Ruusu Haarla ja Julia Lappalainen tapasivat vuonna 2010 Teatterikorkeakoulussa. Ruusu opiskeli ohjaajaksi ja Julia näyttelijäksi. Nyt tämä lahjakas kaksikko on tarttunut melkoisen isoon aiheeseen, eli Jouko Turkkaan. Hienoa, että viime vuoden Teatterikesän ensi-illan jälkeen tätä on nähty syksyllä Korjaamolla ja Riihimäellä, ja nyt sitten vielä muutama esitys Willensaunassa. Mulla jäi Teatterikesässä väliin, koska kesto pompsahti yhtäkkiä paljon aiemmin ilmoitettua pidemmäksi, ja Korjaamon esitys piti perua muista syistä. Kolmas kerta toden sanoo!
Miten Turkan kaltaisesta suomalaisen teatteri- ja kulttuurimaailman jättiläisestä (niin hyvässä kuin pahassa) voi saada aikaa esityksen? Ja vieläpä kahden sellaisen tekijän toimesta joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia Turkasta. Molemmat valmistuivat Turkan kuolinvuonna. Toisaalta ehkäpä tämä vaatii juuri tietynlaisen etäännyttämisen ja ulkopuolella olemisen. Ja kyllä se Turkan henki varmaan leijailee suomalaisen teatterimaailman yllä vielä vuosia...
Kannattaa muuten kuunnella myös Yle Areenalta tämä viime kesäinen Kulttuuriykkösen ohjelma, missä esitystä ja Turkkaa ruoditaan Haarlan ja Lappalaisen toimesta.
Turkka kuolee kestää 3 h 20 min. Pitkä aika. Mutta tylsää ei tule! No okei, ehkä sen 20 minuuttia olisi voinut tiivistää sieltä ja täältä pois. Haarla ja Lappalainen ovat tehneet esityksessä kaiken itse, paitsi Fabian Nyberg hoitaa valosuunnittelut ja on myös avustanut lavastuksessa ja videoissa. Hattua nostan kyllä tämän kaksikon monipuolisen lahjakkuuden edessä. Ensinnäkin se kaikki valtava taustatyö!
Turkka kuolee on herkullinen yhdistelmä nauhoitettuja haastatteluja (sekä oikeita näyttelijöitä että näyttelijöitä esittämässä näyttelijöitä), lehtileikkeitä ja kalvosulkeisia, ja lisäksi Haarla & Lappalainen itse muuntautuvat lavalla moniksi hahmoiksi, Turkasta Jussi Parviaiseen. Toki he myös omina itseinään tutkailevat asiaa. Ja yleisökin saa esittää kysymyksiä. Kuulostaa sekametelisopalta, mutta toimii kyllä hyvin. Ajallisesti edetään Turkan syntymästä kuolemaan (kalvosulkeiset!) mutta keskittyen toki hänen Teatterikorkeakoulun vuosiin, ensin professorina, sitten rehtorina ja sitten taas professorina. Turkalla oli kyllä melkomoisia maneereita, ja kaikkien imitoinnit tuovat hyvin hänen hahmonsa näkyville.
Muistan toki näitä Turkan juttuja, skandaaleja ja kuvioita itsekin. Tosin asuin vuodet 1986-90 ulkomailla, niin silloin ei tullut niin kamalan tarkkaan seurattua esim. printtimediaa. Ja nettiähän ei ollutkaan :-) Ja siihen aikaanhan moni isoimmista Turkan ympärillä vellonneista skandaaleista ajoittuikin.
Mutta paljon uutta tietoa ja sellaista kokonaisuutta esitys valotti paremmin kuin hyvin. Välillä tunnelmat olivat katsomossa epäuskoiset; että tapahtuiko tämmöistä todella. Sitä huomaa olevansa vuorotellen huvittunut ja järkyttynyt. Ei nämä kuviot enää toimisi näin. Näkee hyvin miten Turkka jakoi silloin, ja jakaa varmaan vieläkin, mielipiteitä. Nerous ja hulluus tuntuvat todellakin kulkevan käsi kädessä.
Turkka kuolee herätti kyllä paljon ajatuksia, muistoja ja pohdintaa. Minkälaisen mankelin läpi Turkka oppilaansa pisti. Toiset selvisivät vahvoina, toiset eivät. Mutta olisiko toisenlaisilla metodeilla näistä samoista suosaloista, jarteista ja koivuloista tullut yhtä arvostettuja ja lahjakkaita näyttelijöitä? Oliko se nimenomaan Turkan ansioita vai heidän omaa lahjakkuuttaan. No, sitähän ei voida tietää. Turkka enteili näitä metoo-juttuja ja oli siten aikaansa edellä. Nykyajan ilmapiirissä tuntuu jotenkin hassulta ajatella miten 80-90 -luvuilla monet ihannoivat näitä menetelmiä. Nyt on menty, ilmeisesti siis Teakissakin, siihen toiseen ääripäähän: ohjaaja ei saa/uskalla sanoa enää näyttelijälle mitään, vaan pitää siloitella ja hyssytellä. Ei kai sekään ihan hyvä ole. Tätäkin esityksessäkin käsitellään. Jos ohjaajan on tarkoitus kaivella sieltä näyttelijän ytimestä juuri siihen rooliin tarvittavat reaktiot esiin, niin ovatko kaikki metodit sallittuja?
Oliko Jouko Turkka hullu vai nero? Siihen saa jokainen miettiä itse vastauksensa, Turkka kuolee tarjoaa paljon eväitä tähän pohdintaan, mutta ei varsinaisesti ota kantaa puoleen eikä toiseen. Voihan se olla että Jouko itse nauraa käkätteli kulisseissa kaikkea kohua mitä aiheutti, ja tahallaan lisäsi vettä myllyyn. Mene ja tiedä. Kai hänet kuitenkin nähtiin jonkunlaisena teatterin pelastajana, ainakin joissain piireissä.
Turkan persoonan ja sen ajan teatterikentän lisäksi esityksessä käydään läpi myös Ruusu Haarlan omaa sukuhistoriaa ja hänen paikkaansa alkoholistitaiteilijamiesten jatkumossa.
Oli aivan mainiota kun Lappalaisen esittämä hahmo esitelmöi Turkka-asiaa, akateemisen kuivasti ja toteavasti, ja sitten Haarla Turkaksi pukeutuneena (kalju ja verkkarit riittää) pölähtää paikalle kommentoimaan, solvaamaan meitä katsojia ja varastamaan koko show'n. Lukuisia kertoja. Hykerryttävää. Olisiko esityksen ydinsanoma tässä: Kattokaa itteänne ja päättäkää haluatteko Turkan elävän vai kuolevan? Niinpä. Ehkä se on niin (kuten Turkka oli todennut) että keskinkertaisuus ei jää kenenkään mieleen, pitää olla tosi hyvä tai tosi kamala.
Kun esityksen lopussa Turkka on vanha ja hauras mies, joka esittelee kiviään eikä ole kirjoittanut tai ohjannut mitään vuosikausiin, niin minulle tulee jopa hieman sääli häntä. Minne se luovuus ja hulluus ja maanisuus katosi? Tai miksei se ainakaan enää kanavoidu teatterin hyväksi? Vai oliko 2009 saatu kunniatohtorius se viimeinen sulka hattuun ja sen jälkeen työ oli tehty?
Lopuksi kuuntelemme Pink Floydin Wish you were here -biisiä ja mietimme maailman menoa.
Kuvien copyright Carolin Büttner.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti