Babylon / Red Nose Company, Korjaamo 30.10.2018

Mainion klovnikollektiivin Red Node Companyn uusin juttu on Babylon. Esityksen alaotsikko on Klovni vallankahvassa. Ja valtaahan tämä käsittelee, mitä moninaisimmissa muodoissaan. Ihmisten valtaa, hallitsijoiden valtaa, vanhemman, miehen, naisen, esimiehen... ihmisten ylipäätään, toiseen ihmiseen. Valtasuhteita kun on moninaisia. Minna Puolanto ja Marianne Eklund-Vasama ovat työryhmän kanssa loihtineet kutkuttavan, kantaaottavan ja samalla myös helkkarin hauskan esityksen. Mukana on omaelämäkerrallisia elementtejä, jotka menevät ihon alle ja saavat omatkin muistot pintaan.

Lavalla nähdään pääosassa klovni Babylon (Minna Puolanto), joka haluaa innokkaasti esittää OMAA esitystään. Assistenttinsa Ren (Hanna Seppä) myötävaikutuksella toki. Kahden esiintyjän väliset valtasuhteetkin nousevat esille monella tavalla; välillä tulee ihan surku Retä, mutta onnksi tämä antaa takaisinkin. Aluksi demonstroidaan kättelyä oikealla tavalla. Pitääkin jatkossa muistaa tämä shake -käsi - veto, kun haluan tehdä oikeanlaisen vaikutuksen.

Valta voi olla yhtälailla tilan antamista kuin sen ottamistakin. Valtaa käyttävät poliitikkojen ja vallanpitäjien lisäksi seksipommit ja Madonnan kaltaiset poptähdet leveine haara-asentoineen. Power pose on tärkeä, ja siksipä myös yleisö pääsee sitä harjoittelemaan. Vähän taukojumppaa meille, ja naurua lisää. Tutkitusti tämmöinen haara-asento on valta-aseman korostamista (tarkkailkaapa vaan kanssaihmisiänne!).

Babylonin omat tarhamuistot poikien väkisinpussaamisineen kyllä naurattaa. Mutta auta armias jos se olisi tapahtunut parikymmentä vuotta myöhemmin; seksuaalista häirintää kyllä. Vallankäyttöä jos mikä. Kaikki lapsuudessa tapahtunut ei sitten nauratakaan. Isän automatkoilla soittama esirukouskasetti hämmentää ja tarina Päivin kuristamisesta aiheuttaa hilpeyttä, vaikkei siinä mitään hauskaa toki olekaan. Mutta kun päästään illan metoo-osuuteen ja siinä taitoluisteluvalmentajan etsimiseen niin hymyt hyytyvät. Kuinkakohan moni naisvaltaisesta katsojakunnasta on nähnyt lapsena itsensäpaljastajan? Veikkaan että aika moni. Itsekin ala-asteella, ja tilanne on edelleen muistissa kaikkia yksityiskohtia myöten.

Illan aikana näimme myös miesbalettitanssijan esittämän variaatioiden variaation, ja hulvatonta katsottavaa oli se. Nykytanssilla taas saatiin elävöitettyä Babylonin päiväkirjaa. Ja miten erilaista voikaan olla Miss Suomi -kisat kun vertaa niitä Mr Suomi -mittelöön, herranjee!

Vanhemmat, opettajat, valmentajat ja lastentarhantädit käyttävät valtaa lapsiin aivan järjettömän paljon. Siinä saa ollakin kieli keskellä suuta ettei lipsahda överiksi asiat. Pieni ihminen on tavattoman helppoa nujertaa, litistää ja saada häpeämään itseään. Babylonin lapsuusmuistot riipaisevat.

Klovnin punanenän takaa voi sanoa asioita suoremmin kuin ilman sitä. Se vapauttaa ja etäyttää, ja katsojakin osaa suhtautua hieman eri tavalla. Vakavampiakin teemoja voi tuoda esille, vaikka kyseessä olisi kuinka klovniesitys. Puolakka on hykerryttävän monipuolinen esiintyjä, joka säkenöi niin Katariina Suurena kuin miespuolisena balettitanssijanakin. Esitys on hyvin fyysinen ja liikkeellinen. Toinen toistaan näyttävämpiä vaateparsia ja muuta rekvisiittaa hyödynnetään hyvin. Kiitos Virve Karoliina Balk pukusuunnittelusta. On mielenkiintoista miten Re-klovnin rooli kasvaa illan edetessä, välillä hän kaappaa show'n (ja sitä myötä vallan) kokonaan itselleen, kun Babylon on vaihtamassa vaatteita x:nnettä kertaa. Dynamiikka näiden kahden esiintyjän välillä on muuntuvaa ja saumatonta. Valta on sillä kuka sen ottaa. Ja Melania-niminen puska työnnetään taka-alalle.

En ihmettele lainkaan että Babylon on ollut valtava suksee kaikkialla, ja myös kriitikoiden ylistämä. Sateinen tiistai-iltakaan ei haitannut, vaan Korjaamon iso vaunuhalli oli täynnä katsojia, joukossa paljon nuoria (hyvä hyvä). Lisäesityksiä on luvassa ensi vuonna taas, joten kannattaa olla nopea lippujen kanssa (helmikuussa Kansallisteatteri, maaliskuussa Turun kaupunginteatteri ja Salossa Teatteri Provinssissa, je keväällä muitakin Helsingin esityksiä). Klovneria ylipäätään tuntuu olevan Suomessa noususuhdanteessa, ja siitä iso osa kuuluu varmaankin Red Nose Companylle ja sen suojissa majailevalle klovnijoukolle.

Lisäkiitos käsiohjelman J.H. Erkon runosta Valitus miehestä, nyt kyllä ollaan asian ytimessä!

Sanomattakin lienee selvää (jos tänne asti siis luit) että tätä esitystä ei kannata missata. Ja miiminen urheilu olympialajiksi!


Kuvien copyright Mark Sergeev.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kylä / Teatteri Siperia & Tampereen työväen teatteri 27.10.2018

Kyllä nyt taas katsojia hemmotellaan. Teatteri Siperian ja Tampereen työväen teatterin kimppatuotanto Kylä vie meidät matkalle kaukaiseen Rutakon kylään jonnekin Pohjois-Savon paikkeille. Rutakossa asuu enää kolme ihmistä. Iäkäs muori Amelia (Tuukka Huttunen), tämän aikamiespoika Pärttyli (Marika Heiskanen) ja Amelian ystävä, entinen kunnaneläinlääkäri Kiisseli (Juha Junttu).

Yhteydet ulkomaailmaan ovat menneet; nettiyhteys ja puhelinkin hiljentynyt jo kuusi vuotta sitten. Kerran viikossa tulee ruokapaketti, mutta nyt sitäkään ei ole toviin näkynyt. Kiisselin vartoama bussi Las Palmasin seuramatkalle on sekin tainnut ohittaa kylän pikatietä pitkin. Oman onnensa nojaan jätetyt asukkaat sinnittelevät rutiiniensa turvin. On kahvia (tai sen puutteessa suodatettua vettä), on pilkkiperjantaita ja pullapäivää. Karaokeakin vedetään määräaikoina. Elämä soljuu eteenpäin tasaisena. Pikkuhiljaa esityksen edetessä alkavat rutiinit hajota. Kumpi mahtaa tulla ennemmin, Matka-Vekan bussi vaiko Amelialle kuolema?

Rutakonraittia kuvaa kuitenkin webbikamera. Joku siellä katselee siis, mutta kuka? Onko se Amelian ahne Juhani-veli, joka himoaa loppujakin perintömetsiä hakattaviksi? Vai voisiko sitä laittaa hampurilaistilauksen kameralle? Kuuleeko kukaan maaseudun viimeisiä sissejä? Sillä sissejä nämä ovat, kun ei kasvukeskukset houkuta. Tai kerran saattoi houkuttaakin Pärttyliä...

Välillä soudetaan aika syvissäkin vesissä ja haikeissa tunnelmissa. Kukin henkilö saa kertoa oman tarinansa, enkä tiedä kumpi on lohduttomampaa kuunneltavaa: Pärttylin työhaastattelureissu Helsinkiin vai Kiisselin kertomus kylän kaikkien eläinten lopettamisesta. Käsikirjoitus ja ohjaus on parivaljakko Huttunen & Heiskanen käsialaa, ja Junttu on tehnyt kieli poskella - henkiset biisit. Hyvin kotikutoista siis, vähän jopa harrastajateatterimaista menoa. Mutta hyvällä tavalla siis.

