Näytelmä ei ole mikään elämänkerta Kekkosesta, vaan ajanjakso on rajattu ensimmäiselle presidenttikaudelle ja kulminoituu nk. Noottikriisiin. Historian oppituntina tämä oli erittäin mielenkiintoinen, koska tuo aika on itselle hieman hämärän peitossa. Se avasi myös hieman enemmän sen ajan Suomea ja Kekkosen persoonaakin. Ja vahvisti vain sitä itsevaltiaan kuvaa mikä on alkanut minullekin Kekkosesta muodostua. Ihan turha puhua etteikö meillä olisi ollut liki samanlaista henkilökulttia kuin itänaapurissamme, ja lehdistönvapauden rajoittamista ja kaikkea muuta diktatuurimaisia piirteitä. Kyllä UKK aika rautaisessa otteessaan monia asioita piti. Okei, dramaturgisia vapauksia on varmaan hieman otettu, mutta kyllä tämä varmaan aika hyvin taustoitettu ja tutkittu aihe ja ajanjakso Heiskaselle on.
Toinen hyvin kiinnostava asia oli nähdä nuorina kaikki sellaiset poliitikot, jotka itse muistaa vain vanhoina, turvonneina, alkoholisoituneina... Poliitikot, jotka ovat tutumpia Karin pilapiirroksista (meillä oli kotona iso kokoelma niitä Kari Suomalaisen kovakantisia pilapiirroskirjoja). Väinö Leskinen (Rauno Ahonen), Johannes Virolainen (Jari Pehkonen), Veikko Vennamo (Pertti Sveholm), Ahti Karjalainen (Mikko Virtanen) - aivan mainioita roolisuorituksia kaikilta ja lavalla avattiin näiden herrojen historiaa ja taustoja hyvin.
Kekkonen oli kaiken muun lisäksi myös ihmeisen perso naiskauneudelle, ja sitäkin puolta näytelmässä käsiteltiin. Kärsivällinen Sylvi-vaimo (Marjut Toivanen) odottaa kotona, mutta ei suinkaan syyllistävänä tai tuomitsevana. Pikemminkin hieman huvittuneen oloisena että kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Niinkuin aina ajoikin. Kekkosen valloituksina (tai niiden yrityksinä ainakin) nähtiin niin saksalainen toimittaja Höpker (Tiina Peltonen), hehkeä Anita Hallama (Vappu Nalbantoglu) kuin Anne-Marie Snellmankin (Leena Rapola). Sylvi-vaimon lisäksi pysyvä naishahmo Kekkosen elämässä tuntui olevan kärsivällinen sihteeri (Leena Rapola).
Mutta oliko Eero Aho uskottava Kekkonen? Varmaan monella tapaa. Esityksessä minua hämäsi se, että Ahon UKK oli niin paljon vaimoaan nuorempi. He olivat kuitenkin syntyneet samana vuonna, siis Sylvi ja Urho. Jotenkin tässä tulkinnassa kävi mielessä, että koska Sylvi oli niin paljon iäkkäämpi puolisoaan, niin se oikeuttaisi Urkin lukuisat naissuhteet. Hyvin Aho kyllä toi esiin sen puun ja kuoren välissä olleen presidentin, ja omaa valtaansa pönkittävän itsekeskeisen, jopa diktaattorimaisen miehen. Välillä hieman herkän ja haavoittuvaisenkin oloinen UKK, jonka oli pakko vaan puskea eteenpäin, vaikka kroppa koitti pistää jarruja peliin. Oli tietty maine ja sitä oli pidettävä yllä.
Kekkosen ja Väinö Tannerin (Timo Torikka) keskinäinen kilpailu, nokittelu ja kiistely oli yksi näytelmän perusjännitteitä. Myös myöhemmin koko Honka-liitto ja Olavi Honka (Matti Rasila) -kuviot painoivat Kekkosta seinää vasten. Ja sitten oli niitä kosteita illanviettoja kovaänisiä vitsejä laukovan Hruštšovin (Pertti Sveholm) ja muiden venäläisten kanssa.
Poliittiset suhmuroinnit, Suomen ja Neuvostoliiton ongelmalliset suhteet, vallanpäättäjien naisseikkailut - mikään ei ole muuttunut näinä vuosikymmeninä. Vain henkilöt ovat vaihtuneet (ja toki Neuvostoliitto Venäjäksi). Hieman huvittavaa, ja toisaalta aika surullistakin, että mikään EI ole muuttunut.
Näyttelijät tekevät hienoja rooleja, joista erityisesti mieleeni olivat Torikan jähmeä Tanner, Pehkosen sutki Virolainen ja Nalbantoglun viettelevä Hallama. En tiedä olisinko mennyt katsomaan tätä näytelmää silti ilman Eero Ahon mukanaoloa - mutta olen toki tyytyväinen että menin. Kiinnostava aihe, mutta kokonaisuus jäi kyllä ehkä hieman tavanomaiseksi, ja jopa hetkittäin aavistuksen tylsäksi. Jännitystä onnistuttiin kuitenkin rakentamaan hyvin, ja koska en oikeasti tiennyt/muistanut näitä asioita, että mitä seuraavaksi tapahtuu, niin moni asia oli yllättäväkin.
1950-60-lukujen muoti ja värit heräävät hienosti henkiin Elina Kolehmaisen pukusuunnittelussa (ne miesten tylsät puvut ja naisten värikkäät asut!) sekä Antti Mattilan ruskean sävyisessä lavastuksessa. Vanhoja lehtileikkeitä ja videopätkiä hyödynnettiin näppärästi Toni Haarasen projisoinneissa. Erityisesti Noottikriisin Havaiji-kuvan henkiinherätys lavalla oli hauska yksityiskohta. Ja kyllä Mika Ijäs oli loihtinut hienot valot lavalle - niiden avulla tunnelmia ja kohtauksia vaihdeltiin aika nopeallakin tahdilla.
Varmasti Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu kiinnostaa erityisesti niitä ketkä näitä tapahtumia ja ihmisiä hyvin muistavat, mutta oli hyvä historian oppitunti meille nuoremmillekin. HKT:n pieni näyttämö oli juurikin passeli paikka.
Kuvien copyright Tapio Vanhatalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti