Vuosikausia olen halunnut käydä katsomassa Wusheng Companyn esityksiä, mutta tarvittiin yksi suosikkiteoksiani että vihdoin ja viimein sain aikaiseksi! Tosin jo muutama vuosi sitten näin välähdyksiä heidän ilmaisustaan, yhdessä ison työryhmän kanssa toteutetussa Aniara-teoksessa.
Mutta miten ällistyttävää olikin nähdä Shakespearen klassikko Macbeth lavalla toteutettuna Pekingoopperan tyylillä! Tosin, kuten nimestäkin voi päätellä, ei tarkoitus olekaan esittää näytelmää ihan sellaisenaan, vaan ohjaaja Antti Silvennoisen tulkinta alkuperäisestä (tässä tapauksessa vielä suodattuen Verdin oopperan kautta!). Toimii.
Kertomus taustalla on sama, mutta paljon henkilöitä, kohtauksia ja tekstiä on karsittu pois. Esiintyjiä lavalla nähdään viisi, mutta ihan niin vähillä henkilöillä ei sentään mennä, vaan jokainen urakoi eri määrän erilaisia rooleja. Lisäksi tuiki tärkeässä roolissa on muusikko Pekka Saarikorpi, joka lavan reunassa paukuttelee menemään monenlaisia lyömäsoittimiaan. Musiikin rooli on vähintään yhtä tärkeä kuin lavalla esiintyjienkin. Se rytmittää kohtaukset, luo jännitteet ja tarjoaa hienot kehykset lavalla liihottaville ihmisille. Välillä volyymi oli ehkä aavistuksen liian kovalla.
Toinen tärkeä elementti on henkeäsalpaavan hienot puvut! Suurin osa puvuista on vanhoja, saatu lahjoituksina tai hankittu Kiinasta ja ne ovatkin toinen toistaan näyttävämpiä. Mustanpuhuvat noidat pitkine sormineen ja punaisilla kalaverkkomaisilla verhoiltuina ovat saaneet uniikit puvut juuri tähän esitykseen. Ja ovatkin karmaisevan upeat. Iso kiitos Antti Silvennoinen ja Annika Saloranta silmiä hivelevistä visuaalisisista vaatteista. Vastineena koreille puvuille on kaikilla esiintyjillä mustat tossut. Tekopartoja, peruukkeja ja viiksiä on toki paljon käytössä.
Pekingoopperan tradition mukaisesti varsinaista lavastusta ei nähdä, muutamia irtohuonekaluja lukuunottamatta. Vain musiikki, liikekieli ja puhe luo näyttämökuvan. Hyvin esteettinen kokemus on tämä kyllä. Valosuunnittelu (Mirkka Saari) on hienoa ja sopivan väljää. Myös taustaprojisoinnit yksinkertaisuudessaan viehättävät. Teatterisavua käytetään jonkin verran, erityisesti noitakohtauksissa. Birnamin metsä luodaan vihreitä lippuja huiskuttamalla!
Matti Rossin suomennos on napakkaa, enimmäkseen aika suoraviivaista, mutta tarpeeksi runollista että alkuteoksen tunnistaa. Rossin käännös sopii hyvin tähän esitykseen. Kuten ohjaaja käsiohjelmassa sanoo, hän halusi tehdä tiiviin ja vauhdikkaan esityksen, missä on mukana kaikki olennaiset. Huumoria unohtamatta. Tässä on kyllä onnistuttu oikein hyvin. Olen nähnyt Macbethistä kymmeniä eri versioita, mutta silti aina sykähdyttää jokainen uusi tulkinta. Varsinkin näin omintakeinen ja omalla äänellään puhuva.
Tosin se Macbethin monologi vaimonsa kuoleman jälkeen (Sammu, sammu lepattava liekki!) ei saanut minua tällä kertaa kyynelehtimään, että sikäli ei nyt onnistuttu tavoittamaan sitä tunnemyrskyä minkä tämä näytelmä minussa saa yleensä aikaan. Miehenä olemista ja miehisyyttä korostetaan monessa kohtaa, ohjaajan valintoja tämäkin.
Pieni ja tärkeä yksityiskohta on se miten verta esitetään, toki punaisilla silkkiliinoilla.
Jo mainitut kolme noitaa (Soile Mäkelä, Talvikki Eerola ja Valter Sui) ovat todella hyytävän hyviä ja karmivia. Lady Macbeth (Soile Mäkelä) on alusta asti jotenkin uhkaava ja juonitteleva, yhdestä asustaan tulee mieleen pappi (stoolamainen huivi). Ville Seivo on varsin oivallinen Macbeth, aluksi ehkä hieman jäykkä esiintyjä, mutta hienosti Macbethin kasvavan vallanjanon esilletuova. Hyvin kuninkaallinen ryhti! Salamurhaajat tuovat etäisesti mieleeni joulutontut; hieman pöhköjä hahmoja. Muutenkin tässä on huumoria ehkä enemmän kuin normi-Macbethissä. Niinkin traaginen kohtaus kun salamurha vedetään niin överiksi että väkisinkin naurattaa. Laura Humppila tekee mm. erinomaisen Banquon roolin. Valter Suin Malcolm on mainio testatessaan Macduffia (sillä soveltuuko hän kuninkaaksi). Eniten minua kuitenkin sykähdyttää miten voimakas Macduffin rooli on Talvikki Eerolan tulkitsemana, bravo!
Kaikkien esiintyjien liikekieli on hieman jopa liioitellun ryhdikästä ja tyyliteltyä. Kuuluu kuvaan. Pienet töpöttävät ja jopa liukuvat askeleet tuovat oman rytminsä. Varsinkin taistelukoreografiat ovat pitkiä ja näyttäviä. Välillä nähdään noitien ennustuksista upea varjokuvakohtaus, joka on kyllä tyrmistyttävän hieno.
Jäin miettimään Lady Macbethin roolia, hän kokee voimakkainta syyllisyyttä, kulkee pesten näkymätöntä verta käsistään, vaikka hänen suurin syntinsä on miehensä yllyttäminen veritekoihin. Hän ikäänkuin kylvää vallanhalun siemenet ja vaatii puolisoaan olemaan mies, edes tämän kerran. Ilmeisesti parin lapsettomuus vaivaa, Macbeth ei ole silloinkaan ollut oikea mies. Tässä versiossa Macbeth ei näyttäydy hulluna tai sekopäisenä, vaan loppuun asti laskelmoivana. Toki hän huomaa miten kaikki murenee ympäriltä, läheisinä pidetyt jättävät.
Lopun taistelukohtaus on se mihin kaikki huipentuu, siihen on rakennettu jännitettä koko liki kahden tunnin esityksen ajan. Rummutus kiihtyy ja lopulta tyranni tulee tiensä päälle. Onhan tämä kyllä varsin ajankohtainen kuvaus vallasta ja sen himosta. Todella näyttävä ja niin näkö- kuin kuuloaistiakin stimuloiva. Näinkin voi Macbethin esittää!
Valokuvien copyright Teemu Ullgren.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti