Ja kyllä kannattaakin ehtiä. Vaikka aluksi monella äänellä kerrottu tarina vaikuttaa sekavalta. Ihmisiä ja niiden ääniä on paljon, ja kun useammalla näyttelijällä on vielä monta eri roolikian vedettävänä. Mutta pikkuhiljaa sitä tulee imaistuksi mukaan kertomukseen. Siihen kertomukseen mitä kirjailija Harri Salminen (Jukka Peltola) loihtii naputellessaan kirjoituskonettaan. Oman perheensä ja sukunsa sekä näiden tuttujen kohtaloita, menneisyyttään ja lapsuuttaan. Paljon on työstettävää, ja menneisyys herää henkiin. Omilla vanhemmilla (Sakari Tuominen ja Hanna Gibson) on tärkeä roolinsa, ja erityisesti Lonkasen Jaskan (Sami Lanki) muistelmilla. Vastarintaliikkeessä toimi yksi jos toinenkin, ja niitä kohtaloita ja tapahtumia käydään läpi koko yli 2,5 tuntisen esityksen.
Yhdeksänhenkinen ensemble toimii saumattoman upeasti yhteen. Kahdesta näyttelijäporukasta koottu ryhmä elää ja hengittää kuin hyvinöljytty koneisto. Kukin tietää paikkansa ja ottaa tilansa. Kaikilla on sanottavaa, ja painavaa sanottavaa onkin. Vaikka periaatteessa Jukka Peltola (joka muuten muistuttaa hämmästyttävän paljon kahden loistavan näyttelijän eli Michael Fassbenderin ja Miska Kaukosen rakkauslasta, jos nämä sellaisen olisivat joskus saaneet) on pääosassa kirjailijana, niin jokaisen panos on oleellinen osa esitystä. Tämä jos mikä on ensemble! Vaihdot ovat nopeita, suorastaan salamannopeita, ja esimerkiksi radioantennin hidas aukikelaus, missä koko sakki on mukana, toimii kaikessa verkkaisuudessan. Muutenkin sellaisia suvantokohtia on paljon; annetaan tilaa katsojan omille ajatuksille ja esityksen prosessoinnille.
Siinä missä Siperian porukka alkaa olla jo aika tuttu näky lavalla, niin Projektorilaiset olivat vieraampia. Mutta huikean hienoa näyttelijäntyötä nähdään jokaikiseltä. Esimerkiksi Sami Lanki on tuttu jo Q-teatterin Pirun Kauniista Tytöstä (vuodelta 1992), joka on edelleenkin yksi elämäni vahvimpia teatterikokemuksiani. Näin sen neljästi (viimeisen kerran vielä Teatterikesässä) ja minulla on näytelmän julisteita seinällä vieläkin. Vaikka aika monta näytelmää on tullut vuoden 1992 jälkeen nähtyä. Niin siis, takaisin asiaan. Lanki on vaikuttava vastarintaliikkeen jäsen; elämää on nähty. Tuukka Huttunen, Marika Heiskanen ja Riikka Papunen ovat aina täydellisiä, ja niin nytkin. Ja oli kiva kuulla myös Tuukan kitarointia!
Ahdistavuudelta ja surultakaan ei voida välttyä. Kun lavalle kannetaan kuolleita vauvoja ja lapsia pinoon, niin katsomossa moni pyyhkii silmiään. Ja tähän sopii erinomaisesti taustalle Huttusen Tuukka laulamaan Uriah Heepin Come away Melinda - kuunnelkaapa sanoituksia. Sota ei kosketa vain aikuisia miehiä, vaan myös pieniä sivullisia. Ohjaaja Luukkonen on oivaltanut että pienimuotoinen on useimmiten kauneinta. Jotenkin tämä esitys avaa minulle hyvin lisää sitä, miten nämä lahtari/punikki-ajattelun siemenet kylvettiin jo 1918 keväällä, ja miten sitä satoa sitten niitetään myöhemmin. Näemmä vielä vuonna 2018. Ja miten hämmästyttävää on että toisessa maailmansodassa ihmisten taistelivat rinnakkain taustoistaan huolimatta. No, ei siellä aina niin yhdenmukaiset mielipiteet olleet. Esitys sai minut pohtimaan sitäkin, miten hankalassa tilanteessa kommunistit ja muut Venäjä/Neuvostoliitto-myönteiset ihmiset olivat talvisodan puhjetessa. Yhtäkkiä olisi pitänyt sotia omia aatetovereitaan vastaan. Mutta toisaalta, piti puolustaa omaa isänmaataan. En voi edes kuvitella miten kukin sen ristiriidan päässään ratkaisi. Eivätkä kaikki sotimaan pystyneetkään, mikä tässäkin teoksessa hyvin tulee ilmi.
Noora Salmen, Saija Raskullan ja Juha Luukkosen yksinkertainen lavastus toimii, vaikka lavalla nähdään lähinnä vain tuoleja. Lava on jaettu kolmeen eri tasoon, ja tämmöinen pelkistys ja ne tuolit toimivat kyllä. Salmi on loihtinut myös ajan hengen mukaisen puvustuksen, mitä on ilo katsella.
Yksi esityksen tenhoavista elementeistä on musiikki. Koko loistava ensemble laulaa ja soittaa, ja kummasti nämä modernimmat biisit toimivat historiallisten tapahtumien taustalla. John Lennonin Working class hero (pieni pätkä siitä tässä, pressitilaisuudessa 22.2. kuvattuna), R.E.M.:in Losing my religion tai Manic Street Preachersin If you tolerate this your children will be next sopivat kontekstiin loistavasti, kun sanoituksia kuuntelee. Ja miten upeat musiikin sovitukset (kiitos Juha Lagström ja työryhmä)! Niin ja pakko mainita vielä Leonard Cohenin The Partisan! Paikoitellen tästä oivaltavasta musiikin nivouttamisesta esityksen sisälle tuli mieleen Red Nose Companyn punanenäklovnit Mike ja Zin, ja miten heidän esityksissään hyödynnetään musiikkia. Lyriikoiltaan ja sovituksiltaan kuin täsmätehtyjä juuri siihen juttuun. Ja vielä musiikista: Pekko Käppi ja jouhikko - loistava bonus äänimaisemaan. Jouhikko tihentää tunnelmaa entisestään. Sitä vainoa, kidustusta ja syyllisten etsintää mihin kommunistit joutuivat.
Musiikin lisäksi myös taitavasti Saija Raskullan suunnittelemat valot rytmittävät esitystä. Jokaisella on oma hetkensä valokeilassa, kirjamellisesti. Pidin myös monipuolisesta äänisuunnittelusta; sekin Raskullan käsialaa. Osa musiikista tuli myös nauhalta, kuten kaikenlaiset ääniefektitkin. Nykyaika limittyy taitavasti mukaan juurikin äänten avulla. Kun puolustusministeri Jussi Niinistö toteaa, ettei Suomessa ollut keskitysleirejä, oli vain vankiloita missä pidettiin huolta kommunisteista, niin se istuu kokonaisuuteen mallikkaasti. Ja mainitaan siellä tekstissä muuten aktiivimallikin.
Kaiken kurjuuden ja kuoleman jälkeenkin tämä näytelmä loppuu varovaiseen toiveikkuuteen. Nyky-yhteiskunnassakin on edelleen nämä samat asiat pinnalla. Tasa-arvo, tavallisen ihmisen toimeentulon ja elämisen turvaaminen. Ihmisyys ja inhimillisyys. Finlandia-hymnillä aloitettiin ja siihen on myös hyvä lopettaa. Taidanpa haluta katsoa tämän syksyllä uudelleen.
Esityskuvien copyright Aki Loponen, paitsi viimeinen omani lehdistätilaisuudesta, kuten myös näyttelijäryhmäkuva.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti