Monenlaisia tuttuja juttuja lavalla nähdään, siis sellaisia sirkusperinteitä kunnioittavia ja niihin myös jotain uutta lisätwistiä tuovia toki. Eläinnumerot kuuluivat sirkukseen lujasti, ja nytkin pääsemme näkemään kaikenlaista nelijalkaista ja siivekästä eläjää. Tai ainakin kuvittelemaan. Ja varsinkin niiden ääniä. Esitys kumartaa siis lujasti perinteisiin, mutta kyllä nykyajan lapset ja nuoretkin, aikuisista puhumattakaan, sieltä kaikkea moderniakin poimii. Vaikkapa elokuvakuvastoa Arskan väkivaltapläjäyksistä Alieniin.
Sanna Silvennoinen on taas kerran osannut ohjata toimivan ja napakan nykysirkusesityksen. Tyhjäkäyntiä ei ole, vaan kaikki osaset ja elementit loksahtavat kohdalleen. Kaikki on mietittyä ja hallittua, vaikka kyseessä on fyysisesti haasteellinen ja monipuolinen show. Hattua nostan! Tämmöiset jutut missä ei juuri puhuta (kuten Silvennoisen ohjaamat Thom Moncktonin esitykset) ovat varmaan vielä haastavampia - miten saada katsojan mielenkiinto pidettyä yllä ilman (ymmärrettävää) puhetta. Toimii.
Lavalla maanisesti liikkuva Gassot muistuttaa hetkittäin nykykomiikan mestareita Mr Beanista alkaen, huudelleen katsomoon sorryä jonkun asian mennessä pieleen. Välillä mieleen tulee kaikuja muinaisista mykkäfilmiajan miimikoista, joiden suora perillinen Gassot monessakin mielessä on. Mutta hän ei matki tai kopioi ketään, vaan tekee aivan omaa juttuaan. Toki vaikutteita ja esikuvia on, kuten kaikilla muillakin, mutta lopputulema on uniikki sekoitus kaikkea ihanaa.
Yleisön kanssa käydään huimaa dialogia, ja jo show'n alkumetreiltä alkaen Kansallisteatterin täyteenahdettu Pienen näyttämön katsomo syö tämän miehen kädestä. Luovutamme ilomielien lapsikatsojia mukaan esitykseen, vaikkei heidän paluustaan aina olekaan takuuta.
On muuten hämmästyttävää miten innolla lapset osallistuvat esityksen tekemiseen. Ketään ei tarvitse pakottaa tai maanitella lavalle. Onneksi avustajille annettiin kunnon palkat; show'n hengessä Lion-suklaapatukat!! Vaan kuinkakohan moni meistä värisi kauhusta, kun Gassot kulki yleisön seassa mittanauhoineen hakiessaan uhria esityksen viimeiseen numeroon? Onnekseen moni oli liian pitkä.
Tämä show on pullollaan toinen toistaan viihdyttävämpiä ja vauhdikkaampia temppuja. Kauheasti en viitsi niistä paljastaa, että jää ihailtavaa ja ihmeteltävää - ja ennenkaikkea yllätyksiä. On perinteisempiä sirkus/klovneria-juttuja, on paljon Gassotin erinomaiseen miimijuttuun perustuvia hommia (mm. koko leijona-kuvio hyytävine kellarimatkoineen), on tasapainoilua lautasten ja munien kanssa. Miekannielentäkin saa huvittavan nolon lopun. Akrobatiaa hevosen selässä saa toki aika nolon lopun kun jalat irtoavat... Tarinat rönsyävät hienosti sivupoluille, mutta aina kertoja löytää takaisin sinne missä olikin! Kadehdittava taito tämä!
Lavalla on mukana myös hykerryttävän ihanaan käärmeennahka-asuun ja fasaanisulkaiseen huopahattuun sonnustautunut mestarimuusikko Karl Sinkkonen. Pääkallokoristeisen soitinarsenaalinsa takaa hän loihtii upeita ääniefektejä ja monipuolista musiikkia lavalla temmeltävän Gassotin taustalle. Herrojen yhteistyö toimi upeasti jo Dark Side of the Mimen aikaan, mutta nyt ääniefektit on viety vielä pidemmälle ja paremmalle tasolle. Upeaa kuunneltavaa ja myös katsottavaa, varsinkin kun pääkalloperkussiot soivat silmävalojen rytmittäessä tahtia!
Ihanat perinteisestä sirkusesityksestä kaikuja tuovat Kati Mantereen puvustus ja vielä Juho Rahijärven valosuunnittelu saattavat katsojan täydelliseen nirvanaan. Lavastuskin (Mantere & Rahijärvi) vie meidät jonnekin menneeseen... Visuaalisestikin siis miellyttävä kokemus.
Kansallisteatterin esitykset myivät nopeasti loppuun, varsinkin Tossavaisen Jussin ylistävän HS-kritiikin jälkeen, mutta älkää huoliko. Toukokuulle varmistui äkkiä lisäesityksiä, jotka nekin nyt alkavat täyttyä nopeasti. Mutta aina voit lähteä maakuntamatkailemaankin - Lion saa ensi-iltansa Tampereen työväen teatterilla 8.2. ja Turun kaupunginteatterilla 19.3. Molempiin kaupunkeihin aion mennä fiilistelemään tätä uudelleen.
Tätä esitystä et todellaakaan halua missata! Esitys tarjoaa sykähdyttäviä elämyksiä ja tunnelmia, jännitystä ja todella monta ooooh-hetkeä. Ja varsinkin viimeinen temppu - vaikka tiedän miten se tehdään, niin silti olin sataprosenttisen vakuuttunut, että nyt näin ihan oikeaa magiaa. Ainakin teatterimagiaa. Kiitos Marc!
Esityskuvien copyright Joni Pakanen, ylin kuva Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Tämä oli hengästyttävän hieno esitys! Mahtavia isoja ja pieniä illuusioita, naurua ja jännitystä. Onneksi hankittiin liput ajoissa, olisi harmittanut missata tämä.
VastaaPoista