Tätiratsastajat / Aurinkoteatteri 30.9.2020

Kolme vuotta sitten näin Aurinkoteatterin esittämän Saalistajat-esityksen Tampereen Teatterikesässä. Jotenkin tajunnanräjäyttävä kokemus. Asialla sama porukka kuin nytkin, ohjaaja-käsikirjoittaja Sanna Hietalan johdolla. Tätiratsastajat olikin itsenäinen jatko-osa Saalistajille. Ei kyllä mitenkään vaadi katsojalta Saalistajien näkemistä nauttiakseen Tätiratsastajista.

Samanlainen luontodokumentti-ajatus tässä on taustalla. Tässäkin tapauksessa havainnoitsijana on Paul Holländerin esittämä Pamela Kåla, teinityttö joka käy tallilla. Aina välillä hän muuntautuu tallin asukkaiden elämää kommentoivaksi oman elämänsä David Attenborough-sivupersoonaksi. Ja kyllä tässä laumassa riittääkin tarkasteltavaa! Tallilla opettajana toimiva Benita Stjärnfall (Milla Kangas) on raivokas ja pirskahteleva, minuutensa kanssa kamppaileva wannabe-rocktähti, joka purkaa hevostyttöihin monenlaisia patoutumiaan. Varsinainen tähdenlento! Benitaa luotsaa (ja koittaa vähän suitsiakin) toinen tallinomistaja Helena (Niklas Häggblom), joka on huolehtiva ja lempeä. Jatkuvasti kaikkia muitakin paapova äidillinen Helena on oiva vastavoima Benitan aggressioille. Järkyttävän hyvät roolityöt, kaikilta.

Loistavan näyttelijäporukan täydentää Nora Raikamon hurja ja kliseinen heviäijä, ja Pamelan veli, Håkan "Håkki" Kåla, joka tuo kyllä niin autenttisesti kaljasieppo-omanelämänsärocktähti-öykkärin eläväksi, sekä Wilhelm Grotenfeltin neuroottinen naapuri-Jarno, jonka ihastus Pamelaan kantaa läpi harmaan kivenkin. Tämä viisikko sekoilee, kipuilee, naurattaa ja vähän melkein itkettääkin. Nää tyypit on kyllä ihan hulvattomia, kovin inhimillisiä, vaikka tokin hyvin äärimmäisyyksiin viritettyjä. Jokaisessa on tosi ärsyttäviä piirteitä, mutta myös sympatiaa herättäviä. Kaikki vetävät roolinsa kyllä antaumuksella ja todellisella heittäytymisasenteella.

Tätiratsastajat pohtii valtaa sekä unelmia ja niiden toteutumista, tarkastelee tallimaailman (ja vähän rockkentänkin) hierarkioita ja ihmisten suhteita. Naisten valtaama tallimiljöö on ihan oikeasti todella hierarkkista, ellei se sitten ole radikaalisti muuttunut omilta heppatyttöajoilta. Hietala on jossain haastattelussa sanonut että halusi myös tutkailla naisvihaa, nimenomaan miksi naiset vihaavat naisia. Pohtia voi myös se miksi miehet esittävät naisia Tätiratsastajissa. Jäin myös miettimään miksi Jarno-ressu on alistetun oloinen, asuu liiterissä ja pitää kaulapantaa. Hienoisia alistamiskuvastoviitteitä nähdään muutenkin, mm. suitsittu hevimuusikko, ja kaiket piiskanheilutukset. Ja harvassapa esityksessä käsitellään mm. teinitytön menkkoja. Tabut ovat tehty rikottaviksi.

Pikkuhiljaa meille selviää myös mitä mörköjä Benitan menneisyydessä vaanii, ja ehkä moni katsoja alkaa tuntemaan sympatiaakin tätä aggressiolla ympäristöönsä reagoivaa naista kohtaan. Hietala ja näyttelijät ovat rakentaneet kovin inhimillisiä hahmoja, jotka puhuvat niinkuin aidot ihmiset. Teksti on myös todella kiinni ajassa ja sen ilmauksissa: kehopositiiviset reidet! Håkki pohtii tallille tultuan ettei tälläisessä pillunhajussa pysty ajattelemaan selkeästi, hmmm...

Heini Maarasen tallilavastus on käsittämättömän autenttinen! Kaikki ne loimet, riimut, kuolainrivit ja satulahuovat tuovat kyllä tallin ihan just eikä melkeen eläväksi. Ilmassa leijaileva heinänpöly. Kaiken kruunaa mahtavan aidonoloinen Pimu-heppa, joka inhoaa miehiä traumatisoiduttuaan ravihommissa. Noora Salmi on loihtinut huiman puvustuksen missä tallilook kohtaa kasarihevin. Ja nurkassa soittavan hevibändin ulkoasu tuo mieleen monia takavuosien tähtiä (Slash! Lemmy!) ja Benitan hapsutyyli yhdistää hevin ja hepat saumattomasti. Kaija Heijarin maskeeraus oli ihan tosi makeeta, kaikenlaiset yksityiskohdat kuten Helenan tukan juurikasvu ja Håkanin parta olivat tarkkaan mietittyjä yksityiskohtia. Ja Benitan Vince Neil/David Lee Roth/kuka vaan blondi kasarihevari -look.

Musiikki ja äänisuunnittelu oli kanssa kohdillaan, Antti Ikosen käsialaa.  Esityksessä kuullut ikoniset heviballadit sekä omat biisit (mm. tyttöjen maineesta) iskivät hyvin johonkin sisimpään. Kitarabattle sai ainakin minut miltei tikahtumaan nauruun, varsinkin kun selvisi missä ja keneltä Helena oli kepitystaitonsa hankkinut. Kari Vepsä oli kyllä muutenkin mainittu...

Joo, mullakin on heppatyttötausta, eli siksikin pidin tästä paljon. Ja joo, mullakin on hevitausta, eli pystyin jotenkin samaistumaan myös Benitan kipuiluihin. Väliaikakeskusteluja sivusta kuunnelleeena aika monella muullakin oli hevostaustaa. Toisaalta taas joillekin oman menneisyyden kohtaaminen saattoi olla liikaa, vai oliko esitys vaan liian groteski ja raju, koska muutama katsoja lähti pois jo ennen väliaikaa. 

Kolmen tunnin esitys on hieman liian pitkä ja rönsyilevä, jostain kohtauksista olisi voinut kyllä nipistää hieman. Silti tämä jaksoi viehättää ja vähän välillä ravistellakin - näinkin näitä asioita VOI käsitellä. Toivoisinpa näkeväni tämänkin Teatterikesässä ensi vuonna. Monenlaisia juttuja sitä kolmeen tuntiin saa kyllä mahdutettua kun on hyvät tekijät.

Bonuksena oli ihanaa tavata katsomossa yksi suosikkinäytelmäkirjailijoistani ja rupatella hieman. 

Kuvien copyright Ada Halonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Syd Barrett / Teatteri Telakka 29.9.2020

Tämän Juha Hurmeen kirjoittaman ja ohjaaman pienimuotoisen musiikidraaman piti saada ensi-iltansa jo keväällä, mutta korona. Onneksi aikataulut saatiin natsaamaan ja Syd Barrett pääsi ensi-iltaan syyskuun lopulla. Neljän hengen miehityksestä puolet esiintyvät parhaillaan myös Hurmeen ohjaamassa Harhamassa Espoon kaupunginteatterissa. No, taitavilla miehillä on kysyntää.

Kuka oli Syd Barrett saatat kysyä? No, vanhan brittiprogebändi Pink Floydin alkuperäisjäsen, pääasiallinen biisinikkari ja laulaja-kitaristi. Kunnes ensimmäisen levyn jälkeen muut kyllästyivät miehen hörhöilyyn ja pistivät tämän pihalle. Mies kärsi mielenterveysongelmista ja yltiöpäinen huumeidenkäyttö ei niitä ainakaan auttanut. Parin soololevyn jälkeen mies lopetti musisoinnin kokonaan ja keskittyi puutarhanhoitoon äitinsä kanssa, kunnes ensin kuoli äitee ja sitten Barrett. Kaikenkaikkiaan aika surullinen ja ahdistavakin elämänkerta. Ja tämä Hurmeen esitys alleviivaa miehen outoutta. 

Janne Laurilan erinomaisen vähäeleisesti tulkitsema Barrett tuntuu olevan ihan omissa maailmoissaan. Ei ota kontaktia muihin, tiluttelee kitarallaan outoja biisejä ja vielä oudompia sanoituksia. Muut eli basisti Roger Waters (Tomi Alatalo), rumpali Nick Mason (Antti Laukkarinen) ja kosketinsoittaja Richard Wright (Kaisa Sarkkinen) seisovat lähinnä monttu auki että mitä hittoa se nyt taas tekee. Soittelee samaa sointua ikuisuuden ja vaan tuijottelee. Välillä osallistutaan äidin (Sarkkinen) kanssa hulvattoman hauskaan teatteriterapiaan ja leikitään Ruohometsän kansaa. Eipä taida sammakon esittäminenkään Barrettia auttaa. Mutta onneksi äiti huolehtii ja paapoo...

Esiintyjäkaarti vetää hienosti, niin näyttelemisen kuin soittamisenkin. Muusikkona paremmin tunnettu Laurila on kyllä hyvä löytö Barrettin outoiluun. Ja Hurmeen luottomiehet Alatalo ja Laukkarinen klaaravat bändihommat kuin vettä vaan. Sarkkinen on erityisen koskettava rouva Vinifred Barrettina.

Tunnin mittaiseen esitykseen oli saatu mahdutettua melko hyvä kattaus Barrettin tekemiä biisejä, sekä Pink Floyd-tuotantoa että sooloja. Esitys toi mieleeni vahvasti muutaman vuoden takaisen musiikkiteatteriesityksen Täynnä elämää, jossa pureuduttiin Ratsian nokkamiehen Jyri Honkavaaran elämään - joka sekään ei mennyt ihan ns. putkeen. Lavalla ja vauhdissa silloinkin Alatalo ja Laukkarinen. Samalla tämä oli jonkunlainen jatkumo Hurmeen omaelämäkerralliseen Hullu-esitykseen. Telakan katsomo on intiimi ja sopii tämmöisiin hieman erilaisiin juttuihin.

Hurmeen tekstin kanssa saattoi myös leikkiä "bongaa Pink Floydin biisinnimi suomennettuna" -leikkiä. Erityismaininta Henna Mustamo ajankuvaa henkivästä puvustuksesta ja Perttu Sinervo itämaisia sävyjä henkivästä yksinkertaisesta lavastuksesta. Huonekasvilla tuntuu olevan suuri merkitys Sydin sielunelämälle. Sinervon käsialaa ovat myös hetkittäin aika psykedeeliset valotkin. Ääniefektit ovat kyllä aika mainiot; kuulen kuinka ovi Barrettin mieleen sulkeutuu lopullisesti.

Tätä voi suositella ennenkaikkea Pink Floydin ystäville, mutta myös elävää musiikkia elämäänsä kaipaavalle. 

Esityskuvien copyright Petteri Aartolahti.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Yöperhonen / Teatteri Vertigo 25.9.2020

Jos Teatteri Vertigo jostain tunnetaan, niin mielenkiintoisista ja vaihtelevista esiintymispaikoistaan. Toki myös kiinnostavista ja hyvin tehdyistä esityksistä! Vertigolaiset vievät teatteria sinne missä sitä ei ole totuttu näkemään. Vuoden 2017 Orlando esitettiin VPK:n talossa ja vuoden 2018 Leviatan Forum Marinumin Kruununmakasiinin ullakolla. Tällä kertaa esityspaikkana oli Apteekkimuseo ja Qwenselin talo. Jostain ihmeellisestä syystä en tuolla ole ennen käynyt, joten sokkeloisissa taloissa kulku oli seikkailu sinänsä.

Ishwar Maharajin ja Eeva Saloniuksen käsikirjoittama Yöperhonen on saanut innoituksensa kauhuelokuvaklassikosta Tohtori Caligarin kabinetti (1920), mutta koska sitä en ole nähnyt, niin vaikutteita en tiedä. Museon rakennuksiin ja sisäpihalle oli taitava työryhmä rakentanut joukon kohtauksia ja kaksi katsojaryhmää kiersi niitä. Saimme siis hieman erilaisen tarinan riippuen kulkemisjärjestyksestä. Haastava tapa esitykselle, mutta minusta aika kiehtovaa. Siirtymiset olivat luontevia ja emme törmänneet toiseen ryhmään kuin kerran pihalla.

Talossa asuu leskiäiti (Kati Urho) kolmen poikaviikarinsa kanssa (Alisa Salonen, Tuija Lappalainen ja Leevi Laamanen). Poikien kotiopettaja (Rainer Salonen) ja palvelija (Sarianna Sormunen) täydentävät synkeän talon asukasjoukon. Pikkuhiljaa, kohtaus kohtaukselta, katsojille selviää asioita. Paljon jää silti pimentoon ja katsoja saa käyttää omaa mielikuvitustakin

Miljöö on kyllä historiaa huokuva ja oikein passeli tämänkaltaiselle esitykselle. Sisäänkäyntejä ja tiloja on paljon, joten ryhmät pääsevät liikkumaan hyvin, esiintyjistä puhumattakaan. Tunnelma on sopivan salaperäinen ja salamyhkäinen. Mitä salaisuuksia talo ja sen asukkaat kätkevät sisäänsä? Kolmeääninen oraakkeli ilmaantui milloin mistäkin laulamaan, äitien synneistä ja niiden sovituksista. 

Opettaja tuntuu olevan hyvin vaikuttunut Tohtori Caligarista ja somnambulismista. Kauhuelementit ovat aika hienovaraisia ja katsoja saa olla varpaillaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Esitys tutkailee miten alitajuntaan voi vaikuttaa ja saako ihmisen tekemään unissaan asioita. Missä menee raja. Perheen äiti on ankara ja kunnianhimoinen, ja haluaa ehdottomasti poikansa armeijaan. Se on kunniakasta, ainakin äidin mielestä, kunnia on ansaittava taistelukenttien mudissa taistellen. Mitä siitä jos pojat eivät tätä haluaisikaan, ei sitä heiltä kysytä. Äiti on iskenyt silmänsä salskeaan opettajaan, joka näppärästi saa leskirouvan liehittelyt torjuttua. Muutamia tanssikohtauksia kyllä pitää vetää. Palvelija juoruilee meille katsojille talon ja edesmenneen isännän asioita, luottamuksen sävy äänessään. Talohan on hurskas ja harras, ainakin ulospäin, kuten tämä palvelija. Ne ovat aina muita jotka lankeavat, kuten vaikkapa Linnunpesä-Helga. 

Mutta muutos on tulossa, sanoo opettaja pojille, ja siihen voi myös itse vaikuttaa. Talon asukkaiden väliset jännitteet ovat hienovaraisia mutta käsinkosketeltavia. Ehkä pojat tukeutuvat opettajaansa isän puuttessa ja äidin ankaruuden paineessa. Ja tämä käyttää asiaa hyvin hyödykseen.

Tanssi on esityksessä vahva elementti. Se on pojille keino päästä pois arjen todellisuudesta, äidin vaatimuksista ja isän poissaolosta. Tavallaan se ehkä vertautuu uneen ja siinä saavutettavaan transsin kaltaiseen tilaan. Yksi pojista käy yksipuolista keskustelua isänsä kanssa. Palvelijan noitamenot laukaisevat lopun ahdistavan tapahtumasarjan. "Sinun totuutesi on kaunis" sanoo opettaja opetuslapselleen.

Käsikirjoittajien sekä Kati Urhon ohjaama Yöperhonen on kaunis ja verkkainen, tihentyvä jännitysnäytelmä, jossa katsojan omaa ajattelua ruokitaan tehokkaasti. Tuija Lappalaisen koreografiat toimivat kauniisti, erityisesti porttikongissa nähty riipaiseva esitys oli täynnä tunnetta. Suvi-Tuuli Höglundin skenografia rakentui tietysti talon historiallisen tilan ympärille. Puvut henkivät oikeaa tunnelmaa.

Hatunnosto esiintyjille ja koko esityksen kulun suunnittelijoille. Liikkuvia osia on enemmän kuin normaalissa lineaarisessa esityksessä, mutta vertigolaisilta tämä homma sujuu jo tottumuksella.

Esityksiä on vain 10.10. asti, ja koska katsojamäärät ovat koronan takia hyvin pienet, niin kannattaa olla nopsa lippujen kanssa. Tää on ihan superporukkaa!

Esityskuvien copyright Ville-Matias Roisko, viimeinen kuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Näytelmä joka menee pieleen / Porin teatteri 25.9.2020

Hyvä näytelmä kannattaa aina katsoa uudelleen, ja vaikka kuinka monena versiona. Olen jo seonnut laskuista monta kertaa olen nähnyt tämän oivallisen komediahelmen. Mutta aina se hyvät naurut ja hieman erilaisen tulkinnan tarjoaa. Tällä kertaa Näytelmä joka menee pieleen nähtiin Porin teatterissa, Jaakko Saariluoman ohjaamana.

Esityksen alussa on kaikenlaista puuhastelua, siivotaan näyttämöä, kokeillaan esiripun toimintaa (ei toimi), kannetaan sohvaa katsomon sivukäytävää, ja yksi katsoja joutuu siirtymään käytävälle kun harja pitää puistella juuri sillä kohtaa. Ja toki se pääovi lavasteissa toimii liiankin hyvin. Tällä kertaa lavahenkilöiltä hukassa on Popedan CD, ja koira toki kanssa. Ehkä koronan takia ei katsomosta pyydetä ketään lavalle nostamaan työkalupakkia tai pitämään takan päällilautaa paikallaan.

Pikkuhiljaa esitys käynnistyy, Keski-Satakunnan Draamayhdistyksen Näytelmäpiirin tulkinta Agatha Christiemäisestä näytelmästä Murha Havershamin kartanossa. Draamayhdistyksen tuore puheenjohtaja Risto (Teemu Aromaa, paikkaamassa Vesa Haltsosta) toivottaa katsojat tervetulleiksi, ja kertoilee hieman Näytelmäpiirin menneistä tuotannoista. Muutamia hauskoja uusia esityksiä oli keksitty (mm. Sinuhe Raumalainen, koska nimihenkilö puhuiniin epäselvästi). Ja sitten pääsimme sukeltamaan itse tarinaan.

Siinä missä murhamysteeri rullaa omalla painollaan eteenpäin, niin Näytelmäpiirin jäsenet sössivät, mokailevat ja kaikki menee myttyyn. Ovi ei enää aukene, joku unohtaa repliikkinsä, lavasteet heiluvat ja kuolleetkaan eivät pysy kuolleina. Vaikka lavastus (Peter Ahlqvistin käsialaa) on tuikitärkeä ja sitä operoivat näyttämömiehet kanssa, niin loistavat näyttelijät tuovat tämän esityksen eloon. Ja taas kerran he pistävät parastaan. Erityisesti Cecil Haversham (Janne Turkki) on roolina herkullinen. Yleisön kanssa flirttaileva ja huikeita akrobaattisia liikkeitä esittävä heppu on symppis kaikesta tyrkkyydestään huolimatta (tai juuri siksi). Teemu Aromaan tarkastaja Carter on piippua myöten perinteinen poliisi, joka myös osaa puhua nestettä suussaan. On haastavaa näytellä ns huonosti, mutta kyllä tämä tiimi sen taitaa. Mainiot taistelukoreografiat siivittivät Cecilin ja Thomas Colleymooren (Pekka Hänninen) huimia, oikeastaan jo eeppisiä, kaksintaisteluita. Myös Maarit Niemelä lavalle paikkaajaksi revittynä sykähdyttää; tämän "kekil" jaksaa huvittaa minua joka kerta. Koko porukka kyllä irrottelee mainiosti.

Oli myös kivaa katsella miten hauskoja lisäjuttuja ja reploja näyttelijät pistivät peliin. Ja miten tarkastajan hermot alkoivat mennä hovimestari Perkinsin (Oskari Penttilä) sanojen unohteluun (ja lunttaamiseen, ja silti väärin sanomiseen). En ole suuri farssin ystävä mutta tämmöinen perinteinen slapstick-huumoriin ja sanailuun perustuva kreisikomedia kyllä vetoaa. Onhan tässäkin farssimaisia piirteitä, mutta älyvapaa kohellus ja ovista ramppaaminen on kuitenkin aisoissa. Perinteiseen rikosjännäriin (Christien Hiirenloukku!) tapaan vihjeitä on annettu jo pitkin esityksen kulkua.

Tiina Valkaman puvut vievät ajatukset perinpohjin brittiläiseen kartanomiljööseen myös, ja sointuvat hienosti lavastuksen puupaneeleihin ja tapetteihin. Ahlqvistin lavastuksessa on juuri sopivaa kotikutoisuutta mitä pienen amatööridraamaryhmän porukalta sopii odottaakin.

Ajoituksen pitää tämänkaltaisessa esityksessä pelata hyvin nappiin. Muutamia pikkiriikkisiä viiveitä joissain kohtaa oli, mutta ei niitä kauheasti huomannut ellei esitys ole niin tuttu.

Lisäkiitos käsiohjelman ohjaajan sivusta.

Katsojat ympärilläni ainakin nauroivat kippurassa, kuten minäkin. Eli kyllä Näytelmä joka menee pieleen viihdyttää Porissakin. Kannattaa siis mennä katsomaan mikäli haluat nauraa makeasti ja ihmetellä hienoa teatterintekemistä. Ja toki kannustaa Keski-Satakunnan Draamaseuran Näytelmäpiiriä heidän ohdakkeisella polullaan.


Esityskuvien copyright Janne Alhonpää.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Metroporis / Rakastajat-teatteri 24.9.2020

Kylläpä porilainen Rakastajat-teatteri tarjoili korona-aikaan sopivaa illanviettoa Metroporis-esityksellään! Vauhdikas yhdistelmä musiikkia, sirkusta, burleskia, kahlekuningasnumeroa ja vähän kaikenlaista toimi hyvin. Monipuolinen esiintyjäkaarti ja huolella mietitty kokonaisuus viihdytti ja jopa väliaikanumeroista oli huolehdittu. Hyvä irtiotto arjesta!

    

  

Katsojat istuivat omissa pöytäseurueissaan ja joka paikasta näki hyvin. Esitys oli varsin liikkuva eli koko tilaa hyödynnettiin mainiosti. Metroporista mainostettiin 1920-lukujen iltamina, ja siihen aikaan ajatukset kyllä menivätkin. Kolme noin puolen tunnin show'ta ja väliajoillakin oli sideshow-perinteen mukaista ohjelmaa. Niin puvustus (Ronja Aalto) kuin meikit ja peruukitkin veivät ajatukset 20-luvulle. Musiikissa oli vähän modernimpiakin vaikutteita, mutta aika kivasti siellä 20-luvun tunnelmissa oltiin.

      

Ohjaaja Meri-Maija Näykki on ollut mukana luomassa mielenkiintoisia esityksiä ja hänen käsialaansa tämäkin show on. 2400 sekuntia, Unhola, Uittovoima... erilaisissa paikoissa tapahtuneita ja mieleenjääneitä juttuja. Metroporis on kiinnostava cocktail jossa jokaisen esiintyjän voimavarat hyödynnetään hyvin. Angelika Meuselin kahlekuningas Toivo Karhu esittelee pakotaitojaan hieman surkuhupaisasti, mutta esiintyjäseurueen juhlapuhe onnistuu hieman paremmin. Ja kyllähän porilaisyleisöön LUKKOpaidasta vapautuminen iskee. Aina kahlekuninkaan esitystä saa jännittää.

Pikkutuhma Henrietta van Fittan (Henri Välikangas) ei onneksi pelkää mitään tauteja ja esittelee kuinka monta taskumattia saa leidi piilotettua asuihinsa. Kieltolakishow jää hieman kesken, mutta onneksi kuulemme virkistävän laulun "Matti, Matti, anna meille viinaa", joka jää soimaan päähän. Ja jos on Henrietta pikkutuhma, niin Sanna Pointer-Lippinen (Kerttu Pussinen) on sitten jo puolituhma. Tämän burleski-esitys on hieno yhdistelmä viettelyä, ilma-akrobatiaa ja stripteasea. Ja saamme nauttia myös valistavista pikku luennoistakin.

Tuulahduksen tulevaisuudesta toi joka-alan asiantuntija Pointer-Lippisen robotiikkaa ja tekoälyä taiteeseen yhdistävä projekti Soleil 2.0 (Ramona Reinvall), joka sirkusrobottina taituroi katonrajan verkoissa ja kolmipyöräsellä. Esityksessä omat jonglöörinumeronsa sai myös Suomen Chaplin eli Adam O'Connor-McMahon ja porukan täydensi juontaja-muusikko Matteo Gomitolino (Juho Keränen), joka myös operoi laterna magicaa eli taikalyhtyä väliajalla (käytin tilaisuutta hyväkseni ja kävin katsomassa juttuja molemmilla väliajoilla - ensin meren kummajaisia ja sitten skandaalia). Tämä kuusikko oli vielä vahvistettu muusikolla (Sami Rosnell) ja kahdella tullivirkailijalla (Tiina Laakso ja Jarno Santalähde).

    

Futuristinen dragshow oli myös aika mielenkiintoinen, kuten myös päivitetty versio Chaplinin Nykyajasta, kahvimukin, sateenvarjon, kännykän ja huutavan vauvan kanssa. Myös karhu esiintyy, tuoden tuulahduksen menneen maailman sirkusesityksistä. Jos ennen ei saanut stripata tarkoituksella, niin eläinten avustusta ei katsottu pahalla. Olisipa nykyäänkin kiinnostavaa nähdä koulutettu saukko riisumassa rintsikoita stripparilta!

Yleisö oli kyllä ensi-illassa hienosti mukana. Tosin me kyllä harjoiteltiinkin alussa erilaisia huuteluita ja taputuksia, mutta hyvin niitä käytettiinkin!

Matteo ja Taikalyhty väliajan sideshow-esityksessä

Väliajalla pääsi myös kokeilemaan Agit-Cirkin kehittämää VR-sirkusta. Mahtava elämys katsoa akrobatiaa virtuaalisesti, harmillisesti vain 3 ehti kummallakin väliajalla. Miniesityksiä oli valittavissa kolmesta erilaisesta.

Kaikki huipentuu hienoon akrobaattiseen kynttelikkö-numeroon, wau! Soleil 2.0 oli selkeästi imenyt oppia ladatessaan itseään verkossa. Metroporis oli hieno show, 2,5 tuntia elämyksiä kaikille aisteille. Kyllä kannattaa lähteä jos varietee/kabaree yhtään kiinnostaa, ja vaikkei niin kiinnostakaan. Saatavilla on myös show & dinner -paketteja ja sitäkin voin lämpimästi suositella (varsinkin karitsa oli suussa sulavaa). Kiitos taas Rakastajat!


Esityskuvien copyright Katri Leikola, promokuva Mikael Leppiniemi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, ruuan maksoin itse.

Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä / Tampereen työväen teatteri 22.9.2020

Kirjailija Tuomas Kyrö loi Mielensäpahoittaja-hahmon vuonna 2010 ja ensiesiintymisensä teatterissa tyyppi sai 2012. Tampereelle Työvikseen hän rantautui keväällä 2013, silloin Esko Roineen esittämänä. Kolme vuotta sitten nähtiin Työviksen suurella näyttämöllä massiivinen Suomi 100-teemainen Mielensäpahoittajan Suomi. Mielensäpahoittajan "uraan" on mahtunut lukuisa määrä niin ammatti- kuin harrastelijateatterien erilaisia esityksiä, elokuvista puhumattakaan. En tiedä miksi, mutta koko yrmyilevä ukkohahmo ei ole minuun pahemmin iskenyt. Sen sijaan hyvin tehtyä teatteria sitä jaksaa aina katsoa. Huonoa ei niinkään.

En osaa edes sanoa kumpaan kategoriaan Työviksessä ensi-iltansa saanut Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä kuuluu. Tuli hetkittäin tunne että kannattaako kuollutta hevosta enää ruoskia, onko aika ajanut koko Mielensäpahoittaja-hahmon ohi kymmenessä vuodessa?

Esitys tarjoili kyllä monia nauruja ja hauskoja kohtia, mutta myös kuluneita ja kliseisiä höpötyksiä ja muka-hauskoja tilanteita. Nooh, kaikki alkaa siitä kun pojat ovat menneet myymään yrmyn isänsä auton. Mitäpä sitä kortiton pappa vanhalla Escortilla enää tekee. Mutta hulvattomassa lääkärintarkastusosiossa (Aimo Räsänen lääkärinä) mies saa kuin saakin korttinsa hyllyltä, ja autohan se on sitten saatava. Sopivan tuttu menopeli (vuoden 72 malli, punainen Ford Escort) löytyy Saksasta, joten metsärahoja mukaan ja menoksi. Matkaa näytelmässä taitetaan niin lentäen, laivalla kuin Ferrarillakin, kaikki visusti katsojan mielikuvissa, koska näyttämöllä ei kauheasti rekvisiittaa nähdä. Perttu Sinervon lavastuksessa vähän on enemmän, ja autojen identiteettikin on ratkaistu hienosti tuoleilla.

Nooh, Saksassa huumoria revitään tietenkin escort-sanan kaksoismerkityksestä (googlaa jos et tiedä) ja siten Mielensäpahoittaja päätyy ilotaloon (Räsäsen prostituoitu on huima roolisuoritus) ja menettää rahansa, ja tapaa monitaitoisen puolalaisen siivoojan ja monen mutkan kautta ökyrikkaan sikailevan veljensä Tarmon. Ja kaikenlaista muuta. Vajaaseen kahden tunnin esitykseen saadaan kyllä paljon rönsyjä ja mutkia matkaan. Loppu on kuitenkin kummallisen töksähtävä.

Katri Innanmaan puvustuksesta bonusmaininta berliiniläisprostituodun aamutakille!

Esko Roine on vallan pätevä Mielensäpahoittaja ikonisessa karvareuhkassaan. Miia Selin tekee tukun rooleja miniästä ja vierustoveriinsa tuskastuvaan lentokonematkustajaan. Show'n kyllä silti varastaa sen ohjaaja Aimo Räsänen. Umberto Marcato (!) on halpalentoyhtiön monitoimimies ja sitten on kehopositiivinen Tarmo-veli ja vaikka ties mitä. Virtuoosimaista heittäytymistä räsäsmäiseen tyyliin. Huikea on viinikohtaus lentokoneessa (Huttunen!).

Työviksestä viime syksynä eläköitynyt dramaturgi Seija Holma on näytelmän dramatisoinut Kyrön kirjan pohjalta. Minulle jäi vaikutelma irtonaisista osioista tai kohtauksista mitkä on vaan aseteltu kronologiseen jonoon. Ehkä tämä oli vain ensi-illan jäykkyyttä ja esitys paranee ajan kanssa. Välillä meinasi iskeä tylsyys.

Suosittelen tätä kaikille Mielensäpahoittajan ystäville.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Maratontanssit / Hämeenlinnan teatteri 19.9.2020

Yhdysvaltalaisen Horace McCoyn romaani (ja siitä tehty elokuva) Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Don't They?) on jäänyt lukematta ja katsomatta. Enkä ensin edes oivaltanut että kyseessä on sama teos, koska Hämeenlinnan teatterin Maratontanssit ei kuulosta siltä että olisi tekemistä hevosten kanssa. Vaan eipä toki ole alkuteoksellakaan. Toki Maratontanssit nimenä kuvastaa teosta paremmin kuin tuo kryptinen hevosiin liittyvä... Vaan mistä oikein on kyse?

Maratontanssit sijoittuu Amerikkaan 1930-luvun lamavuosiin. Tapana oli järjestää viikkokausia kestäviä tanssimaratoneja, joista voittajaparille oli luvassa valtava jättipotti. Niinpä köyhät ja syrjäytyneet ottivat osaa "helpon" voiton toivossa. Vaan helppoa ei homma todellakaan ollut. Tanssia yötäpäivää, aina vajaan kahden tunnin jälkeen oli 10 minuutin lepotauko. Tämmöisen tahdin päälle oli tapana pitää vielä juoksukisoja, missä hävinnyt pari tippuu kisasta pois. Raakaa peliä, mutta pääsylippunsa lunastaneille katsojille piti keksiä kaikenlaista hupia. Näytelmässä järjestetään myös (feikki)häät ja rikollisen pidätystä, kunnes kaikki päättyy kapakkatappelusta harhautuneeseen luotiin ja kuolemantapaukseen. Ja koska kilpailu keskeytetään (47 päivän tanssimisen jälkeen), kukaan ei saa rahoja. Seuraukset ovat ikävät.

Vaikka alkuperäisteksti onkin jo vuodelta 1935, niin täysin tätä päivää tässä kuvataan. Nykyään ankea nuhruinen tanssisali on vaihtunut tosi tosi-tv:n studioon ja 1000 dollarin palkinto halpaan julkisuuteen. Siinä missä näytelmän ihmiset ovat laman runtelemia ja todella epätoivoisia ihmisiä, niin nykyään tosi-tv -julkisuuteen pyrkivät huomionkipeitä tyrkkyjä. Surulliseksi vetää, kummassakin tapauksessa. Ja aina taustalla on joku systeemi, koneisto, järjestelmä joka käyttää toisia hyväksi ja vetää rahat välistä. Maratontansseissa hommaa pyörittää lipevän sliipattu MC Rocky Gravo (Jussi Lampi) joka usuttaa kilpailijoita toisiaan vastaan, leyhyttelee seteleitä köyhien edessä houkuttimina lisänöyryytyksiin ja on kaikinpuolin helppoheikkimäinen yleisönkosiskelija. Kilpailijoista yhden parin tarina nousee keskiöön, nimittäin lupsakankiltin Robertin (Jarkko Tiainen) ja pahasuisen ärhäkän Glorian (Birgitta Putkonen). Nämä toivovat että katsomoon osuisi Hollywoodin kykyjenetsijä, joka nostaisi heidät tähdiksi. Vaan eipä näin käy, tietenkään. Kaikilla muillakin on syynsä osallistua kilpailuun, mutta krooninen rahantarve kummittelee kaikilla taustalla.

Kovasti kaksijakoinen näytelmä Maratontanssit on. Toisaalta kivaa viihdettä kansalle, monipuolista musiikkia mainion livebändin (Antti Paranko orkestereineen vauhdissa) säestyksellä (iskelmää, rokkia, bluesia). Vaan sitten toisaalta ahdistavia ihmiskohtaloita, epätoivoa, synkkyyttä ja kurjuutta. Ihmisten hyväksikäyttö saa mielen matalaksi. Ero tosi-tv:n välillä on selkeä: nämä ihmiset ovat mukana enimmäkseen epätoivosta, eivätkä helpon julkisuuden. Kun tunteja kuluu niin tunteetkin alkavat kuumeta, pinnat kiristyä ja monenlaista säätöä kilpakumppanien kesken esiintyy. Jossain 912 tunnin jälkeen paikalle pelmahtaa Äitien Moraaliyhdistyksen edustajat paheksumaan ja vaatimaan kilpailuiden lopettamista. Perusteina on tanssimaratonin halpamainen ja ihmisarvoa alentava luonne. Eivätkä naiset vallan väärässä ole, vaan sujuvasti jauza jauzaansa hokeva MC rouvat käännyttää pois.

Esko Elstelän suomennos on sujuvaa ja Ilkka Heiskanen ohjaa tätä väkimäärää varmaotteisesti. Poliisikuulustelu ja siihen johtaneet tanssit limittyvät sopivasti ja sujuvasti. Näytelmässä on välillä huumorinpilkahduksiakin, mutta on tämä kyllä surkeaa ja synkkää. Tuovi Rantasen vauhdikkaat koreografiat ovat isossa osassa, koska tässä tanssitaan paljon ja monenlaista. Juha Mäkipään lavastuksen hienot massiiviset mainosjulisteet seinillä luovat hienon kehystyksen tanssihallille.

Ajan henkeen on tehty hienot puvut (Anne Laatikainen) ja kampaukset/maskit (Liisa Sormunen ja Niina Kangas) - esiintyjien asut on hieman ankeaita, köyhän ja halvan näköistä. Jotkut tanssijat saavat sponsoreita ja heidän myötä myös mainoskuosisia vaatteita (miksi tämä aspekti on jätetty tosi-tv -jutuista pois?).

Ensembleen on koottu hyvä ja heterogeeninen joukkio erilaisia tyyppejä. Hyviä roolitöitä kautta linjan. Antti Peltolan aluksi hyvinkin joviaali Mario nousee sieltä esille. Myös Peltolan ällölipevä groovy gospelrokkipastori saa hymyn huulille.

Ei mikään hilpeä ja hauska parituntinen, mutta kiinnostava muistutus siitä missä tosi-tv:n juuret ovat. Hyvä teatteriesitys synkkyydestään huolimatta. Ja selviäähän ihan lopuksi miten hevosten ampuminen liittyy tähän kaikkeen.


Esityskuvien copyright Tapio Aulu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jekyll & Hyde / Lahden kaupunginteatteri 18.9.2020

Kahdesti olen onnistunut tämän musikaalin Suomessa näkemään: Turussa 2013 ja Jyväskylässä 2015. Nyt sitten Lahden kaupunginteatterissa Jukka Keinosen ohjaamana. Kauhuromanttiset kertomukset ovat aina viehättäneet minua ja Stevensonin alkuperäiskertomus on yksi 1800-luvun lopun helmiä. Musikaaliversio on sen sijaan aika tuore ilmiö lukuisten tulkintojen parissa. Ensi-ilta oli niinkin myöhään kuin 1990. Erityisesti Euroopassa tämä on ollut suosittu.

Jekyll & Hyde ei ole musiikillisesti minulle mikään kauhean suuri kokemus; mahtipontiset biisit vuorottelevat herkkien balladien kanssa kunnon musikaalityyliin. Frank Wildhornin musiikki on asteikolla "ihan kivaa", mutta Antti Vauramo on sovittanut tämän kyllä hyvin ja johtamansa iso orkesteri kuulostaa muhealta. Ja koska esiintyjät ovat niin hyvä-äänisiä, niin tulkinnat kyllä kantavat.

Visuaalisesti esitys on upea yhdistelmä viktoriaanista synkkyyttä ja scifististä tiedettä. Todella hienoja näyttämökuvia Minna Välimäki tiimeineen on lavalle loihtinut. Sateinen Lontoo, pahennusta herättävä kapakka ja ennenkaikkea Jekyllin koti hulppeine kirjastoineen ovat silmäkarkkia parhaimmillaan. Ja hienosti Kari Laukkasen valosuunnittelu pelaa yhteen lavastuksen kanssa. Erityisesti Jekyllin laboratorio on upea, kaikkine valoineen ja systeemeineen. Myös hienot projisoinnit vakuuttavat. Ja tottakai on pakko kehua myös puvustusta, Sari Suomisen suunnittelemia. Sopivasti gootahtavaa ja epookkia.

Vaikka tässä on aika verisiäkin tapahtumia, niin ne on lavalla toteutettu iisisti, ei siis graafista väkivaltaa tai mässäilyä verellä. Teatterin ikäsuositus on 12. Tykkäsin kovasti myös miten peilejä käytettiin monessakin kohtaa. Jos nyt jotain jättäisin pois koko esityksestä, on se teennäinen loppukohtaus kirkossa.

Hieman Nightwishin Tuomas Holopaista muistuttavaksi maskeerattu Joel Mäkinen on häikäisevän upea kaksoisroolissaan. Tohtori Jekyll on siististi pukeutuva herrasmies, hillitty ja hallittu. Mutta isän kurja kohtalo ajaa hänet pakkomielteisesti tutkimaan persoonan kaksijakoisuutta. Ja kun sairaalan nuiva johtokunta ei anna rahaa tutkimukselle, koehenkilöistä puhumattakaan, hänen on pakko suunnata testaus itseensä. Näin saa alkunsa herra Hyde, epäsiisti ja mörisevä mies, jonka aggressiot purkautuvat johtokunnalle kostamisena. Murha-aalto järkyttää Lontoota. Mäkinen vaihtaa taitavasti sivupersoonasta toiseen ja hienosti Hyden laulamatkin osuudet kuulostavat erilaiselta. Fyysisestikin tämä on vaativa rooli. Toki tiesin miehen hyväksi laulajaksi monesta aiemmasta roolista, mutta tämän Jekyll ja Hyde vetävät kyllä hyvin.

Siinä missä nuhteettomalla Jekyllillä on ihana raikas kihlattu Emma (Anna-Sofia Tuominen) niin Hyde löytää mielitiettynsä Lontoon alamaailman kaduilta. Lucy (Miila Virtanen) on kovia kokenut prostituoitu, jonka elämä kietoutuu myös Jekyllin kanssa yhteen. Kumpikin naisista oli kaunisääninen ja  karismaattinen esiintyjä. Emma jäi hahmona hieman etäisemmäksi, mutta Lucyssä oli kivaa särmää ja elämänmakua. Naisten äänet sopivat vieläpä kivasti yhteen duetossa.

Jekyllin luottoystävä Utterson (Mikko Pörhölä) jää myös hieman vaisuksi tässä versiossa. Tomi Enbuskan sutenööri Lukki täräyttää hienon pienen rocknumeron ja Mikko Jurkka tekee aina kiinnostavia sivurooleja, niin nytkin. Ensemblessä nähtiin paljon TAMK:in opiskelijoita, ja kyllä joukkokohtaukset olivatkin todella näyttäviä. Jouni Prittisen koreografioissa oli vauhtia ja dramatiikkaa.

Katsoja ei tiedä kumman puolella olisi, kirkasotsaisen Jekyllin, joka oikeasti uskoo tieteeseen ja kokeeseensa, ja siihen että hän löytää parannuksen mielisairauteen. Aika puhtoinen ja kiltti hahmo mielestäni, vähän tossukkakin. Vaiko synkeän Hyden, joka haluaa kostaa vääryydet ja halveksii kaksinaismoralistisia sairaalan johtokunnan tyyppejä. Näistä on kieltämättä tehty todella lipeviä ja vastenmielisiä; piispa käy porttolassa ja rahalahjoituksilla selvitään omista synneistä.

Välillä kyllä Kari Arffmanin kääntämät lyriikat naurattavat hieman kömpelöine riimeineen.

Ei tämä ole mikään suosikkimusikaalini, muttei mikään inhokkikaan. Jonnekin sinne puoliväliin asettuu, mutta ehkä kuitenkin paremmalle puolelle. Lahden versio oli visuaalisesti erittäin kivaa katsottavaa ja hyvä-äänisiä ja karismaattisia esiintyjiä kuuntelee aina mielellään. Hyvää viihdettä kyllä, tosin 2 h 40 min riitti. Näinä aikoina kaivataan eskapismia, ja sitä saatiin!


Esityskuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Harhama / Espoon kaupunginteatteri 16.9.2020

Tarttee tunnustaa heti kärkeen että Ilmari Rantamalan (a.k.a. Algot Untola ja Maiju Lassila) esikoisteos Harhama on lukematta. Mutta veikkaanpa että valtaosalla suomalaisista on sama juttu. Onneksi Juha Hurme on mestari löytämään näitä unohdettuja klassikoita ja muokkaamaan niistä kelpo teatteriesityksiä. Harhaman (ilmestynyt 1909) kaksi osaa olivat näytillä Espoon kaupunginteatterin aulassa, ja sen verran niitä selailin että aikamoista tajunnanvirtaa tuntui olevan (kirja löytyy muuten kokonaisuudessaan PDF-muodossa netistä, googleta!). Pituuttakin on reippaanlaisesti. Saattaisipa jäädä lukematta.

Mutta tämä esitys sitten; tätä en halunnut jättää näkemättä! Hurme on viime vuosien varrella loihtinut teatterilavoille monenlaisia esityksiä, ja kaikki ovat olleet erittäin kiinnostavia. Hän tekee hyvin omannäköistään teatteria. Niinkuin nyt Harhamakin; Hurme-leima näkyy hyvin selkeästi. Liki kolme tuntia kaikenlaista hurlumheitä. Hetkittäin menee yli hilseen (ei harvinaista toki minulle) mutta lavalla on sellainen into ja tekemisen meininki että ihan sama ymmärränkö kaikkea. Harhama on ilmeisesti jossain määrin omaelämäkerrallinen. Päähenkilö Harhama (Tomi Alatalo) pohtii lapsuudestaan asti uskonasioita, ja käy jatkuvaa pohdintaa ja kamppailua asian tiimoilta. Jehova ja piru kamppailevat miehen sielusta, ja esityksen loppuun asti täytyy odottaa tietoa voittajasta. Alatalo on huikean hyvä niinkuin aina, ja taas kerran Hurme hyödyntää hyvin miehen pituutta ja elastista olemusta.

Ensimmäisessä näytöksessä kuullaan ensemblen upeaa modernia musiikkiteatteria, urkuharmoonilla ja kaikenlaisilla hilavitkuttimilla säestettynä. Petra Poutasen säveltämä musiikki on monenkirjavaa, kansanmusiikkipoljentoista ja näyttelijäkuusikon moniääniseen lauluun sopivaa. Gregory Maissen äänisuunnittelu on kuin piste iin päällä hienoon musiikkiin ja äänimaisemaan. Äänet kaikuvat ja kertautuvat, kuuluvat katsomosta ja monesta eri suunnasta. Korvia hivelevää.

Harhama on outo heppu. Uskonasiat ahdistavat, viittovat elämälle suuntaa ja manifestoituvat kaikenlaisina hahmoina lavalle. Kirjaakin pitäisi kirjoittaa, mutta aiheet kai pakenevat ja tyhjä paperi lie ahdistaa miestä. Ei vaan saa aikaiseksi, miten moderni ongelma! Elämänmatka vie Pietariin ja sieltä takaisin, välillä noidat ennustavat ja lopulta löytyy emäntäkin. Esempio (Cécile Orblin) on suuri näyttelijädiiva, vaan moni kakku päältä kaunis jne. Totuutta jumalasta ei vaan löydy, ja sosialismikaan ei taida olla uusi vapahtaja. Elämän palkka on kuolema ja uskonto on käärmeestä punottu kahle.

Köyhyydestä mies ponnistaa rikkauksiin, kunnes Japanin sota vie kaiken omaisuuden. Perunanviljelyllä saadaan taas talous tasapainoon, vaikka rahaa pitää syytää niin Esempiolle kuin ennustajillekin. Siperialaisella ennustajalla on muuten vinkeä papukaija (Eetu Känkänen). Nähdään tässä esityksessä muitakin kiinnostavia eläinhahmoja. Ensemblen täydentää Enni Ojutkangas. Kaikilla on lukuisia ja toinen toistaan kiinnostavampia rooleja.

Kyllä tämä ensemble on vaan niin hieno! Välillä mesotaan kuin työväentalon lavalla, kansanteatteria parhaimmillaan, ja välillä mellastaa lauma tarhaikäisiä kevätjuhlassa. Saara Hurmeen laatimat koreografiat ovat milloin vauhdikkaita, milloin lapsekkaan hauskoja. Kun Esempio esittää plastista ilmaisuaan saa nauraa kippurassa. Huumoria on muutenkin mukana paljon. Kyllä tämä esitys viihdyttäisi perinteisissä iltamissakin.

Raisa Kilpeläisen lavastus on varsin pelkistetty. Lava, siinä kaikki. Toisessa näytöksessä saadaan lisäksi se perinteinen työväentalon näyttämö, ihanine simpukanmuotoisine näyttämövaloineen. Kilpeläisen käsialaa ovat myöskin valot, aika ajoin melko häikäisevätkin.

Eihän teksti ihan pelkkää Rantamalaa ole, vaan mukana on myös Hurmetta. "Itsekin hämmästelen tämän matskun ihanuutta" toteaa Harhama valmistuvasta teoksestaan jossain vaiheessa. No niinpä! Hetkittäin tulee mieleen jopa Peer Gunt, harhailuista maailmalla ja monimuotoisista kuvitelmista. Mukana on myös kaikenlaisia Hurmeen viittauksia asioihin ja ihmisiin, joita vain niihin vihkiytyneet ymmärtävät.

Piruja ja perkeleitä nähdään monenlaisissa olomuodoissa, erityisesti Roosa Söderholmin Piru on muikea suoritus. Maisteri Sala (Antti Laukkarinen) ja taiteilija Halla (Känkänen) vierailu Harhaman luona on hulvaton taiteilijakuvaus (ja se perinteinen ryyppykohtaus). Kummallakohan herroista on vaikeampaa, kärpästen vai kuumuuden riivaamalla? Ettei vaan taas perkeleellä olisi näppinsä pelissä... Ja olisiko tämä hienoimpia lauseita ikinä: "Nuoralla kuivuvat kylmät kalman sukat". Harhaman monologi, tai oikeastaan muistopuhe Ritvalle, on runollinen ja koskettava.

Kertakaikkisen hauska ja hulvaton esitys. Aavistuksen liian pitkä, mutta silti toimiva. Ja niin, emätin-sana mainittiin esityksessä 9 kertaa, pidin ihan tukkimiehenkirjanpitoa, koska Talle asetti haasteen. Teatterilla on myynnissä Hurmeen uutta Suomi-kirjaa (edulliseen 25 euron hintaan) sekä Harhama-kahvia! Ja huom. 9.10. järjestetään tuoksuton näytös!

Kiitos Hurme ja kiitos moneen taipuva ensemble!


Esityskuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Punaorvot / Helsingin kaupunginteatteri 15.9.2020

Ohjaaja Lauri Maijala jatkaa sisällissodan teemojen käsittelyä Helsingin kaupunginteatterin uutuudessa Punaorvot. Toissa vuonna KOM-teatterin vaikuttava Veriruusut-näytelmä pohjautui Anneli Kannon kirjaan; se on muuten vielä katsottavissa Yle Areenalla. Punaorvot on lähtöisin Kannon ja Maijalan kynistä ja näin hedelmällinen yhteistyö saa jatkoa. Hyvä niin.

Sillä Punaorvot on raastavan koskettava näytelmä. Katsoja saa seurata helsinkiläisen työväenluokan perheen kohtaloa vereslihalla. Kevään 1918 jälkimainingeissa ei elämä Helsingin Linjoilla ollut helppoa. Johanssonin perheen isä (Miika Laakso) teloitetaan, ja Alma-äidin (Ella Mettänen) pää sekoaa. Lapset koittavat selviytyä kuka mitenkin, mutta helppoa se ei ole. Kuusivuotias pikkuvanha Ilona (Anna Böhm) otetaan huostaan ja lähetetään Pohjanmaalle, ja isosiskonsa 12-vuotias Lahja (Wenla Reimaluoto) takertuu matkaan. Tytöt joutuvat eri paikkoihin, toinen lellityksi ja kaivatuksi lapseksi, toinen työorjaksi ja isännän leikkikaluksi. Isoveli Aarre (Antti Autio) neljätoistavuotiaana jää kotiin huolehtimaan äidistä. Töitä ei punikkihuoran poika saa, edes hanttihommia, mutta viinanvälitys sujuu. Kuten sen juominenkin. Viina ja epätoivo nostavat myös väkivallan pintaan. Perheen naapuri Elli (Riitta Havukainen) jelppii perhettä, mutta niin syvissä murheen alhoissa ryvetään ettei apu aina mene perille. Ellin perheen kohtaloa sivutaan, ja ankea on sekin.

Perheen kohtalo on kohtuuton, mutta varmaan hyvin tyypillinen ajassaan. Hyvää tarkoittavat ihmiset, joita näytelmässä edustaa Leena Rapolan porvarisrouva, saivat aikaan paljon ikävääkin. Perheiden hajoaminen johti kurjuuskierteeseen, mistä poispääsy oli usein mahdotonta. Työläisten katkeruus on käsinkosketeltavaa. Häädöt ajoivat ihmisiä vielä huonompiin ja ahtaampiin oloihin. Johanssonin perheessä Alma oli se politiikkaa seuraava ja aseita kellariin piilottava, siinä missä miestä tulevaisuus pelotti. Silti mies valitsi uhrautumisen perheensä puolesta.

On mukana pieniä huumoripilkkuja ja keveyttäkin, aina hetkittäin. Yleistunnelma on kuitenkin aika lohduton. Vain Ilona selviytyy tapahtumista ja hänelle käy omassa sijoitusperheessään kahden vanhapiikasisaruksen luona Lapualla hyvin. Niinkin hyvin, että oma perhe ja ankeat olot unohtuvat, jonka äiti ja sisko saavat karvaasti kokea. Mutta Alma on viisas eikä halua raastaa asioita rikki uudelleen.

Kaikki näyttelijät ovat huikeassa vedossa. Erityisen koskettavan roolin tekee Ella Mettänen äitinä, jolle taakka muodostuu melkein liian suureksi. Elävää kuollutta muistuttava Alma liki luhistuu, mutta Mettäsen taidoilla tämä selviää. Myös Antti Autio elämänhallinnan menettävänä teininä on järkyttävän hyvä. Toisen näytöksen haitarituokio katsomossa on samaan aikaan hauska ja surullinen (Paranoid kävi omassakin mielessä, mutta joku muu ehti ensin).

Tykkäsin kovasti siitä miten pohjanmaalaiset sijaisperheet näyttäytyivät eläiminä - Kari Mattilan lapualaisisäntä on ihan hyytävä hahmo - ja nämä kohtaukset toteutettiin vallan hienosti. Esitys hyödynsi lavaa (ja koko teatteria) mainiosti, asiat tulivat aika iholle. Janna Vasaman lavastus oli ensimmäisessä näytöksessä yltäkylläisen runsas ja symbolisia esineitä tihkuvaa, mutta toisessa näytöksessä mentiin hyvin pelkistetyllä linjalla. Tavarat ovat yhtä rikki kuin ihmisetkin. Välillä verhot menivät kiinni ja asiat tapahtuivat ihan katsomon edessä. Esityksessä on mukana on myös paljon liikunnallisuutta ja tanssillista ilmaisua.

Aleksi Sauran musiikki ja äänisuunnittelu olivat myös tärkeässä roolissa. Ambient-henkinen äänimatto vyöryy hetkittäin katsomon ylle. Ja on aina niin hienoa kun näyttelijät musisoivat myös. Viimeinen näyttämökuva ja hienosti sovitettu Suutarin emännän kehtolaulu jää verkkokalvoille ja korviin pitkäksi aikaa.

Kari Leppälän valotykit "ampuvat" yleisöä - siinä meinasi vähän jännittää. Tiina Kaukasen haalarimaiset puvut ja Tuula Kuittisen naamiointi tuovat sodan, köyhyyden ja ankeuden lähelle. Glitterasut tuovat aikamoista kontrastia kaikkeen. Ja Siviän perheen valkoiset lappuhaalarit!

Välillä esitys on maijalamaiseen tapaan outo ja absurdikin. Ihan kaikista ratkaisuista en saa kiinni. Hetkittäin tuntuu että Maijala haluaa sisällyttää esitykseen kaiken, ja rajausta tai karsintaa ei ole tehty. Mutta kuitenkaan en tiedä mitä voisi jättää pois, tai mistä tiivistää. Hyvässä ja pahassa tämä on Lauri Maijalaa, ottakaa tai jättäkää. Raskas tätä hieman oli katsoa, 2 h 40 minuuttia oli ehkä hieman pitkä aika.

   

Maijala ja Kanto ovat luoneet kiinnostavaa ja realistista ajankuvaa. Väkisinkin mieleen tulee monen suomalaisen paheksunta toisten maiden harjoittamaa kolonialismia kohtaan. Kuinka moni pysähtyy miettimään miten meillä kohdeltiin työväestöä reilut sata vuotta sitten. Sodan häviäjät maksavat aina, ja yleensä vielä ne heikoimmat ja viattomat eli lapset kärsivät eniten. Voittajien syyllisyys johti mm. Koteja kodittomille lapsille -yhdistyksen perustamiseen ja kaduilla voikukkia myyvien punaorpojen säälimiseen.

Öisin on kaduilla hyvä kulkea, koska silloin eivät näy rauniot. Mutta ne ihmisten sisäiset vahingot eivät aina näy. Punaisten vahva syyllistäminen ("kurjuuden olette itse saaneet aikaan") ahdistaa, ja pieniä kaikuja siitä retoriikasta on luettavissa tämän päivänkin lehdissä.

Johanssonin fiktiivinen perhe asui Helsingin kaupunginteatterilta kivenheiton päässä. Se tuntuu olevan niin lähellä, mutta silti kovin kaukana. Sadassa vuodessa maailma on ehkä hieman muuttunut, mutta nämä teemat jatkuvat niin kauan kun maailmassa sorretaan toisia ja soditaan. Näillä lapsilla lapsuus loppui liian äkkiä.

Vaikka ahdistikin, niin iloitsen siitä että tämä näytelmä on tehty.


Esityskuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Shakespeare-symposiumi / Klockriketeatern 14.9.2020

Tämä tapahtuma siirtyi keväältä, koronan tieltä, mutta onneksi nyt sentään saatiin pidettyä. Iso kiitos Klockriketeaterenille organisoinnista! Ohjelma oli muutoksista huolimatta kiinnostava, ja tulossa myöhemmin kuunneltavaksi Klockrikenin podcastiin. Hyvä!

Vieraina symposiumissa olivat Shakespearen tutkija ja opettaja Niko Suominen Tampereen yliopistolta, loppuvuodesta Julius Caesarin ohjaava Carl Alm sekä etäyhteyden päässä TTT:lle Hamletin juuri ohjannut Otso Kautto ja mm. RSC:lle paljon Shakespearea ohjannut John Caird. Kansallisteatterin dramaturgi Eva Buchwald toimi keskustelun vetäjänä. Ensin jokainen sai kertoa omasta aiheestaan, ja sitten saatiin ihan yhteistä keskustelua ja debattia aikaiseksi.

Niko Suominen puhui ensin Julius Caesar -näytelmästä ja siitä miten historia peilautuu näytelmässä. Shakespearen päälähde näytelmälle oli Plutarkhoksen tekstissä. Suomisen mukaan "Julius Caesar is a play about double standards and mansplaining". Caesarin ja Brutuksen suhteen laadusta saatiin aikaan pientä keskustelua Cairdin kommentoitua asiaa. Todella kiinnostava puheenvuoro Nikolta!

Carl Alm avasi kiinnostavasti siitä kuka oikein on näytelmän päähenkilö. Onko se Julius Caesar joka esiintyy vain kuudessa kohtauksessa ennen murhaansa. Vai Brutus, jolla on paljon repliikkejä. Vai kenties Marcus Antonius tai Cassius? Koska näytelmästä puuttuu Hamletin kaltainen selkeä päähenkilö, niin joidenkin mukaan kirjoittamisessa on suorastaan virhe. Mutta Alm on eri mieltä, kukaan henkilöistä ei voisi olla olemassa ilman toista. Näytelmässä on monta narratiivia ja voimme valita mitä niistä seuraamme. Hän löytää teoksesta myös paljon huumoria (ja lupaa tuoda sitä myös näyttämölle). Caird oli eri mieltä huumorista, mutta saapas nähdä. Almin ohjaama Julius Caesar nähdään Klockriketeaternissa 13.11. alkaen, ja myöhemmin suomeksi Espoon kaupunginteatterilla.

Alm on kiinnittänyt huomiota myös Brutuksen unettomuuteen ja miten tärkeä asia se on näytelmässä. Ja Shakespeare vitsailee siitä ympäröimällä Brutuksen ihmisillä jotka nukkuvat ja nukahtelevat jatkuvasti. Almista tässäkin on absurdia huumoria ja hänen mieleen tuli John Cleese Brutuksena ja muu Monty Python  -ryhmä nukkumassa ympärillä. Myös ajankäyttö sekä lapsien poissaolo näytelmästä ovat kiinnittäneet Almin huomion.

       

John Caird aloitti oman osuutensa kommentoimalla aiempia puheenvuoroja. Hänen mukaansa Shakespearen bi/panseksuaalisuudesta ei ole olemassa mitään konkreettisia todisteita. Kaikki mitä tiedämme, tai luulemme tietävämme, on saatu hänen kirjoittamistaan teksteistä, runoista ja näytelmistä. Ja koska Shakespeare oli myös näyttelijä, hänen oli helppo kuvitella olevansa joku muu. Oli se sitten nainen, homo, ulkomaalainen tai aristokraatti. Ja aristrokraateista puheenollen, nämä tiesivät hevosurheilusta ja villieläinten tappamisesta enemmän kuin kirjoittamisesta. Tämä liittyi taas siihen olisiko joku aatelinen kirjoittanut Shakespearen näytelmät, tai ylipäätään joku muu kuin Shakespeare.

Caird arvelee että Shakespeare kirjoitti näytelmänsä näyttelemällä kaikki roolit itse. Ja lisäksi hän oletettavasti kirjoitti kävellessään, kuten maanmiehensä Charles Dickens.

Näytelmien kategorisointi on vaikeaa. Missä on tragedia Julius Caesarissa tai komediallisuus Venetsian kauppiaassa? JC on oikeastaan näytelmä demokratiasta ja tyranniasta, ei niinkään henkilöstä nimeltä Julius Caesar. Ohjaajalle haastetta on tehdä näytelmästä kiinnostava, jos siinä ei ole selkeää sankaria tai päähenkilöä.

Caird kehui myös vuolaasti Ingmar Bergmania, myös Shakespeare-ohjaajana. Lisäksi saimme kiinnostavia näkökulmia Shakespearen kääntämisestä ja eri kulttuureissa esittämisestä. Caird on ohjannut paljon esityksiä Tukholman Dramateniin ja eri japanilaisiin teattereihin myös. Aiemmin Shakespearen näytelmät käännettiin saksasta ruotsiksi eli toisen kielen kautta. Itse hän oli tekemässä Tsehovin Vanja-enoa Japanissa, mutta ei ollut olemassa käännöstä venäjästä japaniksi, vaan teksti oli käännetty englanninkielisestä näytelmäversiosta. Shakespearen näytelmän kesto suoraan japaniksi käännettynä olisi 6-7 tuntia pitkä. Siinä on kääntäjille haastetta, löytää juuri ne oikeat sanat kohdekielellä. Maailma tarvitsee lisää Shakespeare-kääntäjiä!

Viimeisenä ääneen pääsi Otso Kautto ja hän avasi enemmän Työviksen Hamlet-versiossa olevaa Ofelian raskautta. Yrtit mitä Ofelia luettelee ja jakaa ihmisille, niin joitain niistä on muinoin käytetty abortin teossa. Siitä tuli ajatus ottaa asia mukaan esitykseen. Mitä kaikkea siitä seuraa jos Ofelia olisin raskaana Hamletille? Hamletin äiti Gertrude menettää tulevat lapsenlapsensa Ofelian kuoleman myötä. Samalla menee myös perijä kruunulle. Työviksen ratkaisussa Claudius on aika nuori, liki Hamletin ikäinen. Ja lisäksi haluttiin että Hamletin isä haamuna on läsnä lavalla paljon. Hamletissahan on monta perhettä; Hamletin oma, ja lisäksi Poloniuksen perhe, sekä toki Fortinbras sukuineen. Perhetarinat korostuvat Kauton Hamletissa.

Paneelikeskusteluosiossa puhuttiin kaikenlaista, siitä miten Cairdin mielestä yliopisto tappoi Marlowen luovuuden, all-female-cast Shakespeare-versioista. Kuinka äkäpussi kesytetään -näytelmä on Cairdin mielestä Shakespearen kostonäytelmä naisille (joku nainen kenkkuili tälle). No, aihanan voidaan toki kyseenalaistaa tätäkin tulkintaa, niin kiinnostava kuin se onkin. Puhuttiin myös naisista ja feminismistä ja miten Shakespeare muuttui vanhemmiten feministisemmäksi.

Yksi kiinnostava näkökulma oli teemojen syventäminen. Julius Caesar jatkaa samaa teemaa kuin Troilus ja Cressida, sitä vaan syventäen. Hamletissa katsoja miettii tietääkö Hamletin äiti Gertrude miehensä syyllisyydestä veljensä murhaan. Shakespeare pohti tätä, tekisikö Gertrudestakin syyllisen, mutta päätti sitten kuitenkin (Cairdin mukaan) jättää tämän viattomaksi tietämisen suhteen. Se olisi vasta toisen näytelmän aihe, ja niinpä Shakespere kirjoitti kuninkaanmurhan mukaan Macbethin ytimeksi.

Caird ei halua itse ohjata Julius Caesaria eikä Venetsian kauppiasta, koska ei tunne mitään sympatiaa yhtäkään niiden hahmoa kohtaan.

Hirveän kiinnostavan keskustelun (ja maukkaan välipalan) jälkeen saimme vielä nauttia Shakespearen tekstistä musiikin kera. Cembalisti-näyttelijä Elina Mustonen esitti englanninkielisen version (ensi-ilta!) Her Infinite Variety - Women of Shakespeare in Word and Music. Näin tämän muutama vuosi sitten, ja hieno oli silloin ja myös nyt. Upeasti esitetyt monologit useasta näytelmästä lomittuvat hienosti Elisabetin ajan musiikkiin, mitä Elina loihtii virginaalistaan. Tunnin mittaisen esityksen jälkeen vielä Klockriketeaternin taiteellinen johtaja Dan Henriksson haastatteli Mustosta ja teoksen toista dramaturgi/ohjaajaa Nely Keinästä. Johanna Freundlich on sitten se kolmas nainen tämän takana.

Kerrassaan mahtava iltapäivä ja ilta Shakespearen parissa. Paljon kiinnostuneita ihmisiä ja sellainen lämminhenkinen tunnelma. Kiitos järjestäjille!


Sain tapahtumaan ilmaisen pressilipun.
Kuvat otin itse.