Vaikka tässä aika vakavia ja jopa lohduttomiakin asioita käsitellään, niin ei meno silti äidy liian melodramaattiseksi. Huumori rehottaa. Onneksi. Tekijäporukka on täysillä mukana. Huttusen mainio Amelia on suosikkihahmoni. Kärkkäästi kommentoiva ja kuolemaa vatvova vanhan liiton mummo, joka ikävöi menneitä aikoja. Mutta sujuu se Amelialta moottorisahan heiluttaminenkin. Symppis! Lakonisen tyyni Pärttyli on alistunut kohtaloonsa Rutakossa, mutta pieni kapinahenki elää.

Näytelmä mikä sisältää musiikkia muodossa tai toisessa on aina piirun verran parempi, ja varsinkin kun esiintyjät soittavat lavalla itse. Juntun hellyyttävät biisit tuovat mieleen takavuosien Papu ja Pojat -orkesterin lastenlauluhenkisen tuotannon. Ja se on kehu!

Kylää vedetään TTT:n Kellariteatterissa pitkälti Vakavuusongelma -näytelmän lavasteissa. Amelian keinutuoli ja Kiisselin mauttomilla jouluvaloilla koristetut urut ovat keskiössä kuitenkin. Vaatteet on vähän sen näköiset että niitä on haalittu kirppareilta. Kiisselin kokonaisuuden kruunaa valkoinen kapteeninhattu ja tekoturkistakki - ja Pärttyli on ruutupaitalookissaan kuin ilmetty naapurin nuori isäntä.

Eikä tämä olisi Teatteri Siperian näytelmä ellei kantaa otettaisi, ja tiukasti. Maaseudun autioituminen on se pääteema. Mutta myös luonnonsuojelu ja eläinten oikeudet ovat tärkeä asia. Kipsisakka-allas on vuotanut paikalliseen järveen ja tappanut kaikki kalat, jo vuosia sitten. Silti pilkillä istutaan, joka perjantai, tuli kalaa tai ei. Rutiinit pitävät kaikki järjissään. Talven tuiskuissa myös Amelia vajoaa horrokseen ja vierailee tulevaisuudessa. Barbinukke-Ameliaa elvytetään (tämä on muuten mainiosti toteutettu kohtaus) - ja vielä huonommaksi asiat ovat tulevaisuudessa menneet.

Välillä Kylä muistuttaa verkkaudessaan Tankki täyteen -sarjaa ja välillä taas jotain hupsua lastenohjelmaa (Kiisselin ja Pärttylin leipomiskohtaus!). Välillä taas jotain ihan muuta. Absurdi ja viihdyttävä, sellainen kivalla tavalla nyrjähtänyt esitys.

Lopussa jätetään roolit sikseen ja hieman vakavahenkisesti ladellaan faktaa tiskiin. Ehkä tämän osuuden olisin voinut jättää pois. Kyllä se maaltapako ja kaupungistuminen tuli jo selväksi itse esityksessäkin. Mutta kiva tutustua Sonkajärveenkin hieman enemmän; se kun webbikameroineen toimi inspiraation lähteenä koko esitykselle. Kiitos taas siperialaiset!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tästä asti aikaa / Seinäjoen kaupunginteatteri 26.10.2018

Olin jo viime helmikuussa lähtettänyt sähköpostia Seinäjoen kaupunginteatterille, että tämän minä haluan nähdä! Eli sen jälkeen kun julkisuuteen tuli tietoa että tekevät Kolmas Nainen -bändin musiikista musikaalin. 80-90-lukujen taitteessa se oli mulle aika iso juttu, ja bändiin liittyy paljon ihania, haikeita, rakkaita muistoja. Tuli vuosien aikana käytyä keikoillaan paljonkin. Jostain syystä en kauhean tarkkaan ole nokkamiehensä Pauli Hanhiniemen musiikkiuraa sen jälkeen seurannut. Soolo- ja bändiprojekteja on riittänyt. Teatterissa olen kyllä käynyt katsomassa, mies kun on ollut monissa musikaaleissa mukana, sekä musiikintekijänä että esiintyjänä. Viimeksi nyt Rauman kaupunginteatterissa Lallis-musikaalissa.

Mutta siis. Tokihan semmoinen musikaali pitää nähdä missä on miehen tekemä musiikki. Vaikka lähtökohtaisesti ns. jukebox-musikaalit eivät ole mitenkään suosikkejani. Siispä mielenkiinnolla katsomaan mitä ohjaaja Christian Lindroos työryhminen on loihtinut lavalle. Tästä asti aikaa oli homman nimi!

Kuinkas sitten kävikään? Kun otetaan tukku biisejä ja ujutetaan tarinaa niiden sisään. Tarinaa erilaisista, aika ankeistakin ihmiskohtaloista. Hanhiniemen todella taitavasta sanoituskynästä on nimittäin lähtenyt lukuisia lyriikoita onnettomista ihmisistä, menetetystä rakkaudesta, työttömyydestä, menneiden aikojen haikailuista, viinalla lotraamisesta ja perhe-elämän helveteistä. Yhteiskuntakritiikkiäkin. Kyllä näiden ympärille saa tarinan punottua. Ja onhan Veera Tyhtilä saanutkin. Turo 32 vee asuu äitin helmoissa, vailla koulutusta, työtä, mitään. Emma on suht samanikäinen, toinen jalka syrjäytymisen tiellä myös. Perheoloissa ei kummallakaan ole hurraamista. Mutta niin vain he löytävät toisensa ja rakkauden. Kapuloita tulee rattaisiin, eikä kaikki suju aina niin hyvin. Mutta pieni valonpilkahdus näkyy lopussa eli toivoa on.  Kierteestä on mahdollista päästä eroon. Ehkä. 

Vaikka aiheet ovat raskaita ja ankeita niin ei tämä silti pelkissä synkissä vesissä vello. Huumoria on saatu mukaan kyllä, hersyvissä sivuhahmoissa - ja Turon oivallisessa äidissä. Silti tarina on aika kökkö ja hieman ennalta-arvattavakin. Ei se oikein lähde lentoon ja kanna.

Viisimiehinen Ristilän Ruutupaita -orkesteri vetää Siistosen Pekan sovittamia biisejä ansiokkaasti. Alussa pienet äänentoisto-ongelmat (vai miksaus, mikit?) ankeuttivat soundia ja laulajien kuulumista, mutta onneksi se vika korjaantui pian. Sovitukset olivat raikkaita ja biiseistä oli tehty mielenkiintoisia potpureja. Ja oli mielenkiintoista miten biisien sanat saavat uusia merkityksiä, kun laulajana onkin sisko siskolleen tai lapsuudenystävä toiselle. Ei ollutkaan nyt parisuhdebiisi, kuten on sen kaikki nämä vuodet tulkinnut. Kaikenhan voi ajatella monella tapaa ja nähdä eri kulmasta.

Juho Lindströmin betonihelvettilähiölavastus on vinksahtanut (siis ihan vino, kirjaimellisesti) ja sitä huomasi katsovansa kaikkea itsekin pää kallellaan. Ankeaa ja tylyä, sopii tähän. Tuli hieman mieleen Turun kaupunginteatterin uusi Varissuo-musikaali; samanlaista betonilähiötä. Vaatteet, Riikka Aurasmaan käsialaa, olivat työhaalaria, farkkua, rotsia. Vähän junttimeininkiä, hyvin Kolmannen Naisen kasarihenkeen. Turon äidin punainen aamutakki oli psykedeliassaan hurmaava! Osku Heiskasen koreografiat liikuttivat joukkoja, mutta eivät nyt ihan iskeneet sydämeeni.

Entäs sitten esiintyjät? Olli Rahkonen löi itsensä suoraan sydämeeni (ja aika monen muunkin katsojan sydämeen) jo Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalin nimiroolissa. Miehellä on nimittäin ääntä ja karismaa. Roppakaupalla. Silti tämän Turo jää nyt hieman vaisuksi roolityöksi. Toki hän sieltä lyhdyn lailla loistaa muun porukan keskellä, mutta silti. Ei ollut ihan parasta Rahkosta tämä. Reeta Vestmanin näin viimeksi Mariana Kuopion kaupunginteatterin Sound of Musicissa jokunen vuosi sitten. Hienoääninen esiintyjä. Mutta syystä tai toisesta ei pääparin välillä ollut harmikseni juuri minkäänlaista kemiaa.

Kyllä koko show'n taitaa varastaa Turon äitimuori Vilja (Maria Pere), jolle myös maistuu kalja hieman liiankin hyvin. Mutta kun tämä avaa suunsa ja laulaa Äiti pojastaan pappia toivoi, ja hieman myöhemmin huikean kantriversion tanssikuvioineen Aikamiespoika -biisistä, niin yleisö repeää! Parasta! Muutenkin on kyllä kiva että Hanhiniemen tuotantoa on laidasta laitaan. Kolmannen naisen isoimpia hittejä toki, mutta myös tämmöisiä singlejen B-puolia kuten Aikamiespoika. Siitä plussaa. Biisilistaa tarkemmin teatterin blogissa kiinnostuneille (osasta kuullaan tosin vain lyhyitä pätkiä).

Muista rooleista pitää mainita Emman äiti (Mia Vuorela) ja isä (Esa Ahonen) sekä pikkusisko  (Anna Pukkila) - ei mikään malliperhe kyllä. Äiti jaksaa varoitella Emmaa koskaan rakastumasta; ehkä oma avioliittonsa on siitä hyvä esimerkki ettei kannata pistää hynttyitä yhteen kenenkään kanssa. Yksi esityksen helmiä on myös kaveriporukan Iina (Liisu Aurasmaa), joka erottuu hyvänä laulajana sakista.

Sen lisäksi että tarina oli kömpelö ja koko esitys ei lähtenyt kunnolla liikkeelle, niin ihmettelin myös osaa esiintyjiä. Ei kummoisiakaan laulajia, ja sitä puutetta ei saatu paikattua hyvällä näyttelemiselläkään. Noh, aina ei kai casting voi mennä sataprosenttisesti nappiin. Yritystä toki oli, mutta kyllä kaupunginteatterin musikaalissa pitää vähän jo osatakin.

En yhtään epäile etteikö Tästä asti aikaa olisi iso hitti Seinäjoella. Siitä järjestetään myös singalong-näytöksiä (!) ja muutenkin esitykset jatkuvat kevätkaudelle. Moni Kolmas Nainen -fani löytänee itsensä pikapuoliin Seinäjoen teatterin katsomosta, ja hyvä niin. Teatterin yläaulassa on myös pienimuotoinen faninurkkaus, ja mm. keikkabussin penkki! Pitihän se koeistua teatteribloggaajankin.


Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Anna Karenina / Tampereen teatteri 25.10.2018

Nyt on Tampereen teatterilla klassikkovalinta kohdallaan. Ja varsinkin kun päärooliin on ymmärretty kiinnittää niin karismaattinen ja lahjakas nuori näyttelijä kuin Pia Piltz. Bravo mikä suoritus! Anna Karenina on traaginen ja dramaattinen näytelmä, paikoitellen jopa raskaskin, mutta on siinä hieman kevyempiäkin hetkiä. Onneksi. Mutta erityisesti se on suurten tunteiden näytelmä.

Marika Vapaavuori on ohjannut Tolstoin klassikon taidolla ja tunteella. Jo alun juna-asemalla tapahtuva kohtaus vie meidät toiseen aikakauteen, hypnoottisine musiikkeineen. Mahtipontinen teksti saa hyvin tukea Leena Rintalan vaikuttavalta puvustukselta ja Raimo Salmin hämyisiä tiloja luovalla valosuunnittelulta. Nämä ihmiset ovat lihaa ja verta. Kuinka moni kärvisteleekään arkiseksi muuttuneessa liitossaan, ja olisi tilaisuuden tullen valmis sukeltamaan uuteen kuumaan suhteeseen? Niin tekee Annakin. Liitto kuivan ja sormeaan herkästi heristelevän Kareninin (Turkka Mastomäki) on kuivunut kasaan ja pelkkä miehen kosketuskin vastenmielistä.

      

Kun kohtalo sitten heittää Annan tielle nuoren, komean ja hurmaavan upseerin, on nainen mennyttä. Kyllä hän vastaan koittaa taistella, ainakin muodon vuoksi, mutta kreivi Vronski (Marc Gassot) on sinnikäs ja liian päättäväinen. Kielletystä suhteesta seuraa onni ja autuus - ainakin hetkeksi. Mutta lopulta karu totuus eli yhteiskunnan silmissä hylkiöksi leimaantuminen iskee silmille.

Helen Edmundson on dramatisoinut näytelmästä yllättävänkin modernin ja raikkaan tulkinnnan, ja vaikka tämä onkin aika hidastempoinen niin aika kului nopeasti. Eikä tämä pelkästään ole kolmiodraama ja Annan nousu ja tuho. Seuraamme myös Annan hedonistisen Stiva-veljen (Ville Majamaa) naisseikkailuja ja avioliittoa pitkämielisen Dollyn (Eeva Hakulinen) kanssa. he ovat tavallaan vastapari Annalle ja Kareninille - mies hummailee pitkin maita ja mantuja - ja vaimo antaa anteeksi ja ottaa takaisin. Kyllähän Karenin on myös kaikessa tylsyydessäänkin anteeksiantava ja pitkämielinen, mutta lopulta hänellekin tulee raja vastaan.

Anna Karenina on myös Stivan ystävän Levinin kertomus. Levin (Lari Halme) ei viihdy suurkaupunkien hulinoissa, vaan viljelee mieluummin maata ja kehittää työläistensä oloja. Maailmanparantaja ja idealisti, romantikko, joka on onnettomasti rakastunut ihanaan nuoreen Kittyyn (Pihla Pohjolainen). Levin tuo mieleeni Tšehovin Vanja-enosta lääkäri Astrovin, samanlaisia idealisteja ja luonnonsuojelijoita kumpainenkin. Levinin rooli on nostettu liki Annan kanssa samalle tasolle, ja he käyvätkin keskenään vuoropuhelua, kuin reaaliaikaista kirjeenvaihtoa elämistään, tunteistaan ja tilanteistaan.

Aika alkuvaiheissa näytelmää näytetään Annalle (ja katsojille) miten junan alle jääminen on "nopea lähtö" - niinpä niin. Sitä tietää sitten odottaa... Mutta ennen traagista loppua Vronski ja Anna iskevät heti silmänsä toisiinsa, ja siinä saa sovinnaiset käytöstavat huutia kun kaikennielevä intohimo iskee. Muut kirjaimellisesti katoavat heidän ympäriltään tanssiaisissa; ei ole kuin he kaksi, omassa kuplassaan. Kyllähän Anna ymmärtää että tämä on syntiä, mutta ei se riitä häntä lopettamaan suhdetta. Rakkaus omaan lapseen ei sekään riitä. Lapsivuodekuumeen mukanaan tuoma anteeksianto puolisoltakaan ei riitä. Ja kun Levin paranee omasta kuolemanhimostaan, alkaa Anna vajota syvemmälle itsetuhoisuuteen. Lopuksi Levin on eheytynyt, ja se riittää hänelle itselleen ja jumalalle.

     

Hieno tehokeino lavalla on näyttää useita eri kohtauksia yhtäaikaa, limittäin ja rinnakkain. Kuulostaa sekavalta mutta toimii. Tanssiaiskohtaukset ovat myös upeita, eikä vähiten runsaiden pukujen ansiosta. Monenlaisia avioliittoja maailmaan mahtuu, ja näytelmässä päästään tarkkailemaan neljää sellaista.

Jos on Pia Piltz aivan täydellinen Anna Karenina, niin erinomaisen hienosti suoriutuvat myös tämän miehet, Gassot ja Mastomäki. Gassot on niin sulavaliikkeinen ja hurmaava, liki lipevää lähennellen ettei mikään ihme että Anna tähän lankeaa. Mutta tämähän ei meille Marcin ihailijoille tullut mitenkään yllätyksenä. Ja Mastomäki on kalamaisen kylmä ja tunteettoman oloinen heppu. Mutta millainen itse olisit jos vaimosi hullaantuisia toiseen? No, ehkä hän siksi onkin otollista maaperää Vronskin charmille, kun mies on tuommoinen.

Jos kaipaat Oikeaa Draamaa näytelmältäsi niin Tampereen teatterin Anna Karenina on juurikin passeli esitys sinulle. Mahtipontisuus ja slaavilainen melankolisuus valtaavat lavan ääriään myöten.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Leviatan / Teatteri Vertigo, Kruununmakasiinin vintti 24.10.2018

Turkulainen Teatteri Vertigo on tehnyt vinhoja ja upeita esityksiään jo 10 vuotta! Mikä niistä tekee niin erityisiä? No taiteellisen kunnianhimon lisäksi myös erikoiset esityspaikat, nimittäin ajatuksena on viedä esityksiä pois perinteisistä teatterisaleista. Niitä on nähty niin ravintoloissa, museotiloissa, kartanoissa ja VPK:n talolla. Juhlaesitys Leviatan valloittaa Forum Marinum -museon ullakon eli Kruununmakasiinin vintin. Kylmä tila, joten loka-marraskuun esityskausi oli kieltämättä aika rohkea ajankohta. Järjestäjän puolesta oli huopia ja istuinalustoja, ja kyllä nekin tarpeen tulivat, sillä lokakuun lopulla oli jo lätäkötkin hieman riitteessä. Omat lämpimät vaatteet pitkine kalsareineen ja toppatakkeineen kannattaa silti varata mukaan, sillä yli 2,5 tuntia on pitkä aika palella.

Mutta vilusta viis, kun esitys lämmittää sielun ja sisuskalut niin oivallisesti! Eeva Saloniuksen kirjoittama ja Ishwar Maharajin ohjaama Leviatan vie meidät matkalle tulevaisuuteen. Maailmaan, jossa ilmastonmuutos on ajanut jäljellejääneet ihmiset pieniin eristäytyneisiin siirtokuntiin. Yhden sellaisen elämää saamme seurata. Pikkuhiljaa tarina alkaa avautua, mutta juuri sen verran kun meille suostutaan näyttämään.

On vallasta luopunut kuningas (huikean hieno Pasi Varjus), joka hieman hassahtaneen professorin oloisena kulkee pyjamassaan ja aamutakissaan itsekseen mumisten. On tämän poika, hirmuliskoihin hurahtanut Sieghild (Alisa Salonen), jolla on päähänpinttymä laivaston rakentamisesta ja sen kanssa purjehtimisesta Etelämantereelle muiden siirtokuntien löytämisen toivossa. On narri/neuvonantaja/henkilääkäri B432 (Valtteri Haliseva), jonka lojaliteetit näyttävät jakaantuneen. On kapteeni B743 (Tuija Lappalainen), johon lie iskenyt silmänsä yksi jos toinenkin. On arkkitehti B983 (Sarianna Sormunen), joka myös on rakastunut. Lisäksi vielä joukko työmuurahaisia (Pia Rostedt, Maria Mäkelä ja Ainu Lindén), jotka vastaavat pääasiassa tanssiosuuksista.

     

Kenellä on valtaa ja miten hän sitä käyttää? Vanha kuningas käy kuiskuttelemassa milloin kenenkin korviin omaa agendaansa, ja poikansa näyttää olevan pakkomielteiden vallassa. Kapteeni on yksi Sieghildin pakkomielteen kohde, ja laivaston rakennus toinen. Toisia Sieghild komentelee kuin koiria, ja hänen mielenterveytensä tuntuu muutenkin hauraalta ja järkkyneeltä. Näytelmässä on juonitteluja monella eri tasolla ja pikkuhiljaa meille valkenee monia totuuksia. Sieghild käyttää absoluuttista valtaansa alamaisiin, jopa diktaattorimaisesti.

Muoviroskalautalla lähestyvä pakolaisjoukko on uhka, ja yhdyskunnan vähiä resursseja kuluttava, mutta toisaalta siitä porukasta saisi lisää työvoimaa laivanrakentamiseen. Voisiko heistä ottaa vastaan vain osan ja lähettää loput takaisin (mutta minne?). Vaikeita päätöksiä. Väkisinkin ajatukset siirtyvät Välimeren pakolaisveneisiin ja ihmisten onnettomiin kohtaloihin. Kun työmuurahaisten unia kontrolloidaan, niin he pysyvät tyytyväisinä. Mutta mitä jos Sieghildin unia aletaan manipuloimaan? Säännöllisissä psykoterapiaistunnoissa Sieghild ruotii vaikeaa isäsuhdettaan. Katkeruus ja viha tuntuvat toimivan hänen moottoreinaan. Intohimo ajaa hänet lähemmäksi hulluutta.

Tunnelma on välillä hyvinkin hyytävä ja aavemainen, sitä alkaa jo odottaa pelästyksiä joka paikasta. Meksikolaishenkiset Día de Muertos-naamiot päällä tanssiva porukka on yhtäaikaa kutkuttava ja karmaiseva.

Tanssi ja musiikki ovat kumpikin hurjan isossa roolissa Vertigon esityksessä, taas kerran. Valtava Kruununmakasiinin vinttitila tarjoaa hienot puitteet molemmille. On tilaa kadota, ilmestyä ja liikkua isossa mittakaavassa. Musiikkia saamme kuulla monesta eri suunnasta. Maria Nurmelaa on konsultoitu koreografian tiimoilta ja mielenkiintoisesta musiikkielämyksestä vastaavat Ismo Laakso ja Elli Maple. Tanssijat olivat kyllä huikeita! Osa seurueesta palvoo merihirviö Leviatania, ja kulttimenot ovat aika vauhdikkaita, suorastaan hurmoksellisia. Välillä musiikki vie ajatukset merelle ja laivanhylyihin.

Kuten viime vuotisessa loistavassa Orlandossakin, niin nytkin yleisöä liikuteltiin pitkin vinttiä. Taitavalla valosuunnittelulla (Timo A. Aalto) ohjataan katsetta aina sopivasti ja vintti tarjoaa paljon varjoisia sopukoita tukemaan esitystä. Pirita Lindénin steampunk-henkinen puvustus hivelee silmää sinivihreine sävyineen. Alati nouseva vesi on kokoajan läsnä. Pakko vielä mainita Sarianna Sormusen upea maskeeraus! Kalmeankalvakka vanha kuningas ei onneksi paljasta kaikkia salaisuuksiaan kuin vasta lopuksi.

Valmistuuko Sieghildin laivasto ennenkuin vesi on tuhonnut kaiken? Suostuuko Kapteeni hänen kosintaansa? Ja mikä on Vanhan kuninkaan rooli tässä kaikessa? Kutkuttavia tilanteinta ja jännitettä pidetään kyllä loppuun asti, ruuvia kiristäen.

Loistavien näyttelijäsuoritusten Leviatan ei ole kauhean helppo esitys katsoa, koska se haastaa yleisönsä. Taiteellisesti kunnianhimoinen ja kaikkia aisteja tehokkaasti ruokkiva performanssi kannattaa ehdottomasti käydä katsastamassa. Minä pidin, kovastikin, ja toivon Teatteri Vertigolle kymmeniä vuosia lisää. Kyllä Turun seudulla erikoisia esityspaikkoja riittää, ja maailmassa klassikkoteoksia uudistettavaksi! Esitykset loppuvat 15.11. eli vielä ehtii. Ja lämmintä päälle!


Kuvien copyright Ville-Matias Roisko.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Puhallus / Lahden kaupunginteatteri 19.10.2018

Tommi Kainulainen ja koko työryhmä on tehnyt Lahden kaupunginteatterin kanssa kulttuuriteon. Ja ehkäpä myös kulttiteon. Nimittäin tuonut vanhan leffaklassikon esimmäistä kertaa Suomen teatterilavoille. Puhallus oli aikoinaan valtava menestys valkokankailla, voittaen mm. 7 Oscariakin. Tuttu tunnusmelodia (Scott Joplinin The Entertainer) vie välittömästi ajatukset 1930-luvun Chicagoon ja Paul Newmanin & Robert Redfordin tähdittämään veijarikomediaan. Ellet ole leffaa nähnyt niin nyt kipin kapin katsomaan.

Katsomaan voisit mennä myös näytelmää Lahteen. Se on nimittäin kutkuttavan viihdyttävä ja visuaalisesti todella näyttävä. Eikä tarvitse olla elokuvaa nähnyt, kyllä tämä tarina avautuu muutenkin. Pikkurikollisjoukko puuhaa monenlaisia kupruja ja vedätyksiä että saisi rahaa huijattua ja samalla pitää toki pakoilla virkavaltaa. Lopulta tulee aika suorittaa kunnon iso keikka ja putsata ketku Lonnegan kertakaikkisen totaalisesti. Ja kun uhkapeli tuntuu olevan herran ainoita paheita, niin sitä sitten ja kunnolla. Monta monituista juonenkäännettä ja kikkailua nähdään, ja välillä pitää istua ihan penkin reunamilla kun läheltä piti -tilanteita on niin paljon. Ja takaa-ajoja!

Juonesta ei voi kauheasti enempää paljastaa, ettei vaan mene lipsauttamaan mitään liikaa. Kannattaa itse käydä katsomassa. Kainulainen on suomentanut tekstin herkullisesti ja hieman vanhahtavien sanojen käyttö välillä vie ajatukset sinne 30-luvulle hyvin. Pekka Korpiniitty on suunnitellut upean lavastuksen, jossa lavan keskellä oleva ruosteinen lieriö avautuu näppärästi vedonlyöntitoimistoksi. Vähän ankeaa ja tehdasmaista, mutta todella hienoa katsottavaa. Ja hieno junavaunu siirtyvine väliseinineen ja pyörivine pelipöytälavoineen! Lavaa ja kaikkia lavastuselementtejä hyödynnetään ohjauksessa hienosti.

