Sinkkipojat on toinen Helsinki 98 -ryhmän Svetlana Aleksijevitšin kirjoihin perustuvaa sarjaa. Esityspaikka on sama kuin järisyttävän hienossa Neuvostoihmisen loppu -esityksessä eli ensi vuonna purettava Vuosaaren entinen lukio. Pieni ja rouhea tila, johon nämä esitykset sopivat erinomaisesti. Sinkkipojissa Ohjaaja (joka Venäjän sodan takia pysyttelee nimettömänä) paneutuu ryhmineen Afganistanin sodan (1979-1989) syövereihin.
Jostain syystä tämä sota on Neuvostoliitossa (ja Venäjällä) vaiettu asia, ja nyt ääneen pääsevät sotilaiden äidit ja tukijoukot kuten lääkärit, entiset sotilaat ja kirjailija. Äitien tarinat riipaisevat eniten.
Esitys alkaa dramaattisesti. Marssivat sotilaat, sekä taustavideolla että paikan päällä, ja venäläinen marssimusiikki soi taustalla. Sotilaat ottavat ikonit, pistävät ne palasiksi kirveillä ja paloista tehdään puiset konekiväärit. Kuin lasten lelut, mutta varsin todentuntuiset. Ei sota ole lastenleikkiä, vaikka pihamailla lapset usein sotaa leikkivät. Varmaan Neuvostoliitossakin. Sodan tuntu ja uhka leijuu koko ajan mukana ja taustalla vaikka nyt pestään jälkipyykkiä. Tarinat ovat riipaisevia ja surullisia, kaikki on karua ja korutonta. Ontot katseet ja menetetyt elämät jäävät katsojan mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Katsomo on hipihiljaa, tämä esitys todellakin koskettaa.
Näyttelijänelikko Sami Lanki, Emilia Neuvonen, Elli Närjä ja Maksim Pavlenko taipuvat moneen ja pistävät itsensä likoon myös fyysisesti. Työskentely on pakotonta ja vahvaa. Anis Kronidova on suunnitellut puvut ja maskeerauksen, taitavaa työtä nekin.
Sinkkipojat on fragmentaarinen esitys, välillä ollaan Aleksijevitšin kirjan henkilöiden maailmassa, ja sitten hypätään hänen oikeudenkäyntiinsä. Hetkittäin on vaikea uskoa että voivatko ihmiset todellakin sanoa ja käyttäytyä näin. Uskon että sairaanhoitajat eivät kestäneet rintamalta palanneiden paikkaamista. Sota jossa äiti joutuu kadehtimaan toisia äitejä, joiden pojat palasivat vain ilman jalkaa tai kättä. Afganistanissa palvellut lääkäri ymmärtää nyt isäänsä joka ei halunnut puhua kokemuksistaan toisessa maailmansodassa. Vaikkei itse sotaa nähdäkään näyttämöllä niin kertomukset ja kokemukset tuovat sen eläväksi ja katsojille käsinkosketaltavaksi.
Kuten Neuvostoihmisen lopussakin, ovat Pavel Semtšenkon lavastus ja valot erinomaisia ja ennenkaikkea videot. Dokumentaarisia ja visuaalisesti näyttäviä. Ohjaaja on suomentanut ja sovittanut teoksen yhdessä Martti-Tapio Kuuskosken kanssa.
Sotilas ei voi sanoa että pelottaa. Vaikka pelottaa niin perkeleesti. Sodan arkiset kauhut, ihmisten hyväksikäyttö, se että rintamalle meneviltä otetaan kaikki arvokas ja uusi pois - sillä eihän siellä uusia uniformuja tarvitse. Toinen näytös on yhdenlainen näkemys Aleksijevitšin oikeudenkäynnistä, missä häntä syytetään kirjaansa varten haastateltujen äitien sanojen vääristämisestä. Äitejä loukkasi miten heidän sankaripoikansa esitetään kirjassa raiskaajina ja tappajina, jopa itkupilleinä. Hahmot ovat televisioruuduissa puhuvina päinä. Kiinnostava tehokeino. Oikeudenkäyntipöytäkirjateksti heijastetaan seinälle. Karua tekstiä.
Argumentin mukaan kirjailija on tehnyt omaisuuden näiden sotilaspoikien elämillä, on vain reilua että äidit saisivat tästä osansa. Kirjailijan sodanvastainen monologi on mykistävän hieno. Miksi me ihmiset emme osaa elää ilman sotaa? Sananvapaus ja kirjailijan taiteellinen vapaus on tutkittavana. Miksi vain sodassa mukana ollut voisi tai saisi kirjoittaa siitä?
Sinkkipojat on vahva, pasifistinen teos, joka kaikessa karuudessaankin on todellista laatuteatteria. Erikseen pitää vielä mainita Tuomas Kantelisen tähän näytelmään säveltämä musiikki. Ukrainan tilanteen vuoksi tämä on edelleen todella ajankohtainen esitys. Menkää katsomaan, esityksiä jatketaan niin kauan kun katsojia riittää. Toivon että se on vielä pitkään.
Esityskuvien copyright Helsinki 98.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti