Sademies / Tampereen teatteri 27.9.2018

Moni muistanee Sademies-elokuvan 1980-luvun lopulta. Sen missä Dustin Hoffman ja Tom Cruise esittivät toisensa löytäneitä veljeksiä. Joista toinen on autistinen ja toinen mulkvisti. Noh, nyt menestyselokuva on siirretty näyttämölle Tampereen teatterin toimesta. Ja tuntuu uppoavan yleisöön kuin häkä. Ja mikäs siinä, ei esityksessä ollut mitään vikaa.

Vaan miksipä Sademies ei sitten oikein iskenyt minuun? Hirmuisen vaikea tietää. Siis kun kaikki on ihan hyvää ja toimivaa. Silti ajatukseni harhailevat, enkä jaksa yhtään keskittyä Babbittin veljesten seikkailuihin. Georg Malvius ohjaa hyvin ja tarkasti, ja kumpikin pääosan näyttelijä on mies paikallaan. Lari Halme taitaa mulkvistiroolit hyvin ja nytkin hänen Charliensa on itsekeskeinen ja toisia pomottava bisnesmies, joka toki on sotkenut omat autobisneksensä tyystin. Rahantarpeessa kun on, niin isän perintörahat kyllä kiinnostavat, eivätkä tämän ruusut. Halme maalaa roolista juuri niin vastenmielisen kuin sopii odottaakin. Charlien turhautumista ja hikeentymistä (lähinnä veljeensä) on hauska seurata. Tyyppi kyllä onneksi muuttuu ja kokee jonkinlaisen valaistumisen. Tässä prosessissa häntä auttaa autistinen veli Raymond (Risto Korhonen), jonka Charlie kidnappaa hoitolaitoksesta. Ray on tapojensa orja, pilkuntarkka mies, jonka muisti toimii toisissa asioissa kun partaveitsi. 

Korhonen on aina loistava lavalla, ja hänen tulkitsemanaan Ray herää henkiin. Alaspäin käännetty katse, vääntyilevät kädet ja eläimelliset kiljahtelut. Täysin uskottavaa. Veljesten yhteisellä matkalla Ray oppii luottamaan, oppii hieman pääsemään irti rutiineistaan ja oppii elämään.  Rayn sisällä asuu myös pieni keppostelija.Katsoja oppii lisää veljesten lapsuudesta ja taustoista. Saattaapa siellä herätä pieni ymmärrys Charlien kusipäisyyttäkin kohtaan. Vaikka vaikeaa se välillä on. Vaikka silloin kun Charlie tuiskahtaa veljelleen: Lakkaa käyttäytymästä kun vitun vammanen. Ray on sympaattinen, ja esityksessä on muutenkin paljon lämmintä huumoria. Veljesten suhde on ollut lähinen lapsina, ennen Rayn siirtymistä laitokseen, ja vähän samaan tässä lopussa päästään.

Vaikka Sademies on ennen kaikkea näiden kahden miehen näytelmä, nähdään pienemmissä rooleissa monta hienoa suoritusta. Matti Hakulinen jämäkkänä lääkärinä, Anna Ackerman alati kärsivällisenä Charlien tyttöystävänä, Petra Heinänen useassa roolissa (varsinkin ilotyttö Iriksenä) ja ikisuosikkini Arttu Ratinen kolmessa erilaisessa roolissaan (liipasinherkkänä poliisina, näppäräsormisena baarimikkona ja niljakkaana tohtorina). Tärkeitä rooleja tällä nelikolla.

Esityksen aikana, kun ajatukseni harhailivat, pohdin paljon lavastusta. Mikko Saastamoinen on tehnyt hyvää työtä, ei sillä. Mutta kun videoprojisoinneilla aletaan toteuttaa lavastuksia varsinaisten lavasteiden sijaan, niin tätä trendiä en jaksa aina käsittää. Ei toki Sademies ole yksin tässä, vaan tosi moni nyt syksylläkin nähdyistä esityksistä turvautuu laajamittaiseen projisointien ja valokuvien käyttöön. Onhan se varmaan edullisempaa heijastaa taloja, puistoja ja mitä lie taustalle sen sijaan että siellä olisi oikea, rakennettu lavastus. Mutta milloin tämä trendi menee siihen että kohta kaikki tapahtuu vain projisointien keskellä? Toivon mukaan ei koskaan. Älkääkä ymmärtäkö minua väärin; oli Sademiehessä sitä "ihan oikeaa" lavastustakin, mutta myös aika lailla heijastettua kuvaakin. Missä ei toki ole mitään väärää, mutta herätti tämmöisiä ajatuksia. Siirtyykö teatteri entistä enemmän television ja elokuvien suuntaan, missä green screen-tekniikkaa käyttäen kohta ei tarvita lavasteita lainkaan... Mutta erityismaininta Saastamoiselle pukusuunnittelusta ja varsinkin veljesten Las vegas-puvuista. Huh!

Käsiohjelmasta plussaa. Ainakin tämä katsoja tykkää kun siinä on tekstiäkin, eikä pelkkiä kuvia näytelmästä. 

Jotenkin silti, kaikesta sympaattisuudestaan huolimatta, esitys jätti minut kylmäksi. Tai ainakin kädenlämpöiseksi. Vaikka loppu olikin takuuvarma itkettäjä (kyllä mullakin silmään saattoi joku roska mennä) niin silti tässä oli vähän sellaista suuren yleisön kosiskelun makua. Vähän sellaista tirkistelevän sosiaalipornon fiilis tuli. Ehkä esitystä olisi voinut myös hieman lyhentää; nyt 2,5 tuntia tuntui liian pitkältä. Mutta eihän tässä varsinaisesti mitään vikaa ollut, ja ymmärrän hyvin miksi tämä menestyy. 

Kuvien copyright Heikki Järvinen.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lemminkäinen / Kansallisteatteri 26.9.2018

Kyllähän näin hulvaton esitys kun Hurmeen Juhan Lemminkäinen pitää uudelleen kokea. Näin sen viime helmikuussa ensimmäisessä ennakossa, ja heti tiesin että tämän tulen katsomaan uudelleen kunhan esityskertoja on takana muutamia. Ilokseni Lemminkäinen jatkui vielä nyt syksylle, jotta oli oivallinen hetki mennä tsekkamaan onko mitään muutoksia tapahtunut. 

No eihän sitä valmiissa esityksessä isoja juttuja ollut muuttunut. Miksi pyörää keksisi uudelleen. Yhtä mielettömän anarkistista ja vauhdikasta meno oli kun esityskauden alussakin. Fyysisyys on läsnä vahvasti kaikkien lavallaolijoiden olemuksessa. Juha Hurme on mestarillinen kielenkäyttäjä ja Lemminkäisessä se kieli yhdistyy saumattomasti näyttelijöiden läsnäoloon. Tykkäsin edelleen ihan täysillä.

Esiintyjien ammattitaitoa voi taas kerran ihmetellä suu ammollaan. Miten näppärästi Cécile Orblin haltsaa toimimattoman piirtoheittimen (töpseli ei ollut seinässä), ihan kuin se kuuluisi esitykseen. Veikkaan että valtaosa katsojista ei ehtinyt edes huomaamaan minkään olevan oudosti. Miten näppärästi Orblin ylipäätään liikkuu, elehtii, ääntelee ja tanssahtelee. Kuin kaikkia muita marionettimestarina johdatellen. Ihanaa katseltavaa! Koko porukka on alkuvoimaisen vahvaa ja väkevää, niin sanoissaan kuin teoissaankin. Tomi Alatalon honkkeloa olemusta ja käsittämätöntä ulottuvuutta hyödynnetään hyvin pitkin esitystä. Tämmöistä teatteria lisää Suomeen ja sassiin!

Katsomo ei ihan täynnä enää ollut, joten kai melkein kaikki halukkaat ovat tämän sitten jo nähneet. Esityksetkin loppuvat joulukuussa ja niitä on vielä jäljellä yhdeksän. Jos et ole tätä vielä nähnyt, niin nyt sitten lippukaupoille ja äkkiä. Kenenkään teatterin ystävän ei kannata missata Lemminkäistä. Eikä oikeastaan kenenkään muunkaan ihmisen...


Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Hattaraa ja pelkotiloja / Ahaa-teatteri 25.9.2018

Tunnustan tunnustan. Se oli Murasen Miika kuka sai mut lähtemään tänne. Ei sillä, on Ahaa-teatterissa ollut muutenkin hyviä esityksiä, mutta nyt tämä Miikan uusi näytelmä oli sellainen must-see. Ja onneksi lopulta löytyi sopiva esityspäiväkin. Ahaa-teatterihan on lähinnä lasten ja nuorten kiertävä teatteri, joten esityksiä Tampereella on vain kourallinen. Ja kyllähän se kannatti taas mennä!

Hattaraa ja pelkotiloja oli "episodikomedia unelmista, peloista ja inhimillisyydestä" - ja sitä se kyllä oli. Pieniä tarinoita nuorista ympäri Suomea. Surullisia, haikeita, hauskoja, vähän pelottaviakin tarinoita. Pääsääntöisesti mukaviin tunnelmiin loppuvia, vaikka ensin saattoikin vaikuttaa joltain muulta. Esitystä varten tehtiin nettikysely, ja lisäksi käsikirjoittaja-ohjaaja Muranen kiersi kouluissa haastattelemassa nuoria. Näitä vastauksia on sitten hyödynnetty, niin kertomuksissa kuin suorina lainauksinakin episodien välissä. Unelmia ja pelkoja on monenlaisia, ja aika samoja latuja ne kulkevat nuoremmilla ja vanhemmilla. Läheisten menettämiset, yksinjäämiset, sodat, väkivalta, pimeä, hämähäkit, käärmeet... lista on loputon. Yleisökin sai alussa osallistua pieneen pelkogalluppiin, ja minulle hieman yllättäen pellet olivat aika monen katsojan pelkolistalla. Mutta ei esitys pelkkiä pelkoja käsitellyt vaan myöskin unelmia! Kyllä niitäkin nuorilla oli, isompia ja pienempiä.

Alussa kaikki oli pinkkiä ja kevyttä ja hattaraa, mutta onneksi se hömppä jäi sitten siihen. Välillä oltiin niin tutuissa asioissa vaikka omasta nuoruudesta onkin kauan aikaa. Kyllä ne epävarmuuden, riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteet ovat hyvin jääneet mieleen. Ja ei ne kaikki suikaan nuoruuteen ole jääneet. Välillä sai pyyhkiä silmistä kyyneleitä, sekä naurusta, haikeudesta, kaihosta että yleisestä liikutuksesta. Nämä ovat niin aidonoloisia tyyppejä. Lavalla on hirmuisen taitava näyttelijänelikko, joka muuntautuu käsittämättömän monipuolisiksi hahmoiksi. On uraohjusvanhempia, kannustavia opeja, pieleenmennyt työpaikkahaastattelu. On rehellisiä nuoria, epävarmoja, rohkeita ja ei-niin-rohkeita. On kamalia vanhempia, on väkivaltaisia vanhempia. On ylipirtsakka tubettaja ja poika joka harrastaa... jotain hieman erilaista. Näytelmä nuorista nuorille (ja meille hieman vanhemmillekin). Kiitos Jenni Helenius, Jussi Jätinvuori, Satu Lemola ja Alexander Wendelin. Kaikki karismaattisia, lahjakkaita, muuntautumiskykyisiä ja vieläpä hyviä laulajiakin. Aina jaksan hieman ihmetellä mistä Ahaa löytää näitä lahjakkaita nuoria näyttelijöitä, vuodesta toiseen. Hyvä että löytää.

Kieli on ihan aidonoloista myös, ei mitään päälleliimattua ja aikuisten sanelemaa. Samoin kun Turun kaupunginteatterin Varissuo-musikaalissa, se tuntuu sopivalta nuorten suuhun. Ei tule noloa ja myötähäpeävää oloa. Hauskoja läppiä "kehot ne on virtahevollakin ja silti ne ui" -tyyliin. Tykkään kovasti kun eri murteita on käytetty niin hyvin. Ja näyttelijät haltsaa nekin suvereenisti.

Alisha Davidow on suunnitellut visuaalisen ilmeen kokonaisvaltaisesti (puvut, videot, lavastus). Ja ihan hyvin tämmöinen hieman futuristinen look toimii. Ja tällä teatterilla tärkeää on myös nopea purku ja kasaaminen sekä pakettiautoon mahtuminen, kiertuieta varten.

Moni asia on niin käsittämätöntä tämän päivän maailmassa. Ja tämä tuodaan hyvin esille tässäkin esityksessä. Kuten sekin että miten jonkun telkkarin talent-kisan voi voittaa aivoton julkkistyrkky-bimbo vetäen kauheaa coveria. Kun toinen ehdokasa olisi herkkä poika itsetekemänsä biisin kanssa, mitä itse kitaralla säestää. AAARGH!

Nuoruus on kipuilua ja haaveilua, noloja tilanteita ja itsensä voittamista, häpeää ja voiton hetkiäkin. Niitä kaikkia saadaan me myös katsomossa kokea. Ja asettaa tämä vähän asioita perspektiiviinkin; yhden nuoren suurin unelma on päästä perhekodista omaan kotiin.

Lämmin kiitos työryhmälle, ja taas kerran Miikalle ihon alle menevästä esityksestä.


Kuvien copyright Jari Kivelä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Linnan juhlat / Tampereen komediateatteri 19.9.2018

Aika tuoreeltaan Satu Rasilan ja Tuomas Parkkisen kirjoittama Linnan juhlat saapui Naantalin Emma-teatterin (kesällä 2016) jälkeen Tampereen komediateatteriin. Ja hyvä niin, hauska esityshän tämä onkin, ja varsinkin alkavaa pikkujouluaikaa ajatellen. Ei mitään elämää suurempaa, vaan kepeää, iloittelevaa ja hetkittäin pientä piikittelyä sisältävää komediaa.

Naantalissa ohjaajana toimi Mikko Kouki, ja nyt puikkoihin tarttui Tuomas Parkkinen. Samalla näytelmän tekstiä on hieman lokalisoitu (mm. Turku-vitseistä tehty Tampereelle sopivia ja osa Turun julkkiksistakin vaihdettu manselaisiin) ja tuotu tähän päiväänkin (mm. lisätty presidenttiparille lapsi). Hyvä että näytelmä muuntuu ajan ja paikan mukana. Juonihan se ei ole Linnan juhlien pääjuttu, vaan näyttelijänelikon imitointi- ja näyttelijälahjojen monipuolinen esittely. Enemmän tämä on tämmöinen sketsiviihdeshow yhdistettynä parodiaan. Hyvä ehdokas olisi myös, jos jossain järjestettäisiin kilpailu kuinka monta roolia voi näyttelijä yhdessä esityksessä vetää.

Iso hatunnosto lavan taakse myös: hahmovaihdot ovat salamannopeita ja vaativat puvustukselta ja maskeerausosastolta paljon työtä. Kaiken on oltava tarkassa järjestyksessä. Kiitosta satelee pukusuunnittelusta Elina Vättö ja Osuuskunta Hengari sekä maskeerauksesta ja kampauksista Johanna Vänttinen. Taitavaa työtä!

Onhan tässä pieni tarinakin. Ensinnäkin hieman reppananoloinen oopperalaulaja Antero Rinne (Jere Riihinen) joka pyrkii linnan juhliin, keinolla millä hyvänsä. Ja sitten on Kaisa Helan esittämä tavis, joka on suuntaamassa juhliin aivan hillittömässä koltussaan, päämääränään poseerata mahdollisimman monen julkkiksen kanssa. Mutta kuinkas sitten käykään. Näiden kahden illanviettoa sitten seuraillaan pitkin esitystä. Ja loppu esitys on hillitöntä hahmokavakaditykitystä. No toki väliin mahtuu Kaapo Linnainmaan vetämä Haluatko linnan juhliin -telkkarivisailu, missä yleisökin pääsee osallistumaan (yksi haastavimmista kysymyksistä on Tarja Halosen puolison etunimi: Pertti vai Pentti!).

Kyllähän tämä naurattaa ja viihdyttää koko kaksituntisen. Eniten sitä jaksaa ihmetellä näyttelijöiden muuntautumiskykyä ja venymistä. Alussa tuntuu että kylpyammeesta nouseva Sauli Niinistö (Tuukka Huttunen) ei ole kyllä Saulin näköinen lainkaan, mutta taas kerran sain olla väärässä. Kun Tuukka ottaa Ilmeen, niin ihan ilmetty Saulihan se siinä. Uskomatonta mutta totta. Kun Ilme otetaan pois, niin siinä on taas Tuukka Huttunen, yksi Suomen parhaimmista näyttelijöistä. Saija-Reetta Kotirinta on myös hyvä Jenni Haukiona, ja muissa rooleissaankin.

Tuukka on myös oivallinen Antti Tuisku ja Jorma Uotinen, maailman isoimmissa rilleissä. Ja entäs Tuukka ja Alli Paasikiven allit! Kyllä ne värisee. Mutta kyllä Jere Riihisen Pate Mustajärvikin kannattaa nähdä, isohuulisesta Sofi Oksasesta puhumattakaan. Jere tuo lavalle myös Jonna Tervomaan omaa elämäänsä elävät nännit. Tottakai kun Tampereella ollaan, niin kutsuvieraina on myös Tapolan mustamakkara, puolukkahillolaahuksella (mikä puku!). Kaisa Hela on myös aivan mainio Jeppiksen nuoriso-orkesterin (?) puuhakkaana edustajana. Isot kiitokset todella taitaville näyttelijöille. Kyllä neljäkin tyyppiä voi vetää toistasataa (tai kuinka paljon niitä lieneekään) roolia suvereenisti.

Kun on aika ottaa neljästä viimeisimmästä presidentistämme yhteiskuva niin Manulla on selässään pienet siivet. Se kyllä liikutti. Myös Laura Huhtasaaren hyvistä kopiointitaidoista heitetään läppää. Paljon samanlaista, tässä ajassa kiinni olevaa juttua saadaan kyllä.

Ei Linnan juhlat mikään sen syvällisempi näytelmä ole, mutta ei kaikkien tartte ollakaan. Oivallista viihdettä mikä kannattaa katsoa sopivassa pikkujouluporukassa. Ennenkaikkea se on hyvä kattaus monipuolista ja hengästyttävätahtista näyttelijätyötä.


Kuvien copyright Peero Lakanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jane Eyre / Åbo Svenska Teater 16.9.2018

No nyt on klassikko saanut niin mahtavan tuoreistuksen tähän aikaan että oksat pois! Åbo Svenska Teater on iskenyt kultasuoneen tämän oivallisen, hauskan ja terävästi kommentoivan Jane Eyrensä kanssa. Ohjaaja Susanna Airaksinen on työryhmineen nyt todellakin asian ytimessä. Viihdyin ja viihdytyin - ja nautin!

Mistäköhän päästä kehumista oikein alottaisi? Ensinnäkin varmasti upeasta musiikista mitä soittajavelho Kari Mäkiranta loihtii lavan sivustalla koko esityksen ajan. Tämä ÅST:n Jane Eyre ei ole musikaali, mutta musiikki on tosi isossa roolissa kyllä. Niin lauluina kuin ääniefektimäisinä paloinakin. Nautinnollista kuultavaa! Ja eikä Mäkiranta tyytynyt pelkästään soittamaan vaan oli muutenkin tärkeä lenkki esityksessä (välillä mm. jelppien Janeakin puvun vetskarin kanssa). Hän toi Janen ailahtelevat tunteet musiikissa upeasti esille. Tämmöistä lisää teatteriin!

Esiintyjät olivat huikean monipuolisia, vaihtaen roolista toiseen kirjaimellisesti lennossa. Ennenkaikkea Tuuli Heinonen! Keväällä Teakista valmistunut nuori näyttelijä on aivan mielettömän upea lavalla. Se karisma, läsnäolo, ilmeikkyys. Ehkä hänen tulkintansa Janesta on liian räväkkä joillekin, mutta minä tykkäsin. Näin tuodaan hieman pölyttyneet hahmot satojen vuosien takaa tähän päivään. Kun vielä Airaksinen on tuonut tekstiin ihan uusia ulottuvuuksia, niin napakasti replikoiva Jane Eyre saa kyllä naisasiaa julki. Haluaisin nähdä tämän uudelleen monestakin syystä, ja Tuuli Heinosen lavaesiintyminen on yksi niistä isoimmista. Aivan mahtava roolityö! Varsinkin kun Jane avautuu ja purkaa sisimpiä tuntojaan yleisölle, siinä on Tunnetta isolla teellä. Ja pisteet siitä ettei Janea aina esitä hillitty, hallittu ja missinmittainen perustyyppi. Bravo!

Muutkin näyttelijät ovat kyllä vallan erinomaisia. Karikatyyrimäiset hahmot on viety ihanan äärirajoille ilmaisultaan ja ulkoisestikin. Aaro Wichmann on aika hilpeä Rochester, mutta osaa tämä olla traagisen vakavakin. Mutta päällimmäinen vaikutelma kaikista hahmoista on kujeileva ja höpsähtänyt. Minusta Rochester on eri tulkinnoissa usein sellainen yrmy ja pelottava, kunnon goottilainen linnanherra. Nyt hän tuo alussa mieleeni kumipallon, hyvin iloisen kumipallon. Mutta onneksi miehestä löytyy muitakin sävyjä. Toki sitä hieman ihmettelen että hän on aika vässykkä ja naisten vietävissä.

Bror Österlund on huikean hyytävä Mr Brocklehurst (jota seinätkin täristen pelkäävät) ja Samuel Karlsson vaihtaa roolista toiseen näpsäkkäästi. Kajsa Ek on hurmaava Janen koulukaverina Helen Burnsina. Ja tämän pastori sitten ("morjens")! Monica Nymanin kamala rouva Reed ja sympaattinen rouva Fairfax edustavat hyvin erilaisia vanhempia rouvashenkilöitä. Yksi esityksen loistavimpia näyttelijäsuorituksia oli kuitenkin nuoren Lilian Salmen rempseä ja täydellisen aseistariisuva Adéle! Ihanaa energiaa ja japanilaishenkistä lolitamuotia. Wau! Amanda Nyman tekee hienon roolin "hulluna naisena ullakolla" - ja aivan pitelemättömänä pissis-Mary Ingramina, joka koittaa vokotella Rochesteria naimisiin. Tässä esityksessä myös vaihdellaan sukupuolirooleja muikealla tavalla - mm. Samuel Karlssonin kiltti ja erikoinen opettaja Lowoodin koulussa on vinkeä rooli!

Pirjo Liiri-Majavan erinomaisen hieno puvustus on niin kaunista katseltavaa. Ja miten upeat kukkaviitat Janella ja Helenillä onkaan, ankeiden koulupukujensa päällä, kun he haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta. Vaatteet komppaavat näytelmän miljöötä ja aikakautta, ja sitten on taas moderneja (Adélen vaatteet!) ja suorastaan räikeitä. Mutta ne sopivat kaikkeen kuin nenä päähän. Mitä upeasti hulmuavia helmoja! Viktoriaanisen pakahduttavuuden lomassa Riversin perheen valkoinen ultramoderni linja on hyvin erilainen. Janen vaatteiden vaihdostakin on tehty hieno ja iso siirtymäriitti elämänvaiheesta toiseen. Ja entä sitten Liiri-Majavan lavastus! Oudon surrealistista ja vangitsevaa. Välillä tuli sellainen tunne kuin olisi lähtenyt Liisan matkaan Ihmemaahan. 1800-luvun viktoriaaninen design yhdistyy johonkin hyvin, hyvin moderniin. Kyllä pidin.

Pakko kehua myös Sabina Segeströmin suunnittelemia kampauksia ja ennen kaikkea meikkejä. Vain mielikuvitus on ollut rajana. Maskeeraus toi mieleeni myös ÅST:n viime vuotisen Hjortin, vaikka tekijä on eri. Sellainen groteski liioittelu. Sopi hyvin tähän. Ja se kiinnostava yksityiskohta, että Jane yksin on suht luonnollisen näköinen siinä missä koko muu sakki on maskeerattu liioitellen. Hieno ratkaisu, joka korostaa Janen luonnonlapsiolemusta.

     

Tykkäsin niin monista ohjauksellisista ratkaisuista! Kepeää iloittelua (vinhasti ratsastava Rochester, pyörivä lava ja maanisesti soittava pianisti oli hieno kombo) ja hupailua, mutta myös sitä kauhuromanttista puolta. Koko esityksessä on niin paljon pilkettä silmäkulmassa, että mahtaa olla jo koko metsä mennyt silmiiin. Se kontrasti viktoriaanisuuden ja nykyajan välillä on välillä suurta ja välillä raja hiipuu kokonaan olemattomiin. Kaupunkilaisten kauhea vierasjoukko Thornfield Hallissa on aika... värikäs. Ja Riversin sakki voisi olla kuin eri näytelmästä alati kiihtyvine aamukahvirutiineineen. Sepä onkin yksi kiehtovimpia juttuja tässä Jane Eyressä - yllätyksellisyys ja tyylien saumaton sekoitus. Myös koko teatterisalia hyödynnetään hienosti esityksessä, eli tapahtumat eivät todellakaan rajoitus pelkästään näyttämölle. Rochesterin kosiokohtaus on kyllä maailman hellyyttävin ja kömpelöin.

Välillä näytelmästä tulee mieleen musiikilla säestetty mykkäelokuva. Ehkä eniten Lowoodin lasten syömiskohtauksesta, missä tyypit vielä yhtyvät musisointi-iloitteluun lautastensa kanssa. Huimaa! Muutenkaan Lowoodissa ei sallita erilaisten kukkien kukkimista, kirjaimellisesti. Mutta Jane kapinoi ja lukee salaa Neiti Etsivää :-)

Kaikkea ei aina tarvitse näyttää lavalla kirjaimellisesti - Lowoodin oppilaiden ruumiilliset kuritukset on toteutettu hienosti ja hienovaraisesti. Jane Eyre ei saarnaa elämän totuuksia sormi pystyssä. Janen rakas ystävä Helen opettaa että vihaaminen on turhaa. Ja sitä oppia saa Jane vielä muistaa moneen kertaan. Naisasiaa tulee välillä täydeltä laidalta kun Jane innostuu hieman paasaamaan, mutta sekään ei ole sellaista pakkopullaa.

     

Jane Eyren tarina on iästään huolimatta (Charlotte Bronten alkuperäisteos ilmestyi jo 1847 ja ensimmäinen suomennoskin 1915) myös feministisen kirjallisuuden klassikko. Jane on vahva, itsenäinen nainen, joka toki joutuu - olosuhteiden pakosta - olemaan muiden heittopussina suurimman osan kirjaa. Ensin orpona kamalien sukulaisten hoivissa, sitten ankeassa tyttökoulussa ja lopulta kotiopettajattarena kolkossa Thornfield Hallissa. Mutta hän kapinoi, hän taistelee, ja on hyvä esikuva monelle. Sisällä on kipinä. Varsinkin tässä versiossa Jane on aktiivinen toimija, joka pistää systeemille ja miesauktoriteeteille kampoihin.

Ennen esitystä ohjaaja Susanna Airaksinen kertoi miten hän itse samaistuu Janeen ja miten hänen mielestään kirja on maailman ensimmäinen feministinen kirja. Romaanihan on varsinainen tyylien sekoitus; goottilainen kummitustarina, kasvukertomus, rakkausromaani... Sitähän se, ja hyvin tämän moninaisen tunnelman on Airaksinen saanut siirrettyä työryhmänsä kanssa myös lavalle. Oikeassa Airaksinen oli myös siinä, ettei sellaisia kirjoja tai näytelmiä ole ihan kauheasti missä nainen on oikeasti pääosassa. Siitäkin syystä nuorten kannattaisi tulla esitystä katsomaan. Tästä ei voi enää klassikon tulkinta tuoreemmaksi ja raikkaammaksi muuttua!

Kielikään ei ole este, sillä lavan päällä ja sivuilla pyörivät tekstitys. Ei tarvita siis edes omaa puhelinta ja mainiota Thea-sovellusta tekstitykseen. Lisäksi bonuksena Åbo Svenskanin sali on yksi Suomen kauneimpia, joten minkä hyvänsä esityksen katsominen siellä on juhlaa! Vaikka näytelmä kesti liki 3 h, niin sen olisi soinut jatkuvan vaikka kuinka pitkään. Esityksessä on iloa ja energiaa, vaikka kaikki sen käsittelemät asiat eivät niin hilpeitä olisikaan.

Summa summarum: erittäin vahva suositus ÅST:n Jane Eyrelle. Tämän raikkaampaa ja paremmin toteutettua versiota näytelmästä ei liene mahdollista nähdä missään. No joo, Bristol Old Vicin ja National Theatren versiointi oli myös uniikki ja todella loistava, mutta se on jo ollutta ja mennyttä. Paras vaihtoehdo on siis suunnata Turkuun ihastumaan Susanna Airaksisen loistotulkintaan!


Kuvien copyright Pette Rissanen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Varissuo / Turun kaupunginteatteri 15.9.2018

Joskus suunnitelmat muuttuvat liki lennossa. Alunperin piti mennä lauantaina katsomaan ihan muita kahta esitystä, mutta sitten tulikin päiväretki Turkuun. Ja vielä viime metreillä iltapäivän näytelmäkin vaihtui kun Ihmiset, paikat ja esineet -näytelmä koki sairastapauksen ja peruttiin kokonaan. Eipä hätää, sillä samaan aikaan esitettävä Turun kaupunginteatterin uutuusmusikaali Varissuo oli vielä myös näkemättä. Sinne siis! Vielä kerran kiitos teatterin lipputoimiston ihmisille sekä Emmi Kantoselle lippusumplimisesta.

Varissuo. Nimenä tuttu lähinnä moottoritien varrella olevasta opastuskyltistä. Turkulainen lähiö, jolla on kai hieman kyseenalainen maine. Maahanmuuttajia, päihdeongelmia ja rikollisuutta. Joku epämääräinen tieto mullakin oli maineesta, mutta ei muuta. Näitä lähiöitä "maineineen" on Suomi täynnä. On Korsoa, Hervantaa, Jakomäkeä... Missä määrin ne enää pitävät paikkaansa (tai ovat joskus pitäneet), mene ja tiedä. Siinä mielessä tämäkin musikaali voisi kertoa mistä hyvänsä asuinalueesta. Monenlaisia ihmiskohtaloita joita syntyy kuin erilaisia ihmisiä laitetaan asumaan samalle alueelle. Ehkä se oli enemmän sellainen lähiön henki ja tunnelma, kuin fyysisesti se itse lähiö, mistä nimi kumpusi.

Tavallaan Mikko Koukin ohjaama Varissuo oli jatkumoa kahdelle aikaisemmalle, liki saman työryhmän toteuttamille musikaaleille. Kakola ja Seili jäivät näkemättä, vaikka kummankin paikan historia kiinostaa kyllä. Satu Rasila on kirjoittanut lukuisia oivallisia näytelmiä, ja Varissuossakin on kiinnostavia ihmisiä ja arkista elämää. Välillä muutamat tapahtumat ja juonenkäänteet olivat pikkiriikkisen ennalta-arvattavia, mutta ei se varsinaisesti teatterinautintoa vähentänyt. Mutta näiden ihmisten kohtalot kiinnostavat ja liikuttavat katsojaa.

Tykkäsin kovasti siitä miten puhe sopi ihmisten suuhun, nuortenkin. Missään kohtaa ei tullut sellaista vaivantunutta myötähäpeää ei nuoret puhu noin. Vaan juuri näin ne puhuu! Ihmiset yleensä. Elämänmakuista, anglismeja ja lyhenteitä vilisevää, vivahteikasta ja vaihtelevaa suomea. Mukaan on ympätty sanoja omasta kielestä, omista harrastuksista ja taustoista. Tuloksena elävää ja ja tämän päivän kieltä. Kieli tekee ihmisistä niin uskottavia ja tavallisia, ettei uskoisi heidän olleen vartavasten esitykseen luotuja. Sama pätee laulujen sanoihin. Niistä vastaa Karri Miettinen eli räppäri Paleface. Tunnustan heti että koska en tykkää rapistä, enkä varsinkaan suomenkielisestä, niin Palefacen ura on jäänyt mulle ihan vieraaksi. Yhtä ainutta hänen biisiään en tunnistaisi tai osaisi nimetä. Mutta nämä lyriikat! Olivat hienoja! Kantaaottavia, tarinaa eteenpäin vieviä, ja näppärästi riimiteltyjä. Kyllä tykkäsin. Ja sama suuhun sopivuus pätee niihinkin.

Jäin muuten miettimään teatterikiroilua. Muutamat tahot pillastuivat kielenkäytöstä lavalla jo parin vuoden takaisessa HKT:n Billy Elliot -esityksessä. Mitäköhän nämä tiukkapipot sanoisivat Varissuosta? Kiroilu kuuluu asiaan yhtälailla turkulaisen lähiön elämässä kuin brittiläisten kaivoskaupungin menossakin.

Toinen hieno asia Varissuossa on musiikki. Jori Sjöroos ja Jussi Vahvaselkä tekivät vakuuttavaa yhteistyötä jo huikean upeassa Tom of Finland -musikaalissa mutta nyt mukaan heitetään vielä soulmies Tuomo Prättälä. Kolmikon sävellyskynästä syntyy monenlaista musiikkia, kuten arvata saattaa. Rap/hiphop-vedot eivät oikein vetoa, mutta tottakai sopivat tähän musikaaliin kuin nenä päähän. Mukana on myös iskelmää, riipaisevia duettoja ja slovareita ja vähän kaikenlaista, lattarirytmejäkin. Monimuotoista ja monipuolista.

Enemmän kuin yksi iso juoni tässä seurataan montaa pientä juonenkäännettä. On nuori vapaaottelijalupaus Rafa jota Sarita-äiti ajaa treenaamaan ja voittamaan. Äiti joka etsii poikansa kotoalähdön jälkeen uutta sisältöä elämäänsä deittimarkkinoilta. On baarissa karaokea vääntävä ja tuoppiinsa nojaava reppana Reijo, joka muistaa kuitenkin kaikille kehua tyttärensä luovan uraa Brysselissä. On isä ja poika joidenka pitäisi tutustua toisiinsa uudelleen, mutta yhdistääkö heitä mikään? Nadia haikailee jättävänsä lähiön taakseen ja luovansa uraa musiikin parissa, mutta suhde isään on etäinen. On kaveriporukka, joista osa ajautuu huonoille raiteille. Erilaisia suhteita käsitellään paljon, erityisesti vanhemman ja lapsen välisiä. Kaikilla tarinoilla ei ole onnellista loppua, eikä tarvitse ollakaan. Kuka selviää, kuka ei, kuka pääsee lähiöstä pois ja kuka jää sinne loppuelämäkseen. Varissuo on läsnä taustalla, kaikkia yhdistäen, mutta ei tämä varsinaisesti lähiöstä kerro. Vaan ihmisistä ja heidän kohtaloistaan.

Nähtiin lavalla paljon tuttuja (ja turvallisia) Turun kaupunginteatterin näyttelijöitä, mutta ennenkaikkea lavalla oli iso joukko uusia ja raikkaita ja upean lahjakkaita uusia kasvoja! Siitä täydet pisteet työryhmälle. Ennustan valoisaa tulevaisuutta tälle porukalle. Varsinkin Lisa Nikula oli upeaääninen ja todella piristävä uusi tuttavuus Nadian roolissa. Ensimmäinen ammattiteatterijuttu, mutta ei varmaankaan viimeinen. Tykkäsin kovasti myös Matti Leinon ja Leo Ikhilorin energiasta ja asenteesta. Räjähtävää energiaa lavalle toi myös Chike Ohanwe, jonka esittämän Rafan tarina on hyvin voimaannuttava. Jokaisella on oikeus toteuttaa omaa elämäänsä, eikä tehdä aina kuten vanhemmat sanovat. Pauliina Saarinen oli samaan aikaan hauras ja vahva Ilona, ja kaunis ääni oli hänelläkin. Mahtoiko kovin montaa kuivaa silmää katsomossa olla Ilonan ja Mikaelin sairaalassa lauletun dueton jälkeen?

Mm. Mika Kujala ja Riitta Salminen tuovat sitä pitkän linjan kokemusta lavalle ja kummakin esittämä henkilö nostaa palan kurkkuun. Millaista on toivoa, toivoa parempaa, toivoa muutosta. Ja vaikka muutosta tapahtuukin, niin aina kaikki ei mene kuten suunnitellaan tai toivotaan. Toisen kauttakaan ei voi elämäänsä elää. Severi Saarinen tekee myös hienon roolityön hieman hukassa olevana nuorena kapinallisena. Ja räppää aika katu-uskottavasti. Pakko vielä mainita aina esitystä piristävä Tuukka Raitala!

Ja täytyy sanoa että ihan jokainen lavalla ollut tyyppi, oli miten iso tai pieni rooli hyvänsä, heittäytyy täysillä mukaan. Reija Wäreen tanssi- ja liikekoreografiat ovat vauhdikkaita ja näyttäviä, ja varsinkin Akun kaveriporukan tanssimuuvit ovat huikeita!

Taas kerran suosikkilavastajani Jani Uljas tekee upeaa työtä. Ankeat betonielementtitalot heräävät henkiin. Graffiteja on käytetty hienosti mausteena, ja rappukäytävän kolkot ja kaikuvat tilat tuodaan hyvin osaksi näyttämöä. Liikuteltavat ovet ja muut elementit mahdollistavat kohtausten nopean leikkauksen toisiin. Ihmisten kodit ovat kodinomaisia ja hyvin todentuntuisia. Lavan pyöröä ja hydrauliikkaa hyödynnetään myös hyvin. Pukusuunnittelija Tuomas Lampinen on onnistunut vähintään yhtä hyvin. Nuorisomuodin viimeiset tuulet sopivat kantajilleen, t-paitojen tekstit passaavat käyttäjilleen, ja juuri näin pukeutuu lähiöiden kuppiloissa notkuvat tyypit. Mikään ei pomppaa silmille, vaan kaikki istuu paikoilleen kuin hyvin pidetty hansikas. Tämän kaksikon yhteistyötä on ilo katsella, näytelmästä toiseen. Kun tähän visuaalisuuteen lisätään myös valosuunnittelija Jarmo Eskon kädenjälki (vapaaottelukehän loisteputket!), niin avot.

Muutamia pieniä juttuja mistä tykkäsin:

* englanninkielinen tekstitys (minkä huomaamiseen meni tovi aikaa koska istuin vasemmalla puolella katsomoa ja tekstityslaite oli lavan oikealla puolella).

* huumori - sitä oli paljon, aina hauskoista reploista (onks toikin matkamuisto niinkun mä?) alkaen.

* Tinderin miesgalleria, voi elämän kevät! Tosin tässä tuli mieleen jäikö tämä kohtaus tai nämä tyypit yli Rasilan käsikirjoittamasta Love me Tinder -näytelmästä? Jos jäikin, niin ei mitään väliä. Enemmän ja vähemmän silmäkarkkia.

* Oivallus: ihmiset jotka ovat yksin, joutuvat selviytymään yksin. Ilman turvaverkkoja.

* Nooran ja Samin vaivaannuttava vierailu - mutta oli siinä myös rutkasti huumoriakin mukana (Samin santsaaminen ja koko Grazyna-kuvio). Mutta itkuhan siinä lopussa tulee (minulle siis) isän tuodessa pakastalihapullia matkaevääksi. Pieni ele, mutta siihen sisältyy kaikki se padottu rakkaus.

* Juuret ja siivet -biisin ydinajatus: juuret sitovat paikkaan mutta siivet voivat viedä sieltä pois.

Liki kolme tuntia menee kuin siivillä. Loistava 9-henkinen livebändi (johdossaan Markus Länne) svengaa jossain lavan alla piilossa. Kaikkien hahmojen taustat aukeavat ja kertomukset täydentyvät. Ihmiset näyttämöllä ovat kuin omia tuttuja, joiden elämä ja kohtalo kiinnostavat. Katsoja kokee monenlaisia tunteita; surua, kiitollisuutta, vihaakin. Toivoa, paljon toivoa. Toivoa paremmasta tulevaisuudesta, parantumisesta, uusien polkujen ja yhteyksien löytymisistä. Päällimmäinen tunne itselläni ainakin on juuri toivo. Niin kauan kun on elämää on toivoa. Minusta se on hyvä asia jäädä käteen kun lähden teatterista.

Toivon mukaan varsinkin nuoret, maahanmuuttajataustaiset ja harvemmin teatterissa käyvät ihmiset löytäisivät Varissuon.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu / Helsingin kaupunginteatteri 14.9.2018

Helsingin kaupunginteatterin Suomen lähihistoriaa ruotivaa näytelmäsarjaa jatkaa tänä syksynä Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu. Kari Heiskasen ohjauskäsialaa tämäkin, kuten viime vuotinen Mannerheim ja saksalainen suudelma, mistä pidin oikein paljon. Teksti on Heiskasen kynästä. Etukäteen odotin suurella mielenkiinnolla miten lempinäyttelijäni Eero Aho suoriutuu haasteellisesta Urho Kekkosen roolista.

Näytelmä ei ole mikään elämänkerta Kekkosesta, vaan ajanjakso on rajattu ensimmäiselle presidenttikaudelle ja kulminoituu nk. Noottikriisiin. Historian oppituntina tämä oli erittäin mielenkiintoinen, koska tuo aika on itselle hieman hämärän peitossa. Se avasi myös hieman enemmän sen ajan Suomea ja Kekkosen persoonaakin. Ja vahvisti vain sitä itsevaltiaan kuvaa mikä on alkanut minullekin Kekkosesta muodostua. Ihan turha puhua etteikö meillä olisi ollut liki samanlaista henkilökulttia kuin itänaapurissamme, ja lehdistönvapauden rajoittamista ja kaikkea muuta diktatuurimaisia piirteitä. Kyllä UKK aika rautaisessa otteessaan monia asioita piti. Okei, dramaturgisia vapauksia on varmaan hieman otettu, mutta kyllä tämä varmaan aika hyvin taustoitettu ja tutkittu aihe ja ajanjakso Heiskaselle on.

Toinen hyvin kiinnostava asia oli nähdä nuorina kaikki sellaiset poliitikot, jotka itse muistaa vain vanhoina, turvonneina, alkoholisoituneina... Poliitikot, jotka ovat tutumpia Karin pilapiirroksista (meillä oli kotona iso kokoelma niitä Kari Suomalaisen kovakantisia pilapiirroskirjoja). Väinö Leskinen (Rauno Ahonen), Johannes Virolainen (Jari Pehkonen), Veikko Vennamo (Pertti Sveholm), Ahti Karjalainen (Mikko Virtanen) - aivan mainioita roolisuorituksia kaikilta ja lavalla avattiin näiden herrojen historiaa ja taustoja hyvin.

Kekkonen oli kaiken muun lisäksi myös ihmeisen perso naiskauneudelle, ja sitäkin puolta näytelmässä käsiteltiin. Kärsivällinen Sylvi-vaimo (Marjut Toivanen) odottaa kotona, mutta ei suinkaan syyllistävänä tai tuomitsevana. Pikemminkin hieman huvittuneen oloisena että kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Niinkuin aina ajoikin. Kekkosen valloituksina (tai niiden yrityksinä ainakin) nähtiin niin saksalainen toimittaja Höpker (Tiina Peltonen), hehkeä Anita Hallama (Vappu Nalbantoglu) kuin Anne-Marie Snellmankin (Leena Rapola). Sylvi-vaimon lisäksi pysyvä naishahmo Kekkosen elämässä tuntui olevan kärsivällinen sihteeri (Leena Rapola).

Mutta oliko Eero Aho uskottava Kekkonen? Varmaan monella tapaa. Esityksessä minua hämäsi se, että Ahon UKK oli niin paljon vaimoaan nuorempi. He olivat kuitenkin syntyneet samana vuonna, siis Sylvi ja Urho. Jotenkin tässä tulkinnassa kävi mielessä, että koska Sylvi oli niin paljon iäkkäämpi puolisoaan, niin se oikeuttaisi Urkin lukuisat naissuhteet. Hyvin Aho kyllä toi esiin sen puun ja kuoren välissä olleen presidentin, ja omaa valtaansa pönkittävän itsekeskeisen, jopa diktaattorimaisen miehen. Välillä hieman herkän ja haavoittuvaisenkin oloinen UKK, jonka oli pakko vaan puskea eteenpäin, vaikka kroppa koitti pistää jarruja peliin. Oli tietty maine ja sitä oli pidettävä yllä.

Kekkosen ja Väinö Tannerin (Timo Torikka) keskinäinen kilpailu, nokittelu ja kiistely oli yksi näytelmän perusjännitteitä. Myös myöhemmin koko Honka-liitto ja Olavi Honka (Matti Rasila) -kuviot painoivat Kekkosta seinää vasten. Ja sitten oli niitä kosteita illanviettoja kovaänisiä vitsejä laukovan Hruštšovin (Pertti Sveholm) ja muiden venäläisten kanssa. 

Poliittiset suhmuroinnit, Suomen ja Neuvostoliiton ongelmalliset suhteet, vallanpäättäjien naisseikkailut - mikään ei ole muuttunut näinä vuosikymmeninä. Vain henkilöt ovat vaihtuneet (ja toki Neuvostoliitto Venäjäksi). Hieman huvittavaa, ja toisaalta aika surullistakin, että mikään EI ole muuttunut.

Näyttelijät tekevät hienoja rooleja, joista erityisesti mieleeni olivat Torikan jähmeä Tanner, Pehkosen sutki Virolainen ja Nalbantoglun viettelevä Hallama. En tiedä olisinko mennyt katsomaan tätä näytelmää silti ilman Eero Ahon mukanaoloa - mutta olen toki tyytyväinen että menin. Kiinnostava aihe, mutta kokonaisuus jäi kyllä ehkä hieman tavanomaiseksi, ja jopa hetkittäin aavistuksen tylsäksi. Jännitystä onnistuttiin kuitenkin rakentamaan hyvin, ja koska en oikeasti tiennyt/muistanut näitä asioita, että mitä seuraavaksi tapahtuu, niin moni asia oli yllättäväkin.

1950-60-lukujen muoti ja värit heräävät hienosti henkiin Elina Kolehmaisen pukusuunnittelussa (ne miesten tylsät puvut ja naisten värikkäät asut!) sekä Antti Mattilan ruskean sävyisessä lavastuksessa. Vanhoja lehtileikkeitä ja videopätkiä hyödynnettiin näppärästi Toni Haarasen projisoinneissa. Erityisesti Noottikriisin Havaiji-kuvan henkiinherätys lavalla oli hauska yksityiskohta. Ja kyllä Mika Ijäs oli loihtinut hienot valot lavalle - niiden avulla tunnelmia ja kohtauksia vaihdeltiin aika nopeallakin tahdilla.

Varmasti Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu kiinnostaa erityisesti niitä ketkä näitä tapahtumia ja ihmisiä hyvin muistavat, mutta oli hyvä historian oppitunti meille nuoremmillekin. HKT:n pieni näyttämö oli juurikin passeli paikka.


Kuvien copyright Tapio Vanhatalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sunnuntai / Teatteri Telakka & Teatteri Vanha Juko 12.9.2018

Lähtökohtaisesti kaikki Teatteri Vanha Jukon ja Teatteri Telakan esitykset ovat katselun arvoisia, ja enemmänkin. Innostuin tästä yhteistuotannosta heti kun keväällä kuulin. Hienoja tekijöitä ja kaiken kruununa vielä Tuomas Luukkosen musiikki. Eli yksin syksyn must-see jutuista.

Sunnuntai on monelle varmaan mieluinen viikonpäivä. Se oikea lepopäivä, tai oli ainakin ennen. Ei töitä, ei velvollisuuksia. Rentoutumista ennen uutta kiireistä viikkoa arkisine toimineen. Kun katselin tätä Ari Nummisen koreografioimaa teosta, jossa puheosuudet saivat väistyä kehollisen ilmaisun tieltä, palautui mieleeni jotain lapsuuden huolettomista kesälomapäivistä ja sunnuntain kaltaisista rennoista yhdessäolohetkistä - kun ei ollut huolta huomisesta. Teoksessa oli mukana paljon erilaisia kukkia ja puutarhanhoidollisia elementtejä muutenkin. Ehkä kukat (ja olkihatut) toivat mieleeni kesän.

Ari Numminen vastasi myös ohjauksesta yhdessä Linda Wallgrenin kanssa. Telakan pienellä ullakkonäyttämöllä taituroivat Laura Hänninen, Minja Koski, Maria Nissi, Jussi-Pekka Parviainen, Ilona Pukkila sekä Kaisa Sarkkinen. Eikä voi sanoa että Tuomas Luukkonen säesti tätä kuusikkoa, koska hän oli niin oleellinen osa esitystä. Hengittäen ihan samassa rytmissä, vaikka istuikin lavan laidalla pienellä korokkeella.

Sunnuntai oli oikeastaan enemmän tanssiteos kuin teatteria. Upeaa liikettä, raukeaa tunnelmaa, joka välillä kiihtyy ja sitten taas palaa siihen rauhalliseen sunnuntaifiilikseen. Jyvät (myöhemmin selvisi että ne olivat pienenpieniä korkinpalasia) valuivat katosta verkkaisesti ja kukin henkilö kahmi sitä, rakentaen omia kuvioita maahan. Kuin lapsia hiekkarannalla tai pihapuuhissa. Kaikki on niin ihanan seesteistä - kunnes äkkiä hirmuiset zombiekädet hyökkäävät! Täysin absurdi ja yllättävä veto.

Tanssi tutkailee ihmisen vartaloa, ja sen liikeratoja. Ratsut liikkuvat verkkaan, outo kävely muuntuu normaaliksi, korkinpalat rapsahtelevat askelten alla. Kaikki on synkronisoitua, kunnes ei enää ole. Kaikki ovat yhdessä, kunnes yksi on joukosta poissa. Musiikki, Simo Saukkolan valot ja tanssi ovat täydellisessä harmoniassa keskenään. Vuorotellen jokainen saa oman soolonsa; hetkensä parrasvaloissa. Mutta tämä on ennenkaikkea tiimityötä. Välillä saadaan kuulla eksoottisia ääniä kitaroiden lisäksi myös pianosta. Aamutoimia, ja eleettömät kasvot saavat jo hymyäkin pintaansa.

Lavalla nähdään mm. lauma kaloja, kielten monipuolista käyttöä, hieman erilainen sovitus Anna mulle tähtitaivas -biisistä ja vaikka mitä. Välillä mennään absurdiin suuntaan niin että rytisee. Seesteinen tunnelma rikkoutuu aina hetkittäin, mutta sellainen rento ja läheinen tunnelma säilyy. Tiina Helin vastasi levollisen siniharmaista haalariasuista sekä myös visualisoinnista (työryhmän kanssa).

Seuralaiseni totesi että ei ymmärtänyt teoksesta mitään, mutta tunnelmaltaan Sunnuntai oli hämmentävä, ja maaginen. Totta. Ja kumpikin jaksoimme ylistää musiikkia! Se oli todella kaunista. On aina niin parasta kun esityksessä on elävä musiikki. Tässä tapauksessa musiikki säestää esiintyjiä, mutta samalla on niin intregaalinen osa esitystä ettei sitä voi erottaa muusta. Bonusta muuten Tuomakselle upean vihreistä kengistä!

Esityksen lopulla saimme viedä kukkia kotiimme, koska muutamaan päivään ei ole näytöstä. Otin yhden valkean pitkävartisen liljan. Se jatkaa kukkimistaan maljakossa.

Esityksiä on Telakalla vielä pari, ja sitten Lahdessa Vanhan Jukon tiloissa loka-marraskuussa. Ota pieni sunnuntaitauko arkeesi. Se kannattaa.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Petteri Aartolahti.

Chess / Svenska Teatern 7.9.2018

Jostain syystä en ole koskaan nähnyt tätä Abba-miesten Andersson & Ulvaeus sekä Tim Ricen musikaalia Chess. Tarinan suurin piirtein tiesin ja useita biisejäkin. Joten kun Svenska Teatern ilmoitti alkuvuodesta että tekevät Chessin niin innostuin heti (tosin se meni myös Lontoossa keväällä 2018 mutta sen jätin tietoisesti väliin, kun ajattelin että haluan nähdä tämän sitten Suomessa). Vihdoin on tilaisuus paikata tämä aukko sivistyksessäni. Aukkoja on siellä tukuttain, mutta olisipa taas yksi vähemmän. Kun vielä lehdistö/kutsuvierasnäytös osui sopivasti sellaiselle illalle kun muutenkin olin Helsingissä, niin mikäs sen parempaa.

Esitys alkoi heti mielenkiintoisissa merkeissä kun osuin teatterille reilusti ennen esitysaikaa. Maestro Anderssonia haastateltiin pääovella ja sisäaulassa, ja koska moni muukin (median edustaja) uskaltautui pyytämään nimmareita niin minäkin sitten. Benny oli hyvin hämmästänyt kun tunnustin että Chess on vielä näkemättä, ja tuntui olevan vilpittömän iloinen siitä että näen nyt sitten juuri tämän version! Mikä tekee sitten tästä Svenskanin versiosta erilaisen? Alkuperäinen musikaalihan nähtiin Lontoossa jo 1986, mutta tämä versio onkin muokattu ja uudelleen sovitettu. Hienoa että Suomessa nähdään sitten uusitun version ensimmäinen esitys. Tämä kulkee nimellä Chess på svenska, korostaen eroaan aiempiin tuotantoihin.

Kyllä shakista ja kylmän sodan kuvioista voi saada aikaan hienon musikaalin, kun tekijöinä on alan ammattilaiset. Musikaalissa jokainen laulaja pääsee sopivasti esille, ja tarinaa kuljetellaan vuorotellen hieman eri näkökulmista. Kaiken taustalla väijyy kylmä sota ja suurvaltojen väliset jännitteet. Mutta pohjimmiltaan Chess on kuitenkin kolmiodraama ja rakkaustarina. Joka ei välttämättä pääty onnellisesti, tai edes ketään osapuolta tyydyttävällä tavalla. Maria Sidin taitavassa ohjauksessa kohtaukset limittyivät hienosti yhteen ja koko esiintyjäkaarti tuntui antavan kaikkensa.

Mitäs siellä Svenskanin lavalla sitten nähtiin ja kuultiin? Hienosti laulettu, soitettu ja esitetty maailmanluokan musikaali, jossa ei ollut yhtään heikkoa lenkkiä. Niin Teemu Muurimäen hulppeat kasarihenkiset puvustukset, Erik Salvesenin monipuolisen muuntautuva lavastus nousevine ja laskevine elementteineen kuin Andreas Lönnquistin tarkka äänisuunnittelukin (ääni tulee hetkittäin myös katosta ja katsomosta?) pelasi täydellisesti yhteen. Erikseen on mainittava Tom Kumlinin todella mykistävä valosuunnittelu, mikä vaihtelee hienosti mm. upeista spottivaloista turkooseihin valokeiloihin ja punaisina hehkuviin lempeisiin tunnelmavaloihin.

Solistikaarti oli kautta linjan hienoa. Maria Ylipää taituroi shakkimiesten keskiössä tempoilevan Florencen roolissa upeasti. Shakkimestarit Anatolij (Alexander Lycke) ja Freddie (Glenn Edell) ovat monessakin mielessä toistensa vastakohtia. Siinä missä Anatolij on slaavilaisen melankolinen ja harkitsevaisempi, niin Freddie on omahyväinen, räiskyvä päällepäsmäri ja kuumakalle. Esiintyjävalinnat ovat myös fyysisesti hyvin erilaisia; Lycke iso ja kalju ja Edell kaikkea muuta. Miesten välistä kontrastia tuodaan sitten esiin koko esityksen ajan, samalla myös toki korostaen itä-länsi vastakkainasettelua. Mutta onko Freddie niin ärsyttävä kuin ensin annetaan ymmärtää? Sympatiani heräävät kun hän laulaa ankeasta ja yksinäisestä lapsuudestaan, mistä shakki oli tie vapauteen. Lycken näin muutama vuosi sitten lavalla ÅST:n Jesus Christ Superstarissa, mutta jostain syystä ei hän vedonnut esiintyjänä minuun lainkaan niin paljon kun olisin halunnut. Sama nytkin. Vaikka ei hän mitenkään huono ole, päinvastoin, niin esiintyjänä Edell kolahtaa enemmän.

Pienemmissä rooleissa Johanna Ström Anatolijn kotiin jäävänä (jätettynä) vaimona Svetlanana ja Kristofer Möller KGB:n heppu Molokovina tekevät perushyvää musikaalityötä, kuten myös shakkikisojen napakka tuomari Silva Lillrank. Ja sitten on aivan huikean hyvä ensemble, jotka kaikki laulavat ja tanssivat häikäisevän hienosti! Varsinkin Leo Kirjonen ja Peter Pihlström esiintyivät edukseen, ja heille oli annettukin hieman näkyvämmät roolit. Vai hakeutuivatko silmäni vaan enemmän sinne missä nämä kaksi herraa tanssivat. Koko porukka oli kyllä säkenöivä! Carl Knifin vauhdikkaat koreografiat pääsivät oikeuksiinsa tämän ensemblen käsittelyssä.

Musiikki. No, koska aiemmat versiot eivät ole niin tuttuja että osaisin verrata näitä Anders Eljasin uusia sovituksia ja orkestrointeja niin enpä sano siitä mitään. Mutta kyllä mä tykkäsin. Hittibiisi One Night in Bangkok kuultiin diskokohtauksessa hyvin lyhyenä pätkänä. Mutta musiikki oli vallan mukavan monipuolista. Siis toki sellaista perus-musikaalikamaa (mahtipontisuutta, pakahduttavia tunteita ja melodioita, toistoja) mutta myös kaikenlaista muuta. Niin että homma pysyi mielenkiintoisena. Diskobiitistä voimaballadeihin ja rokkibiiseistä herkkiin duettoihin. Varsinkin Svetlanan ja Florencen riipaiseva duetto Jag vet vad han vill oli korvakarkkia. Ja upeasti toteutettuna turkooseine valospotteineen ja patsaankaltaisine ihmisineen taustalla.

Kasariestetiikka ja Italian maisemat sopivat hyvin yhteen. Varsinkin diskokohtauksessa värikkäät drinksut ja tanssijoiden kimaltavat, paljaat ylävartalot muistuttivat kaikesta siitä kamalasta/ihanasta ajasta. Merinolaisilla kevätmarkkinoilla nähdään myös valloittava Romeo ja Julia -näytelmä pikakelauksena ja italiaksi! Morto morto!

Shakki on hieno peli joka on aina kiehtonut minua, vaikken sitä osaa pelatakaan alkeita pidemmälle. Ymmärrän hyvin sen kiehtovuuden mitä se tarjoaa ja miten tässäkin Anatolij haluaisi vaan pelata, ilman että KGB hengittää niskaan. Shakki oli yksi tapa Neuvostoliitolle ja Yhdysvalloille liennyttää välejään. Ja shakkimestareille mahdollisuus päästä haistelemaan maailman tuulia kansainvälisiin otteluihin. Ei ihme että shakkiottelut houkuttivat loikkauksiinkin. Kyllä nämä loikkaukset olivat skandaaleja ja uutispommeja oikeastikin, ja sitäkin Chess kuvaa hyvin.

Veikkaan kyllä tästä suurta menestystä Svenska Teaternille, vaikka lippujen hinnat ovatkin aika suolaiset. Kun tekstityskin pelaa (joko omalla puhelimella tai teatterista lainattavalla laitteella) niin ummikkosuomalaisetkin voivat huoletta mennä katsomaan. Riimitkin toimivat Tarja Oreton tekstityksessä hyvin. Ja heittämällä teatterin miljöö on yksi Suomen hienoimpia. Menkää siis ja katsokaa Chess på svenska!



Esityskuvien copyright Cata Portin, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tahtien sota / Hämeenlinnan teatteri 1.9.2018

On vuosi 1995. Ollaan Suomessa, mutta ei EU:ssa. Humppa ja iskelmä ovat ainoita sallittuja musiikkityylejä ja kaikki muu on kielletty. Tunneohjausministeri Timo Koivusalo hoitaa asioita ja pahamaineinen SeiPo (Seinäjoen Poliisi) valvoo ettei kukaan toisinkuuntelija pääse poikkeamaan humppalinjasta. Mutta muutamat hajanalliset kapinalliset pitävät vielä muitakin musiikkityylejä arvossaan. Hevarit, hipit, punkkarit, gootit - kuuntelevat radio Vapaa Ahvenanmaata ja laulavat salaa karaokea. Rytöpirtti on yksi näitä kapinallisuuden linnakkeita. Mutta tarvittaisiin joku rohkea yhdistämään kapinalliset ja käymään taistoon tangomahtia vastaan! Voisiko se olla Petri, voisiko hän tuntea Voiman?

Tässä on lähtökohta Hämeenlinnan teatterin syksyn uutuusesitykselle Tahtien Sota. Kuulostiko konsepti tutuhkolta? Kyllä vaan, vanha tuttu ja rakas scifiklassikko Tähtien sotahan se siellä taustatarinassa kummittelee. Käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastaavat Heikki Syrjä ja Riku Suokas (nuo miehet megamenestysmusikaali Vuonna 85 takana) ja se takaa vauhdikkaan esityksen josta ei puutu hillitöntä läpänheittoa ja irtovitsejä. Kaikkea ryydittää livebändin vetämät rokki/iskelmä/jne klassikot, joita kyllä sitten kuullaan hirmuinen määrä. Kaikkea mahdollista Diosta ja Eppu Normaalista tangohitteihin ja CCR:ään. Huippubändi johdossaan Antti Paranko on tärkeä osa esitystä; muusikot muuntautuvat moneen. Ja Paranko on musiikin sovittamisen lisäksi säveltänyt tähän myös kaikenlaista kivaa (kansanmusiikkibiisit varsinkin kolahtivat!). Suurimmat aplodit annankin siihen suuntaan - taas kerran Paranko on tehnyt oivallista työtä!

Olihan tämä aika älyvapaa esitys, mutta oikein viihdyttävä. Varsinkin kaikille sellaisille katsojille jotka muistavat 90-luvun hyvin ja varsinkin sen biisitarjontaa. Olihan sitä juonenkiemuraakin, ja siitäkin saa enemmän irti jos muistelee hieman Star Wars-leffan juonikuvioita. Kuka olikaan Petrin isä, ja mikä on Crazy-Topi Oinosen rooli tässä kaikessa? Mikä on salakuljettaja Hansun rooli kaikessa tässä? Entäpä kaikkien kauhu Seinäjoen Keisarinna, joka haluaa tehdä kaikkensa että tämän tytär voittaa Tangomarkkinat. Kutkuttavia kuvioita, hulvattomia heittoja ja ratkiriemukkaita renkutuksia.

Esiintyjiä on paljon, ja monella on tavaton määrä rooleja. Mikko Töyssy on oivallinen teinipoika-Petrinä, mutta tämän laulua olisi voinut olla enemmänkin. Nyt Sami Hintsanen Crazy-Topina oli eniten äänessä, ja kunnon hevikiekumisia kuultiin ehkä jo hieman liikaakin. Leoparditrikoisiin sulloutunut ja Bio Luvil/perunajauhoseosta nenäänsä vetävä täriseväkätinen ex-rokkari tietää monenlaisia salaisuuksia, myös Petrin menneisyydestä. Birgitta Putkonen oli oivallinen tiukkana SeiPo-pomona, Johanna Reilin ketkumainen Keisarinna ja Maiju-Riina Huttunen tämän talutusnuorassa temppuileva tytär. Aleksi Aromaa taituroi sekä bändihommissa että Petrin aisaparina Teppona. Sinikka Salminen salakuljettaja-Hansuna (joka myöhemmin kuurankukataan vihanneksen oloiseksi) ja Katariina Kuisma-Syrjä Rytöpirtin emäntänä koittavat taistella parhaansa mukaan kulisseissa.

Markku Nenosen vauhdikkaissa koreografioissa helmat hulmuavat. Ja Anne Laatikaisen pukusuunnittelu todellakin palauttaa mielet iloiseen (!) ysäriaikaan, kaikkine kliseineen.

Kuten sanottua, hahmoja tähän esitykseen mahtuu. Ehkä eniten hykerrystä aiheuttivat hesalaiset jazzdiggarit stooryvillet ja sitten on aivan hurmaavat Kaustisten tytöt tanssikuvioineen ja värttinämäisine kiekumisineen! Mutta sitten on tukuttain Tarja-nimisiä tangokuningattaria, porilaisia, tanssijoita ja ties vaikka ketä. Menkää itse katsomaan!

Kyllä tämä hyvästä viihteestä käy, ja on onneksi tarpeeksi omaperäinen että toimii tämmöiselläänkin (vaikka vertailuilta Vuonna 85 -tuoteperheeseen ei voinekaan välttyä). Parhaiten toimii jos jätät aivot narikkaan takin kanssa ja menet ihan vaan nauttimaan hömppäviihteestä. Hyvin tehtyä ja kevyttä, ja 2,5 tuntia menee kyllä nopeasti! Hymy korvissa pitää teatterista lähteä. Ei kaiken tarvitse aina olla niin vakavaa.


Kuvien copyright Tapio Aulu ja Jouni Koponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.