Kari Laukkasen valosuunnittelu luo tummia varjoja Chigagon yöhön. Upeat varjokuva-ampumiset esimerkiksi. Muikeista äänistä kiitos Tatu Virtamolle - juna ihan oikeasti tuntui kulkevan näyttämön kupeessa. Ulla-Maija Peltolan mainio vaatesuunnittelu liituraitapukuineen, ruutuhousuineen ja hattuineen on piste iin päälle tunnelman luomiseksi. Bongailin myös upeita kenkiä.

Näyttelijäjoukko on ensiluokkaisen loistava. Lonneganin roolissa synkistelee Aki Raiskio, aivan hykerryttävällä tavalla. Hyvin cool ja uhkaava. Ja sitten on rakastettava roistokaksikko Hooker (Tomi Enbuska) ja Gondorff (Tapani Kalliomäki). Siinä missä Hooker on naisiin menevä, kärsimätön ja hieman naiivin oloinen, niin Gondorff on konkarina porukan aivot ja ideanikkari. Velmuileva Kalliomäki on elementissään ja katsomossa saa hykerrellä ilosta tätä katsoessaan. Gondorffin rooli sopii Kalliomäelle kuin nakutettu. Ja se hinkuva yskänauru! Minut hurmasi myös laskentanero Mottola eli Jari-Pekka Rautiainen (taas kerran), ihanassa ruutupuvussaan. Mikko Jurkka on sopivan luihuinen poliisi joka koittaa saada konnat kuriin.

Puhallus on aika äijäilyesitys, jossa naisille ei ole kauheasti tilaa. Lumikki Väinämö, Mari Naumala, Laura Huhtamaa, Raisa Vattulainen, Anna-Sofia Tuominen ja Roosa Vilén kyllä pistävät parastaan, mutta miesten näytelmä tämä on.

Pakko kehua vielä myös sokeana katumuusikkona esiintynyttä Martti Peippoa, joka tarjoili muutamia hykerryttäviä musiikkinumeroita (Vippaa mulle viitonen!). Hän toimii muutenkin aktiivisessa osassa, varoitellen ja suojellen porukkaa. Ihana pieni, mutta tärkeä, rooli.

Katsojan sympatiat ovat rosmojen puolella, ja poliiseista on tehty "vihollisia". Toisaalta, nämä roistot eivät tunnu roistoilta lainkaan, sen verran sympaattisia he ovat. Huijareita joo, ja kyllähän tässä ruumiitakin tulee. Mutta ei tämä ole mikään verinen rikosdraama. Tarina kulkee juohevasti, ja vähän ihmissuhdejuttujakin siellä kaiken filuritoiminnan keskelläkin nähdään.

Puhallus on oiva näytelmä siitä miten pikkuhiljaa väsyttämällä saadaan kaveri tarttumaan syöttiin ja sitten vaan vedetään saalis perille. "Kosto on idiootteja varten" todetaan - mutta kyllä se maistuu suloiselta silti. Mahdottoman viihdyttävä ilta - kiitos koko työryhmälle.


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Billy Elliot / Tampereen työväenteatteri 18.10.2018

Kyllä täytyy sanoa että Samuel Harjanne on varmaan valovoimaisin musikaaliohjaaja Suomessa tänä syksynä! Ensin tuli aivan loistava napakymppi HKT:lle eli Kinky Boots, ja nyt sitten Tampereen työväen teatterissa Billy Elliot. Kerrassaan huikeaa työtä molemmissa. Tämä musikaalikaksikko lunastaa kyllä lopullisesti Harjanteen paikan huippuohjaajien joukossa, sanon minä.

Tykkään Billy Elliotista kovasti, niin elokuvana (kuka voisi olla rakastamatta nuorta Jamie Belliä pääroolissa??) että musikaalina. Tottakai tämmöinen vetoaa; tarina miten joku lahjakas tyyppi ponnistaa ankeista oloista itsensä johonkin, ja tulee joksikin. Ryysyistä rikkauksiin. Ja kun taustalla on vielä 1980-luvun Iso-Britannia, kaivoslakkoineen ja Thatchereineen, niin en voi vastustaa. Lee Hallin käsikirjoittama ja Elton Johnin säveltämä musikaali sai Lontoon ensi-iltansa vuonna 2005 (leffa jo vuonna 2000). Suomessakin se on nähty HKT:llä, Peacockin ankeissa väistötiloissa, syksyllä 2015 (juttuni siitä täällä) ja Vaasan kaupunginteatterissa syksyllä 2017 (sitä en valitettavasti päässyt katsomaan).

     

Harjanne ohjaa todella isoa ensembleä myötäeläen ja kannustaen, ja saa kyllä esiintyjistään kaiken irti. Pääsimme seuraamaan harjoituksia pari viikkoa ennen ensi-iltaa, ja se lämmin henki koko työryhmän kesken, ja erityisesti ohjaajan suhde porukkaan, oli käsinkosketeltavaa. Liikutukseltakaan ei voitu välttyä, ja siitä kyllä huomaa että nyt ollaan täysillä mukana, kaikki tunteet pelissä. Samuelilla on tämmöinen hieno taito hyppysissään, ja me katsojat pääsemme nauttimaan osaamisen tuloksista sitten katsomossa. Tai kuten Samuel sanoi pressille: "Voitte kuvitella miten hirveää näiden kanssa on tehdä tätä hommaa, kun itkettää koko ajan". Niinpä! Ja kaikki esityksessä on loppuun asti mietittyä, loppukiitoksia myöten. Suomessa ei kovin usein nähdä näin viimeisen päälle hiottua loppukiitosjuttua, ja siitä jäi hurjan iloinen mieli! Extrakiitos siitä siis!

Jari Saarelaisen monipuoliset koreografiat valloittavat myös. Lapsinäyttelijöiden Billy-koulu pyöri helmikuusta 2017 alkaen, kahdeksan tuntia viikossa. Mukaan valituista kuudestatoista pojasta valikoitui lopulta kolme poikaa vuorottelemaan Billyn ja kolme Michaelin roolissa. Nyt pyörii uusi Billy-koulu, koska 11-12 -vuotiailla pojilla voi alkaa äänenmurros koska hyvänsä, ja se on sitten hyvästit roolille. Ja näillä näkymin Billy Elliot jatkaa Työviksen ohjelmistossa ainakin vielä syksyn 2019, joten uusille Billyille ja Michaeleille on luultavasti tarvetta.

Tässä musikaalissa on paljon näyttäviä joukkokohtauksia, ja ne todellakin ovat JOUKKOkohtauksia. Upeasti tanssivat balettikoulun tytöt, kaivosmiehet, poliisit ja kaikki muutkin menevät sulassa sovussa, yhdessä ja erikseen. Solidaarisuus -kohtaus on henkeäsalpaavan hieno, ja siihen tiivistyy koko musikaalin henki! Itku tuli silmiin kun näimme pressissä tämän, ja itkuhan se tuli myös esityksessä. Miten upeasti kaikki pelaavat yhteen.

Koivusalon Mikon oivallinen suomennos toimii, ja tämmöinen työläiskaupunkitaustainen esitys sopii mainiosti Tampereelle. Kieli on elävää ja sopii esiintyjien puhuttavaksi ja laulettavaksi hyvin. Sitä paljon puhuttua kiroilua ja roisia kielenkäyttöä on, mutta ei särähdä korvaan millään lailla, enkä ymmärrä jos tästä taas joku pienimuotoinen somekohu saadaan aikaan. Kuten HKT:n esityksen kohdalla meinasi käydä. Näin ihmiset puhuvat, näin puhuttiin myös 80-luvun Briteissä. Ihmiset kiroilevat, so what. Esitykselle ei ole asetettu mitään ikäsuositustakaan teatterin toimesta, ja hyvä niin. Kyllä tämä sopii myös lapsille, ainakin kouluikäisille. Ainuttakaan sellaista sanaa lavalla ei kuule mitä ei arjessa myös lapset kuulisi. Eli rohkeasti vaan perheen jälkikasvukin katsomaan; tässä on monelle paljon samaistumiskohtia!

Musiikissa on myös jokaiselle jotain. Voimaballadeja, rokkeja, ja kaikkea muuta säestää aivan hirmuisen hieno bändi kapellimestarinsa Joonas Mikkilän (tai vaihtoehtoisesti Tony Sikströmin) johdolla. Kyllä tässä on hienoja hittejä roppakaupalla. Omia suosikkejani ovat Solidaarisuus  (Solidarity) ja Sähköä (Electricity). Mutta kyllä se jalka vipattaa monen muunkin kohdalla.

Billy Elliotin kertomus on toki päähenkilönsä kehityskertomus, mutta myös osa laajempaa yhteiskunnallista tarinaa. Kaivosmiehet perheineen, Billyn oma perhe. Ystävät, erityisesti Billyn paras kaveri Michael. Balettikoulun opettaja rouva Wilkinson. Kaikista näistä ihmiskohtaloista muodostuu inhimillinen tausta myös Billyn kasvulle. Näyttelijät todellakin saavat nämä henkilöhahmot eloon, muuttavat ne lihaksi ja vereksi. Jokainen tyyppi tekee roolinsa täysillä ja täysillä eläytyen. Katsoja voi myötäelää, itkeä, nauraa ja tulla imaistuksi mukaan tarinaan. Minuakin palelee lumisateessa kun Billyn isä menee jouluna Wilkinsoneille kylään. Minuakin itkettää kun Billyn isä laulaa kuolleen vaimonsa biisiä kaivosmiesten pikkujouluissa. Kaihoisaa kun Billyn mummo muistelee elämäänsä. Surettaa kaivosmiesten kohtalot, pistää vihaksi, naurattaa, laulattaa ja liikuttaa. Hyvän esityksen merkki siis.

Koko show alkaa mustavalkoisilla dokumenteilla; mitä Iso-Britanniassa tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. Churchillin puhe saattaa olla kaukaa haettua, mutta minusta toimi hyvin sellaisena pikakatsauksena siihen, miksi 1980-luvulla oltiin siinä pisteessä missä oltiin. Thatcherin aikakaudella. Hieno oivallus tämäkin! Dokumenteista siirrytään suoraan hyödyntämään Työviksen valtavaa näyttämöä ja sen syvyyttä. Maan uumenista kapuaa suuri joukko kaivosmiehiä, niitä vaan tuntuu riittävän ja riittävän. Mykistävä näky heti alkuun. Kun tämmöinen äijäkööri aloittaa laulamaan Vielä tähdet loistaa (The Stars Look Down), niin kyynelhanat avautuvat ensimmäisen kerran.

Jyrki Seppä on onnistunut lavastuksessaan täydellisesti. Oli se sitten Elliottien nuhruinen koti, kaivosmiesten kokoontumispaikka tai kuninkaallinen balettikoulu Lontoossa. Ajanhenkinen rekvisiitta täydentää lavanäkymää. Pirjo Liiri-Majavan pukusuunnittelu on myös ihanaa katsottavaa. Kaivosmiehet ja kasarilook, ankeaa ja tylsää, mutta realistista. Ja sitten on ne ihanat värikkäät naisten vaatteet ja mielikuvituspuvut mitkä Michael tuo lavalle. Huh ja wau! Taas sai pyyhkiä kyyneliä... Myös kampaukset ja meikit (Pia Kähkönen) tuovat tuulahduksen kasaria katsojille. Muistoja meille jotka elimme silloin - ja mielikuvia muille.

En tiedä kenen ajatus oli se valtava peilimäinen takaseinä Billyn koetanssissa, mutta toimii mainiosti. Myös kaivosmiesten joulujuhlissa laulama Hyvät joulut, Maggie Thatcher (Merry Christmas, Maggie Thatcher) lyriikkakyltteineen oli todella kiva yksittäinen kohtaus.

Myös Juha Haapasalon valot ja Kalle Nytorpin äänet pelaavat yhteen kokonaisuuden kanssa. Kaikki kuuluu selkeänä, ääni ei puuroudu ja kaikkien laulu on hyvin tasapainossa musiikkiin. Kun esityksen loppupuolella kaivosmiehet laskeutuvat takaisin monttuun ja otsalamput katoavat yksi toisensa jälkeen pimeyteen... huh. Ja se yksi kohta, kun Billy jää yksin nyrkkeilysaliin ja vain jättimäinen varjonsa heijastuu seinään! Mielettömän hieno valosuunnitteluoivallus. Billyn vihatanssissa nähdään myös sellainen ilotulitus valoilla että oksat pois! Hämy ja tähtitaivas ovat myös upeat kun Billy tanssii Joutsenlampea aikuis-Billyn kanssa. Teatterin taikaa tämä.

Esiintyjät ovat kaikki loistavia, kuinkas muuten. Ensi-illassa Billynä säihkyi Simo Riihelä, ja hyvin hän kyllä sekä lauloi, tanssi että esiintyi muutenkin. Ei mitään muuta kuin kehuja. Jokaiselle Billylle on oma ensi-iltansa, joten vähintäänkin yhtä hienot Osku Perkiö ja Jiri Rajala pääsevät myös esille. Kaikilta pääsin näkemään ja kuulemaan yhden biisin pressitilaisuudessa, ja aivan mainioita ovat kaikki kolme. Muut pojat sattuivat istumaan ensi-illassa takanani, ja voi sitä kannustuksen määrää mitä poikanelikko osoitti kavereilleen. Tässä huomasi taas hyvin miten tämä porukka on hitsautunut yhteen Billy-koulussa ja näytelmää tehdessä.

Ja vaikka Billy se päähenkilö onkin, niin silti hänen kaverinsa Michael varastaa show'n joka kerta lavalla ollessaan. Ensi-illassa Michaelia esitti Ilmari Kujansuu, ja hän sai kyllä koko yleisön syömään kädestään joka sekunnin ajan kun lavalla oli. Pieni ärrän sorauttaminen vaan lisäsi sitä hellyyttävyyttä mikä Kujansuusta välittyi. Nuutti Kerppilä ja Juho Mönkkönen ovat ne toiset Michaelit, ja yhtä lailla haluan nähdä kummankin suorituksen. Michael rikkoo stereotypioita kaivoskaupungin pikkupoikana, jatkaen isänsä mallia pukeutumalla naistenvaatteisiin kotioloissa.

Ehkä koko esityksen riemastuttavin kohtaus (joka TAAS nosti kyyneleet silmiin) on Michaelin ja Billyn yhteistanssi Itseilmaisua (Expressing Yourself). Tästä ei enää musikaalikohtaus parane (paitsi kyllä Solidaarisuus on yksittäisenä juttuna vähintäänkin yhtä hyvä).

Jos olivat lapsinäyttelijät hyviä niin kyllä aikuisetkin pärjäsivät. Petra Karjalainen tekee ehkä yhden elämänsä rooleista rempseänä rouva Wilkinsonina, joka kannustaa Billyä tanssiurallaan. Räväkkä, suorapuheinen ja ei-kovinkaan-kannustavan kuuloinen, mutta lämminsydäminen ihminen. Ihana roolityö! Näin teidän kaikkien tylsät elämät saa hohtoa taiteesta, toteaa hän - näin sitä kannustetaan pikkukaupungin balettitunneilla käyviä tyttösiä.

Jyrki Mänttäri on myös erinomainen Billyn isänä. Mies joka rakastaa syvästi, niin edesmennyttä vaimoaan kuin herkkää poikaansakin. On vain niin vaikea osoittaa tunteitaan, mutta Mänttäri tuo tämän ristiriitaisuuden esille pienillä eleillä ja ilmeillä. Jussi-Pekka Parviainen on myös loistava roolitus Billyn isoveljenä Tonyna. Aggressiivinen mies on joka solullaan kaivosmiesten asialla, mutta ymmärtää lopulta myös pikkuveljensä aseman.

Billyn ihana höpsähtänyt isoäiti (Kristiina Hakovirta) on symppis. Tämä muistelee kamala ukkoaan ja saa kolme salskeaa tanssittajaa - wau! Billyn äitikin (Eriikka Väliahde) lavalla nähdään. Taas kerran tuomassa kyyneleitä katsojien silmiin (voiko kukaan katsoa/kuunnella äidin ja Billyn duettoa Kirje - The Letter itkemättä, voiko?).

Aika paljon tätä musikaalia katsoessa saa kyllä itkeä, että muistakaa ottaa nenäliinat mukaan! Kaivosmiehiä on iso liuta ja niiden nokkamiehenä on iso köriläs George (Jari Leppänen). Hyvän mörökölliroolin Leppänenkin tekee poikien nyrkkeilyvalmentajana.

Joukkokohtauksia on paljon, ja ne ovat näyttäviä. Kyllä karskit kaivosmiehetkin taipuvat tanssiin. Kertakaikkisen hieno ensemble mistä on muutama suoritus mainittava erikseen. Lauri Ketonen on oivallinen Braithwaite, joka vetelee pianostaan säestystä tanssitunneilla. Jouko Enkelnotkon baletti-isä Lontoossa ihanine intonaatioineen sulatti sydämeni - todella hermoja raastavaa. Ja sitten oli upeasti tanssiva aikuis-Billy (ensi-illassa Riku Lehtopolku). Lisäksi herkullinen pieni kohtaus nähdään Kuninkaallisessa balettikoulussa, kun miesbalettitanssija (Lehtopolku) hämmentää Billyn isän tyystin. Koska tanssi on iso osa tätä musikaalia, on hienoa että tanssiin on myös panostettu, esiintyjissäkin. Siitäkin pisteet!

Ensi-illan yleisö oli mielettömän mukana koko esityksen ajan! Väliaplodeja, tahdissa taputtamista, itkua ja naurua. Tempauduimme täysillä mukaan, varmana joka iikka. Tunteet olivat pinnassa. Aivan esityksen lopussa Billy tekee lähtöä Lontooseen ja hyvästelee Michaelin antamalla pusun poskelle. Katsomossa on hipihiljaista, kaikki pidättävät henkeään, ja luultavasti myös kyyneleitään. Yhtäkkiä hiljaisuudesta kuuluu pikkutytön spontaani hyi! Kaikki repeävät nauruun. Ihan kaikkiin katsojiin ei siis vielä mennyt perille suvaitsevaisuuden sanoma - että jokainen saa olla juuri sellainen kun haluaa. Vaikka sitten pussata toista poikaa poskelle.

Esitys oli kyllä täydellinen napakymppi! Se tarjoaa jokaiselle katsojalle jotain. Mahtavaa työtä koko työryhmä. Kiitos!


Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The Sound of Music / Lahden kaupunginteatteri 17.10.2018

Voi ei, taas yksi The Sound of Music. Eikö tuo musikaali ole jo nyt niin nähty? No on on, mutta sattuu kuulumaan kuitenkin niihin suuren yleisön suosikkeihin, jotka vetävät katsojia. Siksi näitä tehdäänkin. Ja mikäs pakko sitä olisi mennä katsomaankaan jos ei tykkää. Eikö se riitä että elokuvan näki lapsena monesti, ja teatterissakin olen kokenut jo kahdesti. Seinäjoen kaupunginteatterissa Arja Korisevan ja Pekka Rädyn tähdittämänä 2005 ja Kuopion kaupunginteatterissa 2014 (päärooleissa silloin Reeta Vestman ja Jyri Lahtinen).

No, pitihän sitä kuitenkin Lahteenkin ängetä. Suurin houkutin tällä kertaa oli päärooliissa Mariana nähtävä Anni Kajos. Jaa kuka Anni, kysyy siellä joku. No mm. Musiikkiteatteri NYT:istä tuttu nuori naisnäyttelijä. Pitäähän se nyt mennä katsastamaan kun näin valtavan roolin on napannut! Ja millainen oli sitten Annin versio nunnakokelas Mariasta, ken päätyy äidittömän Von Trappin suurperheen kotiopettajaksi Itävallan Alpeilla 1930-luvun lopulla. No erinomainen roolityö! Anni on raikas ja virkistävä tuulahdus, niin jäykässä perheessä kuin Lahden kaupunginteatterin lavallakin. Upeaääninen, säteilevä ja kujeileva. Maria on luonnonlapsi ja luostarielämä ei taida ollakaan häntä varten, vaan lasten kanssa leikkiminen ja laulaminen. Kun vielä tunteet jäyhää kapteeni-isää kohtaan leimahtavat (eivätkä ole yksipuolisiakaan) niin avot, luostarielämä saa jäädä.

     

Mitäs muuta tässä Ilkka Laasosen ohjaamassa musikaalissa voisi kehua? No ainakin upeaäänisiä nunnia ja oopperaäänellä laulavaa abbedissaa (Ulla Raiskio). Minna Välimäen kekseliäs lavastus muuntuu hetkessä alppien keskellä olevasta rakennuksesta natsien palatsiksi ja luostariksi. Projisoinneilla loihditaan alppiniityt ja vuorimaisemat taustalle. Toisaalta lisääntynyt projisointien käyttö teattereissa hieman korpeaa; sillä vähän kuin syödään muita lavasteita. Tässä kuitenkin projisoinnit tuovat myös otettaan Itävallasta kiristävän Kolmannen valtakunnan iholle.

Ehkä musikaalin vaikuttavin kohtaus on loppupuolella, kun Maria ja kapteeni menevät naimisiin. Yhtäkkiä pappi heittää kaapunsa pois, ja sen alla natsiunivormuinen mies alkaa hitaan marssinsa alas rappuja. Taustalla kuuluu Hitlerin paatoksellista puhetta ja tuhannet saappaat ja univormut marssivat tahdissa taustafilmeillä. Anschluss oli viimein saanut Itävallankin yhdistettyä Saksaan. Tämä yksittäinen kohtaus oli itselleni aivan ehdoton musikaalin huipentuma. Se toi todeksi sen historiallisen viitekehyksen mihin Sound of Music sijoittuu. Kuohuvaan maailmanaikaan missä pieni ihminen (eli yksi anti-natsimielinen perhe) koittaa selvitä ja selviytyä. Lisää jännitteitä tuo myös vanhimman tyttären Lieslin (loistava Roosa Lehtinen) romanttinen suhde kylän postinkantajaan Rolfiin (Marko Nurmi), joka paljastuu hyvinkin saksalaismieliseksi.

Lapsiesiintyjät olivat aika mainioita; erityisesti pienimmäinen Gretl (Leea Mäki, 8 v) oli valloittava! Mikko Pörhölä kapteenina oli juurikin sopiva, sellainen seipään niellyt tosikko, mutta ei nyt mitenkään huikean vakuuttava. Hänen ja Marian välillä ei oikein kipunoinut. Sen sijaan Timo Välisaaren ketkumainen hedonisti Max oli hersyvä roolityö. Mies ottaa kaiken irti toisten vieraanvaraisuudesta mutta kyllä tämä sitten lopulta auttaakin. Laura Huhtamaa on riipivän kamala äitipuolikokelas Elsa Schräder - hieno suoritus siis tämäkin.

Musiikillisestihan Sound of music on aika tylsähkö; tyhjänpäiväisiä rallatuksia ja duettoja. No, kuka mistäkin tykkää tietenkin, ja onhan nämä aika klassikkoja toki. Antti Vauramon kapellimestaroima iso orkesteri kyllä soittaa hyvin, ja ehkei tämä nyt niin kauheesti ärsytä kuin yleensä. Ehkä sovitukset ovat jotenkin modernit, tai sitten en vaan ole useaan vuoteen altistunut tälle. Esko Elstelä oli suomentanut sekä tekstin että musiikin. Sitä hieman ihmettelin miksi käsiohjelmassa biisien nimet olivat kuitenkin englanniksi kun ne suomeksi laulettiin? Ja itse tykkään siitäkin, että käsiohjelmassa mainittaisiin aina kuka mitäkin laulaa, siitäkin on apua näin juttua kirjoittavalle.

Pidin myös Harri Peltosen valosuunnittelusta ja Sami Järvisen äänistä. Ukonilma oli aikas vakuuttava kokemus katsomossakin; ei ihme että lapsetkin lavalla sitä pelästyivät.

Kyllä The Sound of Music on paikkansa musikaalien kaanonissa lunastanut, ja Lahden kaupunginteatterin versio oli oikein mallikas suoritus. Ehdottomasti näkemisen arvoinen Kajoksen Annin takia, mutta muuten en nyt tiedä. Kansan syvät rivit tykkää ja se lienee pääasia. Ei ole minulta pois! Menkää menkää, jos tämä on teidän musikaalimakuunne!


Kuvien copyright Johannes Wilenius.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Ihmiset, paikat ja esineet / Turun kaupunginteatteri 13.10.2018

Duncan Macmillan tekee aika kiehtovia näytelmätekstejä. Muutaman vuoden takaisen People, Places and Things näin National Theatren arkistossa joskus pari vuotta sitten, koska missasin sen varsinaisella teatterikierroksella. Ja kun Denise Gough sai parhaan naispääosan Olivier-palkinnon siitä keväällä 2016, niin kiinnosti nähdä entistä enemmän. Ja hienohan se kyllä oli. Vaikuttava kuvaus päihdeongelmaisen nuoren naisnäyttelijän addiktiosta, ja ennenkaikkea siitä toipumisesta. Raskas näytelmä, mutta erittäin antoisa, ja koskettava. Ja Gough ihan oikeasti ansaitsi palkintonsa roolistaan (muut sen vuoden naispääosaehdokkaat tuli nähtyä lavalla, ja kyllä Gough loistava oli).

Joten kun Turun kaupunginteatteri ilmoitti tekevänsä näytelmän tänä syksynä olin hyvin innoissani. Valitettavasti ensimmäinen katsomisyritys kaatui esityksen peruuntumiseen sairastapauksen vuoksi, mutta sitten pääsin uudelleen Turkuun ja kaupunginteatteriin. Johanna Freundlichin ansiokkaasti suomentama ja ohjaama Ihmiset, paikat ja esineet toimii hyvin. Ei kaiken tarvitse aina olla helppoa viihdettä, vaan teatteri tarjoaa keinoja käsitellä tämmöisiä vakavampiakin aiheita.

Alussa lavalla esitetään "perinteistä" näytelmää, Tšehovin Lokkia. Kunnes siinä pääosassa oleva naisnäyttelijä Emma luhistuu. Tästä alkaa pitkä kuntoutusprosessi, jonka aikana keretään kokemaan monenlaisia tunteita. Niin lavalla kuin katsomossakin. Ei riippuvuudesta toipuminen voi alkaa jos ei ongelmaa edes myönnä. Kun elämä on sekaisin ja kaikki menee mahdottomaksi, niin lopulta ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa. Kuolema tai kuiville. Emman tie ei ole helppo, kaikkea muuta.

Teksti pitää hyvin otteessaan ja vielä lopussakaan ei anneta armoa katsojalle eikä Emmalle, kun hän palaa vanhempiensa luo, lapsuudenkotiinsa. Saamme kuulla lisää julmia ja ilkeitä sanoja, mitkä vielä alleviivaavat sitä miten paljon Emman päihdeongelmat ovat vaikuttaneet koko perheeseen. Ei armoa, ei anteeksiantoa. Anteeksiannon ja hyväksymisen teema kulkevat vahvasti koko näytelmän läpi. On pakko hyväksyä ja rakastaa itsensä jos haluaa parantua. Ei Macmillan silti sormi pystyssä saarnaa tai osoittele, vaan ohjaa katsojan haastamaan itsensä. Paikoitellen tätä on todella paha katsoa, siis tekee melkein fyysisesti pahaa. Niin Emman kuin muidenkin potilaiden puolesta.

Nyt luodaan tosi paljon sitä tunnelmaa ja ilmapiiriä erinomaisen valo- (Jari Sipilä) ja äänisuunnittelun (Jari Tengström) kautta. Klinikan steriili ilmapiiri vaihtuu lennossa sykkiväksi yökerhoksi. Harhat konkretisoituvat katsojillekin. Vieroitusoireet tärisyttävät jumputtavan biitin ja vilkkuvien valojen tahdissa. Mark Väisänen on tehnyt kliinisen ja kalsean lavastuksen, joka luo juurikin oikeanlaisen vaikutelman ja antaa näyttelijöille tilaa. Myös hänen pukusuunnittelunsa sopii yleiseen tunnelmaan hyvin. Ei mitään turhan räiskyvää. Keltaista väriä pisaroina.

Pihla Maalismaa tekee kauniin ja koskettavan roolityön rikkinäisenä ja hauraana Emmana. Riipaisevaa katsottavaa. Sympatiseeraan valtavasti mitä Emma käy läpi. Sitten taas toisaalta; Emma on näyttelijä joka esittää eri rooleja. Katsojien manipuloinnin hän osaa, ja muiden ihmisten myös. Emma on fiksu ihminen, mutta sitten toisissa asioissa todella naiivi. Nopeasti hän vaihtaa pikkutyttömaisesta viattomuudesta julmaan ja viettelevään pimuun. Kukaan ei tiedä todellista Emmaa, mahtaako hän tietää enää itsekään. Elämänkertansakin hän on napannut Ibsenin Hedda Gablerista.

Kuntoutusklinikalla Emma kohtaa monia ihmisiä jotka haluavat auttaa. Lääkäri (Kirsi Tarvainen) sekä terapeutti (Kirsi Tarvainen), jotka sattumalta muistuttavat Emman äitiä (jota esittää myös Tarvainen) vaikuttavat Emman parantumiseen merkittävästi. Tarvainen onnistuu luovimaan näiden kolmen naisen rooleissa sujuvasti. Jämäkkä lääkäri, hieman hörhö terapeutti ja kohtalonsa murskaama äiti. Hyvin erilaisia henkilöitä, ja pidin erittäin paljon Tarvaisen lähestymistavasta kuhunkin rooliinsa. Hienoja roolisuorituksia on koko muullakin potilasporukalla. Erityisesti Jerry Wahlforssin Mark ja Tom Petäjän Foster vakuuttavat. Oli myöskin erittäin oivaltavaa käyttää Emmalla kaksoisolentoa, varjo-Emmaa (Alisa Salonen) vieroitusoireiden materialisoituessa.

Terapian roolileikit avaavat ihmisten surullisia kohtaloita. Kaikkien kohtalo ei ole se onnellinen loppu ja tervehtyminen. Ollaan niin syvällä että mummon syöpäkipulääkkeiden syöminenkin on pikkujuttu. Repsahtamisia sattuu. On aloitettava taas alusta. Ehkä se toisella kerralla sujuu paremmin. On pakko antaa itsestään jotain, avauduttava. Tämän Emmakin oppii, kantapään kautta.

Oikea elämä eroaa näytelmästä; kukaan ei anna ohjeita miten tätä elämää pitäisi elää. Kukaan ei kehu ja kiitä ja taputa käsiään esityksen jälkeen. Itse pitää tehdä ratkaisut, ja aina ne eivät ole niitä parhaita. Jos et ole näyttämöllä ja esillä, niin oletko edes olemassa. Voin kuvitella miten tämä ongelma koskettaa monia. Pätee monen kohdalla varmaan somekulttuuriinkin. Jos et jaa postauksia Instaan ja Snappiin, oletko sinä sinä? Ja varsinkaan jos ei kukaan tykkää niistä.

Ihmiset, paikat ja esineet oli sellainen ihon alle menevä näytelmä. Liki kolmetuntisena aika raskas kokemus, mutta oudon katharttinen sittenkin. Esityksen huumoripilkahdukset olivat pieniä, mutta tarpeeksi keväntämään kokonaisuutta. Olin hieman helpottunut, hieman apea, hieman tyytyväinen. Hienon näytelmän kokeminen on hyvin kokonaisvaltaista. En haluaisi heti nähdä uudelleen, mutta paljon ajattelemista sain. Kiitos siitä taitavalle työryhmälle.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Räähkän luku / Teatteri Telakka 11.10.2018

Näin Pekko Käpin, Alma Rajalan ja Nadja Räikän kauhunukkemystikaalin Räähkän luku  puolisentoista vuotta sitten manioilla Oh My Puppets -festareilla, Cirkon hallimaisessa Maneesi-salissa. Ja sen verran maaginen kokemus se oli, että kun oli mahdollisuus nähdä se uudelleen, tällä kertaa pienessä ja intiimissä Telakan teatterissa, niin tartuin siihen kaksin käsin. Eikä tarttenut katua!

Hieno esitys Räähkän luku oli edelleenkin, mutta Telakan vintti teki siitä vieläkin tiivistunnelmaisen. Tilana niin erilainen kun voi olla, mutta esitys toimii molemmissa. Kuusikulmainen pieni puulava toimii näyttämönä ja oudot äänet täyttävät koko tilan. Arkiset esineet kahvimyllystä silitysrautaan liikkuvat ja elävät omaa elämäänsä. Kaiken taustalla Käpin jouhikko soi hyytävän alakuloisesti ja piinaava tunnelma tarttuu katsojaa kurkusta ja puristaa. Ruuvia kiristetään pikkuhiljaa, todella hitaasti siis. Palvontamenoa tai jotain muinaista manausrituaalia muistuttava esitys menee luihin ja ytimiin. Esitys yhdistelee oivallisesti esineteatteria nukketeatteriin ja ties mihin, ja voi tämän pelkkänä konserttinakin ottaa.

Heini Maarasen tekemä nukke on pelottava hahmo, ja murhanhimoinen myös. Hattupäisen jouhikkomiehen kannattaisi olla tarkkana. Muuten voi käydä köpelösti. Pitkäkaulainen nainen on surumielinen mutta en haluaisi kohdata tätä naista pimeässä kaksin. Nuken kanssa kuin symbioosissa elävä Alma Rajala on täydellisesti yhtä. Vaikea enää erottaa kumpi vie ja ketä, molemmat ovat niin eläviä ja aitoja.

Lopussa jäin miettimään taustalla olevassa valokuvakehyksessä poseeraavan parin kohtaloa. Kävikö kuvan pariskunnan kuollut vaimo/morsian hakemassa miehensä luokseen? Mutta miksi mies halusi manata naisen esiin? Tapahtuiko tämä tahallisesti vai tahattomasti? Ehkä siihen kysymykseen löytyy vastaus seuraavalla kerralla, sillä kyllä tämän vielä mielellään katsoisi. Upealla Nadja Räikän valosuunnittelulla ohjataan katsojan silmät juuri sinne mihin halutaankin. Myös tähän tärkeään valokuvaan.


Esityskuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.