Tykkään Billy Elliotista kovasti, niin elokuvana (kuka voisi olla rakastamatta nuorta Jamie Belliä pääroolissa??) että musikaalina. Tottakai tämmöinen vetoaa; tarina miten joku lahjakas tyyppi ponnistaa ankeista oloista itsensä johonkin, ja tulee joksikin. Ryysyistä rikkauksiin. Ja kun taustalla on vielä 1980-luvun Iso-Britannia, kaivoslakkoineen ja Thatchereineen, niin en voi vastustaa. Lee Hallin käsikirjoittama ja Elton Johnin säveltämä musikaali sai Lontoon ensi-iltansa vuonna 2005 (leffa jo vuonna 2000). Suomessakin se on nähty HKT:llä, Peacockin ankeissa väistötiloissa, syksyllä 2015 (juttuni siitä täällä) ja Vaasan kaupunginteatterissa syksyllä 2017 (sitä en valitettavasti päässyt katsomaan).
Jari Saarelaisen monipuoliset koreografiat valloittavat myös. Lapsinäyttelijöiden Billy-koulu pyöri helmikuusta 2017 alkaen, kahdeksan tuntia viikossa. Mukaan valituista kuudestatoista pojasta valikoitui lopulta kolme poikaa vuorottelemaan Billyn ja kolme Michaelin roolissa. Nyt pyörii uusi Billy-koulu, koska 11-12 -vuotiailla pojilla voi alkaa äänenmurros koska hyvänsä, ja se on sitten hyvästit roolille. Ja näillä näkymin Billy Elliot jatkaa Työviksen ohjelmistossa ainakin vielä syksyn 2019, joten uusille Billyille ja Michaeleille on luultavasti tarvetta.
Tässä musikaalissa on paljon näyttäviä joukkokohtauksia, ja ne todellakin ovat JOUKKOkohtauksia. Upeasti tanssivat balettikoulun tytöt, kaivosmiehet, poliisit ja kaikki muutkin menevät sulassa sovussa, yhdessä ja erikseen. Solidaarisuus -kohtaus on henkeäsalpaavan hieno, ja siihen tiivistyy koko musikaalin henki! Itku tuli silmiin kun näimme pressissä tämän, ja itkuhan se tuli myös esityksessä. Miten upeasti kaikki pelaavat yhteen.
Koivusalon Mikon oivallinen suomennos toimii, ja tämmöinen työläiskaupunkitaustainen esitys sopii mainiosti Tampereelle. Kieli on elävää ja sopii esiintyjien puhuttavaksi ja laulettavaksi hyvin. Sitä paljon puhuttua kiroilua ja roisia kielenkäyttöä on, mutta ei särähdä korvaan millään lailla, enkä ymmärrä jos tästä taas joku pienimuotoinen somekohu saadaan aikaan. Kuten HKT:n esityksen kohdalla meinasi käydä. Näin ihmiset puhuvat, näin puhuttiin myös 80-luvun Briteissä. Ihmiset kiroilevat, so what. Esitykselle ei ole asetettu mitään ikäsuositustakaan teatterin toimesta, ja hyvä niin. Kyllä tämä sopii myös lapsille, ainakin kouluikäisille. Ainuttakaan sellaista sanaa lavalla ei kuule mitä ei arjessa myös lapset kuulisi. Eli rohkeasti vaan perheen jälkikasvukin katsomaan; tässä on monelle paljon samaistumiskohtia!
Musiikissa on myös jokaiselle jotain. Voimaballadeja, rokkeja, ja kaikkea muuta säestää aivan hirmuisen hieno bändi kapellimestarinsa Joonas Mikkilän (tai vaihtoehtoisesti Tony Sikströmin) johdolla. Kyllä tässä on hienoja hittejä roppakaupalla. Omia suosikkejani ovat Solidaarisuus (Solidarity) ja Sähköä (Electricity). Mutta kyllä se jalka vipattaa monen muunkin kohdalla.
Billy Elliotin kertomus on toki päähenkilönsä kehityskertomus, mutta myös osa laajempaa yhteiskunnallista tarinaa. Kaivosmiehet perheineen, Billyn oma perhe. Ystävät, erityisesti Billyn paras kaveri Michael. Balettikoulun opettaja rouva Wilkinson. Kaikista näistä ihmiskohtaloista muodostuu inhimillinen tausta myös Billyn kasvulle. Näyttelijät todellakin saavat nämä henkilöhahmot eloon, muuttavat ne lihaksi ja vereksi. Jokainen tyyppi tekee roolinsa täysillä ja täysillä eläytyen. Katsoja voi myötäelää, itkeä, nauraa ja tulla imaistuksi mukaan tarinaan. Minuakin palelee lumisateessa kun Billyn isä menee jouluna Wilkinsoneille kylään. Minuakin itkettää kun Billyn isä laulaa kuolleen vaimonsa biisiä kaivosmiesten pikkujouluissa. Kaihoisaa kun Billyn mummo muistelee elämäänsä. Surettaa kaivosmiesten kohtalot, pistää vihaksi, naurattaa, laulattaa ja liikuttaa. Hyvän esityksen merkki siis.
Koko show alkaa mustavalkoisilla dokumenteilla; mitä Iso-Britanniassa tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. Churchillin puhe saattaa olla kaukaa haettua, mutta minusta toimi hyvin sellaisena pikakatsauksena siihen, miksi 1980-luvulla oltiin siinä pisteessä missä oltiin. Thatcherin aikakaudella. Hieno oivallus tämäkin! Dokumenteista siirrytään suoraan hyödyntämään Työviksen valtavaa näyttämöä ja sen syvyyttä. Maan uumenista kapuaa suuri joukko kaivosmiehiä, niitä vaan tuntuu riittävän ja riittävän. Mykistävä näky heti alkuun. Kun tämmöinen äijäkööri aloittaa laulamaan Vielä tähdet loistaa (The Stars Look Down), niin kyynelhanat avautuvat ensimmäisen kerran.
Jyrki Seppä on onnistunut lavastuksessaan täydellisesti. Oli se sitten Elliottien nuhruinen koti, kaivosmiesten kokoontumispaikka tai kuninkaallinen balettikoulu Lontoossa. Ajanhenkinen rekvisiitta täydentää lavanäkymää. Pirjo Liiri-Majavan pukusuunnittelu on myös ihanaa katsottavaa. Kaivosmiehet ja kasarilook, ankeaa ja tylsää, mutta realistista. Ja sitten on ne ihanat värikkäät naisten vaatteet ja mielikuvituspuvut mitkä Michael tuo lavalle. Huh ja wau! Taas sai pyyhkiä kyyneliä... Myös kampaukset ja meikit (Pia Kähkönen) tuovat tuulahduksen kasaria katsojille. Muistoja meille jotka elimme silloin - ja mielikuvia muille.
En tiedä kenen ajatus oli se valtava peilimäinen takaseinä Billyn koetanssissa, mutta toimii mainiosti. Myös kaivosmiesten joulujuhlissa laulama Hyvät joulut, Maggie Thatcher (Merry Christmas, Maggie Thatcher) lyriikkakyltteineen oli todella kiva yksittäinen kohtaus.
Myös Juha Haapasalon valot ja Kalle Nytorpin äänet pelaavat yhteen kokonaisuuden kanssa. Kaikki kuuluu selkeänä, ääni ei puuroudu ja kaikkien laulu on hyvin tasapainossa musiikkiin. Kun esityksen loppupuolella kaivosmiehet laskeutuvat takaisin monttuun ja otsalamput katoavat yksi toisensa jälkeen pimeyteen... huh. Ja se yksi kohta, kun Billy jää yksin nyrkkeilysaliin ja vain jättimäinen varjonsa heijastuu seinään! Mielettömän hieno valosuunnitteluoivallus. Billyn vihatanssissa nähdään myös sellainen ilotulitus valoilla että oksat pois! Hämy ja tähtitaivas ovat myös upeat kun Billy tanssii Joutsenlampea aikuis-Billyn kanssa. Teatterin taikaa tämä.
Esiintyjät ovat kaikki loistavia, kuinkas muuten. Ensi-illassa Billynä säihkyi Simo Riihelä, ja hyvin hän kyllä sekä lauloi, tanssi että esiintyi muutenkin. Ei mitään muuta kuin kehuja. Jokaiselle Billylle on oma ensi-iltansa, joten vähintäänkin yhtä hienot Osku Perkiö ja Jiri Rajala pääsevät myös esille. Kaikilta pääsin näkemään ja kuulemaan yhden biisin pressitilaisuudessa, ja aivan mainioita ovat kaikki kolme. Muut pojat sattuivat istumaan ensi-illassa takanani, ja voi sitä kannustuksen määrää mitä poikanelikko osoitti kavereilleen. Tässä huomasi taas hyvin miten tämä porukka on hitsautunut yhteen Billy-koulussa ja näytelmää tehdessä.
Ja vaikka Billy se päähenkilö onkin, niin silti hänen kaverinsa Michael varastaa show'n joka kerta lavalla ollessaan. Ensi-illassa Michaelia esitti Ilmari Kujansuu, ja hän sai kyllä koko yleisön syömään kädestään joka sekunnin ajan kun lavalla oli. Pieni ärrän sorauttaminen vaan lisäsi sitä hellyyttävyyttä mikä Kujansuusta välittyi. Nuutti Kerppilä ja Juho Mönkkönen ovat ne toiset Michaelit, ja yhtä lailla haluan nähdä kummankin suorituksen. Michael rikkoo stereotypioita kaivoskaupungin pikkupoikana, jatkaen isänsä mallia pukeutumalla naistenvaatteisiin kotioloissa.
Ehkä koko esityksen riemastuttavin kohtaus (joka TAAS nosti kyyneleet silmiin) on Michaelin ja Billyn yhteistanssi Itseilmaisua (Expressing Yourself). Tästä ei enää musikaalikohtaus parane (paitsi kyllä Solidaarisuus on yksittäisenä juttuna vähintäänkin yhtä hyvä).
Jos olivat lapsinäyttelijät hyviä niin kyllä aikuisetkin pärjäsivät. Petra Karjalainen tekee ehkä yhden elämänsä rooleista rempseänä rouva Wilkinsonina, joka kannustaa Billyä tanssiurallaan. Räväkkä, suorapuheinen ja ei-kovinkaan-kannustavan kuuloinen, mutta lämminsydäminen ihminen. Ihana roolityö! Näin teidän kaikkien tylsät elämät saa hohtoa taiteesta, toteaa hän - näin sitä kannustetaan pikkukaupungin balettitunneilla käyviä tyttösiä.
Jyrki Mänttäri on myös erinomainen Billyn isänä. Mies joka rakastaa syvästi, niin edesmennyttä vaimoaan kuin herkkää poikaansakin. On vain niin vaikea osoittaa tunteitaan, mutta Mänttäri tuo tämän ristiriitaisuuden esille pienillä eleillä ja ilmeillä. Jussi-Pekka Parviainen on myös loistava roolitus Billyn isoveljenä Tonyna. Aggressiivinen mies on joka solullaan kaivosmiesten asialla, mutta ymmärtää lopulta myös pikkuveljensä aseman.
Billyn ihana höpsähtänyt isoäiti (Kristiina Hakovirta) on symppis. Tämä muistelee kamala ukkoaan ja saa kolme salskeaa tanssittajaa - wau! Billyn äitikin (Eriikka Väliahde) lavalla nähdään. Taas kerran tuomassa kyyneleitä katsojien silmiin (voiko kukaan katsoa/kuunnella äidin ja Billyn duettoa Kirje - The Letter itkemättä, voiko?).
Aika paljon tätä musikaalia katsoessa saa kyllä itkeä, että muistakaa ottaa nenäliinat mukaan! Kaivosmiehiä on iso liuta ja niiden nokkamiehenä on iso köriläs George (Jari Leppänen). Hyvän mörökölliroolin Leppänenkin tekee poikien nyrkkeilyvalmentajana.
Joukkokohtauksia on paljon, ja ne ovat näyttäviä. Kyllä karskit kaivosmiehetkin taipuvat tanssiin. Kertakaikkisen hieno ensemble mistä on muutama suoritus mainittava erikseen. Lauri Ketonen on oivallinen Braithwaite, joka vetelee pianostaan säestystä tanssitunneilla. Jouko Enkelnotkon baletti-isä Lontoossa ihanine intonaatioineen sulatti sydämeni - todella hermoja raastavaa. Ja sitten oli upeasti tanssiva aikuis-Billy (ensi-illassa Riku Lehtopolku). Lisäksi herkullinen pieni kohtaus nähdään Kuninkaallisessa balettikoulussa, kun miesbalettitanssija (Lehtopolku) hämmentää Billyn isän tyystin. Koska tanssi on iso osa tätä musikaalia, on hienoa että tanssiin on myös panostettu, esiintyjissäkin. Siitäkin pisteet!
Ensi-illan yleisö oli mielettömän mukana koko esityksen ajan! Väliaplodeja, tahdissa taputtamista, itkua ja naurua. Tempauduimme täysillä mukaan, varmana joka iikka. Tunteet olivat pinnassa. Aivan esityksen lopussa Billy tekee lähtöä Lontooseen ja hyvästelee Michaelin antamalla pusun poskelle. Katsomossa on hipihiljaista, kaikki pidättävät henkeään, ja luultavasti myös kyyneleitään. Yhtäkkiä hiljaisuudesta kuuluu pikkutytön spontaani hyi! Kaikki repeävät nauruun. Ihan kaikkiin katsojiin ei siis vielä mennyt perille suvaitsevaisuuden sanoma - että jokainen saa olla juuri sellainen kun haluaa. Vaikka sitten pussata toista poikaa poskelle.
Esitys oli kyllä täydellinen napakymppi! Se tarjoaa jokaiselle katsojalle jotain. Mahtavaa työtä koko työryhmä. Kiitos!
Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Onpas hieno! :)
VastaaPoista