Vertigo / Lahden kaupunginteatteri 3.9.2016

Viipyilevä, tunnelmallinen, kaunis, ripauksella jännitystä ja mystiikkaa. Siinä ehkä pähkinänkuoressa Lahden kaupunginteatterin uusi näytelmä Vertigo. Se oli verkkainen, paikoitellen tuudituttavakin. Mutta sitten taas tapahtuu joku sellainen juonenkäänne, että kokoajan on pysyttävä hereillä. Välillä tunnelma on painostava, välillä jopa rennon optimistinen. Ensimmäinen näytös vaatii enemmän keskittymistä mutta asioihin tulee hieman ratkaisua ja selvyyttä sitten väliajan jälkeen.

Katsojiilta toivotaan loppuratkaisun salassapitoa. Minkäköhän verran juontakaan uskaltaa paljastaa... Jo alusta katsojille tehdään selväksi, että heppu nimeltä Flaviéres (Teemu Palosaari) on syytettynä, koskapa etsivä (Tapani Kalliomäki) häntä kuulustelee. Mutta syytettynä mistä? Tarina alkaa kuoriutua auki kun sipuli; kerros kerrokselta meille paljastuu lisää ja lisää. Miten miehen vanha tuttu Gévigne (Hiski Grönstrand) pyytää Flaviérestä varjostamaan vaimoaan Madeleinea (Maiju Saarinen), koska tämä on käyttäytynyt todella oudosti. Mies tekee työtä käskettyä, ja matkan varrella rakastuu naiseen (tottakai).

Etsivä seuraa suurimman osan näytelmää sivusta, kun näemme tapahtumat takautuvasti. Flaviéresin tarina alkaa toukokuisesta Pariisista, vuonna 1940. Ja päättyy... no, ei siitä sen enempää. Miten tähän kaikkeen liittyy kuollut isoäiti? Ja Flaviéresin korkeanpaikankammo? Ovatko maagiset ja yliluonnolliset tapahtumat tosia?

  

Pekka Korpiniityn lavastus on todella kekseliäs ja sopivan niukka. Erikorkuisia pylväitä, valkoinen sermi mikä lipuu näyttämön poikki (ja siihen heijastetaan mustavalkoista videokuvaa mm. Pariisista), verhojen takaa paljastuva ooppera-aitio, ruskeat ja maanläheiset sävyt. Tämä loi sopivaa film noir-henkistä fiilistä yhdessä aivan säkeöivän kauniiden valojen (kiitos niistä kuuluu Jouni Nykoppille) kanssa. Maanläheisiä sävyjä oli myös Maija Korsun suunnittelemissa kauniissa vaatteissa.

Voi olla että monelle tämä on tuttu Hitchcockin filmiversiona, mutta tämä teatterisovitus on ihan oma lukunsa. Omat muistikuvat leffasta ovat vähintäänkin hatarat (mutta nyt on outo mielihalu katsoa se uudelleen). Välillä tuntuu että olen tipahtanut kärryiltä kokonaan, mutta sitten kyllä onnistun taas saamaan juonesta kiinni.

Kaikki näyttelijät ovat erinomaisia (yllämainittujen lisäksi myös Lumikki Väinämö useassa pikkuroolissa sekä aina loistava Jari-Pekka Rautiainen mm. etsivänä, lääkärinä ja napakkana tarjoilijana sekä Kai Kokko taksikuskina), mutta kyllä mä hattua nostan Teemu Palosaarelle. Mies on melkein koko näytelmän ajan (yli 2,5 h) lavalla ja repliikkejä on paljon. Erinomaisen sujuvasti näytelty!

Pidin kovasti Tommi Kainulaisen vähäeleisestä ohjauksesta. Tässä ei ollut mitään liikaa tai liian vähän, ja Lahden kaupunginteatterin pienempi Eero-näyttämö oli juurikin sopivan intiimi paikka. Vertigo oli sellainen pieni suuri näytelmä, joka kannattaa ehdottomasti katsoa!


Näin esityksen alennushintaisella lipulla.
kuvien copyright Aki Loponen