puupponen on muuten Pantse Syrjän velipuoli, ja tämä asema takaa hänelle tietyn aseman Suomen rockbusineksessä :-) On IT-ammattilainen Jysky. Sitten on 163,5 cm pitkä tyyppi, jota ihmisten pituudet ja osaston 15 5-C säännöt kiehtovat loputtomasti. Ja sitten on kaunisääninen Kaisa Sarkkinen, jonka Profeetta Amos huikaisee! Ja kaikki ne muutkin taitavasti rakennetut hahmot. Miten pienillä vaihdoilla kumpainenkin suhahtaa tyypistä toiseen!
Hannu Hauta-ahon loistava valo- ja äänisuunnittelu tukee erinomaisesti henkisen tasapainon menettämistä. Välähtävät valot, kovat äänet iskevät päähän, katsojillakin. Myös musiikki on Hauta-ahon kynästä kotoisin.
Huomionarvoinen seikka on myös se, että miniatyyrikokoisen käsiohjelman mukana tulevalla kupongilla saa Teos & Tulenkantajat kirjakaupasta Hurmeen Hullu -romaanin ilmaiseksi! Siis käsiohjelman ja teatterilipun esittämällä. Aivan loistavaa, kiitos tämmöisestä lisäbonuksesta! Juha Hurmeen mielenkiintoinen vajaan vartin mittainen haastattelu näytelmästä löytyy Radio Classicin arkistosta.
Hullu on kyllä ihmeellinen pieni helmi, jonka katsominen on melko terapeuttinen kokemus. Ehkä se taas omalta osaltaan raottaa pientä ikkunaa siihen todellisuuteen mitä monikaan katsoja ei normaalisti pääse kokemaan. Mieleen ja varsinkin sen järkkymiseen. Voin suositella lämpimästi ihan kaikille.
Hullua voi käydä katsomassa Telakalla 11. maaliskuuta asti, ja sen jälkeen se siirtyy Helsinkiin, Teatteri Jurkkaan (14.3.-18.5.). Mahtava juttu että myös laiskat pääkaupunkiseutulaiset, jotka eivät jaksa matkata Tampereelle saakka, pääsevät tätä siten katsomaan :-) Taidan itsekin ahnehtia uusintakatselun.
Kuvien copyright Kai G. Baer, paitsi julistekuva omani.
Näin esityksen alennushintaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti