Jeanne D'Arcin housut / Tampereen työväen teatteri 24.1.2023

Työviksessä on ollut tänä talvena menossa kauhean hyvä buumi. Loistavia ja räväköitä ensi-iltoja toinen toisensa perään! Linda Wallgrenin kirjoittama ja ohjaama Jeanne D'Arcin housut yhdistää oivallisesti historiallista draamaa, modernia musiikkiteatteria, muutaman vuoden takaista päivänpolitiikkaa ja mystistä murhaoikeudenkäyntiä. Keskiössä on kolme vaikuttavaa naista Jeanne D'Arc (Inke Koskinen), Anneli Jäätteenmäki (Sofia Smeds) sekä Anneli Auer (Miia Selin). Kaikki nuoremmat katsojat eivät heitä ehkä muista, mutta katsokaa pohjatiedot netistä. Kun ei valitettavasti käsiohjelmaakaan ole mihin olisi taustatarinat kätevästi saanut. Käsiohjelman puute onkin ainoa miinus illassa.

Reilut 2,5 tuntia kaikki aistit täyttävää tykitystä. Janne Vasaman videosuunnittelu yhdessä Juha Haapasalon valojen (ne loisteputket!!) ja Niklas Vainion äänien kanssa luo kiinnostavan ja välillä aika hektisenkin visuaalisen maailman. Vanhat Auer- ja Jäätteenmäkiaiheiset uutisklipit avaavat taustoja, ehkä. Ainakin muistuttelevat niitä mieleen. Monenlaiset ääniefektit ovat mainioita.

Vauhtia piisaa myös Juho Gröndahlin dramaturgiassa. Näyttämöllä on suvantokohtia aika vähän, mutta sitten kun maltetaan rauhoittua kuten päähenkilöiden saunakohtauksessa, se tuo uuden ulottuvuuden tekstiinkin. Älykästä tykitystä, tuoden oivaltavasti dokumenttiteatteria mukaan näyttämölle. Wallgren on kyllä yksi kiinnostavimpia teatterintekijöitä nyky-Suomessa. Poliittinen ulottuvuus näytelmäteksteissä ei ole aina niin helppoa ilman että siitä tulee kuivaa ja saarnaavaa. Jeanne d'Arcin housut on siinäkin mielessä onnistunut. Kaipaan jatkuvasti kiinnostavia uusia näytelmiä joissa on fiksu teksti. No tässä juuri sellainen. 

Monipuolinen muusikko Petra Poutanen on integroitu taitavasti esitykseen ja hieno musiikki on jatkuvasti läsnä. Milloin eteerisen kaikuvana ja milloin piinaavan ahdistavana. Lisäksi hän ehtii mm. pyövelöimään ja esittämään pyökkiä.

Aluksi esityksen "ohjaaja-käsikirjoittaja" tulee kertomaan katsojille tämän kaiken olevan vain teatteria ja tulkintaa näistä kolmesta hahmosta. Kas, emmepä olisi sitä oivaltaneetkaan. Hieno näyttelijäkaarti vaihtaa lennossa rooleja ja näemme päähenkilöiden lisäksi tukun hersyviä rooleja. Pääkolmikko tekee lavalla isoimmat roolityöt ja kaikki ovat erinomaisen onnistuneita. Taitavan maskeerauksen ja peruukkien (a'la Pepina Granholm) avulla ovat vielä näköisiäkin, erityisesti Annelit. Myös Sanna Levon pukusuunnittelu oli näyttävää, Jeanne d'Arcin liehuvat ja läpikuultavat asusteet ihan tyrmäävät. Samalla naisellisia ja sotilaallisia. Jäätteenmäen saunahepuli jäi kyllä verkkokalvoille!

Samuli Muje on hauska mm. peitepoliisi "Seppona" ja kranaatinheitinjärjestelmänä, ja Jyrki Mänttäri oivallinen politiikantoimittaja Tarmo Ropposena (ja loistava Sanna Marinina). Pyry Äikään Tarjo Halonen saa hykertelemään ja Jessica Rabbit saa leuan loksahtamaan auki. Näemmä piirroshahmosta saa aika näköisen näinkin! Tytti Yli-Viikari (Äikää) juontamassa kokkisotaa, voi hurlumhei.

Esitys pohtii median, yleisön ja julkisuuden rooleja ihmisten elämässä ja tuomitsemisessa. Voidaanko ihminen tuomita julkisesti jo ennen oikeuden päätöstä, ja voiko tätä (mahdollisesti erheellistä) mielipidettä enää kääntää? Some ja media on nykyään kaikessa mukana vähän liikaakin, mutta osattiin sitä revitellä ennenkin. Jos huomio kiinnitetään siihen voiko nainen käyttää housuja tai miten lyhyeen hameeseen hän pukeutuu, niin ollaan hieman hakoteillä. Ihmisten mielikuvitus lähtee helposti laukalle, kuten näissäkin kolmessa tapauksessa. Ja miten se saatananpalvontakortti on sieltä niin helppo kaivaa esiin? Naisten syyllistäminen faktojentarkistuksen sijaan on paljon helpompaa. Noidat roviolle vaan, olivat syyllisiä tai eivät. Valta on kumma asia, ja nainen vallan kahvassa todellinen uhka. Polittinen peli on kyllä käsittämätöntä, oli 1400-luvulla ja on sitä nyt. Yhtä suhmurointia ja lehmänkauppoja. 

Jeanne d'Arcin housut tarjoaa vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja - näinkin se olisi voinut mennä. Vai mahtoiko oikeasti mennäkin? Esitys tarjoaa silmäkarkin ja viihdyttämisen lisäksi paljon pohdintaa. Jokainen voisi ehkä katsoa peiliinkin; miten itse reagoi kaikenlaisiin somekohuihin, roskalehtien klikkiotsikoihin ja muuhun joutavanpäiväiseen. Totuus on tuolla jossain, mutta missä?

Ja jos et Tampereelle asti pääse tai saa lippuja, niin tämä vierailee myös Espoon kaupunginteatterissa maalis-huhtikuun taitteessa kolmen esityksen verran. Vahva suositus!

Kuvien copyright: Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pienen hauen pyydystys / Tampereen työväen teatteri 17.1.2023

En tiedä miten Juhani Karilan menestysromaanin lukeminen on minulta jäänyt. Tiedän kyllä teoksen, mutta minulla oli joku utuinen mielikuva että se kertoo kalastamisesta (kertoohan se, tavallaan) ja päähenkilö on vanha ukkeli (sivuhenkilöissä useampi ukkeli). Älkää kysykö mistä tämä harha on kotoisin... Luen kuitenkin kohtuullisen paljon (viime vuonna 124 kirjaa) mutta syystä x tämä on jäänyt lukematta. Onneksi tilanne korjaantui sikäli että nyt näin tämän edes teatterin lavalla. Kirjan aika tulee... kunhan varaukseni kirjastosta saapuu. Mutta tarpeeksi selityksistä ja asiaan!

Lija Fischer on ansiokkaasti dramatisoinut ja ohjannut Karilan teoksen Työviksen Kellariteatteriin. Täytyy sanoa että sinne se oivallisesti sopiikin. Ja koska en tiennyt juonesta mitään, oli ihania yllätyksiä luvassa roppakaupalla! Pienen hauen pyydystys on mahdottoman mainio kombo monenlaista. Vähän rikostarinaa (onhan mukana poliisi) ja vähän perhedraamaa, mutta ennenkaikkea maagista realismia. Loistava sekoitus!

Alku on dramaattinen: poliisi haastattelee naista joka on nähnyt naapurin naisen polttamassa ruumista. Tästä alkaa pohjoiseen päättyvä hurja jäljitys; murhaajaksi epäilty Elina (Petra Ahola) on paennut kotiseuduilleen, nokkela poliisi Janatuinen (Minerva Kautto) perässään. Mystinen Lappi kaikkine uskomuksineen, kansantaruineen, myytteineen ja ennenkaikkea outoine olentoineen herää henkiin. Yhtäkkiä kaikki mitä lapsena kuulit onkin totta. Tai mikä on totta ja mikä ei. Elina uskoo kiroukseen, jonka voi poistaa vain Seiväslammen jättimäisen hauen pyytämällä. Vaan asioita hankaloittaa turhamainen glitteradonis Näkki (Ville Seivo), jonka upeissa asuissa Veera-Maija Murtolan pukusuunnittelu pääsee kukoistamaan!

Tekstissä on mainiosti yhdístetty Kalevala-riimejä ja muinaista mytologiaa tähän päivään. Pohjoisen puheenparsi sopii hyvin näyttelijöiden suuhun; Petra Karjalainenkin haastaa kaupan pitäjänä ja Elinan äitivainaan ystävättärenä Hetana kuin olisi ikänsä Lapissa asunut. Hahmot ovat reheviä ja leppoisia, ja aika outoja. Kaikki ei ole siltä miltä näyttää. Juha Haapasalon valo- ja projisointisuunnittelulla loihditaan elävä lampi katsojien silmien alle, ja sinne myös Näkin disko! Myös kaikki oivalliset ääniefektit ja äänisuunnittelu (Ville Leppilahti) ylipäätään on hienoa. Leppilahden kynästä on myös esityksen musiikki. 

Kun tila on kompakti ja katsojat likipitäen istuvat esityslavalla niin kaikki korostuu: äänet, valot, maskeeraus. Ja kaiken pitää toimia yhteen. Tässä todellakin niin käy. Imeydymme osaksi tätä maisemaa ja näitä tapahtumia. Sitä voisi vaan ojentaa kätensä ja tarttua peijooniin. Joka muuteen saadaan kotia riivaamasta näpsäkästi ja saattaa päätyä poliisin kanssa kalastamaan. (Peijoonin nukettaminen sujuu muuten aika näpsäkkään myös).

Välillä tulee mieleen takavuosien kulttisarja Twin Peaks, jonkunlainen lappalaisversio asiasta. Paikalliset suhtautuvat henkiolentoihin, kirouksiin ja muihin myyttisiin asioihin aivan arkisesti. Joka toinen tuntuu olevan noita ja kaikenlaisia taikakaluja ja talismaaneja löytyy ties mistä. Hulvattomia tyyppejä! Tommi Raitolehdon Pöllö on junantuoma ja sinällään villapaidassaan oleellinen osa tarinaa. Myös Juha-Matti Koskelalla on usea herkullinen hahmo, varsinkin Asko! Porukan täydentää Suvi-Sini Peltolan lukuisat tyypit (Riipin-Akka!). Äidin ja tyttären suhde, vaikkakin kuoleman jo erottama, on myös oleellinen seikka, ja Peltolan tulkinta äidistä hieno. Yksi erityisen hulvaton roolisuoritus on kyllä Ville Seivon riivattu kunnanjohtaja, herramunremppeet kun luulin että tulee pissat housuun naurusta.

Pikkuhiljaa outo tarina ja oudot tyypit asettuvat uomiinsa ja kaikki selviää. Elinan ja Jousian (Ville Seivo) lemmentarina on se juttu - ja miten se liittyy kaikkeen. Väkiyö saattaa kaikki oudot tyypit liikkeelle! Wau mikä karnevaali! Veera-Maija Murtolan puvut ja lavastus on huikeaa, ja samoin Emmi Puukan kampaukset ja maskit. Mira Taussi on suunnitellut ja ohjannut nukkeasiat (Peijoonin rakennus on Helena Markun käsialaa) ja siitä erityinen kiitos. Moukku-Olli on yksi suosikeistani!

Kohtaus toisensa jälkeen suorastaan vyöryy eteenpäin, ja ei jää aikaa juurikaan edes hengittää. Tämä on hauska, kunnes ei enää ole. Kommunikoinnin vaikeus ja väärinymmärrys, siitä on seurannut vuosien ankeus joka meinaa päättyä kurjasti. Välillä uidaan hyvinkin syvissä vesissä (enkä nyt tarkoita Seiväslampea, vaikka toki sielläkin) ja alkaa riipoa sydämestä. Loppu on seesteinen ja kaunis, sellainen eteerinen. Ja toiveikaskin. 

Liki kolmetuntinen esitysvuoristorata antoi mahtavat kyydit, toi Lapin mytologiaa tunnetummaksi ja avasi polut kaikenlaisiin ihmismielen syövereihin. Huimaa! Visuaalisesti todella hienoa, ja aivan mieletön kokonaisuus. Yksi vuoden teatteritapauksista oli tässä. Ei ihme että esitykset alkavat olemaan loppuunmyytyjä, tai ovat ainakin pian. Haluan uudelleen!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Minä valitsin sinut / Helsingin kaupunginteatteri 14.1.2023

Hyvä tarina on hyvä tarina, vaikka sen voissa paistaisi. Milja Sarkola on tällä kertaa tarttunut Laura Lehtolan vuonna 2020 ilmestyneeseen kirjaan, ja yhdessä he ovat dramatisoineet siitä pienimuotoisen intiimin, toimivan ja kauniin draaman. Minä valitsin sinut kertoo yhden pitkän parisuhteen tarinan, alusta loppuun. Matkan varrelle mahtuu vaikka ja mitä, appivanhemmista syrjähyppyihin, opiskeluista mielenosoituksiin. Tavallista arkea siis.

Näytelmä on pitkä, liki kolme tuntia. Voisi sanoa että aivan liian pitkä, mutta toisaalta, kertaakaan en pitkästynyt tai ajatellut että loppuisipa jo. Dialogi oli nautinnollista ja samaistuttavaa, henkilöhahmot herkullisia, kiinnostavia ja heihin kiintyi helposti. Luin kirjan heti tuoreeltaan ja tykkäsin siitäkin. Tavallisesta arjesta voi olla haastavaa saada hyvää ja toimivaa draamaa, mutta Minä valitsin sinut onnistuu kyllä hyvin. Mukana on myös surullisia ja haikeita hetkiä, kun asiat eivät menekään kuten haluaa tai toivoo. Mutta myös paljon huumoria ja hulluttelua. Laatudraamaa siis.

Elisa (Misa Lommi) on säntillinen, maalta muuttanut, ehkä jopa hieman tiukkapipoinenkin kauppatieteen opiskelija, joka on pidättyväinen ja hillitty. Sen sijaan Saara (Wenla Reimaluoto) on hupsutteleva boheemi, josta tulee taiteilija, tietenkin. Sattuma heittää heidät samaan opiskelijakämppään ja siitä alkaa ystävyys, joka syvenee myöhemmin intohimoiseksi rakkaudeksi. Vuodet kuluvat, Elisan tavalliset vanhemmat pitävät Saaraa vain ystävänä, arki rullaa, intohimokin hiipuu arkiseksi parisuhteeksi. Perheen perustaminen on kiemuraisempaa kuin "normaalisti", mutta muuten eletään tavallista perhe-elämää. 

Lommi ja Reimaluoto ovat molemmat loistavia rooleissaan, niin erilaisina hahmoina ja niin symppiksina, kumpikin omalla tavallaan. Emilia Erikssonin mainio pukusuunnittelu korostaa hienosti naisten eroja. Elisa on alusta asti siististi pukeutuva bisnesnainen siinä missä Saara kulkee kauhtuneissa collegehousuissa ja tukka sekaisin. 

Pidin siitä miten asioille annetaan aikaa kehittyä rauhassa eikä vain pikakelata kaikkea nopeasti. Tässä se liki kolmen tunnin kesto auttaa; ei ole kiire mihinkään. Kun toisessa näytöksessä mukana kuvioissa on myös Matias-poika (aivan mainio Hanna Raiskinmäki) niin perheen dynamiikka muuttuu. Kaikki ei enää ole niin auvoista ja pilvenhattaraista, on riitoja, konflikteja ja muuta säätöä. Arjen riennoissa parisuhteen vaalinta on jäänyt sivuun, Elisa on kiireinen uranainen ja Saarakin menestynyt kirjailija. Toisen äidin asema lapsen arjessa on haastavaa. 

Kuviot muuttuvat kun väitöskirjantekijä Antti (Pyry Nikkilä) haastattelee Saaraa sateenkaariasioista ja pikkuhiljaa he tutustuvat enemmänkin. Alunperin Lehtola ja nyt Sarkola kuvaavat Helsingin 2000-luvun lesbopiirejä ja -bileitä tarkkanäköisesti ja myös hauskasti. Näihin takaumiin päästään kätevästi Antin haastattelujen kautta. Saaralla on käsinkosketeltavan vaikeaa omien tunteidensa ja syyllisyydentuntonsa kanssa kun ei pääse irti Antista ja kotona keskustellaan toisen lapsen hankinnasta, ja lisääntymisklinikkakin painostaa. Se avuttomuus ja herkkyys, Reimaluoto on huikean hyvä!

Päähenkilöiden lisäksi mukana oli monta muutakin herkullista hahmoa. Elisan hyväsydämiset vanhemmat (Kaisa Torkkel ja Unto Nuora) ovat tosi symppiksiä, ja äiti on mummomainen hössö. Kun heille selviää naisten suhteen todellinen laatu niin pienen nikottelun jälkeen asia on ok. Siitä ei tehdä numeroa. Isä alkaa kertoa "miesten juttuja" Saaralle, kaikkea teknistä ja remppahommaa, mitä on hauska seurata. Vappu Nalbantoglu ja Katiana Chatta täydentävät näyttelijäryhmän. Baari- ja bilekohtauksissa sekä Pride-piknikillä on oivallisia pieniä sivuhenkilöitä.

K. Rasilan lavastus muuntuu nopeasti opiskelijakämpästä kahden hyvin toimeentulevan ihmisen hillityksi kodiksi, ja kahvilaksi, Antin asunnoksi, Pride-bileiksi - lavasteseiniä siirtämällä. Pyöröä käytetään myös hyvin. Kari Leppälän valosuunnittelu luo kuvioita ja sektoreita lavalle, ne ovat sopivan yksinkertaiset ja vaikuttavat. Aleksi Sauran musiikki ja äänisuunnittelu luo harmonisen taustan esitykselle

Vieressäni istui noin kolmekymppinen pariskunta joilla ei ollut tietoa että näytelmä kertoo naisparista. Heidän kommentointiaan oli hauska kuunnella, ja parasta oli toki että selvästi tykkäsivät. Oivallista laatudraamaa, niin mikäpä tämmöistä on katsellessa.

Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.