Kultarinta / Porin teatteri 3.2.2018

Luen nykyään kaikki uutuuskirjat vasta muutaman vuoden viiveellä, joten Anni Kytömäen Kultarinta tuli ahmittua vasta viime kesällä. Mutta nimenomaan ahmittua. Muistan että ensimmäiset sivut menivät vähän tahmaisesti ja hitaasti, mutta sitten kun tarina imaisi mukaansa, niin se oli menoa. Yhtä soittoa aamuun asti eli kunnes kirja loppui. Ja heti teki mieli aloittaa uudelleen. Se oli aivan upea lukukokemus. Kytömäen uusinta eli Kivitaskua en ole vielä lukenut; ehkä mä vähän säästelenkin sitä, että on sitten loistava lukukokemus odottamassa, joskus.

Niinpä Porin teatterin dramatisointi Kultarinnasta oli aivan varma nakki saada minut vierailemaan Porissa. Kävin viime vuoden tammikuussa Porin teatterissa katsomassa todella hienon Tuntemattoman sotilaan, mutta nyt pääsin vierailemaan ensimmäistä kertaa remontoidussa teatteritalossa. Ja miten hieno talo olikaan! Oma mielikuvani vanhasta talosta (okei, käynnistä on aikaa) oli se että teatteri oli nuhruinen ja tunkkainen. Hieno rakennus toki, mutta sellainen... synkeä. Mutta nyt oli kaikki kaunista, raikasta, valoisaa ja upeaa!

Ennen iltapäivän esitystä ja väliajalla kiertelin pitkin ja poikin ihailemassa tapetteja, näköaloja, ja kaikki pieniä yksityiskohtia. Upouusi hissi oli kaunis kuin kuva, koska se oli piilotettu koristeltuun lasikuutioon. Varsinkin yläkerran kahviohuoneiden erilaiset kukkatapetit olivat upeat. Ja naisten vessatilojakin oli reilusti. Täydet pisteet teatterille onnistuneesta kasvojenkohotuksesta!

     

Mutta entäpäs sitten näytelmä-Kultarinta, miten massiivinen romaani taipuu näyttämölle? Ensimmäisen kerran se nähtiin Kokkolan kaupunginteatterissa 2016 - mutta tuolloin en ollut vielä lukenut kirjaa, ja muutenkin Kokkola on kovin kaukana... Jäi siis silloin väliin. Dramatisoinmista vastaavat kirjailija itse, Hanna Ojala sekä ohjaaja Maiju Sallas. Kun 644-sivuinen jättiromaani, jonka tapahtumat ulottuvat usean vuosikymmenen matkalle, puristetaan 2,5 tuntiin, niin kiirehän siinä tulee. Varsinkin jos kaikki asiat, ihmiset ja tapahtumat halutaan sisällyttää mukaan. Joten välillä tuli hieman sellainen kiireen ja sullomisen tuntu. Eli tapahtumat etenevät kauhean kiireisellä tahdilla.

Kuuntelin väliajalla ja esityksen jälkeen narikkajonossa ihmisten kommentointia. Moni oli selkeästi lukenut kirjan ja pysyi kärryillä paremmin. Mutta liki kaikkien ihmisten suusta kuulin samaa: tapahtumien tahti oli aika hurja. Siitä huolimatta tämä oli hieno näytelmä ja hieno toteutus! Verkkaisemmalla tahdilla esitys olisikin kestänyt 4-5 tuntia. Toisaalta nyt hahmojen ja tapahtumien syventäminen jäi hieman uupumaan. Mutta kyllä mukaan mahtui sellaisia utuisia ja rauhallisia luontokohtauksiakin.

Kultarinnan tarinassa ensimmäinen näytös seurataan Erik Stenforsin elämää - ja todellisuuden pakoa luontoon ja metsään. Varsinkin lapsuudessa metsä tarjoaa pakopaikan ja turvan, kun elämä kartanossa ahdistaa. Äiti "sairastaa" ja juhlii, isä on iäkäs patruuna ja enimmäkseen poissa, mutta onneksi on rakas kodinhoitaja Hanna! Nuoruus luontokerhoineen, opiskeluaika linturetkineen, Lydian tapaaminen työläisten virkistysalueella, yliopiston luontokokoelmien hoitaminen, puunostohommat isälle polkupyöräillen, metsänvartija-aika Lapissa, Lidian kohtalo, elämä Helsingissä... kaikki tämä sisältyy ensimmäiseen näytökseen - eli tahti on aika vauhdikas. Toiset asiat sivuutetaan kursorisesti (esim. metsänvartijana toimiminen), mutta toisia jäädään makustelemaan pidemmän aikaa. Kaikissa Erikin elämänvaiheissa Hanna on tuki ja turva. Toinen näytös keskittyy Erikin tyttären Mallan elämään, niin vanhassa kuin uudessakin kodissa. Se kyllä riipaisee kun lapselta viedään isän ja kodin lisäksi oma identiteettikin. Tai ainakin yritetään viedä.

Luontoasiat ovat tärkeitä niin kirjailija Kytömäelle kuin kummallekin päähenkilölle Erikille ja Mallalle. Se näkyy unenomaisen kauniissa lavastuksessa (Annukka Pykäläinen) missä hyödynnetään harsomaista kangasta hienosti, hienovaraisessa äänisuunnittelussa (Pontus Keto) ja myös valoissa (Timo Alhanen). Mystisyys ja sadunomaisuus on läsnä monessa kohtaa näytelmää, ja juuri nämä seesteiset hetket tuovat taukoja muuten aika rivakkatahtiseenkin näytelmään. Lavalla on puita, ja lavan ja katsomon välissä on leveä puuhakkeella täytetty kaistale. Näitä elementtejä käytetäänkin sitten mukavasti eri tapahtumissa. Pidän myös oivaltavasta vaatesuunnittelusta (myöskin Annukka Pykäläisen käsialaa), varsinkin Erikin ja Mallan villapaidat ovat ihanat. Bonusmaininta vielä Annukka Pyläläiselle kun nyt näin kahtena peräkkäisenä iltana Porissa hänen lavastustaidettaan. Viettelyksen asuntovaunun ja Kultarinnan lavastukset ovat niin erilaiset kuin saattaa, mutta molemmat viehättävät silmääni tavattomasti.

1918-teemaisia näytelmiä on tullut nähdyksi jo lukuisia viime aikoina, ja tässäkin sisällissota näyttelee tärkeää roolia. Myös Lapuan liike, kommunismin hysteerinen pelko ja vainoava ilmapiiri 1930-luvulla on toisessa näytöksessä osa suurempaa kuviota. Oivallisesti näiden Suomen historian taitekohtien kuvailu toimii.

On tämä kokonaisuutena tosi onnistunut näytelmä. Porin teatterin näyttelijät ovat kerrassaan upeita, monissa rooleissaan. Reidar Palmgren (ketä olen fanittanut aina 90-luvun Thilia Thalia-visailuohjelmista lähtien, niitä jaksoja on muuten VHS:llä edelleen tallessa!) on taas hienossa vedossa ja tekee Erikistä hiljaisella tavalla vakuuttavan luontoihmisen. Hän sujahtaa yhtä tarkasti pikkupoika-Erikin kuin vankimielisairaalassa räytyvän aikuis-Erikinkin nahkoihin. Palmgrenin näyttelemisessä on sellaista intensiteettiä ja herkkyyttä mistä tykkään kovasti. Upea bonus vielä että Erikin esikuvana Kytömäelle oli Suomen luonnonsuojelun grand old man Rolf Palmgren - Reidarin isosetä!

Myös Mirva Tolppasen tulisieluinen Lidia on ihmeellisen kaunis roolityö. Yhteinen kohtalo taitaa määrittyä jo silloin kun Lidia antaa Erikille pöllönsulan lapsena Aspholmin metsässä. Terhi Suorlahti on oivallinen Malla, kapinallinen tyttö johon isä on iskostanut luontorakkauden ja Hanna kertonut karhutarinoitaan. Kummastakin asiasta tulee tytölle pelastus. Suorlahti on yhtä uskottava pikkutyttönä kuin naiseuteensa heräävänä teininäkin. Teemu Koskinen (ketä olen nähnyt useassakin Kotkan kaupunginteatterin näytelmissä; Neiti Kevät, Sugar ja Neljäntienristeys) on myös upea hieman eksyneenä Joelina. Ja iso rooli on Anna-Maija Nissilläkin; Hanna seuraa Erikin ja Mallan elämässä mukana maalta kaupunkiin ja lopulta kaikki kietoutuu yhteen. Hannu Müller ja Hannele Lanu ovat oivallisia Mallan tiukkapipoisina kasvatusvanhempina, jos kohta eivät niin kovin miellyttäviä henkilöitä. Ja Peter-Sebastian Lehtosen Anttu on myös hersyvä tyyppi, paitsi kännipäissään. Erikin opiskelutoveri Verneri Linnas (Kimmo Tihveräinen) ei oivallakaan miten tärkeää osa hänellä Mallan elämässä vielä on. Koko muukin näyttelijäkaarti tekee erinomaista työtä.

Kultarinta tarjoaa paljon suuria tunteita ja katsoja uppoutuu halutessaan osaksi niin Suomen historiaa kuin luontoakin. Mukana on sopiva ripaus mystiikkaa, kansanperinnettä ja magiaakin. Porin teatteri on intiimi, joten tapahtumat tulevat suoraan iholle. Kertojaääni ja karhuhahmot istuvat kokonaisuuteen hyvin, eikä tule sellaista myötähäpeän fiilistä että tuolla ne näyttelijät karhupuvuissaan konttaavat. Vaan nämä ovat sillain fiksusti toteutettuja luontokappaleita.

Ehdottomasti katsomisen arvoinen oli tämä eli suosittelen lämpimästi visiittiä Poriin. Samalla retkellä näkee upeasti uudistetun teatteritalon ja pääsee nauttimaan hienosta ja monisyisestä näytelmästä. Esityksiä on 11.5. asti eli vielä ehdit oikein mainiosti.



Esityskuvien copyright Janne Alhonpää, muut kuvat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.