Liisa Urpelainen on kirjoittanut mielenkiintoisen henkilökuvan Taju Sallisesta. Taiteilija Tyko Sallisen ja tyttärensä vaikea ja monimutkainen suhde on se juttu jonka ympärille kaikki kietoutuu. Taju ei pääse isäänsä pakoon, ei vaihtamalla nimeä, ei pakenemalla ulkomaille, eikä edes kirjoittamalla itselleen onnellisen lapsuuden. Tyko palaa piinaamaan, kummittelemaan, supattamaan korvaan. Aina uudestaan ja uudestaan. Ei ole ihme että mieli järkkyy ja Tajun matka päätyy mielisairaalaan.
Taju Birgitta Tiara Sallinen käytti kirjailijanimenään Irja Sallaa, ja avioliiton solmittuaan myös Taju Rantalaista. Elämä Suuren Taitelijapersoona isän kanssa ei ollut helppoa, varsinkaan sen jälkeen kun Tyko haki tyttärensä tämän äidiltä. Ainakin Urpelaisen mukaan Tyko oli kamala tyranni, joka kiusasi vaimoaan ja tytärtään kaikin mahdollisin keinoin. Enimmälti kuitenkin verbaalisesti. Haukkumalla, huorittelemalla, väheksymällä ja olemalla kaikin puolin hyvin vastenmielinen mies. Tajusta hän halusi poikaa, ja kaikki naiseuteen viittaavakin aiheutti hurjistumista. Ei ole mikään ihme että tuollaisen lapsuuden jälkeen tyttären mieli ei ollut ihan tasapainoinen. Missä on syy ja missä seuraus, mutta omat epäonnistuneet avioliitot, ainoan lapsen menetys ja sodanaikaiset kokemukset Saksassa eivät ainakaan voineet mielenterveyttä edistää.
Laura Jäntin ohjaama näytelmä alkaa Tyko Sallisen kuolemasta. Aikuinen Taju haluaa krematorion vahtimestarilta varmistaa että isä on varmasti palanut. Isä-tytärsuhde on kyllä riipaisevaa katsottavaa, koko näytelmän ajan. Tuntuu pahalta katsoa miten pieni lapsi syyttää itseään vanhempiensa myrskyisästä liitosta ja avioerostakin. Ja miten hän tuntuu aikuisenakin löytävän vain huonoja miehiä, isänkö peruja sekin.
Ursula Salo on ihan erinomaisen loistava Tajuna. Sujuvasti hän vaihtaa lennossa luottavaisesta ja hämmentyneestä lapsesta laitostuneeseen aikuiseen. Ja Saksassa keimailevasta naisesta isäänsä elämästään ulos kirjoittavaan tyttäreen. Hän on kertoja, hän on taiteilija. Santeri Kinnunen on häkellyttävä maanisena ja manipuloivana Tyko Sallisena. Pianisti ja muusikko Eero Ojanen on valtavan isossa roolissa instrumenttinsa kanssa. Milloin saamme kuulla cabaret-lauluja Saksassa ja milloin hän toimii posteljoonina. Upeaa soittoa ja heittäytymistä!
Iida Kuningas, Rauno Ahonen ja Antti Lang vetävät kukin lukuisia pienempiä rooleja. Erityisesti Kuninkaan Helmi-äiti riipaisee sielua. Ja Antti Langin italialaiset kaksoset!
Taju etenee hypellen lapsuuden, Saksan, mielisairaalan ja muiden välillä. Onneksi sekava kokonaisuus ei häiritse, koska tarina pysyy hyppelehtivyydestä huolimatta kasassa. Taas opin paljon näistä ihmisistä ja ihmismielestä yleensäkin. Pidin tästä kyllä, ja seuralaiseni oli ihan haltioissaan näytelmästä.
Ja saako loppuun tunnustaa: en ole koskaan pitänyt Tyko Sallisen maalauksista, ja nyt en pidä hänestä henkilökohtaisestikaan. Aion silti mennä katsomaan Helsingin Taidemuseoon alkuvuonna avautuvan näyttelynsä, nyt kun tietää taas lisää.
Kuvien copyright Stefan Bremer
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti