On nimittäin hauskaa nauraa toisten pakkoneurooseille näyttämöllä, mutta nauraisimmeko niille tosielämässä? Koska jonkunasteinen ongelmahan se on ihmiselle, joka potee sairaalloista bakteerikammoa tai palaa tarkistamaan yli kolmekymmentä kertaa jäikö hana auki tai kaasuhella päälle. Kun neuroosi ei ole enää harmiton ja ehkä huvittavakin pieni piirre ihmisessä, vaan ihan arkea vaivaava ja sitä määrittelevä ongelma.
Näihin ongelmiin pääsemme kurkistamaan monesta eri vinkkelistä. Kuusi potilasta kerääntyy neuroosispesialistin vastaanotolle samaan aikaan. Kaikki ovat vaikeita tapauksia, oman lääkärinsä sinne passittamia, viimeisenä toivona. Fred (aina mainio Esko Roine) on leppoisa eläkeläinen, mutta suusta pääsee Touretten oireyhtymän vuoksi rivouksia miten sattuu. Rääväsuinen taksikuski Vincent (hysteerisen hauska Kimmo Rasila) potee sairaalloista numero/laskemisvimmaa, joka ajaa tämän vaimon avioeron partaalle. Blanche (aivan huikea Riitta Salminen) on hysteerinen pöpöjä pelkäävä fiini leidi. Lili (symppis Pauliina Suominen) kärsii sekä palilaliasta että ekolaliasta (joo, googlettakaa), ja Maria (räväkän ihana Tuija Ernamo) on tarkistusvimmainen. Ja sitten on vielä Bob (aivan huikean hieno Stefan Karlsson) joka nimeään myöten on mieltynyt symmetriaan (eikä astu viivoille). Kelpo tohtorin lento on myöhässä ja niinpä porukka päättääkin alkaa ryhmäterapiaistuntoon keskenään.
Terapoidessaan toisiaan tulevat nämä tyypit paljastaneeksi samalla itsestään kaikenlaista, ja toisistaankin. Sekä ehkä katsojistakin. Ei mitään kauheaa naurunremakkaa ollut kuultavissa kanssakatsojista, mutta semmoista hörähtelyä ja kiherrystä. Onhan siinä hauskuutta kun Fred möläyttelee näitä klassikoitaan, kuten "siannahkainen kissanvittu". Ja yksi esityksen ehdoton kohokohta on Marian tanssi- & lauluesitys Viva Las Vegas!! Tai taksikuski-Vincentin heitot: "Ajattele mikä joukkomurha on jokainen käteenveto".
Mutta sitten taas. Onko tämä aihe mille saa nauraa? Kun eihän enää saa vitsailla minkään ihmisryhmän kanssa tai heti tuomitaan rasistiksi tai ties vaikka miksi. Saako vammaisille tai sairaille nauraa siis? Vai nauretaanko me tässä myös hieman itsellemme, sillä oikeesti hei, jokaisella meillä nyt on omat pienet neuroosimme. Ei ehkä ihan sairaalloisessa mittakaavassa, mutta edes vähän. Mutta ei ne kaikki näy tai kuulu päällepäin, niinkuin osalla tämän näytelmän tyypeillä.
Oli tämä virkistävän kiva esitys kaikkineen. Jani Uljas on taas laatinut hienon lavastuksen; odotushuone on ranskalaishenkisen elegantti. Sitäpaitsi plussaa esityksen pituudesta; väliaikoineen vain piirun yli kaksi tuntia, eli oli ihmisten aikoihin jo nukkumassakin kotona Pirkanmaalla. Ja hei, Marian nahka-asu on uuh, upea (kiitos siitä, ja muista vaatesuunnittelusta Tuomas Lampiselle).
Minä olisin saattanut laittaa jonnekin (käsiohjelmaan ja teatterin ulko-oveen, että poislähtiessä näkee) pienen varoituksen, niinkuin Agatha Christien Hiirenloukussa, että älkää kertoko loppuratkaisua pliis muille katsojille. Seuralaiseni kyllä arvasi sen jo ensimmäisen näytöksen jälkeen.
Jos jotain osataan Turun kaupunginteatterissa tehdä upeasti (näytelmien lisäksi tietenkin), niin ne ovat käsiohjelmat! Hienoa jälkeä taas, kiitos Sam Sihvonen ja Siiri Liitiä!
Vielä on pakko kehua ensi-illan vaatteitani, niistäkin kiitos Turun kaupunginteatterille. Aivan mahtava Tom of Finland -musikaalin t-paita ilahduttaa minua nyt ja tulevaisuudessa! Ja musikaali ilahduttaa meitä kaikkia tammikuun lopusta alkaen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti