Pienen tauon jälkeen oli kivaa palata Ahaa Teatterille. Tällä kertaa katsottavana Amiraali, joka pohjautuu Mila Teräksen samannimiseen kirjaan. Ja kerrankin on alkuperäisteos tuttu, luin sen nimittäin lokakuussa 2020, ja tykkäsin kovasti. Ja mikäs oli esityksestäkin tykätessä! Ahaa tekee ajankohtaisista aiheista hyviä näytelmiä lapsille ja nuorille, ja semmoisia ei voi koskaan olla liikaa.
Antti Viitamäen dramatisoiman ja ohjaaman Amiraalin päähenkilö on nuori Niilo, joka asuu tuppukylässä ja kamppailee monenlaisten asioiden kanssa. Mukaan mahtuu niin kesätyökokemukset sairaalassa, ensi-ihastuminen/rakkaus sairaalan kanttiinissa tutustumaansa Virnaan, ystävyyssuhteiden kanssa taiteilu, ympäristönsuojeluteemat, mutta ennenkaikkea oman identiteetin löytyminen.
Niilo asuu isovanhempiensa kanssa ja suhteet omiin vanhempiin ovat etäiset. Ukin kanssa liikutaan luonnossa ja käydään pyydystämässä perhosia, mumma taas huolehtii ja hääräilee. Paras kaveri Mara on aikaansaava ja luova, suunnittelee niin vaatteita kuin miekkareita luonnon puolesta. Hermanni taas on itseensäkäpertyvä pelimies ja hänen kanssaan Niilolla on myös läheiset välit. Suhde Virnaan etenee mutta sitten lopahtaa - vaikeita paikkoja nuorille. Onneksi elämässä on niin paljon muutakin.
Vaikea uskoa että lavalla on vain neljä näyttelijää! Niin erinäköisiä rooleja he tekevät ja niin nopeita ovat vaihdot. Ja niin hienoa sekä Pia Kähkösen maskeeraukset että Aino Kosken puvustus! Oskar Hartman on hieno herkkänä Niilona, joka kokee muodonmuutoksen amiraaliperhosen lailla. On vaativaa olla erilainen, varsinkin pienellä paikkakunnalla. Kaikki eivät asiaa hyväksy, mutta onneksi Niilolla on hyviä kavereita ja itsetuntokin vahvistuu kun se oma juttu löytyy. Teemu Mäkinen on mainio mustanpuhuvana Oskarina ja muissakin rooleissaan, erityisesti Ukkina (jonka menneisyydestä löytyy yllättäen aika yllättävä juttu).
Reetta Hyreen ja Roosa Lehtinen (joka jäi mieleeni raikkaana Lieslinä Lahden kaupunginteatterin Sound of Musicista!) vaihtavat lennokkaasti roolista toiseen, upeista perhosista eri-ikäisiin aikuisiin. Roosan raikas Virna on ihastuttavan herkkä ja tämän Mumma taas napakka ja topakka. Reetan Mara räväkkä ja värikäs ja sairaalassa työskentelevä Sinikka empaattinen ja Niiloa ymmärtävä. Kaikki neljä näyttelijää ovat kyllä taitavia! On mainiota miten Ahaa Teatteri palkkaa nuoria, uransa alussa olevia lahjakkaita nuoria hommiin. Bonuksena tästä katsojat saavat kokea "uuden näyttelijän löytämisen ilon". Tai en tiedä kokeeko kovin moni muu tämmöistä...
On muuten mielenkiintoista että tämän hetken näyttelijäensemblestä peräti kolme on saanut koulutuksensa ulkomailla, vieläpä samassa opinahjossa (University of Essex, East 15 Acting School). Suomi kansainvälistyy, tai jotain.
Aino Koski on tehnyt puvustuksen lisäksi myös lavastuksen ja siinä pääelementtinä on verhot. Niitä risteilee pitkin poikin ja niiden avaaminen, sulkeminen ja raottaminen siirtää kohtauksia tilasta toiseen ja luo raamit. Lopuksi kaikki verhot aukenevat upean muotinäytöksen tieltä. Kiva idea, ja näppärästi siirreltävä myös (iso osa Ahaan esityksiä on pitkin poikin Suomea minne reissataan pakulla).
Antti Viitamäki vastaa kaiken muun lisäksi myös äänisuunnittelusta. Valoja hyödynnetään hienosti myös lavastusverhojen kanssa eli varjojen luomiseen. Antti Kauppi vastaa valoista.
Amiraali sanoittaa nuoruuden ja siihen liittyviä moninaisia juttuja tosi hyvin. Itkettää ja naurattaa, tunnen suurta sympatiaa Niiloa ja hänen ristiriitaisia tunteitaan kohtaan. Hän on herkkä poika joka raapustelee muistikirjaansa ajatuksia ja runonpätkiä, avaa sisimpänsä kirjaimin, kun ei voi asioita pukea sanoiksi. On helpottavaa kun hän löytää vahvuuden sisältään, tulla siksi ihmiseksi kun haluaa. Lämmin kiitos Ahaa Teatteri taas yhdestä hienosta esityksestä!
Esityskuvien copyright Jari Kivelä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti