Tämä Reykjavikin kaupunginteatterin Lokki oli mulla ensimmäinen valinta, kun
aloin kokoamaan omaa Teatterikesän ohjelmistoani kalenteriin. Koska pidän
kovasti Tšehovista ja tästä näytelmästä eri toten. Ja koska
viime kesänä olin kovin vaikuttunut Yana
Rossin ohjaamasta Tšehovin Vanja-enosta, silloin Uppsalan
kaupunginteatterin esityksenä. Ainoan ongelman aiheuttivat esitysajat.
Perjantaina (jolloin en päässyt Teatterikesään paikalle lainkaan) ja lauantaina
12.30 (johon oli sitten päästävä muita menoja sumplaillen).
Eikä tarvinnut pettyä. Loistava oli
Lokkikin! Kyllä oli taas klassikkoa modernisoitu, mutta siitähän sen klassikon
tunteekin, koska sellainen kestää aikaa ja modernisointia. Sovituksesta vastasi
dramaturgi Aina Bergroth.
Mutta samat surkeat ihmiskohtalot siellä on kuin ennenkin. Kukin kamppailee
omissa tuskissaan, ja rakastaa väärää ihmistä ja käpertyy omaan
henkilökohtaiseen tragediaansa.
Mulle ei kaikkien ihmisten nimet tässä
selvinneet, koska ainakin osa oli muutettu (mm. Konstantin = Konni), ja
näytelmän islanninkieliset sivutkaan eivät olleet avuksi.
Joten käytän niitä Tšehovin nimiä silloin kun en tiedä millä nimellä henkilö
tässä esiintyi.
Kaikki ovat jonkun sortin taiteilijoita. Äiti
on varsinainen drama queen eli näyttelijä joka siteeraa mielellään Hamletia,
poika Konni on performanssi/videotaiteilija, joka haluaa muutosta koko
islantilaiseen taidekenttään. Nuori Nina haluaa näyttelijäksi, kirjailija BT
raapustaa tekstejään, ja on täysin roolinsa vanki. Petur-eno olisi halunnut
kirjailijaksi. Ja vaikka Konni on lopulta menestynytkin taiteilija, niin ei
sekään riitä; useampia itsemurhayrityksiä on takana jo siinä vaiheessa.
Opettaja Simon on aivan bimbo, hihittävä
hölmö, joka on onneton myös murehtiessaan raha-asioita ja rakastaessaan väärää
naista. Kun sitten toisessa näytöksessä juhlitaankin hänen ja tilanhoitajan
tyttären Mašan häitä, niin kovin onnetonta on meno silloinkin. Vaikka pitäisi
kaikkien olla onnensa kukkuloilla. Karaoken mikkiin nyyhkitään just sopivia
biisejä (kun Kirjailijasta kamppailevat naiset vetävät Dolly Partonin Jolenen,
voi heleijaa!) ja kaikki ovat kännissä kuin käet. Morsian Maša on itsetuhoinen,
ja kirjailija taluttaakin tanssin jälkeen takavasemmalle nuoren Ninan.
Taitelijana olemisen vaikeus, ja luomisen
tuska - kyllä näitä tyyppejä koitellaan. Kaikki ovat omalla tavallaan
kypsymättömiä ihmisiä, kukaan ei ole tyytyväinen siihen mitä hänellä on.
Jokaisella on omat ongelmansa, mitä ei pysty käsittelemään normaalilla tavalla.
Kaikkia näitä käy kyllä sääliksi.
Jotenkin se Kirjailijan pitkä monologi,
siitä miten hän näkee kaiken elämässään vain lisänä omaan kirjalliseen
pankkiinsa, hyödynnettäväksi novellissa tai kirjassa. Ja ei pysty nauttimaan
oikein mistään, kun kaikki pitää käyttää hyödyksi omassa tuotannossaan. Niin
tuli mieleen tämä nykyajan somen käyttö, kuinka moni ihminen tekee asioita
vain, että niistä saa kivoja juttuja ja kuvia päivitettäväksi someen.
Kirjailija haluaisi olla muutakin kuin vain "ihastuttava ja
lahjakas". Hän joutuu kirjoittamaan paljon ajankohtaisista aiheista kuten
pakolaisista ja Syyriasta ja feminismistä ja brexitistä, vaikkei ehkä niin
haluaisi (tämä oli muuten hyvin samankaltainen paatoksellinen puhe kuin mitä
viime vuoden Vanja-enossa oli se lääkärin luonnonsuojelumonologi).
Lääkäri Dori toteaa että ihmiset
käyttäytyvät erilailla taiteilijoiden seurassa. Varmaan niin. Tohtorilla on
muutenkin yleviä ajatuksia millainen taiteilijan pitäisi olla ja hän vilpittömästi
toivoo Konnin menestystä ja neuvoo tätä. Siinä missä oma itsekeskeinen äiti
viis veisaa poikansa taiteellisista pyrkimyksistä. Lääkäri muuten antaa
häälahjaksi Mašalle ja Simonille vauvanuken, että nämä saavat harjoitella
tulevaisuutta varten. Johon Maša toteaa, että ensin pitäisi nukkuakin yhdessä -
ja laulaa karaokessa Celine Dionin All By Myself.
Tässä versiossa on myös Irina-äidin ja
poikansa Konnin suhteesta tehty hieman insestisen sävyinen jotenkin. Tai
semmoisen käsityksen minä sain. Kaksikko myös ottaa häissä kunnon painimatsit,
jotka alkavat lähennellä jo ihan tosissaan olemistakin. Ja toisaalta, Nina ja
Irinakin suutelevat intohimoisesti ja kolmiodraaman osapuolet (Kirjailija
mukaan tähän) poistuvat yhdessä taksilla käpälöityään ensin toisiaan. Petur-eno
ei mahtunutkaan mukaan :-)
En tiedä ovatko tässä leikityt seuraleikit
tyypillisiä islantilaisia, mutta saappaanheitto ja "kissa sanoo miau"
leikki vaikuttavat varsin hauskoilta. Näytelmän lopussa pääsemme kurkkaamaan
Konnin videoblogiin, ja sitten lopulta lääkäri deletoi ne pois, ja jäämme
katsomaan vain tyhjää näyttöä missä lukee deleted.
Musta tässä oli paljon yhtymäkohtia siihen
viime kesän Vanja-enoon. Se että tässäkin musisoitiin paljon, eli näyttelijät
paukuttivat rumpuja tai äiti vetää skittasooloa ja muut sitä karaokea. Mutta
myös tunnelmassa ja kokonaisuudessa. Selkeä sisarteos.
Oli kyllä todella hienoa teatteria ja
haluaisin nähdä Yana Rossin tarttuvan seuraavaksi Kirsikkapuistoon ja Kolmeen
sisareen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Grimur Bjarnason
Kuvien copyright Grimur Bjarnason
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti